Rakkauden heikko kuiskaus
Rakkauden heikko kuiskaus
Kun kuuntelee työkseen ihmisten tarinoita, jotka sisältävät elämän epäonnea, rakkaudettomuutta, kovia kohtaloita, vääriä elämänvalintoja, jatkuvia elämän vastoinkäymisiä - sanalla sanoen elämän yleistä absurdiutta, niin väkisin kysyy missä silloin on rakkauden heikko kuiskaus.
En tarkoita seksiltä tihkuvaa uusioversiota Tuulen viemästä, joka kestää kolmen tunnin sijasta kahdeksan minuuttia- siinä ajassa käydään kolme kertaa sängyssä, jotta saadaan katsojat katsomaan loppuun epätoivoisen tyhjä tarina, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin saada julkisuutta. Mihin hintaan tahansa. En tarkoita tarinaa, jossa tissi tihkuu lahkeestakin.
Ei, tarkoitan sitä, kun arjen alle rutistuva ihminen saa tunteen, että olen tuolle toiselle merkityksellinen. Vaikka tuo toinen olisi viranomainen - poliisi, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja, lääkäri, psykiatri. Hetki, jolloin tulee nähdyksi ja hyväksytyksi kurjuuksineen ja elämän epäonnineen. Kun joku on läsnä tuomitsematta. Kun joku toinen katsoo spitaalista kohti, eikä katse väisty – tehtyjen asioiden, tekemättömien asioiden, hoitamattomien asioiden, hoitamattomien tautien, ratkaisemattomien ongelmiaankaan takia tuo toinen ei väistä. Onko silloin paikalla rakkauden heikko kuiskaus?
Mitä on rakkaus, rakkauden heikko kuiskaus, jota voi tarjota viranomainen? Olalle taputus, asioiden yhdessä selvittely, vamman peittäminen, taudista kertominen ja yhdessä pyhiinvaeltajana oleminen. Entä jos ei edes viranomainen jaksa rakastaa kanssaihmistään? Entä jos ei työnsä puolesta ymmärtämään maksettu ei jaksa ymmärtää, eikä hyväksyä sitä, mitä ihminen tekee? Entä jos ei jaksamaton ei jaksa enää kannatella viranomaista? Niin, tilastojen mukaan noin kolme suomalaista ihmistä päivässä tappaa itsensä. He eivät ehkä enää kuule rakkauden heikkoa kuiskausta. Moni itsensä tappamista harkitseva ei heistä päädy siihen pitkällisen pohdinnan jälkeen,vaan hetken yllykkeestä. Tavallisesti päihtyneenä, jolloin saa päihdeongelmaisen hoitoa. Niin, camusia mukaillen, että vain itsemurha on ainoa tärkeä olemassaoloon liittyvä kysymys.
Moni yrittää ratkaista jaksamattomuuttaan – lääkkeillä, viinalla ja huumeilla, eikä välttämättä halua myöntää, kun on hävinnyt taistelun aineille. Rakkauden heikkous on väistynyt kemikaalien tieltä. Kemikaalisumun takaa ei edes kuule rakkauden heikkoa kuiskausta. Ehkä enää ei edes muista, millaista oli selvin päin tuntea omia tunteitaan – kun on jatkuvasti säädellyt tunnetilojensa kemikaaleilla. Niin kauan, ettei muista kauanko. Juu, kannabis on ihana asia! Kuinka sitä nouseekaan tunkkaisen ahdistuksen suosta amfetamiinin kanssa! Kuinka lilluksaa poissa tästä maailmasta kun on subunsa nauttinut. Kun tulee päihtymys, niin ei tarvitse ajatella. On vihdoinkin pois kaikesta arjen ahdistuksesta. Ja voi niitä selityksiä, kun aineen vaikutus lakkaa. Voi helvetti – juupa juu, kannabis on köyhän miehen taivas.
Kun maailma on niin täynnä itseä, niin ei edes tiedä, mitä toisesta ajattelisi. Buberin teksti on kuin hebreaa, onko täällä joku muukin? Surullista nähdä kuinka nuori elämän kaunis nainen on alla jossakin paksujen kasvomaalausten, epävarmana omasta kauneudestaan. Silloin kun hän olisi aidosti kauneimmillaan ilman meikin häivää, silloin hän on epävarmimmillaan. Kuka kumma on ryöstänyt häneltä tunteen omasta kauneustaan? Kuinka yleensä nuori nainen on voinut tulla epävarmaksi itsestään? Onko hänen peili vino? Tai miilloinsiitä tuli vino? Missä on se katse, joka hänet herättää lumouksestaan? Miksi hän kuule rakkauden heikkoa kuiskausta?
Yksinhuoltaja koettaa saada nenänsä arjen taistelujen vedenpinnan yläpuolelle. Hän ei voi kertoa viranomaisille, miten asiat oikeasti ovat. Hän ei voi kertoa, että on väsynyt ja kaipaa tukea, koska jokainen ilmaus, ettei jaksa, voidaan tulkita yhdeksi lisäperusteeksi, että lapset viedään pois. On pidettävä puoliaan. Lapsia on vaikea ja raskasta rakastaa, kun nämä tekevät ikätovereidensa kanssa tyhmyyksiä, jotka kaikki lasketaan suoraan yksinhuoltajan piikkiin. Missä on kannattelijan oma tuki? Miten voi elää epätoivoista elämäänsä, jota ei itse valinnut? Missä on se rakkauden heikko kuiskaus?
Miten ihminen ei näe katteettomia selityksiään? Miksi hän uskoo epätoivoisesti alkoholistin lailla ensin pieniin valkoisiin ja sitten emävalheisiin? Kun kaikki menee koko ajan pieleen, niin miksi selityksiä piisaa kuin persoonallisuushäiriöisellä. Miksi ihminen ei näe, mitä on itse keittänyt ja pysähdy pohtimaan tilaansa? Miksi hän ei sano, että minä itse tein väärät valinnat, joiden seurauksista nyt maksan. Kaikki eronneet puhuvat entinen puoliso oli narsisti. miksi ei mielummin mieti, mitä menetin kun parisuhteeni ei onnistunut? Voinko tunnustaa itselleni, että menetin ainakin yhden tärkeän elämäni unelman? Missä silloin on rakkauden heikko kuiskaus?
Kun asiat jotka olivat ihmiselle tärkeitä on menetetty, niin missä on silloin rehellisyys tunnustaa itselleen, että näin on käynyt? Miksi tuo loputon syytösten, selitysten ja hyvityksen tarpeen tulva? Missä on kyky vaieta ja hyväksyä osansa onnettomuudesta?Missä on kyky jatkaa taas matkaansa? Missä on tuolloin rakkauden heikko kuiskaus?
Kun minä kuuntelen näitä tarinoita päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, niin osaanko olla niin hiljaa, että edes minä kuulen kuinka rakkauden heikko kuiskaus huutaa?
1.8.2018 Vaasassa
Kun kuuntelee työkseen ihmisten tarinoita, jotka sisältävät elämän epäonnea, rakkaudettomuutta, kovia kohtaloita, vääriä elämänvalintoja, jatkuvia elämän vastoinkäymisiä - sanalla sanoen elämän yleistä absurdiutta, niin väkisin kysyy missä silloin on rakkauden heikko kuiskaus.
En tarkoita seksiltä tihkuvaa uusioversiota Tuulen viemästä, joka kestää kolmen tunnin sijasta kahdeksan minuuttia- siinä ajassa käydään kolme kertaa sängyssä, jotta saadaan katsojat katsomaan loppuun epätoivoisen tyhjä tarina, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin saada julkisuutta. Mihin hintaan tahansa. En tarkoita tarinaa, jossa tissi tihkuu lahkeestakin.
Ei, tarkoitan sitä, kun arjen alle rutistuva ihminen saa tunteen, että olen tuolle toiselle merkityksellinen. Vaikka tuo toinen olisi viranomainen - poliisi, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja, lääkäri, psykiatri. Hetki, jolloin tulee nähdyksi ja hyväksytyksi kurjuuksineen ja elämän epäonnineen. Kun joku on läsnä tuomitsematta. Kun joku toinen katsoo spitaalista kohti, eikä katse väisty – tehtyjen asioiden, tekemättömien asioiden, hoitamattomien asioiden, hoitamattomien tautien, ratkaisemattomien ongelmiaankaan takia tuo toinen ei väistä. Onko silloin paikalla rakkauden heikko kuiskaus?
Mitä on rakkaus, rakkauden heikko kuiskaus, jota voi tarjota viranomainen? Olalle taputus, asioiden yhdessä selvittely, vamman peittäminen, taudista kertominen ja yhdessä pyhiinvaeltajana oleminen. Entä jos ei edes viranomainen jaksa rakastaa kanssaihmistään? Entä jos ei työnsä puolesta ymmärtämään maksettu ei jaksa ymmärtää, eikä hyväksyä sitä, mitä ihminen tekee? Entä jos ei jaksamaton ei jaksa enää kannatella viranomaista? Niin, tilastojen mukaan noin kolme suomalaista ihmistä päivässä tappaa itsensä. He eivät ehkä enää kuule rakkauden heikkoa kuiskausta. Moni itsensä tappamista harkitseva ei heistä päädy siihen pitkällisen pohdinnan jälkeen,vaan hetken yllykkeestä. Tavallisesti päihtyneenä, jolloin saa päihdeongelmaisen hoitoa. Niin, camusia mukaillen, että vain itsemurha on ainoa tärkeä olemassaoloon liittyvä kysymys.
Moni yrittää ratkaista jaksamattomuuttaan – lääkkeillä, viinalla ja huumeilla, eikä välttämättä halua myöntää, kun on hävinnyt taistelun aineille. Rakkauden heikkous on väistynyt kemikaalien tieltä. Kemikaalisumun takaa ei edes kuule rakkauden heikkoa kuiskausta. Ehkä enää ei edes muista, millaista oli selvin päin tuntea omia tunteitaan – kun on jatkuvasti säädellyt tunnetilojensa kemikaaleilla. Niin kauan, ettei muista kauanko. Juu, kannabis on ihana asia! Kuinka sitä nouseekaan tunkkaisen ahdistuksen suosta amfetamiinin kanssa! Kuinka lilluksaa poissa tästä maailmasta kun on subunsa nauttinut. Kun tulee päihtymys, niin ei tarvitse ajatella. On vihdoinkin pois kaikesta arjen ahdistuksesta. Ja voi niitä selityksiä, kun aineen vaikutus lakkaa. Voi helvetti – juupa juu, kannabis on köyhän miehen taivas.
Kun maailma on niin täynnä itseä, niin ei edes tiedä, mitä toisesta ajattelisi. Buberin teksti on kuin hebreaa, onko täällä joku muukin? Surullista nähdä kuinka nuori elämän kaunis nainen on alla jossakin paksujen kasvomaalausten, epävarmana omasta kauneudestaan. Silloin kun hän olisi aidosti kauneimmillaan ilman meikin häivää, silloin hän on epävarmimmillaan. Kuka kumma on ryöstänyt häneltä tunteen omasta kauneustaan? Kuinka yleensä nuori nainen on voinut tulla epävarmaksi itsestään? Onko hänen peili vino? Tai miilloinsiitä tuli vino? Missä on se katse, joka hänet herättää lumouksestaan? Miksi hän kuule rakkauden heikkoa kuiskausta?
Yksinhuoltaja koettaa saada nenänsä arjen taistelujen vedenpinnan yläpuolelle. Hän ei voi kertoa viranomaisille, miten asiat oikeasti ovat. Hän ei voi kertoa, että on väsynyt ja kaipaa tukea, koska jokainen ilmaus, ettei jaksa, voidaan tulkita yhdeksi lisäperusteeksi, että lapset viedään pois. On pidettävä puoliaan. Lapsia on vaikea ja raskasta rakastaa, kun nämä tekevät ikätovereidensa kanssa tyhmyyksiä, jotka kaikki lasketaan suoraan yksinhuoltajan piikkiin. Missä on kannattelijan oma tuki? Miten voi elää epätoivoista elämäänsä, jota ei itse valinnut? Missä on se rakkauden heikko kuiskaus?
Miten ihminen ei näe katteettomia selityksiään? Miksi hän uskoo epätoivoisesti alkoholistin lailla ensin pieniin valkoisiin ja sitten emävalheisiin? Kun kaikki menee koko ajan pieleen, niin miksi selityksiä piisaa kuin persoonallisuushäiriöisellä. Miksi ihminen ei näe, mitä on itse keittänyt ja pysähdy pohtimaan tilaansa? Miksi hän ei sano, että minä itse tein väärät valinnat, joiden seurauksista nyt maksan. Kaikki eronneet puhuvat entinen puoliso oli narsisti. miksi ei mielummin mieti, mitä menetin kun parisuhteeni ei onnistunut? Voinko tunnustaa itselleni, että menetin ainakin yhden tärkeän elämäni unelman? Missä silloin on rakkauden heikko kuiskaus?
Kun asiat jotka olivat ihmiselle tärkeitä on menetetty, niin missä on silloin rehellisyys tunnustaa itselleen, että näin on käynyt? Miksi tuo loputon syytösten, selitysten ja hyvityksen tarpeen tulva? Missä on kyky vaieta ja hyväksyä osansa onnettomuudesta?Missä on kyky jatkaa taas matkaansa? Missä on tuolloin rakkauden heikko kuiskaus?
Kun minä kuuntelen näitä tarinoita päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, niin osaanko olla niin hiljaa, että edes minä kuulen kuinka rakkauden heikko kuiskaus huutaa?
1.8.2018 Vaasassa