Robert Bly - Rautahannu - matka miehuuteen osa 2
Robert Bly – Rautahannu – matka miehuuteen – osa 2
Rautahannu-satu ilmaisee, että veden ammentaminen on aloitettava koiran vajotettua veteen. Bly muistuttaa, ettei kukaan eikä mikään tule tässä kohtaa apuun. Miehen itse on ammennettava vettä ämpäri ämpäriltä. Bly kirjoittaa, että tämä muistuttaa hidasta kurinalaisuutta.
Hidas kurinalaisuus on lähes hävinnyt maailmasta – paitsi niiden kohdalla, jotka haluavat intohimoisesti saavuttaa jotakin. 10 000 tuntia harjoitusta tekee osaajan.
Kultaisen pallon – kultaisen nuoruuden – takaisinsaamisessa on tehtävä Jungin mukaan ”sopimus psyyken kanssa”. Villimies ei noin vain anna palloa takaisin. Tai antaa, jos laskee Villimiehen vapaaksi. Sadussa Villimies sanoo pojalle: ”Saat pallon takaisin, jos päästät minut häkistä”.
Bly kirjoittaa hienosti, että tuo Villimiehen palaava mies voi olla 7-, 25- tai 35-vuotias. Ja muistuttaa, etteivät jotkut miehet koskaan palaa kysymään kultaista palloaan Villimieheltä.
Mitä sitten miehet sanovat Villimiehelle, kun tämä pyytää häkistä päästämistä?
- En voisi avata, vaikka tahtoisinkin, sillä minulla ei ole avainta, sanovat miehet, jotka uskaltavat käydä keskusteluun Villimiehen kanssa.
Bly muistuttaa, että miehet eivät tiedä, missä avain on. Miehet eivät ole sitä unohtaneet, koska eivät ole oikeasti tienneet, missä se oikeasti on. Isä ei ole koskaan sitä paljastanut.
Satu kertoo, että kuningas antoi avaimen miehiseen itseemme kuningattarelle säilytettäväksi.
- Avain on äitisi tyynyn alla, paljastaa Villimies.
Avaimen hakeminen äidin tyynyn alta on vaivalloinen tehtävä. Tyyny edustaa isän kanssa sängyssä tehtäviä asioita ja äidin odotuksia poikaansa kohtaan. Bly muistuttaa, että jokainen äiti toivoo pojastaan muuta kuin Villimiestä. Bly alleviivaa, että kaikki perheet antavat ”avaimen kuningattaren huostaan”.
Bly kirjoittaa viisaasti, ettei äitiä vastaan hyökkääminen, äidin vastustaminen tai äidille rähjääminen ole ratkaisu palauttaa kultainen pallo tai löytää Villimies itsessään. Eikä vanhempien poissa ollessa sen varastaminen tule kyseeseen. Eikä sitä neuvotella ja pyydetä äitiä antamaan sitä. Bly toteaa: ”Kullakin miehellä on omat keinonsa hankkia avain takaisin, mutta mitkään demokraattiset tai epäsuorat keinot eivät siinä auta.” Bly arvostaa pojan rohkeutta sanoa ilman eri selittelyjä, ettei tiedä, missä avain on. Jotkut miehet eivät sano sanaakaan tai edes tiedä tarvitsevansa sanoa asioitaan Villimiehelle.
Kirjailija Giola Timpanelli: ” mytologisesti avaimen varastaminen kuuluu Hermeksen maailmaan”. Ja vain pitää varastaa, muistuttaa Bly.
Sitten Bly täräyttää massiivisen psykologisen viisauden: ” Yksikään kunnon äiti ei ikinä luovuta avainta. Jos poika ei pysty varastamaan sitä, ei hän ansaitse sitä”. Äidit tietävät vaistomaisesti, mitä tapahtuisi, jos poika saisi avaimen: he menettäisivät poikansa. Bly muistuttaa, ettei koskaan pidä aliarvioida sitä omistushalua, jota äidit tuntevat luonnostaan poikiaan kohtaan. Ja isät tyttäriään kohtaan.
Sadussa kerrotaan vain yksinkertaisesti, että eräänä päivänä poika varasti avaimen ja vei sen Villimiehen häkin luo ja avatessaan häkin loukkasi sormensa.
Villimies oli siis vihdoin vapaa ja palaa tietysti omaan metsäänsä, kauaksi ”linnasta”.
Mitä poika tekee?
Jos poika otti salaa avaimen ja palautti sen tyynyn alle, väittäen, ettei tiedä mitään Villimiehen paosta, niin hän joutuu valehdellessaan aina aloittamaan alusta metsään menon ja lammen ämpäröinnin.
Bly kirjoittaa myös, ettei Rautahannu ja poika voi linnanpihalla tulla yhdeksi – se on liian lähellä äidin tyynyä ja isän sääntöjä.
Pojan avattua häkin Villimies on suuntaamassa takaisin metsäänsä. Poika huutaa hänen peräänsä
- Hei odota! Jos isä ja äiti tulevat kotiin ja huomaavat, että olet lähtenyt, niin minä saan selkäsaunan.
Tässä kohtaa Bly kirjoittaa, että jos poika on kasvatettu Pohjois-Euroopassa, niin tuo pojan lause saa rohkeuden pettämään. Bly siteeraa Alice Millerin kirjaa ” Alussa oli kasvatus”, jossa Saksassa 1800-luvulta lähtien lapsen riehakkuus nähtiin pahana piirteenä, joka piti kitkeä pois. Bly kirjoittaa, että riehakkuus viestii, ettei enää ole teljettynä.
Villimies vastaa pojalle: ” Hyvin ajateltu. Sinun on parasta lähteä minun mukaani”.
Mutta pysähdytäänpä miettimään, minne riehakkaat pojat nykymaailmassa lähtevät? Rikoksia tekemään? Huumekokeiluihin? Itseään isompiin ympyröihin urheilussa ja opiskelussa?
Sadussa Villimies ottaa pojan hartioilleen ja he lähtevät yhdessä metsään. Blyn mukaan kaikkien tulisi olla niin onnellisia, että tällainen tapahtuu.
Bly tähdentää, että metsään lähtiessään pojan on voitettava – ainakin hetkeksi – villeyttä, epärationaalisuutta, karvaisuutta, vaistoja, tunteita, ihmisruumista ja luontoa kohtaan tuntemansa pelko. Rautahannu ei ole primitiivinen kuin poika luulee, muttei tiedä sitä vielä.
Vanhoissa initiaatioissa vaaditaan selkeä välirikko äidistä ja isästä. Rautahannu sanookin pojalle: ” Isääsi ja äitiäsi et enää näe. Mutta aarteita ja kultaa minulla on kylliksi ja enemmän kuin kenelläkään muulla maailmassa.”
Lähtö Villimiehen harteilla
Bly kirjoittaa, että omassa kulttuurissamme ratkaisevaa hetkeä, jolloin poika lähtee Villimiehen mukaan ei ole. Pojillamme on jatkuva tarve vihkiytyä miehuuteen, mutta yleensä vanhemmat miehet eivät mahdollista sitä. Sellainen pojalle mieheksi tulemisen ratkaiseva hetki oli muinaiskreikkalaisilla, hopi-intiaaneilla ja Lounais- Amerikan alkuasukkailla.
Bly painottaa, ettei nykyisen ydinperheen (kommuunin, työyhteisön tai minkä tahansa ryhmän) vika ole vain se, että se on hullu ja täynnä kaksoissidoksia, vaan myös se, etteivät ydinperheen ulkopuoliset vanhat miehet enää tarjoa pojalle tehokasta keinoa katkaista side vanhempiin itseään vahingoittamatta.
Blyn mukaan muinaisissa yhteiskunnissa uskottiin, että pojasta tulee mies vasta rituaalien ja ponnistelujen kautta – ”vasta kun vanhemmat miehet puuttuvat aktiivisesti tilanteeseen”.
Bly alleviivaa, ettei mieheksi tuleminen toteudu itsestään. Vain aktiivisesti asioihin puuttuvat vanhemmat miehet voivat toivottaa nuoremmat miehet tervetulleeksi ikivanhaan, mytologiseen ja vaistonvaraiseen miehuuden maailmaan.
Bly kertoo initiaatiomenoista Afrikasta. Myös siitä, että fanaatikot hävittivät kreikkalaiset initiaatiokoulut. Vielä 1800-luvulla isoisiä, enoja, setiä asui samassa talossa ja vanhat miehet oleilivat paljon muiden seurassa. Oli metsästysseurueita, miesten rientoja, miesten kerhoja ja järjestöjä. Isoisät asuvat nyt muualla tai vanhainkodeissa. Monilla pojilla ei ole tovereinaan kuin ikäisiään poikia – kuin pojat saarella Kärpästen herra – romaanissa.
1960-luvulla nuoret miehet ammensivat voimaa naisilta. He pyrkivät saamaan naisten suorittaman initiaation. Ylen tv-uutiset 10.4.23 näytti uutisissa korealaista nuorta miestä, joka halusi meikata kuin naiset! Tulee mieleen irvikuvainen dystopia yhteiskunnasta, kun kyseistä uutista katselee.
Bly kirjoittaa, että ”naiset voivat muuttaa sikiön pojaksi, mutta vain miehet voivat muuttaa pojan mieheksi.” Initiaation suorittajat sanovat Blyn mukaan, että pojan täytyy syntyä toiseen kertaa, toisella kerralla miesten kautta.
Bly kertoo kuinka ilman initiaatiota kasvaneet pojat eivät tunnista kasvojaan, eivät miehen kasvoja itsessään. Initiaation kokeneet pojat välittävät näkymätöntä ja sanatonta itsevarmuutta.
Bly kirjoittaa, että vaikka isä asuisikin kotona, äidin ja pojan välillä saattaa olla luja salainen. Suhde isän syrjäyttämiseksi.
Perinteinen initiaation aiheuttama siteiden katkeaminen vanhempiin on selvästi suositeltavampaa kuin väkivaltainen, joka usein nykyään tapahtuu isän ja pojan sekä äidin ja pojan välillä. Pojanroikaleet käyttäytyvät rumasti kotona äitiään kohtaan, millä yrittävät tehdä initioimattoman pojan eroa äidistään. Jos vanhat miehet eivät ole hoitaneet osuuttaan, niin mitä muuta pojat voivat tehdä kuin puhua rumia päästäkseen irti äidistään. Se on pojalle usein täysin tiedostamatonta, eikä siinä ole mitään hienostunutta.
Bly muistuttaa, että selkeä irrottautuminen äidistä on olennaisen tärkeää, mutta se ei toteudu. Vika ei ole naisissa, vaan ongelmana on pikemmin, etteivät vanhemmat miehet hoida kunnolla tehtäväänsä.
Bly kirjoittaa, että vuosituhansia säilynyt poikien kasvatusperinne perustui isän ja pojan läheiseen yhteiseloon – jopa murhaavan läheiseen. Isän opettaessa pojalle ammattiaan. Seppä, maanviljelijä, kirvesmies. Räätäli. Bly arvostelee, että teollinen vallankumous vaurioitti kaikista rakkaussuhteista eniten isän ja pojan välistä suhdetta. Hän ei haikaile takaisin aikaan ennen teollista vallankumousta – sanoopahan vain, että näin kävi.
Teollinen vallankumous vei isät poikiensa luota, koska toimistoihin ja tehtaisiin tarvittiin työntekijöitä. Pojat menivät kouluun, joissa oli enimmäkseen naisopettajia. Bly kertoo, että D H Lawrence kirjoitti asiasta esseessään ” Men must work and women as well”.
Mutta Bly tuo esille sen, että ruumiillisen työn arvostus laski. Ruumiillinen työ oli pahasta.
- Ruumiillinen työ oli halveksuttavaa ja arvotonta, tuli pyrkiä ”henkisempiin ja tasokkaimpiin töihin”.
Bly kirjoittaa, että Lawrencen sukupolven lapset päättelivät, että heidän isänsä olivat koko ajan tehneet jotakin väärin. Jos isä on toimistosta tullessaan vain pari tuntia väsyneenä kotona, tai kaljaa kittaavana, isän ja pojan välinen sidos hajoaa. Naisten arvot alkavat olla kodin ainoita arvoja. Kuin illan tv-uutiset: Nuori korealainen mies meikkaamassa omassa huoneessa, kun on miehenä epävarma omasta olemisestaan ollessaan lähdössä kaupungille?
Bly kirjoittaa, että kun astuu nykyaikaiseen kotiin, äiti tulee itsevarmana vastaan, isä on vaitonaisena jossain taustalla. Archie Bunkerista alkanut miehen naurettavaksi tekeminen on tehnyt tehtävänsä. Nuoret miehet yrittävät olla naisia…
Etäinen isä
Bly kirjoittaa Alexander Mitscherlichin (harjoitti 30 vuotta miesten psykoterapiaa) kirjasta Society without the Father, jossa ydinajatuksena on se, että jos poika ei käytännössä näe, mitä isä tekee päivän mittaan ja eri vuodenaikoina, niin pojan (ja tytön?) psyykeeseen syntyy aukko. Aukko, joka täyttyy demoneilla, jotka kertovat pojalle, että isä on paha ja isän työ on pahasta.
Lappeenrannassa 10.4.2023
Rautahannu-satu ilmaisee, että veden ammentaminen on aloitettava koiran vajotettua veteen. Bly muistuttaa, ettei kukaan eikä mikään tule tässä kohtaa apuun. Miehen itse on ammennettava vettä ämpäri ämpäriltä. Bly kirjoittaa, että tämä muistuttaa hidasta kurinalaisuutta.
Hidas kurinalaisuus on lähes hävinnyt maailmasta – paitsi niiden kohdalla, jotka haluavat intohimoisesti saavuttaa jotakin. 10 000 tuntia harjoitusta tekee osaajan.
Kultaisen pallon – kultaisen nuoruuden – takaisinsaamisessa on tehtävä Jungin mukaan ”sopimus psyyken kanssa”. Villimies ei noin vain anna palloa takaisin. Tai antaa, jos laskee Villimiehen vapaaksi. Sadussa Villimies sanoo pojalle: ”Saat pallon takaisin, jos päästät minut häkistä”.
Bly kirjoittaa hienosti, että tuo Villimiehen palaava mies voi olla 7-, 25- tai 35-vuotias. Ja muistuttaa, etteivät jotkut miehet koskaan palaa kysymään kultaista palloaan Villimieheltä.
Mitä sitten miehet sanovat Villimiehelle, kun tämä pyytää häkistä päästämistä?
- En voisi avata, vaikka tahtoisinkin, sillä minulla ei ole avainta, sanovat miehet, jotka uskaltavat käydä keskusteluun Villimiehen kanssa.
Bly muistuttaa, että miehet eivät tiedä, missä avain on. Miehet eivät ole sitä unohtaneet, koska eivät ole oikeasti tienneet, missä se oikeasti on. Isä ei ole koskaan sitä paljastanut.
Satu kertoo, että kuningas antoi avaimen miehiseen itseemme kuningattarelle säilytettäväksi.
- Avain on äitisi tyynyn alla, paljastaa Villimies.
Avaimen hakeminen äidin tyynyn alta on vaivalloinen tehtävä. Tyyny edustaa isän kanssa sängyssä tehtäviä asioita ja äidin odotuksia poikaansa kohtaan. Bly muistuttaa, että jokainen äiti toivoo pojastaan muuta kuin Villimiestä. Bly alleviivaa, että kaikki perheet antavat ”avaimen kuningattaren huostaan”.
Bly kirjoittaa viisaasti, ettei äitiä vastaan hyökkääminen, äidin vastustaminen tai äidille rähjääminen ole ratkaisu palauttaa kultainen pallo tai löytää Villimies itsessään. Eikä vanhempien poissa ollessa sen varastaminen tule kyseeseen. Eikä sitä neuvotella ja pyydetä äitiä antamaan sitä. Bly toteaa: ”Kullakin miehellä on omat keinonsa hankkia avain takaisin, mutta mitkään demokraattiset tai epäsuorat keinot eivät siinä auta.” Bly arvostaa pojan rohkeutta sanoa ilman eri selittelyjä, ettei tiedä, missä avain on. Jotkut miehet eivät sano sanaakaan tai edes tiedä tarvitsevansa sanoa asioitaan Villimiehelle.
Kirjailija Giola Timpanelli: ” mytologisesti avaimen varastaminen kuuluu Hermeksen maailmaan”. Ja vain pitää varastaa, muistuttaa Bly.
Sitten Bly täräyttää massiivisen psykologisen viisauden: ” Yksikään kunnon äiti ei ikinä luovuta avainta. Jos poika ei pysty varastamaan sitä, ei hän ansaitse sitä”. Äidit tietävät vaistomaisesti, mitä tapahtuisi, jos poika saisi avaimen: he menettäisivät poikansa. Bly muistuttaa, ettei koskaan pidä aliarvioida sitä omistushalua, jota äidit tuntevat luonnostaan poikiaan kohtaan. Ja isät tyttäriään kohtaan.
Sadussa kerrotaan vain yksinkertaisesti, että eräänä päivänä poika varasti avaimen ja vei sen Villimiehen häkin luo ja avatessaan häkin loukkasi sormensa.
Villimies oli siis vihdoin vapaa ja palaa tietysti omaan metsäänsä, kauaksi ”linnasta”.
Mitä poika tekee?
Jos poika otti salaa avaimen ja palautti sen tyynyn alle, väittäen, ettei tiedä mitään Villimiehen paosta, niin hän joutuu valehdellessaan aina aloittamaan alusta metsään menon ja lammen ämpäröinnin.
Bly kirjoittaa myös, ettei Rautahannu ja poika voi linnanpihalla tulla yhdeksi – se on liian lähellä äidin tyynyä ja isän sääntöjä.
Pojan avattua häkin Villimies on suuntaamassa takaisin metsäänsä. Poika huutaa hänen peräänsä
- Hei odota! Jos isä ja äiti tulevat kotiin ja huomaavat, että olet lähtenyt, niin minä saan selkäsaunan.
Tässä kohtaa Bly kirjoittaa, että jos poika on kasvatettu Pohjois-Euroopassa, niin tuo pojan lause saa rohkeuden pettämään. Bly siteeraa Alice Millerin kirjaa ” Alussa oli kasvatus”, jossa Saksassa 1800-luvulta lähtien lapsen riehakkuus nähtiin pahana piirteenä, joka piti kitkeä pois. Bly kirjoittaa, että riehakkuus viestii, ettei enää ole teljettynä.
Villimies vastaa pojalle: ” Hyvin ajateltu. Sinun on parasta lähteä minun mukaani”.
Mutta pysähdytäänpä miettimään, minne riehakkaat pojat nykymaailmassa lähtevät? Rikoksia tekemään? Huumekokeiluihin? Itseään isompiin ympyröihin urheilussa ja opiskelussa?
Sadussa Villimies ottaa pojan hartioilleen ja he lähtevät yhdessä metsään. Blyn mukaan kaikkien tulisi olla niin onnellisia, että tällainen tapahtuu.
Bly tähdentää, että metsään lähtiessään pojan on voitettava – ainakin hetkeksi – villeyttä, epärationaalisuutta, karvaisuutta, vaistoja, tunteita, ihmisruumista ja luontoa kohtaan tuntemansa pelko. Rautahannu ei ole primitiivinen kuin poika luulee, muttei tiedä sitä vielä.
Vanhoissa initiaatioissa vaaditaan selkeä välirikko äidistä ja isästä. Rautahannu sanookin pojalle: ” Isääsi ja äitiäsi et enää näe. Mutta aarteita ja kultaa minulla on kylliksi ja enemmän kuin kenelläkään muulla maailmassa.”
Lähtö Villimiehen harteilla
Bly kirjoittaa, että omassa kulttuurissamme ratkaisevaa hetkeä, jolloin poika lähtee Villimiehen mukaan ei ole. Pojillamme on jatkuva tarve vihkiytyä miehuuteen, mutta yleensä vanhemmat miehet eivät mahdollista sitä. Sellainen pojalle mieheksi tulemisen ratkaiseva hetki oli muinaiskreikkalaisilla, hopi-intiaaneilla ja Lounais- Amerikan alkuasukkailla.
Bly painottaa, ettei nykyisen ydinperheen (kommuunin, työyhteisön tai minkä tahansa ryhmän) vika ole vain se, että se on hullu ja täynnä kaksoissidoksia, vaan myös se, etteivät ydinperheen ulkopuoliset vanhat miehet enää tarjoa pojalle tehokasta keinoa katkaista side vanhempiin itseään vahingoittamatta.
Blyn mukaan muinaisissa yhteiskunnissa uskottiin, että pojasta tulee mies vasta rituaalien ja ponnistelujen kautta – ”vasta kun vanhemmat miehet puuttuvat aktiivisesti tilanteeseen”.
Bly alleviivaa, ettei mieheksi tuleminen toteudu itsestään. Vain aktiivisesti asioihin puuttuvat vanhemmat miehet voivat toivottaa nuoremmat miehet tervetulleeksi ikivanhaan, mytologiseen ja vaistonvaraiseen miehuuden maailmaan.
Bly kertoo initiaatiomenoista Afrikasta. Myös siitä, että fanaatikot hävittivät kreikkalaiset initiaatiokoulut. Vielä 1800-luvulla isoisiä, enoja, setiä asui samassa talossa ja vanhat miehet oleilivat paljon muiden seurassa. Oli metsästysseurueita, miesten rientoja, miesten kerhoja ja järjestöjä. Isoisät asuvat nyt muualla tai vanhainkodeissa. Monilla pojilla ei ole tovereinaan kuin ikäisiään poikia – kuin pojat saarella Kärpästen herra – romaanissa.
1960-luvulla nuoret miehet ammensivat voimaa naisilta. He pyrkivät saamaan naisten suorittaman initiaation. Ylen tv-uutiset 10.4.23 näytti uutisissa korealaista nuorta miestä, joka halusi meikata kuin naiset! Tulee mieleen irvikuvainen dystopia yhteiskunnasta, kun kyseistä uutista katselee.
Bly kirjoittaa, että ”naiset voivat muuttaa sikiön pojaksi, mutta vain miehet voivat muuttaa pojan mieheksi.” Initiaation suorittajat sanovat Blyn mukaan, että pojan täytyy syntyä toiseen kertaa, toisella kerralla miesten kautta.
Bly kertoo kuinka ilman initiaatiota kasvaneet pojat eivät tunnista kasvojaan, eivät miehen kasvoja itsessään. Initiaation kokeneet pojat välittävät näkymätöntä ja sanatonta itsevarmuutta.
Bly kirjoittaa, että vaikka isä asuisikin kotona, äidin ja pojan välillä saattaa olla luja salainen. Suhde isän syrjäyttämiseksi.
Perinteinen initiaation aiheuttama siteiden katkeaminen vanhempiin on selvästi suositeltavampaa kuin väkivaltainen, joka usein nykyään tapahtuu isän ja pojan sekä äidin ja pojan välillä. Pojanroikaleet käyttäytyvät rumasti kotona äitiään kohtaan, millä yrittävät tehdä initioimattoman pojan eroa äidistään. Jos vanhat miehet eivät ole hoitaneet osuuttaan, niin mitä muuta pojat voivat tehdä kuin puhua rumia päästäkseen irti äidistään. Se on pojalle usein täysin tiedostamatonta, eikä siinä ole mitään hienostunutta.
Bly muistuttaa, että selkeä irrottautuminen äidistä on olennaisen tärkeää, mutta se ei toteudu. Vika ei ole naisissa, vaan ongelmana on pikemmin, etteivät vanhemmat miehet hoida kunnolla tehtäväänsä.
Bly kirjoittaa, että vuosituhansia säilynyt poikien kasvatusperinne perustui isän ja pojan läheiseen yhteiseloon – jopa murhaavan läheiseen. Isän opettaessa pojalle ammattiaan. Seppä, maanviljelijä, kirvesmies. Räätäli. Bly arvostelee, että teollinen vallankumous vaurioitti kaikista rakkaussuhteista eniten isän ja pojan välistä suhdetta. Hän ei haikaile takaisin aikaan ennen teollista vallankumousta – sanoopahan vain, että näin kävi.
Teollinen vallankumous vei isät poikiensa luota, koska toimistoihin ja tehtaisiin tarvittiin työntekijöitä. Pojat menivät kouluun, joissa oli enimmäkseen naisopettajia. Bly kertoo, että D H Lawrence kirjoitti asiasta esseessään ” Men must work and women as well”.
Mutta Bly tuo esille sen, että ruumiillisen työn arvostus laski. Ruumiillinen työ oli pahasta.
- Ruumiillinen työ oli halveksuttavaa ja arvotonta, tuli pyrkiä ”henkisempiin ja tasokkaimpiin töihin”.
Bly kirjoittaa, että Lawrencen sukupolven lapset päättelivät, että heidän isänsä olivat koko ajan tehneet jotakin väärin. Jos isä on toimistosta tullessaan vain pari tuntia väsyneenä kotona, tai kaljaa kittaavana, isän ja pojan välinen sidos hajoaa. Naisten arvot alkavat olla kodin ainoita arvoja. Kuin illan tv-uutiset: Nuori korealainen mies meikkaamassa omassa huoneessa, kun on miehenä epävarma omasta olemisestaan ollessaan lähdössä kaupungille?
Bly kirjoittaa, että kun astuu nykyaikaiseen kotiin, äiti tulee itsevarmana vastaan, isä on vaitonaisena jossain taustalla. Archie Bunkerista alkanut miehen naurettavaksi tekeminen on tehnyt tehtävänsä. Nuoret miehet yrittävät olla naisia…
Etäinen isä
Bly kirjoittaa Alexander Mitscherlichin (harjoitti 30 vuotta miesten psykoterapiaa) kirjasta Society without the Father, jossa ydinajatuksena on se, että jos poika ei käytännössä näe, mitä isä tekee päivän mittaan ja eri vuodenaikoina, niin pojan (ja tytön?) psyykeeseen syntyy aukko. Aukko, joka täyttyy demoneilla, jotka kertovat pojalle, että isä on paha ja isän työ on pahasta.
Lappeenrannassa 10.4.2023