Sheldon Kopp - If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! - The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 , osa X - Ikuinen vaeltaja
Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 , osa X
( Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY)
Toisen luvun 10.kappaleessa Kopp kirjoittaa tarinaa ikuisesta juutalaisesta.
Kopp kertoo vaeltavan juutalaisen tarina pohjautuvan myytteihin ja taruihin, jotka ovat peräisin Raamattua edeltävältä ajalta. Kopp kutsuu vaeltajaa hänen keskiaikaisella nimellä.
Vaeltavan juutalaisen tarina heijastaa ihmisen alituista huolta syyllisyydestä ja sovituksesta, hänen tarkoituksen etsintäänsä ja viehtymystään elämän alkuperän ja kuoleman arvoitusten pohdiskeluun. Nämä perimmäiset ja viime kädessä ratkaisemattomat kysymykset ovat ajattomia ja yleismaailmallisia. Ne ovat kansantarinoiden perusainesta, Kopp tähdentää.
Tarinoiden antisankari esiintyy kansanperinteessä eri hahmoissa. Kaikkien antisankarien tehtävä on lunastuksen ongelma.
Ahasveruksen , ikuisen kulkijan, vaellus
Kopp kertoo, että kun Kristus ponnisteli ylös Golgatan mäkeä, Ahasverus ei antanut hänen pysähtyä lepäämään, vaan pilkkasi kärsivää Jeesusta tämän vitkastelusta ja hoputti Jeesusta. Ja Jeesus kääntyi sanomaan Ahasverukselle: ” Minä menen, mutta sinä jäät tänne, kunnes minä tulen takaisin.”
Ja niin Ahasverus on tuomittu kiertämään kurjana maata ja odottamaan Kristuksen paluuta ” niin kirottuna, että sille miehelle olisi ollut parempi, ettei hän olisi koskaan syntynytkään.”
Ahasverus on kaikkien kodittomien vaeltajien kantaisä. Kun Ahasverukselta kysytään, milloin hän on saapunut, hän vastaa aina ”Eilen”. Kun häneltä kysytään, milloin hän aikoo lähteä, hän vastaa aina ”Huomenna”.
Ahasverus, ikuinen juutalainen, on kaikkien Israelin lasten vertauskuva. Juutalaiset ovat kaikille karkotetun ihmiskunnan symboli. Juutalainen on Koppin mukaan määritelty niin, että hän on samanlainen kuin kaikki muutkin, paitsi vielä enemmän.
Kadotetun vaeltajan teema kansanperinteissä
Kopp muistuttaa, että ilman Juudas Iskariotin petosta ei olisi ollut ristiinnaulitsemista eikä lunastusta.
Kopp kirjoittaa, että Adamin poika Kain on ensimmäinen ikuinen vaeltaja, joka esiintyy Raamatussa. Kun Kain tappaa veljensä, Jumala kiroaa hänet ja tuomitsee hänet kodittomaksi ja pakolaiseksi maailmalle. Ja ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä, Jumala panee Kainiin merkkinsä.
Juutalaisessa perinteessä kulkija on Elia, jonka Jumala valitsee muistuttamaan ihmiskuntaa Messiaan tulosta. Elia ei ole kulkijahylkiö, vaan Elia kiertää maailmaa opettaen ihmisiä olemaan hyviä, ja hänet otetaan kaikkialla vastaan iloisesti.
Katuva syntinen on aina Jumalan rakkain lapsi
Kopp analysoi, että jokainen ihminen elää epämääräisen kafkamaisen syyllisyyden tilassa. Jobin tavoin meistä tuntuu, että jos me kärsimme, niin kärsimykseen täytyy olla syy. Ja jos olemme onnettomia, niin olemme varmasti jotenkin ansainneet sen. Ja siksi janoamme anteeksiantoa ja lunastusta.
Kopp tarjoaa myös toisen näkökulman. Jos myöntäisimme elävämme sattumanvaraisessa maailmassa, jossa hyvyyttä ei useinkaan palkita eikä pahuudesta rangaista, niin meillä ei olisi mitään toivoa siitä, että rakastava ja kaikkivaltias Jumala antaa syntimme anteeksi ja varjelee meitä ikuisesti.
Ehkä maallistumisen vuoksi ihmiset menevät psykoterapeutin luokse, kun heidän pitäisi mennä papin juttusille. Papit tosin joskus valittavat, että heidän luonaan käy psyykkisesti liian sairaita ihmisiä, niin että monet papit hankkivat itselleen psykoterapeutin koulutuksen, jotta kykenisivät psyykkisesti sairaita auttamaan.
Koppin mukaan maailmassa elämisen luonteeseen kuuluu, että ihminen joutuu kamppailemaan aina olemassaolon ahdistuksen kanssa. Ihminen tuomitsee itse itsensä, mutta kuulee syytökset ja tuomion Jumalan, Kohtalon tai Yhteiskunnan äänenä.
Ihminen tietää, että hän yrittää olla hyvä, mutta myös että hänen toimintansa on pahojen aikeiden läpitunkemaa.
Ihminen tuntee olevansa vapaa ja vastuussa elämästään, mutta myös tietää samalla, ettei hän voi monessakaan suhteessa hallita kohtaloaan.
Kun mikään muu ei auta, niin hän voi ottaa ainakin itsensä ja elämänsä vakavasti. Kopp kysyy, että kuinka usein pimeyden hiljaisuudessa me kysymme itseltämme, mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa ja mistä tässä on kyse.
Psykoterapeuttisen vaeltajan odotus psyykkisestä lunastuksesta
Psykoterapeuttisen vaelluksen toivioretkelle lähteneet kulkijat odottavat Koppin mukaan usein jonkinlaista psyykkistä lunastusta – aikaa jolloin kaikki heidän huolensa ovat ohi.
Kopp kertoo, että psykoterapiaan tulevat potilaat näkevät hänet guruna, joka edustaa maallista vapahdusta, joka ilmenee gurun täydellisenä kypsyytenä. Kopp kertoo, että tähän guru-mielikuvaan potilaat liittävät hänelle ominaisuuksia, joita hänellä ei ole ja joita hän ei edes haluaisi itsellään olevan.
Kopp kertoo, että psykoterapiaan tulevilla potilailla on usein sellainen väärä luulo, että psykoterapeutti on vapaa ahdistuksesta, ristiriidoista ja heikkouksista. Ja ettei psykoterapeutti tee ikinä typeryyksiä, eikä psykoterapeutti kykene pahaan, vaan on aina onnellinen.
Kopp kertoo, että sellainen ihannointi on hänelle kamala taakka. Eikä tällainen psykoterapeuttigurun ihailu ole sellainen lahja kuin sen kääreestä saattaisi päätellä.
Kopp kirjoittaa: ” Koska minä olen vahva ja potilas on heikko, koska minä olen viisas ja hän on tyhmä, koska minä olen niin tärkeä hänelle, vaikka hän merkitsee niin vähän minulle, potilas vaatii minua pitämään hänestä hyvää huolta.
Meidän kanssakäymisessämme minun täytyy varoa loukkaamasta häntä, mutta hän voi käyttäytyä miten tahtoo.
Koska minä taas tiedän, että olemme molemmat kadotettuja syntisiä, harhailemme kumpikin kadotettuina, olemme kumpikin yhtä haavoittuvia, en hyväksy hänen rasittavaa harhakuvitelmaansa, ettemme olisi samanlaisia.”
Mitähän tapahtuisi jos psykoterapiapotilaat tai psykiatriseen hoitoon tulevat potilaat tuon edellisen lainauksen tajuaisivat?
Kopp kertoo, että osasyy siihen miksi potilaat haluaavat psykoterapeutin jo saavuttaneen pelastuksen, on se, että ellei niin olisi , kuinka psykoterapeutti pystyisi pelastamaan heidät?
Psykoterapiapotilaan on lopulta itse pelastettava itsensä
Koppin mukaan psykoterapian alussa potilaat eivät taatusti hetkeäkään kuvittele, että jokaisen on pelastettava itse itsensä.
Kopp tiivistää, että se miten tämän psykoterapeuttisen vaeltajan ja psykoterapeuttisen gurun välillä koettu epäsuhta syntyy, on yhtä tärkeää kuin se, miksi se syntyy.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutti vaikuttaa vahvalta ja viisaalta siksi, että psykoterapiapotilas kieltää oman viisautensa ja voimansa tuoman vastuun sijoittamalla nämä viisauden ja voiman avut psykoterapeutin hennoille hartioille.
Kopp muistuttaa jokaisen psykoterapeutin kiusauksesta suostua ”vahvan ja viisaan harhaluuloon”, koska sillä saattaisi ainakin hetkellisesti päästä eroon oman persoonallisuuden ristiriidoista.
- Ottakoon potilas minun puutteeni korvaukseksi niistä henkilökohtaisista kyvyistä, joita potilas minulle suo, Kopp kertoo inhimillisistä heikkouksistaan.
Kopp kertoo varoittavansa omia psykoterapiapotilaitaan houreistaan, joissa hän on kaikkitietävä, kaikkivoipa ja muista ylenpalttisista mielen nautinnoista, jotka yrittävät viekoitella ”psykoterapiagurua” siihen ihmemiehen rooliin, jota psykoterapiapotilaat hänelle tarjoavat. Mutta nuo houreet voivat houkutella helposti Koppin lankaan, mikä mahdollisuus potilaan on pidettävä mielessä.
Kopp kertoo ettei hän heittäydy noihin psykoterapiapotilaan tarjoamiin ihmemiehen rooleihin, ei edes mieluisiin kuvitelmiin omasta ylivertaisuudestaan, koska niissä aina käy lopulta huonosti. Kaikille.
Hyvä psykoterapia on illuusioiden päättymistä
Psykoterapiapotilas on ollut kauemmin neurootikko kuin psykoterapeutti on ollut hänen psykoterapeutti. Psykoterapiapotilas on huijannut ihmisiä luulemaan, että hän on liian avuton huolehtimaan itsestään. Psykoterapiapotilas on Koppin mukaan huijannut ihmisiä kauemmin kuin Kopp on yrittänyt olla tulematta huijatuksi.
Jos psykoterapiapotilas pystyy houkuttelemaan psykoterapeutin noihin houreisiin, niin psykoterapiapotilas voittaa, mutta voitto koituu hänen tappiokseen, sillä silloin psykoterapeutista ei ole psykoterapiapotilaalle mitään apua.
Psykoterapiapotilaan voi pelastaa se, että hän haluaa tutustua näihin sudenkuoppiin. Jos psykoterapiapotilas haluaa oppia huomaamaan, milloin psykoterapeutti yrittää käyttää häntä hyväkseen uskottelemalla, että hän on niin pieni kuin pelkääkin olevansa ja että psykoterapeutti on niin suuri kuin psykoterapiapotilas toivoo hänen olevan.
- Jos psykoterapiapotilas suostuu nykäisemään psykoterapeuttia hihasta, osoittamaan psykoterapeutille kuinka hän naruttaa psykoterapeuttia, estämään psykoterapeuttia sortumasta ylimielisyyteen, niin he pystyvät ehkä yhdessä välttämään täydellisen paikoilleen juuttumisen.
Kopp jatkaa, että jos psykoterapiapotilas pystyy antamaan anteeksi psykoterapeutille hänen heikkoutensa, niin psykoterapiapotilas voi alkaa hyväksyä omat vahvuutensa.
Kopp kertoo, että psykoterapiapotilaat usein pettyvät tajutessaan, että psykoterapiagurukin vaeltaa kadotettuna, ettei psykoterapeuttiguru ole sen paremmassa asemassa kuin hekään.
Psykoterapiapotilas voi saada lohtua siitä, psykoterapeuttiguru paljastuu vain ihmiseksi, joka kamppailee heidän laillaan. Psykoterapeuttigurun erehtyväisyyden helpottava oivallus on, ettei ihmisen tarvitse saavuttaa mitään guruasteen täydellisyyttä ollakseen tyytyväinen elämäänsä.
- Mutta ennen kuin minun haavoittuvuuteni ja rajallisuuteni voi tuoda lohtua psykoterapiapotilaalle, haavoittuvuuden ja rajallisuuden paljastuminen on psykoterapiapotilaalle harmittava pettymys, Kopp paljastaa.
Psykoterapiapotilas on varma, että hän saavuttaa nirvanan, jos vain uurastaisi tarpeeksi, kärsisi kyllin kauan tai ( paremman puutteessa) saisi avun psykoterapeutilta.
Psykoterapiapotilas pystyy kestämään tuskaansa vielä vähän aikaa, jos hän vain jonakin päivänä jollakin konstilla saavuttaa autuaan täydellisyyden tilan, jossa kaikki ristiriidat, huolet ja epäilykset ovat hälvenneet.
- Kun psykoterapeutti rojahtaa alas siltä jalustalta, jonne psykoterapiapotilas on terapeuttinsa nostanut, niin psykoterapiapotilas huomaa kauhukseen, ettei valaistuminen tuokaan täydellisyyttä. Se antaa vain proosallisen tilaisuuden oppia hyväksymään epätäydellisyys.
Kopp kertoo psykoterapeuttikolleegastaan, joka edellisen oivalluksen tehdessään harmistui: ” Muistan kuinka minua kiukutti, kun tajusin millaista elämä oikein on. Ja kyllä se vieläkin toisinaan ottaa päähän.”
Ihminen on karkotettu vaeltamaan koko elämänsä toivioretkeläisenä
Entä jos ihmisen taival ei päätykään paratiisiin, vaan unohdukseen?
Kopp muistuttaa Albert Camus´n sanoneen: ” On olemassa vain yksi todella vakava filosofinen probleema: itsemurha. ”
On vain tämä elämä. Elä se tai luovu siitä. Koppin mielestä ei ole mitään mieltä elää elämäänsä vastentahtoisesti ja ruikuttaen, ettei se riitä, että jonkun täytyy tehdä se paremmaksi.
Monista psykoterapeuttisista vaeltajista ( psykoterapiasuuntauksia lienee ainakin kolmesataa, ellei kuusisataa erilaista) tuntuu, että he voisivat hyväksyä kärsimyksensä tässä ristiriitaisessa, vajavaisessa ja sekavassa maailmassa, jos joku viisas vain osaisi heille kertoa, miksi kaikki on niin kuin on.
Jos psykoterapeuttiset vaeltajat saisivat jonkun syyn kärsimykselleen, jonkun selityksen kurjuudelleen, jonkin tarkoituksen jonka vuoksi kestää elämän ylä- ja alamäet, niin asia olisi sillä selvä.
Mutta jos ei ilmaannu psykoterapiaoppilaalle tarpeeksi viisasta opettajaa, joka tietää miksi on kärsimystä, kurjuutta ja mikä on kaiken tarkoitus, niin ei tule kauppoja. Psykoterapiapotilas ei muutu miksikään, eikä hievahdakaan ajatuksistaan.
Kopp yrittää lohduttaa psykoterapeuttista vaeltajaa, että samalla kun hän etsii Suomen tai maailman parasta psykoterapeuttia, gurujen gurua, niin he samalla kaksinkertaistavat murheensa, koska he tulevat onnettomiksi siitä, että ovat onnettomia.
Jobin tavoin psykoterapiapotilaat valittavat osaansa tai väittävät etteivät ansaitse niin huonoa kohtelua. Psykoterapiapotilaat vaativat oikeutta ( jos ei muuten niin ainakin valittamalla jonnekin sillä jos minulla on kurjaa niin kyllä muillakin pitää olla kurjaa ) tai edes vähän armoa.
Kopp jatkaa, että psykoterapiapotilaat pitävät koettelemuksiaan merkkinä siitä, että Jumala ( tai joku muu piittaamaton vanhempi) on heidät hylännyt, eivätkä tajua, että juuri tuskailemalla tätä hylkäämistä he katkaisevat siteensä ihmiskuntaan.
- Neurootikon kokema vieraantuminen on itsesäälin sekaista irtaantumista toisten yksinäisten kulkijoiden yhteydestä, täräyttää Kopp.
Kun psykoterapiapotilas ryhtyy rohkeasti kohtaamaan arkisia asioita, joita hänen on kestettävä, hän saa usein palkinnokseen kasvavan ilon ja vapauden tunteen, Kopp matkaevästää. Uusi vapaus sitten taas tuo uusia velvollisuuksia.
Kopp kertoo potilaastaan, joka isän vaatimusten( jotka potilaan oletettiin saavuttavan ilman ohjausta ja tukea) seurauksena oli kehittänyt itselleen aikuisena alituisen riittämättömyyden tunteen. Potilas ei ollut ikinä niin varma, että olisi kyennyt nauttimaan saavutuksistaan, joita hän koki ratkaistessaan vaikeita tehtäviä.
Psykoterapian kuluessa hän oppi päästämään itsensä helpommalla. Oppi että on sallittua pyytää apua. Oppi että on sallittua delegoida saamiaan tehtäviä.
Koppin mukaan tämän potilaan täytyi kohdata pettymys, jota hän tunsi isän rakkaudettomuuden vuoksi, ennen kuin hän kykeni olemaan lempeämpi itselleen ja tuntemaan oman arvonsa.
Kopp kertoo matkineensa potilasta terapiaistunnossa sanomalla, ettei hän voinut ymmärtää, miksi potilas ei onnistu kaikessa heti ensi yrittämällä, vaikka hänen työnsä oli kuinka uusi tai vaikea. Potilas tiuskaisi, että psykoterapeuttikin odotti häneltä liikoja. Silloin heitä molempia alkoi naurattaa ja he löysivät yhteisen sävelen.
Kopp kiusoitteli potilasta, ettei tämä koskaan pääsisi siihen erehtymättömyyden tilaan, jonka psykoterapeutti-guru oli saavuttanut. Potilas alkoi vakavammin kysellä Koppilta, että miten hän oli voittanut naiiviutensa, minkä Kopp mielihyvin kertoikin.
Tärkeitä kysymyksiä ei koskaan ratkaista kertakaikkisesti, lopullisesti ja pysyvästi
Koppin mukaan me kaikki pysymme ikuisesti vaeltavina juutalaisina. Ehkä psykoterapia voi auttaa meitä hyväksymään, että meidän täytyy jatkaa tätä loputonta taivallusta.
Yksi ohje voisi olla,että me hasidien tavoin iloitsisimme maailmasta, elämästä, jokaisesta elämän hetkestä tässä maailmassa - sellaisena kuin se on. Tämä tarkoittaa jokapäiväisen elämän pyhittämistä, kunkin kokemuksen ottamista ei hyvänä eikä pahana, vaan luonnollisena.
Psykoterapiassa opitaan omien tunteiden hyväksyminen, ei siksi että ne olisivat rakentavia tai siveellisiä tai terveitä, vaan yksinkertaisesti siksi, että ne ovat minun, tässä ja nyt.
1.2.2015 Lappeenrannassa
( Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY)
Toisen luvun 10.kappaleessa Kopp kirjoittaa tarinaa ikuisesta juutalaisesta.
Kopp kertoo vaeltavan juutalaisen tarina pohjautuvan myytteihin ja taruihin, jotka ovat peräisin Raamattua edeltävältä ajalta. Kopp kutsuu vaeltajaa hänen keskiaikaisella nimellä.
Vaeltavan juutalaisen tarina heijastaa ihmisen alituista huolta syyllisyydestä ja sovituksesta, hänen tarkoituksen etsintäänsä ja viehtymystään elämän alkuperän ja kuoleman arvoitusten pohdiskeluun. Nämä perimmäiset ja viime kädessä ratkaisemattomat kysymykset ovat ajattomia ja yleismaailmallisia. Ne ovat kansantarinoiden perusainesta, Kopp tähdentää.
Tarinoiden antisankari esiintyy kansanperinteessä eri hahmoissa. Kaikkien antisankarien tehtävä on lunastuksen ongelma.
Ahasveruksen , ikuisen kulkijan, vaellus
Kopp kertoo, että kun Kristus ponnisteli ylös Golgatan mäkeä, Ahasverus ei antanut hänen pysähtyä lepäämään, vaan pilkkasi kärsivää Jeesusta tämän vitkastelusta ja hoputti Jeesusta. Ja Jeesus kääntyi sanomaan Ahasverukselle: ” Minä menen, mutta sinä jäät tänne, kunnes minä tulen takaisin.”
Ja niin Ahasverus on tuomittu kiertämään kurjana maata ja odottamaan Kristuksen paluuta ” niin kirottuna, että sille miehelle olisi ollut parempi, ettei hän olisi koskaan syntynytkään.”
Ahasverus on kaikkien kodittomien vaeltajien kantaisä. Kun Ahasverukselta kysytään, milloin hän on saapunut, hän vastaa aina ”Eilen”. Kun häneltä kysytään, milloin hän aikoo lähteä, hän vastaa aina ”Huomenna”.
Ahasverus, ikuinen juutalainen, on kaikkien Israelin lasten vertauskuva. Juutalaiset ovat kaikille karkotetun ihmiskunnan symboli. Juutalainen on Koppin mukaan määritelty niin, että hän on samanlainen kuin kaikki muutkin, paitsi vielä enemmän.
Kadotetun vaeltajan teema kansanperinteissä
Kopp muistuttaa, että ilman Juudas Iskariotin petosta ei olisi ollut ristiinnaulitsemista eikä lunastusta.
Kopp kirjoittaa, että Adamin poika Kain on ensimmäinen ikuinen vaeltaja, joka esiintyy Raamatussa. Kun Kain tappaa veljensä, Jumala kiroaa hänet ja tuomitsee hänet kodittomaksi ja pakolaiseksi maailmalle. Ja ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä, Jumala panee Kainiin merkkinsä.
Juutalaisessa perinteessä kulkija on Elia, jonka Jumala valitsee muistuttamaan ihmiskuntaa Messiaan tulosta. Elia ei ole kulkijahylkiö, vaan Elia kiertää maailmaa opettaen ihmisiä olemaan hyviä, ja hänet otetaan kaikkialla vastaan iloisesti.
Katuva syntinen on aina Jumalan rakkain lapsi
Kopp analysoi, että jokainen ihminen elää epämääräisen kafkamaisen syyllisyyden tilassa. Jobin tavoin meistä tuntuu, että jos me kärsimme, niin kärsimykseen täytyy olla syy. Ja jos olemme onnettomia, niin olemme varmasti jotenkin ansainneet sen. Ja siksi janoamme anteeksiantoa ja lunastusta.
Kopp tarjoaa myös toisen näkökulman. Jos myöntäisimme elävämme sattumanvaraisessa maailmassa, jossa hyvyyttä ei useinkaan palkita eikä pahuudesta rangaista, niin meillä ei olisi mitään toivoa siitä, että rakastava ja kaikkivaltias Jumala antaa syntimme anteeksi ja varjelee meitä ikuisesti.
Ehkä maallistumisen vuoksi ihmiset menevät psykoterapeutin luokse, kun heidän pitäisi mennä papin juttusille. Papit tosin joskus valittavat, että heidän luonaan käy psyykkisesti liian sairaita ihmisiä, niin että monet papit hankkivat itselleen psykoterapeutin koulutuksen, jotta kykenisivät psyykkisesti sairaita auttamaan.
Koppin mukaan maailmassa elämisen luonteeseen kuuluu, että ihminen joutuu kamppailemaan aina olemassaolon ahdistuksen kanssa. Ihminen tuomitsee itse itsensä, mutta kuulee syytökset ja tuomion Jumalan, Kohtalon tai Yhteiskunnan äänenä.
Ihminen tietää, että hän yrittää olla hyvä, mutta myös että hänen toimintansa on pahojen aikeiden läpitunkemaa.
Ihminen tuntee olevansa vapaa ja vastuussa elämästään, mutta myös tietää samalla, ettei hän voi monessakaan suhteessa hallita kohtaloaan.
Kun mikään muu ei auta, niin hän voi ottaa ainakin itsensä ja elämänsä vakavasti. Kopp kysyy, että kuinka usein pimeyden hiljaisuudessa me kysymme itseltämme, mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa ja mistä tässä on kyse.
Psykoterapeuttisen vaeltajan odotus psyykkisestä lunastuksesta
Psykoterapeuttisen vaelluksen toivioretkelle lähteneet kulkijat odottavat Koppin mukaan usein jonkinlaista psyykkistä lunastusta – aikaa jolloin kaikki heidän huolensa ovat ohi.
Kopp kertoo, että psykoterapiaan tulevat potilaat näkevät hänet guruna, joka edustaa maallista vapahdusta, joka ilmenee gurun täydellisenä kypsyytenä. Kopp kertoo, että tähän guru-mielikuvaan potilaat liittävät hänelle ominaisuuksia, joita hänellä ei ole ja joita hän ei edes haluaisi itsellään olevan.
Kopp kertoo, että psykoterapiaan tulevilla potilailla on usein sellainen väärä luulo, että psykoterapeutti on vapaa ahdistuksesta, ristiriidoista ja heikkouksista. Ja ettei psykoterapeutti tee ikinä typeryyksiä, eikä psykoterapeutti kykene pahaan, vaan on aina onnellinen.
Kopp kertoo, että sellainen ihannointi on hänelle kamala taakka. Eikä tällainen psykoterapeuttigurun ihailu ole sellainen lahja kuin sen kääreestä saattaisi päätellä.
Kopp kirjoittaa: ” Koska minä olen vahva ja potilas on heikko, koska minä olen viisas ja hän on tyhmä, koska minä olen niin tärkeä hänelle, vaikka hän merkitsee niin vähän minulle, potilas vaatii minua pitämään hänestä hyvää huolta.
Meidän kanssakäymisessämme minun täytyy varoa loukkaamasta häntä, mutta hän voi käyttäytyä miten tahtoo.
Koska minä taas tiedän, että olemme molemmat kadotettuja syntisiä, harhailemme kumpikin kadotettuina, olemme kumpikin yhtä haavoittuvia, en hyväksy hänen rasittavaa harhakuvitelmaansa, ettemme olisi samanlaisia.”
Mitähän tapahtuisi jos psykoterapiapotilaat tai psykiatriseen hoitoon tulevat potilaat tuon edellisen lainauksen tajuaisivat?
Kopp kertoo, että osasyy siihen miksi potilaat haluaavat psykoterapeutin jo saavuttaneen pelastuksen, on se, että ellei niin olisi , kuinka psykoterapeutti pystyisi pelastamaan heidät?
Psykoterapiapotilaan on lopulta itse pelastettava itsensä
Koppin mukaan psykoterapian alussa potilaat eivät taatusti hetkeäkään kuvittele, että jokaisen on pelastettava itse itsensä.
Kopp tiivistää, että se miten tämän psykoterapeuttisen vaeltajan ja psykoterapeuttisen gurun välillä koettu epäsuhta syntyy, on yhtä tärkeää kuin se, miksi se syntyy.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutti vaikuttaa vahvalta ja viisaalta siksi, että psykoterapiapotilas kieltää oman viisautensa ja voimansa tuoman vastuun sijoittamalla nämä viisauden ja voiman avut psykoterapeutin hennoille hartioille.
Kopp muistuttaa jokaisen psykoterapeutin kiusauksesta suostua ”vahvan ja viisaan harhaluuloon”, koska sillä saattaisi ainakin hetkellisesti päästä eroon oman persoonallisuuden ristiriidoista.
- Ottakoon potilas minun puutteeni korvaukseksi niistä henkilökohtaisista kyvyistä, joita potilas minulle suo, Kopp kertoo inhimillisistä heikkouksistaan.
Kopp kertoo varoittavansa omia psykoterapiapotilaitaan houreistaan, joissa hän on kaikkitietävä, kaikkivoipa ja muista ylenpalttisista mielen nautinnoista, jotka yrittävät viekoitella ”psykoterapiagurua” siihen ihmemiehen rooliin, jota psykoterapiapotilaat hänelle tarjoavat. Mutta nuo houreet voivat houkutella helposti Koppin lankaan, mikä mahdollisuus potilaan on pidettävä mielessä.
Kopp kertoo ettei hän heittäydy noihin psykoterapiapotilaan tarjoamiin ihmemiehen rooleihin, ei edes mieluisiin kuvitelmiin omasta ylivertaisuudestaan, koska niissä aina käy lopulta huonosti. Kaikille.
Hyvä psykoterapia on illuusioiden päättymistä
Psykoterapiapotilas on ollut kauemmin neurootikko kuin psykoterapeutti on ollut hänen psykoterapeutti. Psykoterapiapotilas on huijannut ihmisiä luulemaan, että hän on liian avuton huolehtimaan itsestään. Psykoterapiapotilas on Koppin mukaan huijannut ihmisiä kauemmin kuin Kopp on yrittänyt olla tulematta huijatuksi.
Jos psykoterapiapotilas pystyy houkuttelemaan psykoterapeutin noihin houreisiin, niin psykoterapiapotilas voittaa, mutta voitto koituu hänen tappiokseen, sillä silloin psykoterapeutista ei ole psykoterapiapotilaalle mitään apua.
Psykoterapiapotilaan voi pelastaa se, että hän haluaa tutustua näihin sudenkuoppiin. Jos psykoterapiapotilas haluaa oppia huomaamaan, milloin psykoterapeutti yrittää käyttää häntä hyväkseen uskottelemalla, että hän on niin pieni kuin pelkääkin olevansa ja että psykoterapeutti on niin suuri kuin psykoterapiapotilas toivoo hänen olevan.
- Jos psykoterapiapotilas suostuu nykäisemään psykoterapeuttia hihasta, osoittamaan psykoterapeutille kuinka hän naruttaa psykoterapeuttia, estämään psykoterapeuttia sortumasta ylimielisyyteen, niin he pystyvät ehkä yhdessä välttämään täydellisen paikoilleen juuttumisen.
Kopp jatkaa, että jos psykoterapiapotilas pystyy antamaan anteeksi psykoterapeutille hänen heikkoutensa, niin psykoterapiapotilas voi alkaa hyväksyä omat vahvuutensa.
Kopp kertoo, että psykoterapiapotilaat usein pettyvät tajutessaan, että psykoterapiagurukin vaeltaa kadotettuna, ettei psykoterapeuttiguru ole sen paremmassa asemassa kuin hekään.
Psykoterapiapotilas voi saada lohtua siitä, psykoterapeuttiguru paljastuu vain ihmiseksi, joka kamppailee heidän laillaan. Psykoterapeuttigurun erehtyväisyyden helpottava oivallus on, ettei ihmisen tarvitse saavuttaa mitään guruasteen täydellisyyttä ollakseen tyytyväinen elämäänsä.
- Mutta ennen kuin minun haavoittuvuuteni ja rajallisuuteni voi tuoda lohtua psykoterapiapotilaalle, haavoittuvuuden ja rajallisuuden paljastuminen on psykoterapiapotilaalle harmittava pettymys, Kopp paljastaa.
Psykoterapiapotilas on varma, että hän saavuttaa nirvanan, jos vain uurastaisi tarpeeksi, kärsisi kyllin kauan tai ( paremman puutteessa) saisi avun psykoterapeutilta.
Psykoterapiapotilas pystyy kestämään tuskaansa vielä vähän aikaa, jos hän vain jonakin päivänä jollakin konstilla saavuttaa autuaan täydellisyyden tilan, jossa kaikki ristiriidat, huolet ja epäilykset ovat hälvenneet.
- Kun psykoterapeutti rojahtaa alas siltä jalustalta, jonne psykoterapiapotilas on terapeuttinsa nostanut, niin psykoterapiapotilas huomaa kauhukseen, ettei valaistuminen tuokaan täydellisyyttä. Se antaa vain proosallisen tilaisuuden oppia hyväksymään epätäydellisyys.
Kopp kertoo psykoterapeuttikolleegastaan, joka edellisen oivalluksen tehdessään harmistui: ” Muistan kuinka minua kiukutti, kun tajusin millaista elämä oikein on. Ja kyllä se vieläkin toisinaan ottaa päähän.”
Ihminen on karkotettu vaeltamaan koko elämänsä toivioretkeläisenä
Entä jos ihmisen taival ei päätykään paratiisiin, vaan unohdukseen?
Kopp muistuttaa Albert Camus´n sanoneen: ” On olemassa vain yksi todella vakava filosofinen probleema: itsemurha. ”
On vain tämä elämä. Elä se tai luovu siitä. Koppin mielestä ei ole mitään mieltä elää elämäänsä vastentahtoisesti ja ruikuttaen, ettei se riitä, että jonkun täytyy tehdä se paremmaksi.
Monista psykoterapeuttisista vaeltajista ( psykoterapiasuuntauksia lienee ainakin kolmesataa, ellei kuusisataa erilaista) tuntuu, että he voisivat hyväksyä kärsimyksensä tässä ristiriitaisessa, vajavaisessa ja sekavassa maailmassa, jos joku viisas vain osaisi heille kertoa, miksi kaikki on niin kuin on.
Jos psykoterapeuttiset vaeltajat saisivat jonkun syyn kärsimykselleen, jonkun selityksen kurjuudelleen, jonkin tarkoituksen jonka vuoksi kestää elämän ylä- ja alamäet, niin asia olisi sillä selvä.
Mutta jos ei ilmaannu psykoterapiaoppilaalle tarpeeksi viisasta opettajaa, joka tietää miksi on kärsimystä, kurjuutta ja mikä on kaiken tarkoitus, niin ei tule kauppoja. Psykoterapiapotilas ei muutu miksikään, eikä hievahdakaan ajatuksistaan.
Kopp yrittää lohduttaa psykoterapeuttista vaeltajaa, että samalla kun hän etsii Suomen tai maailman parasta psykoterapeuttia, gurujen gurua, niin he samalla kaksinkertaistavat murheensa, koska he tulevat onnettomiksi siitä, että ovat onnettomia.
Jobin tavoin psykoterapiapotilaat valittavat osaansa tai väittävät etteivät ansaitse niin huonoa kohtelua. Psykoterapiapotilaat vaativat oikeutta ( jos ei muuten niin ainakin valittamalla jonnekin sillä jos minulla on kurjaa niin kyllä muillakin pitää olla kurjaa ) tai edes vähän armoa.
Kopp jatkaa, että psykoterapiapotilaat pitävät koettelemuksiaan merkkinä siitä, että Jumala ( tai joku muu piittaamaton vanhempi) on heidät hylännyt, eivätkä tajua, että juuri tuskailemalla tätä hylkäämistä he katkaisevat siteensä ihmiskuntaan.
- Neurootikon kokema vieraantuminen on itsesäälin sekaista irtaantumista toisten yksinäisten kulkijoiden yhteydestä, täräyttää Kopp.
Kun psykoterapiapotilas ryhtyy rohkeasti kohtaamaan arkisia asioita, joita hänen on kestettävä, hän saa usein palkinnokseen kasvavan ilon ja vapauden tunteen, Kopp matkaevästää. Uusi vapaus sitten taas tuo uusia velvollisuuksia.
Kopp kertoo potilaastaan, joka isän vaatimusten( jotka potilaan oletettiin saavuttavan ilman ohjausta ja tukea) seurauksena oli kehittänyt itselleen aikuisena alituisen riittämättömyyden tunteen. Potilas ei ollut ikinä niin varma, että olisi kyennyt nauttimaan saavutuksistaan, joita hän koki ratkaistessaan vaikeita tehtäviä.
Psykoterapian kuluessa hän oppi päästämään itsensä helpommalla. Oppi että on sallittua pyytää apua. Oppi että on sallittua delegoida saamiaan tehtäviä.
Koppin mukaan tämän potilaan täytyi kohdata pettymys, jota hän tunsi isän rakkaudettomuuden vuoksi, ennen kuin hän kykeni olemaan lempeämpi itselleen ja tuntemaan oman arvonsa.
Kopp kertoo matkineensa potilasta terapiaistunnossa sanomalla, ettei hän voinut ymmärtää, miksi potilas ei onnistu kaikessa heti ensi yrittämällä, vaikka hänen työnsä oli kuinka uusi tai vaikea. Potilas tiuskaisi, että psykoterapeuttikin odotti häneltä liikoja. Silloin heitä molempia alkoi naurattaa ja he löysivät yhteisen sävelen.
Kopp kiusoitteli potilasta, ettei tämä koskaan pääsisi siihen erehtymättömyyden tilaan, jonka psykoterapeutti-guru oli saavuttanut. Potilas alkoi vakavammin kysellä Koppilta, että miten hän oli voittanut naiiviutensa, minkä Kopp mielihyvin kertoikin.
Tärkeitä kysymyksiä ei koskaan ratkaista kertakaikkisesti, lopullisesti ja pysyvästi
Koppin mukaan me kaikki pysymme ikuisesti vaeltavina juutalaisina. Ehkä psykoterapia voi auttaa meitä hyväksymään, että meidän täytyy jatkaa tätä loputonta taivallusta.
Yksi ohje voisi olla,että me hasidien tavoin iloitsisimme maailmasta, elämästä, jokaisesta elämän hetkestä tässä maailmassa - sellaisena kuin se on. Tämä tarkoittaa jokapäiväisen elämän pyhittämistä, kunkin kokemuksen ottamista ei hyvänä eikä pahana, vaan luonnollisena.
Psykoterapiassa opitaan omien tunteiden hyväksyminen, ei siksi että ne olisivat rakentavia tai siveellisiä tai terveitä, vaan yksinkertaisesti siksi, että ne ovat minun, tässä ja nyt.
1.2.2015 Lappeenrannassa