Ritva Santavuori Armo (2007)

Ritva Santavuori: Armo (2007)
 
Ritva Santavuori, yleinen syyttäjä, tunnettiin aikanaan napakoista kommenteistaan. Hän kuoli maaliskuussa 2024, kaksi vuotta sitten. 
 
Hän on kirjoittanut vuonna 2007 kirjan Armosta. Hän aloittaa kirjan tarinalla Napoleonista.  Tarinassa nuori tyttö pyytää keisari Napoleonilta armoa isälleen, joka on tuomittu kuolemaan maanpetoksesta. Napoleon vastaa, että hän ei voi armoa antaa. Siihen hänellä ei ole valtaa, mutta hän voi kyllä armahtaa isäsi niin, ettei sinusta tule orpoa. 
 
Tuomarina toiminut Santavuori pyrkii tällä avauksella tuomaan esille sen, että Napoleon teki eron armon ja armahduksen välillä. Niin, että kirkko ja Jumala huolehtikoot uskosta, armosta ja pelastuksesta. Synti ja rikos käsitteellisesti tulisi pitää toisistaan erillään. Ja maalliselle hallitsijalle kuuluu vain valta armahtaa rangaistukseen tuomitut. Ei hallitsija voi armoa antaa.
 
Santavuori kirjoittaa, että valistusajan filosofit vastasivat tähän synnin ja rikoksen väliseen keskusteluun tavalla, jossa korostettiin, ettei ihmisellä ole oikeutta kostaa syntejä Jumalan puolesta. Ihminen voi rangaista lain mukaan rikoksista, mutta hän ei voi heittää ensimmäistä kiveä ja tuomita toista ihmistä tämän syntien tähden. 
 
 
Cesare Beccarian kirja ”Rikoksesta ja rangaistuksesta” (1764)
 
 
Hän muistuttaa, että hyvin vanha kirja, itse asiassa vuodelta 1764, Cesare Beccarian kirja ”Rikoksesta ja rangaistuksesta” on edelleen länsimaisen kriminaalipolitiikan peruskivi.  Santavuori palaa tähän kirjaan monta kertaa Armo-kirjassaan. Beccaria kirjoitti kirjan kahden ystävänsä kanssa, mutta hänen nimiinsä se laitettiin.
 
Beccarian lähtökohtana oli se, että ihmisen elämää ohjaavat käskyt ja kiellot, jotka ovat peräisin Jumalasta, luonnonoikeudesta ja yhteiskuntasopimuksista. Oli mahdollista erottaa kolme hyveen ja paheen luokkaa: uskonnollinen, luonnonoikeudellinen ja yhteiskunnallinen. Luonnonoikeus ei vaadi kaikkea sitä, mitä uskonto ja yhteiskunnalliset lait vaativat, ja Beccaria painotti, että on tärkeää pitää erillään lait ja uskonto. Yhteiskunnan lait muuttuvat, mutta uskonnollisen hyveen käsite on aina sama, koska Jumala on sen ilmoittanut ja pitää sitä yllä. 
 
Santavuori monta kertaa kirjassaan surkuttelee tilannetta, jolloin uusi sosialistinen ideologia alkoi tunkeutua suomalaiseen lainsäädäntöön ja tuomitsemiseen 1960- ja 1970-luvulla. Hän kirjoittaa, että armahdus muuttui vallankäytön välineeksi ja sitä se on hänen mielestään edelleen. 
 
Armahduksen on sovittava muun yhteiskunta-ajattelun kokonaisuuteen. Armahdus on ansaittava. Sitä annetaan tiettyjen teknisten sääntöjen mukaan. Säännöt on määrätty laissa. Armo sen sijaan on aivan jotain muuta. Armo on täysin vapaaehtoista hyväntahtoisuutta. Armoa ei tarvitse ansaita. 
 
Santavuori kirjoittaa, että armo ja oikeudenmukaisuus ovat toistensa vastakohtia. Tässä ilmenee Jumalan armon käsittämätön suuruus. Oikeudenmukaisuudella pyritään mielivallan välttämiseen, puolueettomuuteen, asiallisuuteen ja yhdenvertaiseen kohteluun. 
 
Santavuori kuvaa muutoksia, joita oikeudenkäynnissä oli vuosisatoina tapahtunut. Tuomarilla oli aluksi Jumalan käskynhaltijan asema, ja oikeudenkäynnin lähtökohta oli ollut syytetyn syyllisyys. Todistustaakka oli syytetyllä. Tuomarilla oli laaja valta tutkia oma-aloitteisesti kaikkea tapahtunutta. Rangaistukset olivat raakoja ja barbaarisia. Syytetyn kidutus totuuden selville saamiseksi oli tavallista. Cesare Beccarian puheenvuorot olivat sitä varten, että hän kaipasi inhimillisempää oikeudenkäyttöä. 
 
Suomen suuri uskonpuhdistaja Olaus Petrin tuomarin ohjeet olivat Santavuoren mukaan sen aikaisiin olosuhteisiin nähden edistykselliset. 
 
Muun muassa: "Yhtäläiset rikokset vaativat yhtäläisen rangaistuksen. 
 
”Tuomarin pitää sävyisästi puhutella niitä, jotka tulevat oikeuden eteen. Muutoin luullaan, ettei hän tuomitse oikein, ja sellaisen luulon saapi se, jota pahoin puhutellaan. ”
 
”Kaikessa oikeudenkäynnissä on siis yleisenä ohjeena pidettävä, että jos asiat ovat niin hämärät, että totuutta ei voida saada ilmi, niin on syytetty päästävä irti, vaikka hän olisikin rikkonut. Sillä on parempi päästää syyllinen irti kuin syytöntä kiduttaa ja vaivata. ”
 
”Tuomari älköön vaivatko ketään, ellei hänellä ole perusteita ja todistuksia puolellansa. Jos hän toisin tekee, niin se on väkivaltaa ja vääryyttä, ja siitä hänelle ei hyvä tule." 
 
Santavuori muistuttaa, että sittemmin erilaisia eettisiä sääntöjä ja moraalisia ohjeita on monissa ammateissa, kuten journalisteilla, lääkäreillä, asianajajilla, sosiaalityöntekijöillä ja psykologeilla. Näissä kaikissa korostetaan samoja asioita ammattietiikan merkitystä ja totuudessa pysymisen tärkeyttä. 
 
Lakimiehen eettisistä ohjeista vuodelta 1995 Santavuori kirjoittaa, että tärkeitä periaatteita ovat :totuudessa pysyminen, oikeudenmukaisen lopputuloksen tavoitteleminen, luottamuksen osoittaminen, asiallinen ja tasapuolinen käyttäytyminen, luottamuksellisen tiedon säilyttäminen, epäasiallisten vaikutteiden torjuminen, toisen ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden väärinkäyttämisen estäminen, korkeatasoisen ammattitaidon saavuttaminen ja jatkuva ammattitaidon kehittäminen, riippumattomuus ulkopuolisista vaikuttajista ja se, että lakimies ei saa toiminnallaan vahingoittaa lakimieskunnan yleistä arvostusta. 
 
Tuomarin tulee olla riippumaton ja erottamaton sen vuoksi, että he ovat tuomita oikeudenmukaisesti valtaapitäviä pelkäämättä ja mielistelemättä.  Santavuori kuitenkin muistuttaa, että tarkoitus ei ole, että tuomarit erottamattomuutensa suojissa saisivat itse rikkoa lakia, vaan siltä, joka on erottamaton, vaaditaan tavallista suurempaa lainkuuliaisuutta. Sen, joka tuomitsee muita, on oltava nuhteeton.
 
Hän kirjoittaa, että elävässä elämässä asiat eivät suju yhtä lailla kuin hyvää tarkoittavassa teoriassa. Suomen maassa istuu tuomareita, joiden menneisyyttä rasittaa jokin rikostuomio. Tuomioita on annettu sen lisäksi rattijuopumuksista, pahoinpitelyistä, näpistyksistä ja varkauksista, varastetun tavaran kätkemisestä, yleisen asiakirjan hävittämisestä ja verorikoksista. 
 
 
Oikeusturvaa tuomari antaa, ei armoa
 
 
Hän voi muistuttaa, että tuomitessaan tuomari ei jaa armoa vaan antaa oikeusturvaa. 
 
Santavuori kirjoittaa, että armosta ilman omia ansioitaan ihminen saa siveellisen voiman lahjaksi Jumalalta. Armosta pelastuminen on lain ja sen vaatimien töiden täyttämisen vastakohta. Ihminen ei voi päättää, että nyt minä alan uskovaiseksi. Vain armosta hän voi tulla osalliseksi elävästä uskosta. Uskoontulo ja pelastus ovat kokonaan Jumalan varassa. 
 
Syyttäjä Santavuori kirjoittaa lisäksi, että parannuksen tehnyt ihminen ei liioin voi tulla niin hyväksi, että hän pelastuisi oman hyvyytensä takia. Hän ei voi itse vaan hurskauttaa itseään.  Hän muistuttaa uskonnollisesta kilvoittelusta. Siinä on halua pelastua, koska perisynti on olemassa ja jokaisessa meissä on hyvä ja paha puolemme. 
 
Santavuori muistuttaa, että aneisiin liitettiin 1300-luvulta lähtien velvollisuus antaa rahalahja. Syntejä ei suorastaan myyty anteeksi, mutta kansa käsitti niin, koska kirkko ei riittävästi korostanut katumuksen ja uskon merkitystä. Kirkko myi anekirjeitä. Sellainen oikeutti saamaan rippi-isän, joka antoi katuvalle anteeksi kaikki synnit kerran elinaikana ja toisen kerran kuolinhetkellä. 
 
Syyttäjä Santavuori kirjoittaa, että katumus yksinään ei voi uudistaa ihmistä niin kuin usko. 
 
 
Santavuori on Karjalan evakkoja
 
Santavuori on Karjalan evakkoja ja hän kirjoittaa kristillisellä leirillä ollessaan kuulleensa H. C. Andersenin sadusta: ”Tyttö joka astui leivän päälle”. Sen päähenkilö on ilkeä, julma, häijy ja ylpeä tyttö, joka on vajonnut suohon ja joutunut sitä kautta helvettiin. Sadun mukaan ”helvetti on loputtoman suuri odotushuone.   Pyörrytti kun katsoi eteenpäin ja pyörrytti kun katsoi taaksepäin ja siellä seisoi nääntyvä joukko, joka odotti, että armon ovi avattaisiin. He saivat odottaa kauan. Jokaisen sielussa oli ikuinen levottomuus, tuskan levottomuus. Käy pitkäksi luetella kaikkea sitä piinaa ja vaivaa, mitä siellä tunnettiin”. 
 
Sadussa H. C. Andersen kertoo, että leivän päälle astunut tyttö oli kivettynyt suolapatsaaksi ja hänen jalkansa olivat kasvaneet kiinni leipään. Hänellä oli hirveä nälkä, mutta hän ei voinut kumartua taittamaan jalkojensa alla olevasta leivästä palaakaan, koska hän pystyi liikuttamaan vain silmiään ja kaikki hänen ympärillään kuiskivat: "Hän on syntinen lapsi. Hän ei antanut arvoa Jumalan lahjalle, vaan polki sen jalkojensa alle. Armon ovea hänen on vaikea avata." 
 
Santavuori kirjoittaa, että kun hän kävi koulua Viipurissa syksyllä 1939 lokakuun yhdeksänteen päivään saakka. Silloin opettaja Kilgast tuli kesken päivän luokkaan ja sanoi: "Menkää kaikki kotiin. Sota on nyt alkanut."  Santavuori muistaa, että jossain vaiheessa ajettiin hevosen vetämässä reessä pitkin Saimaan jäätä. Tänä päivänä se ei taitaisi lokakuussa onnistua enää.
 
 
Suosikkifilosofi Sokrates
 
Santavuori kirjoittaa Sokrateesta, joka oli hänen filosofisuosikkinsa. Ateena joutui antautumaan Spartalle vuonna 404 eKr. Häviöstä syytettiin Sokrateesta, koska hän turmeli nuorisoa ja halveksi jumalia. Oikeudessa istui kerralla 500 maallikkotuomaria. Sokrates tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan ja hänet surmattiin koisokasvin myrkyllä. Santavuori kirjoittaa, että se oli epäoikeudenmukaista. Sokrates oli suuri filosofianopettaja, joka ei tehnyt mitään pahaa. Santavuoren mielestä hän kärsi marttyyrikuoleman. 
 
Kirjoittajan mukaan Sokrates keksi sielun sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Aikaisemmin oli ollut vain henkiä sekä pahoja että hyviä, mutta Sokrates opetti, että ihminen, jolla on sielu, osaa kysyä mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tieto on ihmisessä itsessään. Hänen täytyy vain löytää se. 
 
Sokrates opetti oppilailleen eettisiä hyveitä. Oikeudenmukaisuus, totuus, rehellisyys, yhteistyö ja avuliaisuus, toisten etujen huomioon ottaminen, lupausten pitäminen ja kohtuus. Hyveitten mukaan ei kukaan pystynyt elämään, jos ei ollut aistiensa herra. Mielihyvä ja nautinto eivät sinänsä olleet pahasta, mutta ne eivät saaneet hallita ihmistä. Sokrateen asennemuokkaus 2500 vuotta sitten ja hänen opetuksensa kohtuuden merkityksestä sopii edelleen Santavuoren mukaan moraaliseksi ohjeeksi hedonismin täyttämään nykymaailmaan, jossa kaikki mikä tuottaa nautintoa näyttää olevan sallittua. Tämä vuorostaan Santavuoren mukaan johtuu kaikenkattavasta suvaitsevaisuudesta, joka on keskeinen arvo ainakin Euroopassa. 
 
Santavuori kirjoittaa myös Platonin kuuluisasta dialogista Menonista, jossa hän pohdiskelee todennäköisesti Sokrateen sanoin. Kuinka on mahdollista, että edellisen sukupolven kunnon miehet, jotka elivät arvojensa ja eettisten hyveittensä mukaisesti, eivät ole kyenneet välittämään arvomaailmaansa lapsilleen? Hyve ei ole tietoa, koska sitä ei voida opettaa. Jos hyve olisi tietoa, sitä voisi opettamalla siirtää seuraavalle sukupolvelle. Jokainen sukupolvi joutuu etsimään oman tilansa ja omat rajansa asettumalla vanhempiensa arvoja vastaan ja romuttamalla ne. 
 
 
Arvomaailman muutos huonompaan suuntaan – suvaitsevaisuus välinpitämättömyytenä
ja piittaamattomuutena
 
Santavuori kirjoittaa, että häntä on alkanut ahdistaa arvomaailmassa tapahtuneet muutokset. Jos kaikkea pitää ymmärtää, suvaita ja sallia, hämärtyy hyvän ja pahan raja. Ja Santavuori kirjoittaa, että se ei voi olla oikein. Tämä siis kauan ennen kuin woke-ideologia tuli. 
 
Santavuori kirjoittaa, että uhkakuvaksi muutettuna täydellinen suvaitsevaisuus merkitsee piittaamattomuutta. Ollaan suvaitsevaisia, koska ei loppujen lopuksi välitetä paljoakaan muista ihmisistä. On jokaisen oma asia, mitä tekee. Hänen ongelmansa eivät kosketa minua. Tärkeää on vain oma nautinto, oma viihtyvyys ja oma erinomaisuus. Viesti kuuluu: jokaisella on oikeus tavoitella onnea ja toteuttaa villeimmätkin fantasiansa. Tarkoitus pyhittää keinot. 
 
 
Uusi uljas maailma
 
 
Santavuori muistuttaa Aldous Huxleysta ja hänen 1930-luvullansa kirjoittamasta uudesta uljaasta maailmasta, jossa ihmisen tärkein velvollisuus oli viihtyä ja nauttia. Hyvä olo ja onni saavutettiin huumeilla ja erilaisilla kemiallisilla aineilla. Kontakti todelliseen elämään oli kadotettu. Aineet hallitsivat ihmisiä ja koko maailma. Aineet tuottivat täydellisen onnen ja autuuden tiloja, jossa minuutista tulee ikuisuus ja ikuisuudesta minuutti. Huumeinen elämä on ihanaa ja suurenmoista, kunnes se muuttuu helvetiksi. 
 
 
Nuoriso-ongelma -aivosairaus?
 
 
Santavuori kirjoittaa nuoriso-ongelmasta 2007. Meidän aikamme suuri ongelma on suvaitsevaisuus. Kun juuri mitään ei voida leimata pahaksi tai kielletyksi suvaitsevuuden tavoittelun takia, nuoret joutuvat menemään äärimmäisyyksiin etsiessään rajojaan. 
 
Muita ongelmia syyttäjä näkee siinä, että 2000-luvun alussa pinnalla ovat materialismi ja medikalisointi. Rikosten tekemistä pidetään sairautena, jonka syyn tutkijat yrittävät löytää muun muassa aivo- ja geenitutkimusten avulla. Pahuus ja ilkeys ovat häiriöitä, jotka voidaan parantaa sopivilla täsmälääkkeillä. Tosiasia hänen mielestänsä kuitenkin on se, että medikalisoinnilla tai sillä ei ole seurannut toistaiseksi mitään hyvää. Ei edes huumeriippuvuuden medikalisoinnilla. 
 
 
Rahan liiallinen arvostus
 
Santavuori lisää, että pinnalle on noussut myös rahan ylenpalttinen arvostus. Hänestä on huvittavaa, että 1960- ja 1970-lukujen sosialistisen ideologian mukaan köyhyys aiheutti väkivaltaa ja rikollisuutta, joka silloisten uusimpien tutkimusten mukaan ei pidä paikkaansa. Santavuori tuo esille hyvin tärkeän näkökulman, että päinvastoin rahan ylenpalttinen arvostaminen aiheuttaa kateutta ja itsekkyyttä. Minulle kaikki heti nyt. Moraali, etiikka, vanhat hyveet eivät ole minkään arvoisia. Vain rikkaus on tärkeää. Sitä tavoitellaan väkivallalla ja rikoksilla. 
 
Rajojen turvallisuus
 
Santavuori täsmentää, että lapsille on tärkeää antaa täsmälääkkeiden sijasta turvalliset rajat ja opettaa lapsi kohtaamaan ei-sana. Pettymyksen on opittava kohtaamaan ajoissa, etteivät ne pääse yllättämään silloin, kun ne väistämättä tulevat.  Hän kertoo isästä, joka kasvatti poikaansa suvaitsevaisuuden hengessä ja lapsen ehdoilla hyvänä kaverina pikemminkin kuin auktoriteettina. Ja kyseinen poika kakstoista12-vuotiaana joutui putkaan riehuttuaan humalassa kadulla. Pojan reaktio oli odotettavissa. Hän sanoi isälle: "Mitä se nyt alko keuhkoomaan. Eihän se ennenkään ollut mikään skitso." 
 
Hän muistuttaa, että valistusajalla katsottiin, että paha johtui huonosta kasvatuksesta ja sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta.  Valistusfilosofien ihanteena olivat järki, tieto ja vapaus. Edistyksellisyys veisi järkipäiseen sivilisaatioon. Tieto ja tiedon lisääminen lopettaisi barbariaan.
 
 
Suomen humaani ja järkevä kriminaalipolitiikka?
 
Santavuori kertoo, että Suomen virallista kriminaalipolitiikkaa on kutsuttu humaaniksi ja järkeväksi kriminaalipolitiikaksi, jonka keskeinen ideologia on, että parasta kriminaalipolitiikkaa on sosiaalipolitiikka. Eli pahaa voidaan siis vastuuttaa parhaiten sosiaalipoliittisin keinoin. Paha lakkaa olemasta, kun yhteiskunta muuttuu oikeudenmukaiseksi, tasa-arvoiseksi ja samapalkkaiseksi. Santavuori muistuttaa, että toistaiseksi tämänkaltaisesta kehityksestä ei käy merkkiäkään. Mitä enemmän hyvinvointia ja rikkautta, sitä enemmän mielenterveyden häiriöitä ja onnettomia, tyytymättömiä ihmisiä. 
 
Santavuori muistuttaa Aiskhyloksen tarinasta ylväästä kruunupäistä leijonasta, eläinten kuninkaasta ja vikkelästä ketusta. Leijonalla oli vain yksi lapsi ja ketulla neljä. Kettu kadehti leijonan asemaa ja Santavuori kertoo, kuinka ateenalainen ylimys Aiskhylos olisi ymmärtänyt hyvän itsetunnon merkityksen. Kun kettu sanoo, että hänellä on neljä lasta ja ylpeilee sillä asialla, jotta saisi leijonan kateelliseksi, niin leijona sanoo: "Niinpä niin, vain yksi on, mutta se yksi onkin leijona." Pikku leijonalapsi kuuli tämän ja ymmärsi, että isä rakasti sitä ja arvosti enemmän kuin neljää ketunpoikasta yhteensä. Pikkuleijona tuli hyvin ylpeäksi ja iloiseksi, ja tämän takia se eli onnellisena elämänsä loppuun asti. 
 
Syyttäjä Santavuori kertoo, että jokainen tahtoo olla jollakin tavalla merkittävä, jollakin tavalla tärkeä ja ainutkertainen. Rötöstely on luvallisten rajojen kokeilua, mutta se on samalla tapa kiinnittää muiden huomioita. Rötöstelyä hänen mukaansa ei tarvittaisi, jos kasvatuksessa muistettaisiin kuusi K-alkuista sanaa. Kiitä, kehu, kannusta, kuuntele, keskustele ja kiellä. 
 
Kirjoittaja moittii nykyisiä selkosatuja, jotka eivät kehitä lapsen mielikuvitusta eivätkä ainakaan tunne elämää. Hänen mukaansa hyvän tarinan ei tarvitse olla monimutkainen, mutta siinä pitää olla looginen juoni ja opetus. Hyvä voittaa pahan. 
 
 
Ruma ja viisas Sokrates ei saa aisoihin rakastajaansa Alkibiadesta
 
 
Santavuori kertoo, että Sokrates oli uskomattoman ruma. Hänellä oli suuri vino nenä, mulkosilmät, ohut kaula, harvat hiukset ja kalju päälaki. Hän oli möhömahainen, pillikinttuinen, pieni ja likainen. Hän ei välittänyt ulkomuodostaan, vaan kulki likaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa. Mutta Sokrateen ihailijat ja oppilaat rakastivat hänen sielunsa kauneutta, hänen eettisesti korkeita ajatuksiaan ja hänen moraaliaan. 
 
Sokrateella oli lahjakas ja kuvankaunis oppilas ja rakastaja Alkibiades, mutta nuorukainen oli myös turhamainen ja röyhkeä. Alkibiades surkean elämänsä aikana kavalsi sodassa ateenalaiset viholliselle ja kuoli loppujen lopuksi alennustilassa. 
 
Juopuneena Alkibiadeilla oli tapana syöksähtää juhliin, jossa Sokrates pohti hyvän ja pahan problematiikkaa ja häpäistä puheillaan ja käytöksellään Sokrates, joka nöyränä antoi hänelle kaiken anteeksi. 
 
Alkibiades on elävä syytös Sokrateen opettajan taitoja kohtaan. Mitä tahansa Sokrates opettikin, turhamainen Alkibiades ei kyennyt sitä oppimaan. Alistuneena häväisty Sokrates kysyy, miten on mahdollista, että hyveittensä mukaan eläneiden kunnon miesten opetus muutti oppilaita aina vain huonommiksi. 
 
Sokrates opetuksessaan ja puheissaan ylisti yhtä ainoaa Jumalaa, joka osoitti täydellistä viisautta, rakkautta ja huolehtivaisuutta. Eettisissä kysymyksissä Sokrates noudatti daimoniksi nimittämäänsä sisäistä ääntä, joka hänen käsityksensä mukaan tuli suoraan Jumalalta. Elämänsä aikana Sokrates harjoitti hyväntekeväisyyttä ja auttoi ihmisiä pyyteettä. 
 
Santavuori kirjoittaa, että Sokrateen läheisimmät oppilaat perustivat kyynikkojärjestön, jonka ideologiaan näyttäisi kuuluvan sellaisia Kristuksen syntymän jälkeisiä hyveitä ja arvoja, jotka myöhemmin ilmoitettiin meille Raamatussa. Kyynikot omistautuivat ihmisten auttamiseen ja hyväntekeväisyyteen. Jotkut heistä jakoivat koko omaisuutensa köyhille. Kyynikkojen ideologiaan kuului sekä rauhanaatetta että varhaista sosialismia. He kannattivat tasa-arvoa ja vastustivat orjuutta. He olivat valmiita uhraamaan henkensä asiansa puolesta. He vastustivat väkivaltaa ja opettivat, ettei väkivaltaa saanut vastata väkivallalla eikä lyöjää saanut vihata. 
 
 
Beccarian teoriat pitävät yhä – yli 250 vuotta
 
Santavuori kirjoittaa, että Beccarian teoriat ja periaatteet ovat kestäneet hyvin yli 250 vuotta. Hän vaati inhimillistä rikoslakia, jonka päämääränä on rikosten ennalta estäminen. Hän vaati, että kaikenlaiset etuoikeudet poistetaan ja, ja että ihmisiä kohdellaan lain edessä yhdenvertaisina. Hänen mukaansa rangaistusten tulee olla välittömät ja tarpeellisia rikokseen ja olosuhteisiin nähden mahdollisimman lieviä ja laissa säädettyjä, sillä tehokkaammin rikoksia ehkäisee rikoshyödyn poistaminen ja rangaistusten varmuus kuin niiden julmuus. 
 
Beccarian kirjoitusten takia Euroopassa alettiin säätää lakeja, jotka kielsivät kidutuksen käytön. Ruotsissa tämä tapahtui 1734 sillä myönnytyksellä, että törkeissä rangaistuksissa vielä voitiin käyttää. Kustaa kolmas kielsi kidutuksen kokonaan vuonna 1772. 
 
Syyttäjä kirjoittaa, että Beccarian päivistä rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeudet ovat lisääntyneet vielä moninkertaisesti. Silti tilanne on edelleen kummallinen. Kahdesta yhtä syyllisestä se, joka on vahva ja jaksaa valehdella, vapautetaan, mutta se, joka on heikko ja tahtoo kertoa totuuden, tuomitaan. 
 
Beccaria yritti vaikuttaa siihen, että koska oli pelättävissä, että päättäjät aina pyrkivät väärinkäyttämään valtaansa, on valta jaettava lainsäädäntö-, tuomio- ja täytäntöönpanovaltaan Montesquieun vallan kolmijaon mukaisesti. Santavuoren mukaan se merkitsi valistusaikana suurta edistystä ja yhteiskunnallista mullistusta. 
 
Santavuori kirjoittaa, että oikeudenkäytön suhteen Beccaria korosti, että oikeutetut rangaistukset voivat olla vain laissa määrättyjä. Yksittäinen tuomari ei voi niistä päättää, koska hän ei ole lainsäätäjä. Tuomari ei voi myöskään tulkita lakia. Hän on sidottu kirjoitettuun lakiin. Hänen on noudatettava sitä kirjaimellisesti. Se on oikeudenmukaisen vallankäytön ehdoton edellytys. 
 
 
Hyvä tai ammattitaidoton tuomari
 
Hän kirjoittaa, että tuomarin päätös jättää rangaistus tuomitsematta ei ole armoa eikä laupeutta. Pikemminkin se on osoitus ihmismielen ailahtelevaisuudesta ja ammattitaidon puutteesta. Hänestä mikään yhteiskunta ei voisi pysyä hyvin eikä pysyisi koossa, jos yksityiselle ihmiselle annettaisiin rajaton mahdollisuus mielivaltaan.  Ja lain tulkinta toimisi tietysti myös päinvastaiseen suuntaan ja johtaisi siihen, että moni syytön tuomittaisiin rangaistukseen 
 
Syyttäjä Santavuori kirjoittaa vähän vaikeasti ymmärrettävästä ajatuksesta. Eli siitä, että onneksi laittomat ja laittomuuden rajoja hipovat tuomiot on yleensä tehty syytetyn eduksi. Jos tuomari soveltaisi lakia syytetyn vahingoksi, hän joutuisi itse ilman muuta syytteeseen virkavirheestä. Rikoksesta epäillyn oikeusturvan takia tuomarin väärä tuomio syytetyn vahingoksi on aina virkavirhe. Sen sijaan syytetyn eduksi tehty väärä tuomio on yleensä katsottu johtuneeksi tuomarin ymmärtämättömyydestä ja taitamattomuudesta. 
 
Hän kirjoittaa tuomarin vaikeudesta, jos lainsäätäjä on tehnyt epäselvän lain. Hän kirjoittaa, että rikosoikeus on ankaraa oikeutta. Lakia on sovellettava kirjaimellisesti sen mukaan kuin se on kirjoitettu. Se, joka soveltaa lakia käytännössä, ei voi ottaa huomioon lainsäätäjän salattuja tarkoituksia tai hurskaita toiveita. Lakia on muutettava, jos teksti ei vastaa lainsäätäjän todellista tahtoa.  Hänen mukaansa lainsäätäjän velvollisuus on huolehtia siitä, että lait valmistellaan ja kirjoitetaan hyvin. Niihin ei saa jäädä aukkoja. Ne eivät saa olla liian monimutkaisia ja vaikeatajuisia, eivätkä ne saa olla ristiriidassa muiden samanaikaisesti voimassa olevien lakien kanssa. Epäselvissä tapauksissa päätös on tehtävä syytetyn eduksi. 
 
Syyttäjä kertoo, että hänestä on huomattavaa, että rikoslain tulkitsemiskielto, jonka tuomarit muistavat varsin hyvin, tahtoo tuon tuostakin unohtua lainsäätäjältä itseltään. Kun huolimattomuudessa säädetyt lain aukot ja epäselvyydet tai suoranaiset virheet paljastuvat elävässä elämässä, lainsäätäjät eivät halua kantaa vastuuta, vaan syyttävät herkästi virkamiehiä ja tuomareita. Tapana on sanoa, että lakia tulkitaan väärin. Sitä ei tulkita eduskunnan toiveitten ja tarkoituksen mukaisesti. 
 
Santavuori kirjoittaa. Tuomari ei jaa armoa. Armeliaisuuden tulee käydä ilmi itse lakitekstistä eikä suinkaan yksittäisistä tuomioista. Lakialoittajan armeliaisuutta ei tarvita, jos laissa säädetyt rangaistukset ovat riittävän lieviä. 
 
 
Santavuori kirjoittaa, että Beccarian ei hyväksynyt lainkaan sitä, että rikoksista jätetään rangaistus tuomitsematta, koska se johtaisi siihen, että odotettavissa olevan rangaistuksen varmuus, joka on tärkeä rikoksia ennalta estävä seikka, ei enää vaikuttaisi. Beccarian mielestä on myös väärin herättää ihmisissä katteettomia toiveita ja antaa ymmärtää, että rikokset voidaan antaa anteeksi eikä niistä seuraa minkäänlaista rangaistusta. Täten ihmiset saadaan kuvittelemaan, että tuomiot ja täytäntöönpanot rangaistukset voidaan kumoilla. Ne eivät olekaan oikeudenmukaisia, vaan viranomaisten harjoittamaa väkivaltaa. 
 
Beccarian mukaan tuomareiden ja virkamiesten tulee pysytellä järkähtämättöminä, mutta lainsäätäjän on oltava lempeä, suurpiirteinen ja inhimillinen. Jos tätä neuvoa noudatetaan, armahdusta ei tarvita. 
 
 
Suomalaisen kriminaalipolitiikan harharetket?
 
Santavuori kirjoittaa suomalaisesta kriminaalipolitiikasta vuonna 2007. Suomen kriminaalipolitiikalla ja oikeusjärjestelmän kehityksellä on juurensa valistusajassa, Beccarian filosofiassa ja ennen kaikkea syvällä Neuvostoliiton synkässä valheessa. Kriminaalipoliittisia uudistuksia johti Suomessa pieni, mutta äänekäs vasemmistojoukko, joka valloitti lehdet, radion, television, oikeusministeriön ja erilaiset toimikunnat, komiteat ja suunnitteluelimet. 
 
Hänen mukaansa käytännössä moni uudistus toimi huonosti, eikä ihme valtavassa uusien ja nopeasti säädettyjen lakien joukossa oli epäselviä, huonosti valmisteltuja ja tulkinnanvaraisia lakikokonaisuuksia. Useita lakeja jouduttiin korjailemaan moneen kertaan.
 
Santavuoren mukaan yhteiskuntaa alettiin repiä rikki 1960-luvulla punalippujen ja vallankumouslaulujen voimalla. Kansan vihollisia olivat isänmaa, kirkko, poliisi, puolustusvoimat, oikeuslaitos, avioliitto ja perinteinen perhe. Vallankumoususkoon hurahtaneiden joukkoon ja heidän esiinmarssiinsa alkoi tulla kiihkoilua. Toisinajattelijat sysättiin tylysti syrjään. Se oli suomalaisen kulttuurin vallankumouksen aikaa. Saamme olla Santavuoren mukaan onnellisia, että selvisimme näinkin vähin vaurioin. Maon Kiinassa sentään menehtyi yli sata miljoonaa ihmistä kulttuurivallankumouksen nimissä. 
 
Santavuori kirjoittaa Berijan tarhat-kirjan mukaisesti, että Neuvostoliitossa lainrikkojat ja rangaistuksiin tuomitut vangit oli jaettu kolmeen luokkaan. Huonoimpia heistä olivat varsinaisia tuhollisia älymystön edustajat. Heidän lisäksi pahanlaatuisina rikollisinansa ja kansanvihollisina pidettiin kulakkeja, koska he vastustivat kolhoosien perustamista. Parhaimpaan ryhmään kuuluivat kriminaalivangit. He olivat hyviä ihmisiä. Heistä saattoi vielä tulla kunnollisia neuvostokansalaisia. Vaikka he olivat joutuneet rikoksen tielle, syynä eivät olleet poliittiset seikat, vaan muut, jotka olivat ymmärrettäviä. 
 
Syyttäjä kertoo, kuinka kyseinen ajattelutapa levisi suomalaiseen kriminaalipolitiikkaan. Ajattelun mukaan kriminaalivangit istuvat vankiloissa ja pahat riistäjät, varsinaiset kansan viholliset, ovat vapaina. Rikoksentekijöitä alettiin pitää huono-osaisina, kun taas rikoksen uhrit olivat vahvoja ja hyväosaisia. Kriminaalivankien rikokset johtuivat sosiaalipoliittisista syistä. Sen vuoksi vankilat oli tyhjennettävä ja perinteisten rikoslakirikosten rangaistuksia oli lievennettävä. Neuvostoliitossahan kenenkään ei tarvinnut varastaa, koska jokainen siellä tuli mainiosti toimeen omalla työllään. Varastaminen, pettäminen ja kavaltaminen olivat kapitalistisen riistoyhteiskunnan inhottavia jäänteitä, jotka voitiin poistaa sosiaalisilla toimenpiteillä esimerkiksi sijoittamalla hairahtuneet yksilöt tuottavaan työhön. 
 
Syyttäjä kirjoittaa kuinka neuvostolait kielsivät kaikenlaisen muulla kuin omalla työllä ansaittujen tulojen hankkimisen. Henkilökohtainen omaisuus tai säästöt eivät saaneet tuottaa tuloja koronkiskonnasta ja keinottelu rangaistiin neuvostolakien mukaan ankarasti kriminaalirikoksina. Törkeitä rikoksia Neuvostoliitossa olivat valtioon kohdistuvat rikokset, isänmaan pettäminen, valan rikkominen, siirtyminen vihollisen puolelle, valtion sotilaallisen vahingoittaminen ja vakoilu. Henkilöt, jotka syyllistyvät tällaisiin tekoihin, olivat yhteiskunnan vihollisia. 
 
Tuomioistuinten riippumattomuus neuvostoliittolaisin opein
 
Saatan vain muistuttaa tuomioistuinten riippumattomuudesta, joka ilmenee siten, että tuomarit eivät ottaneet keneltäkään vastaan ohjeita siitä, miten yksityiset oikeudenkäyntiasiat on ratkaistava. Neuvostoliitossa puolue määräsi noudatettavan ideologian sisällön ja tuomio-istuinten tehtävänä oli noudattaa perustuslakia ja puolueen sääntöjä. 
 
Syyttäjä Santavuori kirjoittaa, että oikeudenkäynnissä kun on käytössä jury, joka on yhtä kuin kansa, eikä kansa voi olla väärässä arvioidessaan kysymystä syyttömyydestä tai syyllisyydestä. Tämä periaate johtaa esimerkiksi amerikkalaisissa muutoksenhakujärjestelmissä äärettömän monimutkaisiin ja hankaliin käytäntöihin, koska muutosta ei voi hakea pelkästään syyllisyyskysymyksen uudelleenarviointiin, koska päätös perustuu kansantuomioon, joka ei voi olla väärä. 
 
Santavuori lainaa neuvosto-oikeuden oppeja: Neuvostolait hylkäävät rangaistuksen itsetarkoituksena ja kostona tai keinona tuomittujen ihmisarvon alentamiseen. Vankiloissa tuomituille tarjotaan sellaiset elämänehdot ja työolot, joissa he voivat rehellisellä työllä ja käytöksellä sovittaa syyllisyytensä ja palata täysiä oikeuksia nauttivien neuvostokansalaisten yhteiseen perheeseen. Kaikille näitä neuvosto-oppeja tukeville on syytä kehottaa lukemaan Berijan tarhat-kirja, joka antaa kyllä täysin päinvastaisen kuvan naapurimaastamme. 
 
Santavuori kirjoittaa, että 1970-luvulla alettiin suunnitella järkevän ja humaanin suomalaisen kriminaalipolitiikan perusteita korkealentoisilla korulauseilla. Tavoitteeksi asetettiin vankilamäärän puolittaminen ja vankilaolojen täydellinen uudistaminen. Siinä työntekoa ja rikoksen sovitusta ei korostettu. Pakollista työntekoa pidettiin lähinnä lisärangaistuksena. Korostettiin vankien erityisoikeuksia, heidän hyvinvointiaan ja valinnanvapautta, sosiaalisia etuuksia ja oikeuksia, ei velvollisuuksia. 
 
Syyttäjä kirjoittaa, että innokkaimmat vankilaolojen uudistajat halusivat jopa demokratisoida Suomen vankilat. Herätettiin vilkas julkinen keskustelu siitä, että eikö vankeusrangaistuksia pitäisi demokratisoinnin nimissä tuomita yhtä paljon kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville. Eikö vankilaan pitäisi pistää lukumääräisesti yhtä monta talousrikoksiin syyllistynyttä herraa kuin varkauksiin syyllistynyttä työmiestä? Santavuoren mukaan uudistus ei kuitenkaan edennyt keskustelua pitemmälle. 
 
Kriminaalipoliittinen päätavoite, vankilamäärän puolittaminen toteutettiin ripeästi. Se onnistui yli odotusten. Vankilaluku pieneni enemmällä kuin puolella. 1996 ennätystulos oli Suomen vankiloissa. Silloin oli 2500 vankia, joka oli väestömäärään nähden maailman alhaisimpia. Tuolloin vankipaikoista yksi kolmasosa oli käyttämättöminä. Syyttäjä Santavuoren mukaan alhainen vankiluku ei välttämättä ole hyvä asia. Se voi merkitä sitä, että kaikista rikoksista ei rangaista tai systeemi on sellainen, jossa rikokset pääsevät vanhenemaan. Rikosten jääminen rankaisematta merkitsee kuitenkin aina moraalin höltymistä ja rikollisuuden lisääntymistä. 
 
Santavuori kirjoittaa huvittavasta asiasta, jossa muistan itsekin Viron laivoilla nähneen propagandakirjasia, jossa kerrottiin, että Neuvostoliitossa ei rikostilastojen mukaan tehty juuri lainkaan tavanomaisia kriminaalirikoksia. Silti vankiloista löytyy kriminaalirikoksista tuomittuja vankeja.  Ideologisista syistä ja sen osoittamiseksi, ettei Neuvostoliitossa kenenkään tarvinnut varastaa, puoluejohto päätti kerran armahtaa kaikki omaisuusrikoksiin syyllistyneet kriminaalivangit. Tämä oli suuri isänmaallinen teko ja se johti, kuten arvata saattaa, täydelliseen kaaokseen. Vapauteen ilmaantui hetkessä satojatuhansia työttömiä, rahattomia, asunnottomia vankeja, jotka hengenpitimikseen aloittivat laajamittaisen varastelun. Tilanne oli kestämätön, mutta viranomaisten kunniaksi on sanottava, etteivät he peruuttaneet armahdusta. Vangit toimitettiin kaikessa hiljaisuudessa valtion kyydillä metsätöihin Venäjän mittaamattomiin metsiin. Heistä ei ole sen jälkeen kuultu mitään, eikä puolue ole tiettävästi koskaan uudistanut armahduskokeilua 
 
Santavuori kirjoittaa, että oli vasemmistolainen kolmijäseninen oikeuslaitostoimikunta, jonka oli tehtävä valmistaa mietintö kuudessa kuukaudessa uudistamaan tuomioistuinlaitosta.  Hänen mukaansa kaikki ehdotetut uudistukset olivat huonoja. Kriminaalipolitiikan tavoitteeksi asetettiin näkemys, jonka mukaan oli luovuttava asettamasta päämääräksi rikollisuuden täydellistä poistamista. Oli hyväksyttävä niin sanottu välttämättömyysoppi. Rikollisuutta ei voida koskaan poistaa kokonaan kapitalistisessa hyöty-yhteiskunnassa.  
 
Rikollisuutta ei pidä vastustaa mihin hintaan tahansa. On tarkkaan laskettava, kuinka paljon sen vastustamisesta ollaan valmiita maksamaan. Suuria kustannuksia ja kärsimyksiä aiheutuu muun muassa poliisityöstä, syyttämisestä ja tuomitsemisesta. Näiden viranomaisten toimintaa oli uudistuksen mukaan siis rajoitettava. Tekojen rangaistavuudessa tärkeätä oli niiden yhteiskunnallinen haitallisuus. Rangaistusseuraamusten suhteen keskeistä oli vaihtoehtojen löytäminen vankeusrangaistukselle ja rangaistustason yleinen lieventäminen. 
 
Valvonta on pahasta, koska se ei lisää turvallisuutta. Rikoslaki on pahasta, koska useamman teon määritteleminen rikoksi ei takaa, että Eurooppa olisi turvallisempi. Ja lopuksi rangaistukset ovat pahasta, koska ne eivät vähennä rikollisuutta.  Santavuoren mukaan alettiin ajatella, että rikoskontrollista aiheutuvat kustannukset ja kärsimykset minimoidaan ja jaetaan eri osapuolten kesken, joka käytännössä tarkoitti sitä, että myös rikosten uhrien oli osallistuttava rikollisuuden aiheuttamiin kärsimyksiin ja vastattava omalta osaltaan rikoksista johtuvista kustannuksista. 
 
Hän kirjoittaa, että ilmaantuu abolitionistit- ryhmä, joka ei hyväksynyt rikosoikeudellista järjestelmää eikä rankaisemista. Heidän mielestään he halusivat poistaa rikosseuraukset ennen kaikkea vankeusrangaistuksia lakkautetaan vankilat. Heidän mielestään, kun vankilat on lakkautettu, havaitaan, että vankeusrangaistus ei ollutkaan tarpeellinen. Konfliktit hoidetaan sovittelulla, sopimuksella ja anteeksi antamisella. 
 
 
Kriminaalipoliittisessa uudistuksessa uhrit unohdettiin
 
Syyttäjä kertoi, että uudistuksen tärkein päämäärä oli rikoksesta epäiltyjen oikeusturvan kehittäminen ja rikoksen uhrien unohtaminen. Toiminta perustui ideologiaan, että kapitalistisessa riistoyhteiskunnassa hyvät ihmiset istuvat vankilassa ja pahat kulkevat vapaina. Yksityisiin ihmisiin kohdistuvat rikokset eivät olleet yhtä moitittavia ja oikeuden vastaisia kuin valtioon ja yhteiskuntaan kohdistuvat rikolliset teot. 
 
Hän muistuttaa, että tavallisten ihmisten oikeusturva samalla heikkeni, koska moni aikaisemmin rangaistava teko lakkasi olemasta rikos. Yhteiskuntaan kohdistuvien rikosten joukkoon sen sijaan lisättiin uuskriminalisointeja. Hänen mukaansa tästä kaikesta oli seurauksena turvallisuuden heikkeneminen ja turvattomuuden tunteen lisääntyminen. 
 
Yleisen syyttäjän mukaan ennen lainmuutosta rikoslain vanhat pahoinpitelypykälät toimivat käytännössä erittäin hyvin. Tarvetta lain muuttamiseen ei pitänyt olla. Väkivalta oli moitittava, eikä sitä pitänyt hyväksyä. Rangaistuksen lieventämisen jälkeen lain viesti kuuluu: väkivaltaan suhtaudutaan ymmärtäväisesti, jopa hyväksyttävästi. Ymmärtämisen kääntöpuolena hänen mukaansa oli se, että väkivallanteossa syyllistetään uhri. Näin väkivalta ei herätä suurtakaan moraalista paheksuntaa. 
 
Hän kirjoittaa, että lievän pahoinpitelyn soveltamisalaa laajennettiin niin, että uusien säännösten mukaan pahankin vamman aiheuttanut väkivalta voitiin tulkita lieväksi pahoinpitelyksi. Muun muassa uhrilleen reisiluun murtuman aiheuttanut pahoinpitelijä on tuomittu vain lievästä pahoinpitelystä.  Aikaisemmin ryöstö muuttui vain näpistykseksi ja lieväksi pahoinpitelyksi, josta selvisi pienellä sakolla ja niistä oli helppo jättää syyte nostamatta.
 
 
Perheväkivallan syy on huono parisuhde, ei väkivalta
 
Syyttäjä Santavuori kirjoittaa, että Suomi oli Länsi-Euroopan väkivaltaisin maa ja perheväkivalta oli Suomen erityinen ongelma. Pahoinpitelystä tuomitut rangaistukset viestittivät yhteiskunnalle liberaalia ja ymmärtäväistä suhdetta väkivaltaan. Tyyppirangaistus ruhjeita tai jopa nenäluun tai poskiluun murtuman aiheuttaneesta pahoinpitelystä oli 35–40 päiväsakkoa. Ruotsissa vastaavasta rikoksesta tuomittiin aina muutaman kuukauden pituinen vankeusrangaistus. 
 
Hänen mukaansa tuomion perusteluihin tuli ihmeellistä kieltä. Syyllinen oli huono parisuhde, ei se joka lyö. Annettiin ymmärtää, että jos parisuhde olisi hyvä, väkivaltaa parisuhteessa ei esiintyisi. Tuomioitten perusteluissa törmättiin myös usein asetelmaan, että nainen nalkuttaa, mies lyö. Ikään kuin nalkuttaminen ja lyöminen olisivat rikosoikeudellisesti samanarvoisia tekoja niin, että nalkuttaminen muka oikeuttaisi käsiksi käymiseen. 
 
Tuolloin 2007 pahoinpitely oli yleisin syyttämättä jätetty rikos. Sen perusteena oli useimmiten rikoksen vähäisyys. Ruotsissa tuolloin pahoinpitelystä nostettiin aina syyte. Ruotsissa yleisimmin syyttämättä jätetty rikos oli näpistys. Nykyisin pahoinpitely on yleisen syyttäjän alainen ja periaatteessa siitä pitäisi joka kerta nostaa syyte.
 
 
Lastensuojelussa ketään ei saa syyllistää
 
 
Hän kirjoittaa, että lastensuojelu- ja sosiaalitoimeen tuli hänen mielestään leikki, jossa ketään ei saa syyllistää. Kaikkia piti ymmärtää, kaikkia piti hoitaa ja tukea. Ongelmia siedettiin mahdollisimman pitkään ja niihin puututtiin mieluummin myöhään kuin aikaisin. Toivottiin, että ongelmat ratkeavat itsestään, vaikka kaikki tietävät, etteivät niin oikeasti käy. Santavuoren mukaan näin päästään kuitenkin mahdollisimman etäälle syyllisyydestä, vaikka tosiasia on, että lastaan hakkaavien vanhempien on kyettävä kokemaan syyllisyyttä, jotta he voisivat muuttua. 
 
Santavuori kirjoittaa, että sosiaaliviranomaisten ihanteena näytti olevan perheiden yhdistäminen. Kertoo ääritapauksessa tytöstä, joka kymmenen ensimmäisen elinvuotensa aikana ehti kokea 30 huostaanottoa. Kun huumeita käyttävät biologiset vanhemmat menivät välillä hoitoon, tyttö siirrettiin sijoituskodistaan takaisin vanhempiensa luokse muka perheen yhdistämistä varten. Santavuori kirjoittaa, että viranomaiset näin toimiessaan pilasivat pienen tytön elämän ja ne viranomaiset pitäisi saada siitä vastuuseen. Mutta hän kirjoittaa: "Turha luullakaan. Hehän leikkivät luvallista leikkiä olla syyllistämättä lasten vanhempia."  Santavuori kirjoittaa, että jos joku kuvittelee näkevänsä, että tässä armo on, on väärässä. Siinä ei näy muuta kuin suuri musta aukko. 
 
Syyttäjä kirjoittaa, että rikoksen uhrin asema on ollut keskeinen kriminaalipoliittinen kysymys, mutta tapa, jolla uhrin oikeusturva on järjestetty, kertoo paljon yhteiskunnan arvomaailmasta. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen hienostuneella ”optula”-kielellä sanottuna rikollisuus on onnettomien ihmisten epärationaalista käyttäytymistä, josta seuraa, että rikoksen uhri koetaan vahvaksi osapuoleksi, jopa kostonhaluiseksi omien intressien ajajaksi. Haluttiin nähdä, että rikoksen uhri haluaa käyttää hyväkseen henkilöä, josta on tullut rikoksen tekijä. 
 
Rikoksen tekijä on uhri?
 
Vankeinhoidon ylijohtaja K. J. Lång ilmaisi käsityksensä kirjoituksessaan ”Uhrit ja vahingot”. Lång kirjoittaa: "Rikoksen uhri ei mielestäni ole ainoastaan se, jolta on varastettu tai se, jota on pahoinpidelty, vaan uhreihin on luettava rikoksesta suoranaisesti kärsineet rikoksentekijän ja uhrin omaiset ja itse rikoksentekijäkin. Rikoksentekijä itsekin on uhri sikäli, että hän on tuomioistuimessa määrätyn rangaistuksensa lisäksi kärsinyt paljon vahinkoa siitä, että hänet on leimattu rikolliseksi. Hän saattaa menettää asemansa yhteiskunnassa, asuntonsa, työpaikkansa ja suhteensa perheeseen. Ne omaiset, joista rangaistusjärjestelmän piiriin joutuneen henkilön pitäisi edelleen huolehtia, joutuvat sekä taloudellisiin että sosiaalisiin vaikeuksiin. Näin rangaistusjärjestelmä kohdistuu laajemmalle kuin pelkästään henkilöön, jota on rangaistu." 
 
Santavuori siteeraa edelleen Långia: "Oikeusturvan kannalta on kuitenkin hyvin tähdellinen kysymys, miten on suhtauduttava todistusaineistoon, joka väkisinmakaamistapauksissa tuomioistuimelle esitetään. Monissa tapauksissa lienee nimittäin niin, että sekä väkivalta että tilanne, jossa sitä käytetään, ovat olleet sen laatuisia, että syytteen nostamista on pidettävä lähinnä naisosapuolen kostotoimenpiteenä." 
 
Psykiatrina joutuu joskus kirjoittamaan todistuksia väkisinmakaamisista ja raiskaamisista. Itsellä on kyllä sellainen käsitys, että pikemminkin se, että tuomion saaminen raiskauksesta raiskauksen tehneelle kestää jopa neljä viisi vuotta, on todella iso rangaistus eikä mikään ”naisosapuolen kostotoimenpide”. 
 
 
Santavuori jatkaa Långin siteeraamista. ”Vaikkakaan esimerkiksi kahdentoista vuoden iässä harjoitettu sukupuoliyhteys ei missään nimessä ole toivottavaa, on todennäköistä, että tässä iässä suoritetut sukupuoliyhdynnät eivät aiheuta sellaisia vahinkoja, että niitä olisi pyrittävä estämään kovilla rangaistuksilla. ”
 
On oikeastaan käsittämättömän järkyttävää ajatella, että joku, joka on ollut kriminaalipoliittisessa toiminnassa keskeisiä henkilöitä, voi edes lausua mitään tämänkaltaista.
 
Itse muistan tapauksen, kun olin HUSissa tekemässä opioidikorvausarvioita Långin uudistusten tullessa voimaan. Silloin eräs opioidiriippuvainen kertoi, että onko kaikki tulleet hulluiksi, koska käytännössä lakimuutos tarkoittaa sitä, kun sakot eivät menneet enää muuntoon, tarkoitti sitä, että hän voi kaupasta varastaa kaikkea alle tuhannen euron arvosta eikä siitä seuraa hänelle mitään.  
 
 
Uhrien heikko asema kriminaalipoliittisessa keskustelussa
 
Santavuori muistuttaa, että jokainen, joka on joutunut rikoksen uhriksi, tietää miten nöyryyttävä kokemus se on. Usein uhri joutuu kätkemään sisälleen monenlaiset tahratuksi tulemisen ja häpeän tunteet. Viha ja pelko vaihtelevat mielessä. Oikeutettu kiukku sen takia, että on joutunut epäoikeudenmukaisen teon kohteeksi, on uuvuttava. 
 
Ei tarvitse olla kyseessä muusta kuin lompakon varastamisesta kadulla tai vaikkapa kesämökin polttamisesta, kun uhri tuntee itsensä jotenkin tahratuksi. Yleinen tunne asuntomurron kohteeksi joutuneen keskuudessa on, että koti on häväisty. Se alkaa tuntua vieraalta, likaiselta, turvattomalta. Siellä ei enää voi olla. 
 
Monet uhrit alkavat etsiä, ihmeellistä kyllä, syytä itsestään. Miten tässä nyt näin kävi? Uhri saattaa kärsiä unettomuudesta, masennuksesta, pelkotiloista ja keskittymiskyvyn puutteesta. Hän suree sitä, että mitä on rikoksen kautta menettänyt. 
 
 
Perheväkivalta ei ole yksittäistä impulsiivista toimintaa vaan suunnitelmallista ja pitkäaikaista
 
Syyttäjä Santavuori muistuttaa, että perheväkivalta ei ole suunnittelematonta äkillistä, vaan se on pikemminkin suunnitelmallista, miltei aina toistuvaa ja selvästi vain toisen osapuolen aloitteeseen perustuvaa.  
 
Hänen mukaansa sovittelussa korostetaan ihannetta, jossa kriisitilanteeseen suhtaudutaan tasapuolisesti, objektiivisesti ja neutraalisti asettumatta kummankaan osapuolen puolelle tai ajamatta kummankaan osapuolen asiaa. Sovittelussa ei haluta ottaa kantaa siihen, mikä on oikein ja mikä on väärin, eikä tuomita tai syyllistää ketään. Johtopäätösten teko jätetään osapuolille itselleen. Sen sijaan tarjotaan runsain mitoin ymmärrystä, sympatiaa ja armeliaisuutta molemmille, sekä pahoinpitelijälle että uhrille. ”Tämä on kokonaan teidän ikioma kriisinne. Minä en halua olla mitenkään teidän kummankaan puolella”. 
 
Asenne lähtee siitä, että uhri on vahvempi osapuoli tai ainakin siitä, että uhri ja pahoinpitelijä ovat vähintään tasa-arvoisia. Todellisuudessa uhri on aina heikommassa asemassa. Usein väkivalta myös kovenee kerta kerralta. Uhri tietää tämän ja pelkää. Sovittelussa tekijä myöntää syyllisyytensä, pyytää anteeksi ja lupaa, ettei enää koskaan ratkaise riitojaan väkivaltaisesti. Uhri pelkää. Hän hyväksyy anteeksipyynnön ja pyytää omasta puolestaan anteeksi osuttaen tapahtumia. Toisin sanoen pyytää anteeksi kaikkea sitä, mitä on tehnyt ansaitakseen tulla pahoinpidellyksi. 
 
Hän kirjoittaa, että sovittelutilanteessa uhri joutuu ikään kuin vastuuseen väkivallantekijän käyttäytymisestä. Jos et sano enää koskaan ei lupaan puolestani lopettaa pahoinpitelemisen. Sovinto ja lupaukset ovat ehdollisia. Jos sanot ei, voi olla, että pahoinpitelen taas. Lupausta ei ole aina tarkoitettukaan pitää. Pahoinpidelty joutuu kerta toisensa jälkeen ostamaan henkilökohtaisen turvallisuutensa ja oikeutensa ruumiilliseen koskemattomuuteen. Eikä hän läheskään aina edes tiedä sitä, ettei pahoinpitelijä joudu minkäänlaiseen vastuuseen, vaikkei hän pitäisikään sovittelussa antamaansa lupausta. 
 
Santavuori kuvaa, kuinka rikoksen uhrille aiheutuu henkisen kärsimyksen lisäksi paljon käytännön vaivaa ja juoksemista eri viranomaisten luona. Kun poliisikuulustelujen jälkeen vihdoin ollaan oikeudessa, saattaa edessä olla uusi nöyryytys. Uhrista tuntuu, että häntä kohdellaan kuin rikollista. Oikeudenkäynnissä vallitsee puolustuksen suosimisen periaate. Tasapelitilanteessa ja epäselvissä tapauksissa asia on ratkaistava syytetyn eduksi. Sana vastaan sanan, väite vastaan väite tilanteessa rikoksen uhri häviää jutun. Vaikka rikoksen uhrin on puhuttava totta ja syytetyllä on oikeus valehdella, näyttää siltä, että oikeus uskoo syytettyä, ei uhria. Käytännössä kysymys on oikeudenkäyntiin kuuluvasta pelisäännöstä ja rikoksesta epäillyn korostuneesta oikeusturvasta. Rikoksesta epäillyllä on oikeus yrittää välttää rangaistus. Hän on syytön, kuten kunnes toisin todistetaan. Hänen oikeuksiinsa kuuluu, että syytettynä hän saa yrittää horjuttaa häntä vastaan esitetyn näytön uskottavuutta, muun muassa uhrin kertomuksen luotettavuutta. Tuomarit saattavat sisimmässään uskoa, että uhri puhuu totta, mutta muun näytön puuttuessa heidän on pakko olla uskovinaan syytetyn kertomusta. 
 
 
Rangaistusten rikoksia ehkäisevä vaikutus?
 
 
Santavuori kirjoittaa rikosten ennalta estämisestä. Kriminaalipoliittisen ajattelun uudistajien peruslähtökohta oli, että rangaistuksilla ei ole ennalta estävää vaikutusta. Rangaistuksia ei nähty keinoksi torjua rikollisuutta. Vakuutettiin, että rangaistusten yleisestävästä vaikutuksesta ei ole näyttöä. Santavuori hämmästelee, että näitä mielipiteitä toistettiin toistamasta päästyään ilman sen kummempia perusteluja. 
 
Korostettiin vain, että vankeusrangaistus on aina julma ja se aiheuttaa vain kärsimyksiä. Sen vuoksi vankeusrangaistus on aina epäoikeudenmukainen ja kohtuuton. Heidän mukaansa parhaiten rikollisuus oli torjuttavissa yhteiskuntasuunnittelulla, yhteiskuntapolitiikan, terapian ja vahingonkorvauksien keinoin. Piti järjestää työtä kaikille ja hyvät sosiaaliavustukset niille, jotka eivät halua tehdä työtä. 
 
Santavuori kirjoittaa myös siitä, että poliisien toimenpiteillä ei uudistajien mukaan voitu hoitaa rikoksentorjuntaa yhtään paremmin kuin rangaistuksillaan. Poliisien toimenpiteet aiheuttivat valtavia kustannuksia ja poliisien laajat toimivaltuudet johtivat poliisivaltioon sekä siihen, että kontrollilla rajoitetaan kansalaisvapauksia ja perusoikeuksia. Uudistuksen tekijät kokivat myös rikostutkinnan epäsuotavaksi rikoksentekijän rankaisemiseen tähtääväksi toiminnaksi. Rikoksen uhreille ei tässäkään yhteydessä omistettu ajatustakaan. 
 
2006 loppupuolella ASAM-kokouksen aikaan poliisi esti mielenosoituksen leviämisen Kiasman aukiolta kaduille ja muualle kaupunkiin. Kansalaismielipide ja media olivat ehdottomasti mielenosoittajien puolella. Poliisin toimia moitittiin ankarasti ja poliisista tehtiin kymmenittäin rikosilmoituksia. Ihan kuin Elokapinan nykyään? 
 
Parataanko vankila?
 
Santavuori pohtii myös, että parantaako vankila ketään. Uudistajilla, jotka pyrkivät uudistamaan kriminaalipoliittista ajattelua, oli vankat käsitykset tästäkin asiasta. Heidän mielestään vankila ei parantanut ketään. Vankilassa vangeista tuli vaan pahempia rikollisia. Vankila oli rikollisten korkeakoulu. Rikosten uusimisprosentit olivat korkeat. Kun kerran oli joutunut vankilakierteeseen, siitä ei päässyt irti. Tämän takia vankien vapaudenmenetysaikaa on lyhennettävä, lomia lisättävä, rangaistuksia lievennettävä ja vankilaoloja parannettava. 
 
Syyttäjä kirjoittaa jo vuonna 2007, että suurin osa näistä hyvistä ja lempeistä asioista on toteutunut, mutta merkillistä kyllä, samalla yhteiskunta on muuttunut yhä kovemmaksi ja itsekkäämmäksi. Nyt puoli vuosisataa myöhemmin raha ja oma hyöty ovat kaiken keskipiste. Arvomaailma on muuttunut kokonaan uudeksi ja sen tärkein mitta on raha. Rikollisuus on lisääntynyt tasaisesti samalla kun siitä on tullut väkivaltaista, raakaa ja järjestäytynyttä. Missä vika? 
 
Ei tähän kaikkeen pyritty ihmisten takia, vaan poliittisen ideologian takia. Se johtui siitä, ettei julkisessa keskustelussa oltu täysin rehellisiä, vaan ehdotuksia ajettiin läpi tarkoitushakuisilla, jopa tekaistuilla perusteilla. vankilat ovat täynnä ja että vankiluku kasvaa eikä sen saisi antaa kasvaa, jos mielittiin käydä hyvinvointivaltiosta. 
 
Santavuori ihmettelee, että miksei rehellisesti kerrottu, että Suomen vankiluku on ollut aina alhainen, maailman kaikkein alhaisimpien joukossa. Ja vankeusrangaistuksien käyttöä oli mahdotonta enää supistaa, koska yli 90 prosenttia kaikista tuomituista rangaistuksista oli jo sakkoja. Vankeutta tuomittiin vain hätätilassa ja rangaistuksista yli 50 prosenttia oli ehdollisia tuomioita vuonna 2007. 
 
Vankipopulaation muutos, on vain hyvin pieni taparikollisten osuus
 
 
Syyttäjä Santavuori kirjoittaa, että vankipopulaation rakenne uudistusten myötä kyllä muuttui. 20 vuotta sitten eli 1987 suurin osa vangeista kärsi rangaistusta varkausrikoksesta, mutta 2007 yleisin rikos oli törkeä pahoinpitely.  
 
Hän kirjoittaa myös, että häntä on vaivannut eniten jatkuvasti toistettu väite, että suurin osa vankilaan joutuneista uusii rikoksensa. Hän siteeraa tutkimusta 1996–2001 vankilassa olleista noin 30000 vangista. Ja päinvastoin kun oli väitetty, suurin osa ensikertalaista vangeista ei syyllisty uusiin rikoksiin eikä joudu uudelleen vankilaan. Tuolloin ensikertalaisten vankien uusimisprosentti oli vain 38, joidenkin rikoslajien kohdalla jopa alle kymmenen. Toiskertalaisten vankien uusimisprosentti oli 19 ja varsinaiseen rikos- ja vankilakierteeseen joutuu ainoastaan pari prosenttia vangeista.  Ja taparikollisistakin 70 prosenttia jatkaa rikoksen tekemistä. Osa siis taparikollisistakin selviää rikoskierteestään tavalla tai toisella. 
 
Syyttäjä Santavuori muistuttaa, että kolme neljäsosaa ihmisistä valitsee sellaisen elämäntavan, jossa lakia ei rikota. 
 
Hän ihmettelee nuorisorikollisuuden tilannetta, kun on todettu, ettei tilannetta pystytä hallitsemaan, niin ongelma on yritetty poistaa säätämällä uusi sallivampi laki. Rikokset jätetään rankaisematta periaatteella ”ei lapsia vankilaan”. Vankila ei ole parrattomien paikka. Ei lapsia rikollisten korkeakouluun.  Ja syyttäjän mukaan tämä johti konkreettisen epäonnistumisen rikostorjunnassa esimerkiksi autovarkauksien kriminalisoinnin osalta. 
 
Kun nuoret varastivat autoja yhä enemmän ja enemmän, alennettiin rangaistuksia pariinkin kertaan ja lopuksi rangaistus oli niin alhainen, vain sakkoja, ettei poliiseilla ollut enää valtuuksia puuttua asiaan, vaikka he tapasivat varastetun auton tien päältä verekseltään. Pakkokeinolain mukaan poliisin oli annettava varastetun auton jatkaa matkaansa. Ennen pitkää autovarkaudet lisääntyivät niin paljon, että Suomessa tehtiin enemmän autovarkauksia kuin missään muussa läntisessä maassa. 
 
Syyttäjä muistuttaa vuonna 2007 ennen runsasta maahanmuuttoa, että nuorten tekemät rikokset kasautuvat selvästi niin, että on pieni ongelmanuorien ryhmä. Sosiaalihuollon palvelujen tarjoamisen pitäisi olla heille helppoa. Tästä pienestä ryhmästä kasvavat tulevaisuuden tapa- ja ammattirikolliset sekä väkivaltakroonikot. Hänen mielestään etsivää nuorisotyötä pitäisi kehittää, jotta ongelmanuoret ja ongelmaperheet tavoitettaisiin ajo-ajoissa. Se olisi hänen mielestään oikein ja armollista. 
 
 
Nuorille rikoksentekijöille on tarjottava heti ja nopeasti selvät rajat
 
 
Hän ei ole vaatimassa lapsia vankilaan, mutta ei pidä oikeana sitäkään, että rikoksentekijä selviää ikänsä perusteella törkeistäkin rikoksista ilman minkäänlaista seuraamusta. Hän kertoo esimerkin tapauksesta nuoresta rikoksentekijästä, joka oli tuomittu eri aikojen rikosrekisterin mukaan 143 rikoksesta yhteensä yhdeksän eri pituista ehdollista vankeusrangaistusta ja luuli, ettei hän ollut koskaan saanut rangaistusta mistään. Nuorella oli hyvät perusteet uskoa, ettei kukaan välittänyt mitään hänestä ja hänen tekemisistään. 
 
 
Nuoret tietävät kyllä oikean ja väärän rajan. He odottavat, että heitä rankaistaan, ja hänen mielestään on tavallaan nuoren pettämistä, jos nuorta ei yritetäkään opettaa kantamaan vastuuta omista pahoista teoistaan. Kun ongelmanuori koettelee rajojaan tekemällä rikoksia, nuori ajattelee, ettei kukaan todella välitä hänestä, koska kukaan ei vaivaudu keskeyttämään hänen pahantekoansa.
 
Syyttäjä Santavuori muistuttaa, että tutkimusten perusteella tiedetään, että nuorten koetellessa rajojaan heille luo turvallisuutta pelkkä tieto siitä, että rajat ovat olemassa. Santavuoren mukaan oikeanlaista kriminaalipoliittista vastuunkantamista olisi puuttua nuorten rikoskierteeseen. Lempeää ja armollista olisi katkaista rikoskierre heti alkuunsa. 
 
 
Ei tainnut mennä Suomen uudistuskaan putkeen? Puutu heti ja lisää poliisia auttoi New Yorkia
 
Syyttäjä Santavuori antaa Suomen järkevälle ja humaanille kriminaalipolitiikalle täystyrmäyksen. Sitä oli 2007 toteutettu yli kolmekymmentä vuotta, jona aikana rikollisuus oli lisääntynyt, väkivalta raaistunut, omaiselle rikollisuus ja talousrikollisuus syntyneet, liikennekuri huonontunut, turvallisuus heikentynyt, rikollisuus muuttunut ammattimaiseksi ja järjestäytyneeksi. Rikoksista saatu hyöty kasvanut moninkertaiseksi, järjestys vankiloissa heikentynyt ja vankiloiden kuten nuorisonkin huumausaineongelma pahentunut. 
 
Rantavuori kertoo esimerkin New Yorkista, jossa rikostilastot olivat huippuluokkaa. Nykyään New York on USA:n turvallisin suurkaupunki. New Yorkissa taistelussa sovellettiin niin sanottua ”rikottujen ikkunoiden teoriaa”. Broken Windows - teoria. Tutkijat olivat huomanneet, että kallis loistoauto sai olla rauhassa levottomallakin seudulla, kunnes joku rikkoi sen tuulilasin. Sen jälkeen autosta varastettiin ennätysvauhtia kaikki mikä irti lähti. Samoin niiden hylättyjen talojen ikkunoita kivitettiin, joissa jo ennestään oli rikkinäisiä ikkunoita. Eli tihutyöt lisääntyivät siellä, missä ympäristö viestitti välinpitämättömyyttä. Näistä havainnoista tehtiin se johtopäätös, että rikosten torjunnassa tärkeintä on ensimmäisen askeleen estäminen, viranomaisten nopea toiminta ja välittäminen. 
 
Nollatoleranssi- toleranssikampanja aloitettiin. Poliisivoimia lisättiin ja poliisi sai määräyksen puuttua kaikkiin massarikoksiin ja järjestyshäiriöihin. Pienintäkään rikkomusta ei saanut katsoa läpi sormien.  Aikaisemmin niihin oli jätetty puuttumatta työvoima- ja aikapulaan vedoten, kuten Suomessakin on tehty, Santavuori muistuttaa. 
 
New Yorkissa menettelytapoja muutettiin niin, että heti kiinnijäämisen jälkeen lainrikkojat tapaavat sosiaalihoitajan ja haastattelun jälkeen jokainen heistä toimitetaan vielä saman vuorokauden kuluessa päivystystuomioistuimeen, jossa rangaistus tuomitaan heti. Rangaistus pikkurikoksista on yleensä muutama päivä yhdyskuntapalvelua. Siis hyvin lievä ja lempeä rangaistus, jonka suorittaminen aloitetaan välittömästi seuraavana päivänä. Yhdyskuntapalvelu on yleensä katujen siivoamista, graffitien ja töherrysten poistamista, puistoistutusten kunnostamista, kierrätyskeskuksen tavaroiden lajittelua, massalähetysten postitusta ja niin edelleen. Rangaistusten valvojat seuraavat työntekoa koko ajan, eikä fuskaamista hyväksytä. Yhdyskuntapalvelu muutetaan heti vankeusrangaistukseksi, jos työpalvelu ei onnistu. 
 
Tiiviissä yhteistyössä poliisin ja rangaistuksenvalvojien kanssa toimivat sosiaalihoitajat. He tarjoavat apua työpaikan ja asunnon saamisessa sekä hoito-ohjeista päihde- ja huumeriippuvaisille. Hoito ja erityisesti huumevalistus ovat tärkeä osa tuomioistuinten tuomitsemaa rangaistusta. Uudenlaisen rikostorjunnan tulokset näkyivät New Yorkissa melko nopeasti. Ensiksi vähenivät dramaattisesti massarikokset, sen jälkeen vakavampi rikollisuus ja lopuksi myös henkirikokset ja muu väkivaltarikollisuus. Muutokset vuonna 2007 olivat jääneet pysyväksi. 
 
 
Päinvastaisesta politiikasta, sosiaalisesta kriminaalipolitiikasta Santavuori kertoo esimerkin, että tuolloin monet ihmiset ja myös joukko oikeusoppineista uskoi siihen, mitä Marx ja Lenin olivat sanoneet: ” Kriminaalipolitiikka, aivan kuten tiede ja tiedonvälityskin, ovat luokkataistelun väline. Rikokset johtuvat kapitalistisen yhteiskunnan epäkohdista ja luokkaristiriidoista. Sen takia sosialistisessa yhteiskunnassa rikollisia on kohdattava lempeästi. Yhteiskunnallisten epäkohtien häivyttyä myös rikokset häviävät”. 
 
Ja Santavuori kirjoittaa, että Suomessa tehtiin täsmälleen toisin kuin New Yorkissa. Pikkurikoksiin ei puututtu lainkaan. Isommista rikoksista ei aina syytetty tai jätettiin ainakin rangaistus tuomitsematta. Teon ja tuomion välille kului useita kuukausia, joskus jopa vuosia, eikä rangaistuksen täytäntöönpanolla pidetty erityistä kiirettä. Yhteiskuntapalveluun saapumisen saattoi laiminlyödä useamman kerran ilman minkäänlaista seuraamusta ja nuorisorangaistuksen yhdyskuntapalvelun keskeyttää reilusti yli puolet tuomituista. Tästä havaitaan, ettei kontrolloimaton vapaus sittenkään ole se autuas olotila, joka parhaiten pitää nuoret rikoksettomalla tiellä. 
 
 
Santavuori kirjoittaa, että asunnossa pitää nykyään siksi olla kaikennäköistä turvaelektroniikkaa. Rikollisia ei saa provosoida eikä ärsyttää. Emme kulje pimeässä, emme varsinkaan yksin. Huumeongelmaisia, narkomaaneja ja aggressiivisia ihmisiä väistetään kadun toiselle puolelle. Heitä ei saa puhutella eikä ottaa katsekontaktia, etteivät he menettäisi malttiaan. Varovaisimmat ja rikkaimmat ovat alkaneet rakentaa kotiensa ympärille muureja tai korkeita aitoja. 
 
Syyttäjä kirjoittaa, että syyttäjällä on mahdollisuus toteuttaa rikosvastuuta syyttämättäjättämispäätöksellä. Kun tätä nimitetään rangaistukseksi, kaikki voivat olla tyytyväisiä. Rikosvastuu toteutuu ja rahaa säästyy.  Hän kirjoittaa, että on hyvin monenlaisia syyttämättäjättämispäätöksiä. Teko, jonka poliisi on tutkinut, ei olekaan laisinkaan rikos, kun se ei täytä rikoksen tunnusmerkistöä. Toisaalta rikos on tehty niin kauan sitten, että se on vanhentunut, jolloin syyttäjällä ei ole syyteoikeutta. Tai rikoksesta epäillyn syyllisyydestä ei ole olemassa riittävää näyttöä. Nuoruus-, kohtuus- tai paljousperusteella myös jättää syyttämättä.
 
 
Santavuori kirjoittaa, että tuolloin oli vallalla ajatus, että huumausainerikosten suhteen jopa lainsäätäjän edustajat olivat puuttuneet sopimattomalla tavalla syyttäjän toimintaan.  Väittämällä virheellisesti, että syyttäjällä oli tuolloin velvollisuus jättää syyte nostamatta huumausaineiden käytöstä, mikä ei pitänyt tietenkään paikkansa. Laissa syyttäjälle on annettu oikeutus, ei tietenkään velvollisuutta jättää syyte nostamatta. 
 
 
Perheväkivallan uhri perui ilmoituksensa ”vapaan tahdon” pykälällä
 
Syyttäjä Santavuori kertoo perheväkivallasta, jossa aikaisemmin oli vallalla niin sanottu ”vakaan tahdon pykälä”, jolla perusteella syyttäjät saivat oikeuden jättää syytteen nostamatta, jos pahoinpitelyn uhri omasta vakaasta tahdostaan sitä pyysi. Hän kertoo, että perheväkivallalle oli tyypillistä se, että pahoinpitelyn uhrit parin päivän kuluttua alkoivat tavallisesti vähätellä tapahtunutta pahoinpitelyä. He peruivat rikosilmoituksessa, muuttivat poliisin kuulustelukertomustaan ja peruuttivat rangaistusvaatimuksensa ja syyttämättäjättämispyyntönsä. Uhrit tekivät tämän yleensä uhkailun tai pelottelun perusteella, eivät ”vapaasta tahdostaan”. 
 
Luterilainen kirkko ristiretkellä lakien vastaisesti
 
Syyttäjä Santavuori puhuu myönteisesti kristillisyydestä, mutta ihmettelee, että kirkko ei pysy lestissään, vaan puuttui esimerkiksi turvapaikkamenettelyyn ja ryhtyi rikkomaan kohtuuttomalta kirkon mielestä tuntuvaa lakia. 
 
Santavuori muistuttaa, että maallista yhteiselämää varten on oltava säännöt. Ilman niitä me emme pysty elämään keskenämme ja kirkon on myös oltava mukana yhteiskuntasopimuksessa. 
Ei voi palata siihen, että jokainen pienyhteisö, yksittäinen seurakunta tai seurakuntalainen päättäisi omien tuntemustensa mukaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Siitä seuraisi ennen pitkää sekasorto. Mitähän syyttäjä Santavuori miettisi nykyisestä woke-keskustelusta? 
 
Presidentti armahtaa? Toistuva rikollisuudesta ”alennusta”?
 
Santavuori kirjoittaa armahdusvallasta, joka ei ole kovinkaan läpinäkyvää toimintaa, mutta armoperusteista tiedetään, että vaikea sairaus, henkinen tai ruumiillinen, kelpaa yleisimmin armoperusteeksi. Jossain määrin vaikutti myös vangin käytös vankilassa ja arvio siitä, miten hän tulee selviytymään vapaudessa. Perusteet olivat hallitsijan tässä mielessä presidentin vapaasti valittavissa ja väitettiinkin, että presidentti Mauno Koivisto armahti huomiota herättävän monta talousrikollista. Santavuoren mukaan siis mukana voi olla sekä kohtuutta että tarkoitushakuista vallankäyttöä. 
 
Syyttäjä Santavuori kirjoittaa, että avoimen armahdusvallan lisäksi täytäntöönpanolakeihin sisältyy piilotettuja salaisia armahduskäytäntöjä. Jos esimerkiksi ehdonalaisessa vapaudessa oleva vanki syyllistyy uuteen rikokseen, hän menettää vapautensa, koska ehdonalaisen vapauden ehtona on rikokseton elämä. 
 
Uuden tuomion yhteydessä tuomioistuin määrää, että vanhasta tuomiosta jäljellä oleva jäännösrangaistus on pantava täytäntöön. Laki on kuitenkin niin vapaamielinen tai outo, että jäännösrangaistuksen pituudesta riippumatta siitä pannaan täytäntöön vain yksi kuukausi ja kaikki muu annetaan ikuisiksi ajoiksi anteeksi. 
 
Näin esimerkiksi taposta kahdeksan vuoden vankeusrangaistuksen saanut ensikertainen pääsee ehdonalaiseen vapauteen kärsittyään rangaistuksesta neljä vuotta. Kun hän syyllistyy kohta vapaaksi päästyään uuteen tappoon, hän joutuu kärsimään edellisestä tuomiosta jäljelle jääneistä neljästä vuodesta yhden kuukauden ja saa loput anteeksi. 
 
Hän kirjoittaa, että tämänkaltainen laki koettelee yleistä oikeustajua ja on rikosten ennaltaehkäisemisen kannalta tuhoisa. Se nakertaa tuomioistumien armovaltaa. 
 
Vankilamaailman pysyvä muutos
 
Santavuori kirjoittaa vuonna 2007, että vankilauutiset ovatkin sitten muuten huonoja. Väkivalta ja päihteet hallitsevat rikollisia. Vankien päihderiippuvuudessa on tapahtunut raju kasvu. Miesvangeista yhdeksällä kymmenestä on jokin päihderiippuvuus. Elinkautisvangeista 70 prosenttia on alkoholisteja ja naisvangeista 65 prosenttia huumeriippuvaisia. Mitä enemmän vankilaoloja parannetaan, sitä sairaammiksi vangit tulevat. Tämä on hänen mielestänsä merkillinen yhtälö. 
 
Kaksi kolmesta vangista kärsii erilaisista persoonallisuushäiriöistä ja psykopaatteja on vankiloissa alhaisimman arvion mukaan 21 %. Yhteispohjoismaisten tutkimusten mukaan jopa 45 prosenttia. Psykopaattien tekemiin rikoksiin liittyy usein harkintaa ja niinpä talousrikollisissa heitä on koko joukko. He eivät välitä muiden ihmisten kärsimyksistä eivätkä itse koe tunteita, mutta osaavat teeskennellä niitä. Väkivaltarikoksiin syyllistyneiden psykopaattien uusimisriski on hyvin korkea. 
Armeliaisuutta päihderiippuvuuden ratkaisuksi?
 
Syyttäjä Santavuori kirjoittaa myös hämmästelleensä armeliaisuutta päihderiippuvuuteen. 2007 hän kirjoittaa, että alkoholismi on sairaus, jota virallisesti hoitaa meillä Suomessa sosiaalitoimi. Suurella rahalla hoidetaan sairauden seurauksia, kuten asunnottomuutta, työttömyyttä ja syrjäytyneisyyttä. Virallisen toimijan, A-klinikkasäätiön tavoite on kärsimysten vähentäminen, ei raittius eikä juomisen lopettaminen. 
 
 
Santavuori kirjoittaa vuonna 2007, että kaikilla muilla toimijoilla Minnesota-malli AA, Myllyhoito, Sininauha, Katulähetys ja niin edelleen oli tavoitteena täysraittius. Alkoholismista virallisesti vastaava taho naureskeli ivallisesti vapaaehtoisjärjestöjen ja muiden toimijoiden raittiustavoitteille. Heidän mukaansa Turmion Toimi -tyyppinen valitus oli aikaansa elänyttä pelottelua. Sellainen valistus vain lisää juomista. 
 
 
2007 katulähetyksen Minnesota-hoidon laitoksissa hoito maksoi viisikymmentä euroa vuorokaudelta ja tulosta tuli. A-klinikkasäätiön Järvenpään sosiaalisairaalassa hoito maksoi tuolloin 565 euroa vuorokaudessa ja missä oli hoidon tulos? 
 
Santavuori antaa täyttä palttua haittojen minimointi (harm reduction) tavoitteelle kaksikymmentä vuotta sitten. Mitähän Santavuori ajattelisi tänä päivänä täysin muuttaneesta asenneilmapiiristä?  
 
Santavuori kirjoittaa, että viranomaisten harjoittaman rajun valistuksen ja tiedotuksen avulla ihmiset saatiin parissa vuodessa uskomaan, että Subutex ei ole lainkaan huumausaine, vaan turvallinen lääke, jota voi käyttää huolettomasti. Virallisesti puhuttiin edelleen heroiiniriippuvuuden hoidosta, vaikka Suomessa ei ollut vuosiin eikä tuolloin heroiinin käyttäjiä juuri lainkaan. Subutex sen sijaan oli Suomen toiseksi käytetyin huume kannabiksen jälkeen. Tuolloin 2007 oli jo yhteiskunnan kustantamassa korvausylläpitohoidossa ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan nähneetkään, saati käyttäneet heroiinia. Toisin sanoen valtaosa Subutex-hoitoon saapuvista tulee sinne juuri Subutex-riippuvuuden takia. 
 
Santavuori pohtii 20 vuotta sitten, miksi Subutexin kanssa meneteltiin niin kuin meneteltiin ja kirjoittaa, että se on hänelle arvoitus. Ehkä syitä oli tuolloin useita. Lääketehtaan raivokas lobbaus ja markkinointipoliitikkojen tietämättömyys, virkamiesten uuseurooppalainen edistyksellisyys, jonka mukaan oli taantumuksellista pyrkiä nollatoleranssiin ja pitää epärealistisesti tavoitteena huumeetonta yhteiskuntaa. Hollantilaisittain liberaali huumekulttuurin ihannointi. 
 
Santavuori kirjoittaa, että säälittävin oli pitkään erilaisia huumeita käyttäneiden tilanne. Heille saattoi käydä niin, että heti hoitoon tullessa heidät määritellään erikoissairaanhoidon piiriin kuuluviksi parantumattomiksi narkomaaneiksi. Heidät voidaan määrätä suoraan korvaus- ja ylläpitohoitoon ilman, että vieroitushoitoa yritetäänkään. Näin heille ei anneta minkäänlaista mahdollisuutta selvitä takaisin oikeaan hyvään elämään. Heidät tuomitaan narkomaaneiksi loppuelämäkseen. Se on armotonta peliä. Näille ihmisille ei anneta minkäänlaista mahdollisuutta pelastautua. Toiminta on moraalitonta, mutta yleisesti hyväksyttyä. Sitä perustellaan hoitokustannusten säästöillä. Kukaan ei puutu asiaan, vaikka suoraan ylläpitoon määrääminen on myös asetuksen vastaista tai oli tuolloin asetuksen vastaista. 
 
Ja hän ihmettelee myös, että Subutex-hoidon surkeus alkaa näkyä. Mitä enemmän hoidetaan, sitä enemmän ilmaantuu ongelmia, ahdistusta ja psyykkisiä häiriöitä. Subutex-riippuvuudesta irtipääseminen on käytännön mukaan monin kerroin vaikeampaa kuin heroiinista irrottautuminen. 
 
Vuonna 2005 Suomessa todettiin 63 Subutex-kuolemaa, seuraavana vuonna jo yli 100. Heroiinin yliannostukseen ei ollut kuollut 2005–2006 yhtään henkilöä. 
 
Syyttäjä Santavuori kirjoittaa, että raitistuneet narkomaanit vannovat poikkeuksetta lääkkeettömän hoidon nimeen. Jokainen huumeongelman parissa käytännön tasolla työskennellyt toki tietääkin, että huumeriippuvaisille ei riitä pelkkä lääke ja katkolla käynti tai avohoito. Pitkään jatkunut huumausaineen käyttö ei lopu siihen, että vieroitusoireet pidetään jonkin muun huumausaineen avulla kurissa. Parantuminen merkitsee kokonaan uutta elämää. 
 
Ihminen, joka on huumeissa vaikkapa vain lääkärin määräyksestä, ei ole se oikea ihminen, joksi Jumala hänet tarkoitti, Santavuori toteaa. 
 
Santavuori kirjoittaa lopuksi armosta. Hän kertoo, että muutaman kerran on päässyt todistamaan, miten syvällä huumekoukussa oleva narkomaani on parantunut. Kukaan ei enää osannut toivoakaan hänen paranemistaan, mutta se vain tapahtui. Hän tuli uskoon, muuttui aivan toiseksi ihmiseksi ja hänen sisällään paloi valo. Se oli täysin käsittämätöntä. Onneksi sitä ei tarvinnutkaan käsittää. Santavuori kertoo, että alkoholisti voi parantua neljällä tavalla. Ne ovat kuolema, AA, rakkaus ja uskoon tulo. 
 
Miksi paha on olemassa?
 
Santavuori toteaa, että hän ei tiedä, miksi pahan ongelma on olemassa. Hän ei tiedä, miksi Jumala sallii pahojen asioiden tapahtuvan. Siihen kysymykseen hänellä ei ole ratkaisua. Santavuori luottaa siihen, että Jumala on kaikkivaltias ja salattu. Ei ole tarkoitus, että hän omalla järjellään käsittäisi Jumalan suuren suunnitelman. 
 
Ja muistuttaa samalla, että myös syntinen ihminen, rikollinen ja paha ihminen voi saada armon. Armosta hän saa uskon evankeliumiin, uskon Jumalaan ja sitä kautta rauhaan. Tällä tavoin ymmärrettynä armo on täysin paradoksaalista ja juuri sen takia se on niin suurenmoista. 
 
Santavuori ihmettelee sitä, että joillekin teologeille Jumala ei ole salattu. He tietävät tarkalleen, millainen hän on.  
 
Ihmiset asettavat nykyään Jumalalle ehtoja. He haluavat määrätä, minkälainen heidän Jumalansa on oltava. Useimpien Jumala on hyvä brändi. Siinä on vähän Buddhaa, vähän Äiti Ammaa ja loput sitä vanhaa Raamatun Jumalaa. Ihminen itse tuntee olevansa kaikkivoipa. Hän tietää kaiken paremmin kuin muut ja on aina oikeassa. Ihminen on itse elämän ja kuoleman herra. Hän rakentaa koeputkessa lapsia ja haluaa ottaa käyttöön hyödyttömiä vanhuksia varten armokuoleman. Raamatun Jumala on hänen mielestään monessa asiassa tehnyt tyhmiä ratkaisuja. Ihmisen oma Jumala on järkevä eikä sellaisia tee. 
 
 
9.4.2026 Lappeenrannassa