Robert Bly - Rautahannu -Matka miehuuteen - osa 11
Robert Bly - Rautahannu -Matka miehuuteen - osa 11
Bly on otsikoinut kuudennen lukunsa ”Sisäisen soturin elvyttäminen” (pahoittelu: tekstini sisältää paljon suoria lainauksia kirjasta, en jaksa laittaa koko ajan lainausmerkkejä, Rautahannu- kirjan (1990) suomentaja on Leena Nivala)
Bly aloittaa luvun siteeraamalla vanhaa kelttiläistä mottoa: ” Älä koskaan anna miekkaa miehelle, joka ei osaa tanssia”.
Rautahannu- sadussa siirrytään nyt puutarhasta soturiksi tulemiseen. Initiaation suorittaja antaa nuorukaiselle miekan vasta kun, miehen sydäntä on koskettanut rakastajan yksinäisyys ja rakastajan tanssi.
Bly kirjoitti, että amerikkalaisten miesten sisällä elävät soturit ovat heikentyneet viime vuosina. Sisäisen soturin heikkous on johtanut rajojen puuttumiseen ja naiiviuteen. Hyökkäyksen kohteeksi joutunut mies seisoo paikallaan miellyttämishaluinen, hämmentynyt hymy huulillaan.
Blyn mukaan kun poika kasvaa ”häiriintyneessä ” perheessä (Blyn mukaan kenties muunlaisia perheitä ei ole olemassakaan), hänen sisäiset soturinsa surmataan varhain.
Mytologiassa soturit nostavat miekkansa puolustaakseen kuningasta. Lapsessa oleva Kuningas edustaa ja puolustaa hänen mielialaansa. Sekasortoisessa perheessä muiden mieliala häivyttää lapsen mielialan.
Kun sisäiset soturimme eivät kykene puolustamaan mielialaamme eivätkä estämään tunkeutumista alueellemme – sisäiset soturit kuvaannollisesti luhistuvat, vaipuvat transsiin tai kuolevat.
Sisäiset soturit eivät ylitä rajaa hyökätäkseen – ne ovat olemassa puolustaakseen rajoja.
Jos aikuinen alkaa lyödä häntä tai ahtaa ruokaa hänen suuhunsa, kukaan ei puolusta – aikuisen tahto toteutuu. Useimmat vanhemmat hyökkäävät lapsen alueelle aina halutessaan, ja lapsi yrittää puolustaa mielialaansa itkemällä, mutta hänet kannetaan pois, mielialoineen kaikkineen.
Blyn mukaan jokainen lapsi elää syvällä psyykensä talossa eli sielunsa linnassa, ja hänellä on oikeus hallita täysivaltaisesti siinä talossa. Kun vanhemmat eivät kunnioita lapsen suvereenisuutta ja hyökkäävät hänen alueelleen, lapsi ei tunne ainoastaan suuttumusta vaan myös häpeää. Hän päättelee, että jos hänellä kerran ei ole minkäänlaista itsemääräämisoikeutta, hänen täytyy olla arvoton.
HÄPEÄKSI nimitämme tunnetta omasta arvottomuudestamme ja riittämättömyydestämme.
Kun vanhempamme eivät piittaa lainkaan meidän reviiristämme, se tuntuu meistä murskaavalta osoitukselta riittämättömyydestämme. Läimäys kasvoihin painuu syvälle, sillä kasvot ovat sielumme tosiasiallinen raja ja meihin on tunkeuduttu.
Jos aikuinen päättää ylittää sukupuoliset rajamme ja koskettaa meitä, me emme lapsina voi sille mitään. Sisäiset soturimme kuolevat. Vanhempiensa lähellä ollessaan lapsi on sydän täynnä siunauksen odotusta, mutta nyt hän jäykistyy kauhusta ja vaipuu ajattomaan ja kivettyneeseen häpeän hämmennykseen. Mikä pahinta, yksi seksuaalinen rajanylitys tai yksi läimäys johtaa tavallisesti toiseen, ja soturit – jos ne ovat vironneet – kuolevat taas.
Kun poika kasvaa alkoholistiperheessä, suuri aalto pyyhkäisee hänen soturinsa jokeen, jossa ne sitten kamppailevat virran vietävinä. Lapsi yksinäistyy suojattomuuttaan.
Blyn mukaan ei ole ihme, että tällainen lapsi hakee teini-iässä yhden hengen huoneita, äidillisiä naisia, guruja, järjestelmiä, luopumisia, ”irrallisuutta”. Vanhempana, kolmenkymmenen tai kolmenkymmenen viiden ikäisenä, hän tuntee yhä olonsa suojattomaksi, eikä kykene puolustautumaan muita ihmisiä vastaan, joita heidän oma turvattomuutensa raivostuttaa.
Täten jokainen aikuinen tai vanhempi sisarus astuu aina halutessaan lapsen psyykkiselle alueelle, koska oven sisäpuolella ei ilmeisesti ole lainkaan kahvaa. Ovi aukeaa vapaasti ja altistaa lapsen sopimattomalle tuttavallisuudelle, jota äiti saattaa vaatia, vähättelylle, jota isä saattaa tarvita, seksuaaliselle hyväilylle, jota isommat lapset tai lapsenhoitaja saattavat vaatia, fyysiselle ja psyykkiselle insestille.
Bly kirjoittaa, että miehen sisäisten soturien varhainen kuolema estää hänessä elävää poikaa aikuistumasta. Mahdollisesti se myös ehkäisee pojassa olevan naisellisuuden kasvua. Dickensillä oli hirvittävä lapsuus – hänen romaaniensa naishahmot ovat sentimentaalisia ja tyttömäisiä. Bly analysoi, että nämä tyttömäiset olennot heijastavat hänen omaa kitukasvuista sisäistä naista, jota Dickensin sisäiset soturit eivät kyenneet suojelemaan ympäristön väkivallalta.
Tämä sisäinen poika voi sekasortoisessa perheessä pysyä häpeilevänä, nujerrettuna, pettyneenä ja lamaantuneena vuosikausia.
- Minä olen uhri, hän hokee. Ja niin hän onkin.
Mutta juuri uhriin samaistuminen pitää hänen sielunsa talon avoimena yhä uusille hyökkäyksille.
Blyn mukaan useimmilla amerikkalaisilla miehillä ei ole sisimmässään riittävästi vironneita tai eläviä sotureita puolustamassa heidän sielunsa taloa. Useimmat eivät edes tiedä, minkänäköisiä aidot ulkoiset tai sisäiset soturit olisivat tai miltä ne tuntuisivat.
Ulkoinen, kurinalainen soturi
Bly käy läpi historiallisia ja mytologisia kuvauksia sotilaista. Soturin asiantuntemus ja kokemus ovat peräisin taistelukentältä. Aidon soturin perusominaisuus on se, että hänen tarkoitusperänsä on häntä itseään suurempi, ylimaallinen. Mytologisesti hän on Todellisen kuninkaan palveluksessa. Jos hänen kuninkaansa on turmeltunut, tai jos Kuningasta ei ole, sotilas (ei ole enää soturi) palvelee ahneutta ja valtaa.
Todellisen kuninkaan palveluksessa – ylimaallinen tarkoitusperä – soturi menestyy. Soturin ruumiista tulee uuras palvelija, mikä kestää vaikka minkämoisia vastuksia ja vitsauksia. Se, jolla on soturin energiaa, pystyy työskentelemään tuntikausia, unohtamaan väsymyksen ja tekemään kaiken tarvittavan. Olennaista soturissa on myös strategian käyttö. Älykäs strategia kuuluu soturiuteen.
Ikuinen, pyhä soturi
Pyhän soturin rakkauden kohteena on hyvän ja pahan tanner, jolla pimeyden voimat kamppailevat valon voimia vastaan. Muinaisessa kirjallisuudessa on enemmän kuvauksia näistä ihmisen sisimmässä käydyistä, tuskin aistittavista, näkymättömistä kamppailuista.
Kristillisissä kirjoituksissa kaikkia kaoottisia voimia kutsutaan Saatanaksi, mikä antaa niille miehisen sävyn. Milton näki sielunsa silmin soturiuden Kadotettua paratiisia luodessaan- hyvän ja pahan taistelun. Juutalaiset mieltävät Jahven valon soturiksi ja Saatanan pimeyden soturiksi.
Pyhä kuningas ja kuningatar elävät valon valtakunnassa, Blyn mukaan Jeesuksen ja Dionysoksen lähellä – siellä elää myös pyhä soturi maailmankaikkeuteen ”teräslangoitettuna”. Pyhä soturi taistelee kaaosta vastaan, kaikkia Jumalan vihollisia vastaan. Taistelu ei koskaan pääty.
Bly kuvaa käytyjä sotia ja suree sitä kuinka aidon soturin häviäminen nopeuttaa sivistyneen yhteiskunnan tuhoa. Viimeistään ensimmäisen maailmansodan Belgian pelloille ammutut nuoret miehet kokivat joukkotuhoaseiden voiman ja soturiuden kuoleman.
Rautahannu- satu on peräisin ajalta, jolloin soturia vielä kunnioitettiin.
Sadun taistelukohtaus
Pian sen jälkeen sadussa maa joutui sotaan. Kuningas keräsi väkensä kokoon, muttei tiennyt pystyisikö tekemään vastarintaa suurelle ja ylivoimaiselle sotajoukolle. Silloin puutarhurin apupoika sanoi olevansa jo varttunut mieheksi ja halusi lähteä sotaan muiden mukana, kunhan vain saisi hevosen.
Muut nauroivat pojalle ja sanoivat jättävänsä yhden hevosen talliin, kun ovat sotaan menneet. Jäljelle jääneen hevosen yksi jalka oli halvaantunut ja se ontui. Nuorukainen istui ontuvan hevosen selkään ja ratsasti ulos pimeään metsään – ja kutsui Rautahannua kuuluvasti kolme kertaa. Villimies ilmestyi. Poika pyysi häneltä vahvaa ratsua, koska aikoi lähteä sotaan.
- Sen sinä saat ja enemmänkin jos haluat, Villimies vastasi.
Vähän ajan kuluttua tallirenki talutti tuskin hillittävissä olevaa ratsua. Kolmijalkainen hevonen jäi metsään. Ratsun takana oli suuri joukko sotaväkeä, kaikki rautahaarniskoissaan, aurinko salamoi heidän miekoistaan.
Pojan lähestyessä taistelutannerta, suuri osa kuninkaan sotilaista oli jo kaatunut. Vähältä piti, ettei viimeisten ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä. Poika karautti rautaisen joukkonsa rynnäkköön ja löi maahan kaikki, jotka ryhtyivät häntä vastustamaan. Vihollinen nujerrettiin viimeiseen mieheen. Viholliset lyötyään poika ei mennyt kuninkaan luo, vaan palasi metsään Villimiehen luo. Poika halusi takaisin kolmijalkaisen hevosensa ja näin tehtiin.
Kuningas palasi takaisin linnaansa, tytär onnitteli voitosta, mutta kuningas sanoi, ettei se ollut hän, vaan joku vieras ritari, joka tuli avuksi. Tytär tahtoi tietää, kuka ritari oli, muttei kuningas tiennyt. Tytär tiedusteli asiaa puutarhurilta kysyen, missä tämä nuori apulainen oli. Puutarhuri kertoi, että tuossa juuri palasi kotiin kolmijalkaisella hevosellaan – ontuva ritari, pilkkasivat muut. Poika sanoi, että ilman häntä teidän olisi käynyt huonommin. Muut vain nauroivat ja pilkkasivat enemmän.
Kuningaskuntaan siis hyökättiin. Blyn mukaan, jos kukin sadun henkilöistä muodostaa yhden psyyken, niin siitä seuraisi, että meidän omaan psyykeemme on hyökätty.
Vuosisatojen kuluessa, niin Bly väittää, tarkkanäköiset ovat havainneet, kun mieli hehkuu muutospyrkimystä, jo pelkkä hehku vetää puoleensa demoneja, uinuvia ristiriitoja tai hengen katkeria vihollisia- mitä tahansa häiriöitä.
Mietiskelyryhmiin liittyneet kertovat tästä ilmiöstä: pari kolme viikkoa sujuu paremmin kuin koskaan, mutta sitten tulee mitä tahansa häiriöitä esiin. Kuka hyökkää, kysyy Bly.
Koko sen ajan, kun opiskelimme ahkerasti, loimme uraa tai janosimme puhtautta, salaperäinen voima hyökkäsi kuningaskuntaa vastaan. Salainen ääni sanoo: ” Sinun on nyt tehtävä muutos, tai kohta on liian myöhäistä”.
On siis hyökkäyksen kohteeksi joutunut maa ja hyökkääjä – meissä on siis henkisesti toiveikas ja vaarallisen vihamielinen puoli. Hyökkäys on enemmän kuin häiritsevä tai ärsyttävä seikka.
Satu kertoo, että kuningas on häviöllä. Ilmeisesti psyyken keskus ei kykene puolustamaan omaa aluettaan. Vihollinen on liikekannalla, ja sielu jää vaille kumppania, tukea, sopusointua.
Jos kuningas on taistelussa häviöllä, meissä olevan soturin on aika oppia taistelemaan. Soturi taistelee loppuun saakka sortumatta edes ajatuksissaan puolinaisin tekoihin – vetäytymiseen. Tarvitaan määrätietoista asennetta.
Bly kirjoittaa, että tuntuu kuin olisimme nyt uskonnollisessa tilanteessa, kenties uskonnollisessa rituaalissa. Taistelukohtaus on pojan initiaatio soturin kiihkoon. Se ilmaisee pojalle, että hän on oikeassa ollessaan tekemisissä vihollisen kanssa.
Passiivisuus tai asiantuntijan palkkaaminen taistelemaan vihollista vastaan ei auta. Sadussa ei mainita vihollista kertaakaan nimeltä, mikä Blytä erityisesti viehättää.
Nelijalkaisen hevosen hankinta
Kolme jää hieman vaillinaiseksi, neljä on täydellinen (ilmansuunnat, paratiisin joet, vuodenajat, Pyhän nimen neljä kirjainta). Kolme – jotain tärkeää siis puuttuu.
Hevonen suhteessa ratsastajaan tuo mieleen seuraavaa: ratsastaja edustaa tietoa, älyä ja ajattelukykyä. Hevonen eläimellisiä tarpeita ja vaistoja sekä niiden kannattelemaa energiaa.
Neljäs jalka on häväisty. Häpeä on rampauttanut pojan eläimellisen puolen.
Häpeä voi johtua monesta syystä. Vanhemmat saattavat meidät tuntemaan häpeää, jotta meitä on helpompi pitää kurissa. Päihdeongelmaiset vanhemmat saattavat meidät häpeään oman ongelmansa varjolla. Voimme sisäistää vanhemman häpeäntunteen ja saada sen perintönä. Lähimmäiset saattavat meidät häpeään lieventääkseen omaa häpeäänsä.
Jokainen väkivaltainen tunkeutuminen toisen alueelle, olipa se seksuaalista hyväksikäyttöä tai fyysistä pahoinpitelyä, synnyttää viidessä minuutissa häpeän, joka säilyy 30 vuotta.
Jo se, että kehitämme itsellemme väärän persoonallisuuden ollaksemme vanhemmille mieliksi, saattaa synnyttää meissä elinikäisen häpeän.
Blyn mukaan kulttuurissamme 12 vuotta täytettyään jokaisella häpeä on rampauttanut ainakin yhtä jalkaa. Elipä häiriintyneessä perheessä tai ei. Ja jatkaa, ettei kukaan 12-vuotiaana itse osaa parantaa häpeäänsä.
Satu vihjaa, että pojan hevonen on vietävä vanhemman miehen tai ohjaajan tai – jos kohtaus viedään mielikuvituksen tasolle – Villimiehen luo. Pyydämme Villimieheltä paremman hevosen pilkatun tilalle. Tiedämme joutuvamme palauttamaan sen, mutta kaiken korvaa se, että saamme kerran kokea, miltä tuntuu ratsastaa hevosella, jolla ei ole rampaa jalkaa.
Lujatahtoiset miehet ovat nyt tarpeen. Heidän rautansa on tärkeä.
Rautahannu ei poista varhaista häpeäntunnettamme, vaikka lainaakin meille hevosen. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Mutta me voimme tehdä työtä estääksemme uuden häpeän syntymisen. Ja saadaksemme tietää, mitä yhteyksiä meillä vielä on tuohon varhaisempaan nelijalkaiseen hevoseen. Juuri sitä Villimies tarkoittaa sanoessaan: ” Sen sinä saat ja enemmänkin kuin haluat”
Bly jatkaa soturisuudesta opettamisessa, kirjallisuudessa ja tieteissä mistä myöhemmin lisää.
Lappeenrannassa 31.3.2024
Bly on otsikoinut kuudennen lukunsa ”Sisäisen soturin elvyttäminen” (pahoittelu: tekstini sisältää paljon suoria lainauksia kirjasta, en jaksa laittaa koko ajan lainausmerkkejä, Rautahannu- kirjan (1990) suomentaja on Leena Nivala)
Bly aloittaa luvun siteeraamalla vanhaa kelttiläistä mottoa: ” Älä koskaan anna miekkaa miehelle, joka ei osaa tanssia”.
Rautahannu- sadussa siirrytään nyt puutarhasta soturiksi tulemiseen. Initiaation suorittaja antaa nuorukaiselle miekan vasta kun, miehen sydäntä on koskettanut rakastajan yksinäisyys ja rakastajan tanssi.
Bly kirjoitti, että amerikkalaisten miesten sisällä elävät soturit ovat heikentyneet viime vuosina. Sisäisen soturin heikkous on johtanut rajojen puuttumiseen ja naiiviuteen. Hyökkäyksen kohteeksi joutunut mies seisoo paikallaan miellyttämishaluinen, hämmentynyt hymy huulillaan.
Blyn mukaan kun poika kasvaa ”häiriintyneessä ” perheessä (Blyn mukaan kenties muunlaisia perheitä ei ole olemassakaan), hänen sisäiset soturinsa surmataan varhain.
Mytologiassa soturit nostavat miekkansa puolustaakseen kuningasta. Lapsessa oleva Kuningas edustaa ja puolustaa hänen mielialaansa. Sekasortoisessa perheessä muiden mieliala häivyttää lapsen mielialan.
Kun sisäiset soturimme eivät kykene puolustamaan mielialaamme eivätkä estämään tunkeutumista alueellemme – sisäiset soturit kuvaannollisesti luhistuvat, vaipuvat transsiin tai kuolevat.
Sisäiset soturit eivät ylitä rajaa hyökätäkseen – ne ovat olemassa puolustaakseen rajoja.
Jos aikuinen alkaa lyödä häntä tai ahtaa ruokaa hänen suuhunsa, kukaan ei puolusta – aikuisen tahto toteutuu. Useimmat vanhemmat hyökkäävät lapsen alueelle aina halutessaan, ja lapsi yrittää puolustaa mielialaansa itkemällä, mutta hänet kannetaan pois, mielialoineen kaikkineen.
Blyn mukaan jokainen lapsi elää syvällä psyykensä talossa eli sielunsa linnassa, ja hänellä on oikeus hallita täysivaltaisesti siinä talossa. Kun vanhemmat eivät kunnioita lapsen suvereenisuutta ja hyökkäävät hänen alueelleen, lapsi ei tunne ainoastaan suuttumusta vaan myös häpeää. Hän päättelee, että jos hänellä kerran ei ole minkäänlaista itsemääräämisoikeutta, hänen täytyy olla arvoton.
HÄPEÄKSI nimitämme tunnetta omasta arvottomuudestamme ja riittämättömyydestämme.
Kun vanhempamme eivät piittaa lainkaan meidän reviiristämme, se tuntuu meistä murskaavalta osoitukselta riittämättömyydestämme. Läimäys kasvoihin painuu syvälle, sillä kasvot ovat sielumme tosiasiallinen raja ja meihin on tunkeuduttu.
Jos aikuinen päättää ylittää sukupuoliset rajamme ja koskettaa meitä, me emme lapsina voi sille mitään. Sisäiset soturimme kuolevat. Vanhempiensa lähellä ollessaan lapsi on sydän täynnä siunauksen odotusta, mutta nyt hän jäykistyy kauhusta ja vaipuu ajattomaan ja kivettyneeseen häpeän hämmennykseen. Mikä pahinta, yksi seksuaalinen rajanylitys tai yksi läimäys johtaa tavallisesti toiseen, ja soturit – jos ne ovat vironneet – kuolevat taas.
Kun poika kasvaa alkoholistiperheessä, suuri aalto pyyhkäisee hänen soturinsa jokeen, jossa ne sitten kamppailevat virran vietävinä. Lapsi yksinäistyy suojattomuuttaan.
Blyn mukaan ei ole ihme, että tällainen lapsi hakee teini-iässä yhden hengen huoneita, äidillisiä naisia, guruja, järjestelmiä, luopumisia, ”irrallisuutta”. Vanhempana, kolmenkymmenen tai kolmenkymmenen viiden ikäisenä, hän tuntee yhä olonsa suojattomaksi, eikä kykene puolustautumaan muita ihmisiä vastaan, joita heidän oma turvattomuutensa raivostuttaa.
Täten jokainen aikuinen tai vanhempi sisarus astuu aina halutessaan lapsen psyykkiselle alueelle, koska oven sisäpuolella ei ilmeisesti ole lainkaan kahvaa. Ovi aukeaa vapaasti ja altistaa lapsen sopimattomalle tuttavallisuudelle, jota äiti saattaa vaatia, vähättelylle, jota isä saattaa tarvita, seksuaaliselle hyväilylle, jota isommat lapset tai lapsenhoitaja saattavat vaatia, fyysiselle ja psyykkiselle insestille.
Bly kirjoittaa, että miehen sisäisten soturien varhainen kuolema estää hänessä elävää poikaa aikuistumasta. Mahdollisesti se myös ehkäisee pojassa olevan naisellisuuden kasvua. Dickensillä oli hirvittävä lapsuus – hänen romaaniensa naishahmot ovat sentimentaalisia ja tyttömäisiä. Bly analysoi, että nämä tyttömäiset olennot heijastavat hänen omaa kitukasvuista sisäistä naista, jota Dickensin sisäiset soturit eivät kyenneet suojelemaan ympäristön väkivallalta.
Tämä sisäinen poika voi sekasortoisessa perheessä pysyä häpeilevänä, nujerrettuna, pettyneenä ja lamaantuneena vuosikausia.
- Minä olen uhri, hän hokee. Ja niin hän onkin.
Mutta juuri uhriin samaistuminen pitää hänen sielunsa talon avoimena yhä uusille hyökkäyksille.
Blyn mukaan useimmilla amerikkalaisilla miehillä ei ole sisimmässään riittävästi vironneita tai eläviä sotureita puolustamassa heidän sielunsa taloa. Useimmat eivät edes tiedä, minkänäköisiä aidot ulkoiset tai sisäiset soturit olisivat tai miltä ne tuntuisivat.
Ulkoinen, kurinalainen soturi
Bly käy läpi historiallisia ja mytologisia kuvauksia sotilaista. Soturin asiantuntemus ja kokemus ovat peräisin taistelukentältä. Aidon soturin perusominaisuus on se, että hänen tarkoitusperänsä on häntä itseään suurempi, ylimaallinen. Mytologisesti hän on Todellisen kuninkaan palveluksessa. Jos hänen kuninkaansa on turmeltunut, tai jos Kuningasta ei ole, sotilas (ei ole enää soturi) palvelee ahneutta ja valtaa.
Todellisen kuninkaan palveluksessa – ylimaallinen tarkoitusperä – soturi menestyy. Soturin ruumiista tulee uuras palvelija, mikä kestää vaikka minkämoisia vastuksia ja vitsauksia. Se, jolla on soturin energiaa, pystyy työskentelemään tuntikausia, unohtamaan väsymyksen ja tekemään kaiken tarvittavan. Olennaista soturissa on myös strategian käyttö. Älykäs strategia kuuluu soturiuteen.
Ikuinen, pyhä soturi
Pyhän soturin rakkauden kohteena on hyvän ja pahan tanner, jolla pimeyden voimat kamppailevat valon voimia vastaan. Muinaisessa kirjallisuudessa on enemmän kuvauksia näistä ihmisen sisimmässä käydyistä, tuskin aistittavista, näkymättömistä kamppailuista.
Kristillisissä kirjoituksissa kaikkia kaoottisia voimia kutsutaan Saatanaksi, mikä antaa niille miehisen sävyn. Milton näki sielunsa silmin soturiuden Kadotettua paratiisia luodessaan- hyvän ja pahan taistelun. Juutalaiset mieltävät Jahven valon soturiksi ja Saatanan pimeyden soturiksi.
Pyhä kuningas ja kuningatar elävät valon valtakunnassa, Blyn mukaan Jeesuksen ja Dionysoksen lähellä – siellä elää myös pyhä soturi maailmankaikkeuteen ”teräslangoitettuna”. Pyhä soturi taistelee kaaosta vastaan, kaikkia Jumalan vihollisia vastaan. Taistelu ei koskaan pääty.
Bly kuvaa käytyjä sotia ja suree sitä kuinka aidon soturin häviäminen nopeuttaa sivistyneen yhteiskunnan tuhoa. Viimeistään ensimmäisen maailmansodan Belgian pelloille ammutut nuoret miehet kokivat joukkotuhoaseiden voiman ja soturiuden kuoleman.
Rautahannu- satu on peräisin ajalta, jolloin soturia vielä kunnioitettiin.
Sadun taistelukohtaus
Pian sen jälkeen sadussa maa joutui sotaan. Kuningas keräsi väkensä kokoon, muttei tiennyt pystyisikö tekemään vastarintaa suurelle ja ylivoimaiselle sotajoukolle. Silloin puutarhurin apupoika sanoi olevansa jo varttunut mieheksi ja halusi lähteä sotaan muiden mukana, kunhan vain saisi hevosen.
Muut nauroivat pojalle ja sanoivat jättävänsä yhden hevosen talliin, kun ovat sotaan menneet. Jäljelle jääneen hevosen yksi jalka oli halvaantunut ja se ontui. Nuorukainen istui ontuvan hevosen selkään ja ratsasti ulos pimeään metsään – ja kutsui Rautahannua kuuluvasti kolme kertaa. Villimies ilmestyi. Poika pyysi häneltä vahvaa ratsua, koska aikoi lähteä sotaan.
- Sen sinä saat ja enemmänkin jos haluat, Villimies vastasi.
Vähän ajan kuluttua tallirenki talutti tuskin hillittävissä olevaa ratsua. Kolmijalkainen hevonen jäi metsään. Ratsun takana oli suuri joukko sotaväkeä, kaikki rautahaarniskoissaan, aurinko salamoi heidän miekoistaan.
Pojan lähestyessä taistelutannerta, suuri osa kuninkaan sotilaista oli jo kaatunut. Vähältä piti, ettei viimeisten ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä. Poika karautti rautaisen joukkonsa rynnäkköön ja löi maahan kaikki, jotka ryhtyivät häntä vastustamaan. Vihollinen nujerrettiin viimeiseen mieheen. Viholliset lyötyään poika ei mennyt kuninkaan luo, vaan palasi metsään Villimiehen luo. Poika halusi takaisin kolmijalkaisen hevosensa ja näin tehtiin.
Kuningas palasi takaisin linnaansa, tytär onnitteli voitosta, mutta kuningas sanoi, ettei se ollut hän, vaan joku vieras ritari, joka tuli avuksi. Tytär tahtoi tietää, kuka ritari oli, muttei kuningas tiennyt. Tytär tiedusteli asiaa puutarhurilta kysyen, missä tämä nuori apulainen oli. Puutarhuri kertoi, että tuossa juuri palasi kotiin kolmijalkaisella hevosellaan – ontuva ritari, pilkkasivat muut. Poika sanoi, että ilman häntä teidän olisi käynyt huonommin. Muut vain nauroivat ja pilkkasivat enemmän.
Kuningaskuntaan siis hyökättiin. Blyn mukaan, jos kukin sadun henkilöistä muodostaa yhden psyyken, niin siitä seuraisi, että meidän omaan psyykeemme on hyökätty.
Vuosisatojen kuluessa, niin Bly väittää, tarkkanäköiset ovat havainneet, kun mieli hehkuu muutospyrkimystä, jo pelkkä hehku vetää puoleensa demoneja, uinuvia ristiriitoja tai hengen katkeria vihollisia- mitä tahansa häiriöitä.
Mietiskelyryhmiin liittyneet kertovat tästä ilmiöstä: pari kolme viikkoa sujuu paremmin kuin koskaan, mutta sitten tulee mitä tahansa häiriöitä esiin. Kuka hyökkää, kysyy Bly.
Koko sen ajan, kun opiskelimme ahkerasti, loimme uraa tai janosimme puhtautta, salaperäinen voima hyökkäsi kuningaskuntaa vastaan. Salainen ääni sanoo: ” Sinun on nyt tehtävä muutos, tai kohta on liian myöhäistä”.
On siis hyökkäyksen kohteeksi joutunut maa ja hyökkääjä – meissä on siis henkisesti toiveikas ja vaarallisen vihamielinen puoli. Hyökkäys on enemmän kuin häiritsevä tai ärsyttävä seikka.
Satu kertoo, että kuningas on häviöllä. Ilmeisesti psyyken keskus ei kykene puolustamaan omaa aluettaan. Vihollinen on liikekannalla, ja sielu jää vaille kumppania, tukea, sopusointua.
Jos kuningas on taistelussa häviöllä, meissä olevan soturin on aika oppia taistelemaan. Soturi taistelee loppuun saakka sortumatta edes ajatuksissaan puolinaisin tekoihin – vetäytymiseen. Tarvitaan määrätietoista asennetta.
Bly kirjoittaa, että tuntuu kuin olisimme nyt uskonnollisessa tilanteessa, kenties uskonnollisessa rituaalissa. Taistelukohtaus on pojan initiaatio soturin kiihkoon. Se ilmaisee pojalle, että hän on oikeassa ollessaan tekemisissä vihollisen kanssa.
Passiivisuus tai asiantuntijan palkkaaminen taistelemaan vihollista vastaan ei auta. Sadussa ei mainita vihollista kertaakaan nimeltä, mikä Blytä erityisesti viehättää.
Nelijalkaisen hevosen hankinta
Kolme jää hieman vaillinaiseksi, neljä on täydellinen (ilmansuunnat, paratiisin joet, vuodenajat, Pyhän nimen neljä kirjainta). Kolme – jotain tärkeää siis puuttuu.
Hevonen suhteessa ratsastajaan tuo mieleen seuraavaa: ratsastaja edustaa tietoa, älyä ja ajattelukykyä. Hevonen eläimellisiä tarpeita ja vaistoja sekä niiden kannattelemaa energiaa.
Neljäs jalka on häväisty. Häpeä on rampauttanut pojan eläimellisen puolen.
Häpeä voi johtua monesta syystä. Vanhemmat saattavat meidät tuntemaan häpeää, jotta meitä on helpompi pitää kurissa. Päihdeongelmaiset vanhemmat saattavat meidät häpeään oman ongelmansa varjolla. Voimme sisäistää vanhemman häpeäntunteen ja saada sen perintönä. Lähimmäiset saattavat meidät häpeään lieventääkseen omaa häpeäänsä.
Jokainen väkivaltainen tunkeutuminen toisen alueelle, olipa se seksuaalista hyväksikäyttöä tai fyysistä pahoinpitelyä, synnyttää viidessä minuutissa häpeän, joka säilyy 30 vuotta.
Jo se, että kehitämme itsellemme väärän persoonallisuuden ollaksemme vanhemmille mieliksi, saattaa synnyttää meissä elinikäisen häpeän.
Blyn mukaan kulttuurissamme 12 vuotta täytettyään jokaisella häpeä on rampauttanut ainakin yhtä jalkaa. Elipä häiriintyneessä perheessä tai ei. Ja jatkaa, ettei kukaan 12-vuotiaana itse osaa parantaa häpeäänsä.
Satu vihjaa, että pojan hevonen on vietävä vanhemman miehen tai ohjaajan tai – jos kohtaus viedään mielikuvituksen tasolle – Villimiehen luo. Pyydämme Villimieheltä paremman hevosen pilkatun tilalle. Tiedämme joutuvamme palauttamaan sen, mutta kaiken korvaa se, että saamme kerran kokea, miltä tuntuu ratsastaa hevosella, jolla ei ole rampaa jalkaa.
Lujatahtoiset miehet ovat nyt tarpeen. Heidän rautansa on tärkeä.
Rautahannu ei poista varhaista häpeäntunnettamme, vaikka lainaakin meille hevosen. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Mutta me voimme tehdä työtä estääksemme uuden häpeän syntymisen. Ja saadaksemme tietää, mitä yhteyksiä meillä vielä on tuohon varhaisempaan nelijalkaiseen hevoseen. Juuri sitä Villimies tarkoittaa sanoessaan: ” Sen sinä saat ja enemmänkin kuin haluat”
Bly jatkaa soturisuudesta opettamisessa, kirjallisuudessa ja tieteissä mistä myöhemmin lisää.
Lappeenrannassa 31.3.2024