Sheldon Kopp - If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! - The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 , osa VIII
Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 ( Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY) osa VIII
Toisen osan 8. Luvussa on tarina hyväksynnän kaipuusta.
Kopp kirjoittaa Franz Kafkan kiehtovan kaameasta Linna- romaanista. Romaanin antisankari on kiertelevä muukalainen. Hän on kovan onnen matkamies, joka etsii vahvistusta identiteetilleen. Hänellä ei ole muuta nimeä kuin K. K haluaa hyväksyntää.
K tavoittelee kiihkeästi asemaa linnan valtapiirissä saadakseen yksinäisen juurettomuutensa, pysyvän kodittomuutensa tilalle tunteen siitä, että kuuluu johonkin itseään suurempaan.
Mitä kovemmin K yrittää saada yhteyttä linnaa hallitseviin kasvottomiin viranomaisiin, sitä enemmän hän turhautuu heidän epämääräisyyteensä ja persoonattomuuteensa. K ei pääse perille heidän hämäristä toimintavoistaan.
K elää alituisessa epävarmuuden tilassa. Välillä K tuntee itsensä kaltoin kohdelluksi ja reagoi osoittamalla hyödytöntä uhmaa.
Enimmäkseen K tuntee kuitenkin epämääräistä syyllisyyttä, ikään kuin K olisi itse syypää turhautumiseensa. K ajattelee että jotain järkeä niissä käsittämättömissä säännöissä pitää olla. Eristäytyneisyydessään ja voimattomuudessaan K tuntee, että ongelman ydin on hänen oma huonommuutensa.
K:sta tuntuu, että hänen on jatkettava yrittämistä. K ajattelee, että täytyy olla jokin keino täyttää viranomaisten epäselvät vaatimukset. K ajattelee, että voi toimia niin, että saa viranomaisten hyväksynnän. Jos K vain saisi selville viranomaisten säännöt, hän noudattaisi niitä.
Näkyvä ja näkymätön instituutio
Kopp kirjoittaa, että katoliset teologiset tekevät eron näkyvän ja näkymättömän kirkon välillä. Näkymätön kirkko on Kristuksen tarkoittama ihannekirkko. Näkyvä kirkko on sen epätäydellinen toteutuma, kuolevaisten johtama sosiaalinen ja poliittinen organisaatio.
Yksikään instituutio ei yllä tavoitteisiinsa, kirjoittaa Kopp.
Psykoterapiapotilaskin etsii hyväksyntää
Kopp kirjoittaa, että pyrkimys olla mieliksi jollekin itseä suuremmalle on tavallista psykoterapiapotilaalle. Näiden psykoterapiapotilaiden elämä tuhlautuu siihen, että he miettivät omaa kelpaamistaan, yrittävät päästä perille toisten odotuksista, jotta voisivat tulla joksikin toisten silmissä. Psykoterapiapotilaat ajattelevat, että jos he keksisivät oikeat sanat, jos he löytäisivät oikean kaavan, niin silloin heidän kaikki muukin elämä järjestyisi kuin taikaiskusta.
Psykoterapiapotilaat ovat varmoja, että on olemassa oikea tapa toimia, he eivät vain vielä ole löytäneet sitä. Joku auktoriteetti varmaan tietää.
Psykoterapiapotilaat eivät ymmärrä, että ajatukset ovat vain älyn hapuilevia yrityksiä saada elämän loputon virta hetkeksi otteeseensa. Psykoterapiapotilaat toimivat Koppin mukaan ikään kuin luonto jäljittelisi taidetta. Ei luonto jäljittele taidetta, ehkä toisin päin joskus.
Kopp kertoo potilaastaan Bobista, joka oli lahjakas nuori mies. Bob puursi puurtamistaan, otti aina vastaan työpaikkansa vaativimmat työt, mutta ei ollut koskaan varma, oliko tehnyt tarpeeksi. Salassa Bob inhosi velvollisuuksiaan. Bobin syyllisyys omasta riittämättömyydestään oli samaa lajia, kuin mitä useimmat tuntevat kiukkua, kun heiltä odotetaan liikaa.
Bobille ei tullut mielenkään pohtia, mitä hän itse halusi tehdä. Hän ei pyytänyt apua, ei neuvoja eikä selityksiä.
Kopp kertoo, ettei hän olisi ottanut Bobin mahdottoman epäkiitollisia hommia, vaan olisi luopunut niistä jo aikoja sitten, koska ne eivät olisi tehneet hänelle hyvää. Koppin johtava periaate oli: pidä huolta itsestäsi.
Lupa nauttia omasta elämästä?
Koppin mukaan kotona pitäisi oppia, että tulisi säilyttää kosketus tunteisiimme ja tuntea omat toiveemme. Usein psykoterapiapotilaat odottavat lupaa toimia ilman toisten, usein vanhempien tai muiden auktoriteettien, lupaa.
Vanhempien ja auktoriteettien säännöt ovat usein liian epäselviä, joten voi laatia omat sääntönsä, jos vain uskallusta riittää.
Kopp kirjoittaa, että vastavuoroisiin suhteisiin sisältyy kaikissa järjestelmissä jonkinasteista tyranniaa. Ryhmän säännöt loukkaavat aina yksilön oikeuksia. Kopp jatkaa, että sääntöjä ja proseduureja on tietenkin oltava, jos halutaan saada hoidetuksi isoja ja monimutkaisia tehtäviä, mutta jatkuvasti on myös pohdittava, onko se hintansa arvoista.
Kopp kirjoittaa, ettei pidä itseään ”kallonkutistajana”, hän haluaa auttaa laajentamaan tajuntaa, eikä kutistamaan sitä. Koppia ei kiinnosta ”sopeuttaa” ihmisiä tähän kaikkea muuta kuin tyydyttävään kulttuuriin.
Kopp mainitsee, ettei hän ollut tuolloin 1960- ja 1970-luvulle tyypillisesti mikään vallankumousta ja yhteiskunnallista muutosta julistava ”radikaaliterapeutti”.
Kopp kertoo yrittävänsä auttaa puheilleen hakeutuvia psykoterapeuttisia etsijöitä tajuamaan, että kaikki säännöt ovat pelkkiä sopimuksia. Pelejä joita ihminen voi pelata tai olla pelaamatta. Ihmisen tarvitsee vain tunnistaa ne peleiksi, tehdä niin kuin tahtoo ja vastata tekojensa seurauksista.
Kopp jatkaa, että joitakin potilaita täytyy ensin opettaa pelaamaan, jotta he vapautuisivat tuntemaan syvimmät toiveensa ja noudattamaan sitä. Koppin mukaan on käynnistettävä vallankumous potilaan päässä.
Koppin mukaan psykoterapiapotilaiden oman mielensä säännöt kahlitsevat heitä enemmän kuin sosiaaliset odotukset ja rajoitukset.
Itsepäinen Bernard
Kopp kertoo potilaastaan Bernardista. ” Nauroin hänen yrityksilleen ymmärtää, mikä hänessä oli vialla, kun isäkin oli kohdellut häntä niin kuin oli, ja hänen spekuloinnilleen isänsä ”alitajuisista vaikuttimista” (eli siitä, mitä isäukko oli oikeasti ajanut takaa)”.
Kopp jatkaa: ” Sanoin hänelle, ettei sillä ollut väliä ja että pähkäilemällä tätä kaikkea hän vain yritti yhä olla mieliksi isälleen, joka ei ollut koskaan yrittänyt olla hänelle mieliksi.”
Bernard intti, ettei kyse ollut siitä. Hänen piti saada asia selvitetyksi itselleen, sillä muuten hän jäi murehtimaan sitä eikä pystynyt ajattelemaan mitään muuta.
Kopp kertoo Bernardille tietävänsä tarkalleen, mikä auttaa. Ehtona on, että Bernardin pitää seuraavan viiden minuutin ajan tehdä kaiken, mitä Kopp häneltä pyytää, vaikka se tuntuisi kuinka hölmöltä.
Vain viisi minuuttia, ja sitten Bernard saisi vapaasti jatkaa murehtimistaan ja järkeilyä, jos vielä haluaisi. Bernard suostui, koska tiesi jatkavansa murehtimista ja vatvomistaan joka tapauksessa.
Kopp pyysi Bernardia kertomaan kaiken, mitä hän tiesi vesinokkaeläimestä. Bernard hämmentyi, mutta teki työtä käskettyä. Seuraavaksi Kopp pyysi kertomaan sadun kyseisestä eläimestä. Bernard päättää sadun nauraen. Nämä tehtyään Bernard koko loppuistunnon halusi vain istua ja nauttia olostaan.
Bernard ei käsittänyt, miten Kopp oli saanut tuntemaan hänen olonsa niin hyväksi, onnelliseksi ja rennoksi. Myöhemmin Bernard huomasi pystyvänsä itsekin samaan, vaikkei osannutkaan selittää, mihin se perustui.
Elämän salainen koodi?
Kopp kirjoittaa, että potilas-pyhiinvaeltaja haluaa vakaasti oppia elämän pelisäännöt. Niinpä hän tinkaa niitä guru-terapeutilta. Potilas on varma, että elämässä täytyy olla enemmän kuin pystyy näkemään. Jokin salattu järjestys, jonka löytäminen on avain onneen, täydellisyyteen ja ongelmattomaan elämään.
Terapeutti näyttää tietävän, mitä tekee, joten terapeutin on täytynyt oivaltaa ja oppia elämän pelin säännöt. Potilas vaan ei millään jaksa uskoa, että psykoterapeutti on vain oppinut pelaamaan ”pelitöntä peliä”, yksinkertaisesti vain elämään.
Psykoterapeutti opettaa, että kaikki säännöt ovat vain mielivaltaisia sopimuksia. Joskus käyttökelpoisia, mutteivät koskaan välttämättömiä. Joskus ajankohtaisia mutteivät koskaan ikuisesti päteviä. Psykoterapeutti ei ota koskaan sääntöjä niin vakavasti, että ne edustaisivat ikuisen Lain olemassaoloa.
Psykoterapeutti elää elämäänsä niin kuin parhaiten taitaa ja vastaa seurauksista turhia selittelemättä. Silti tämäkään vapaus ei kuulu psykoterapeutillekaan pysyvästi. Joka hetki se uhkaa kaikota ja aina se on voitettava takaisin.
Jos psykoterapeutti aikoo elää oman elämänsä, niin hänen täytyy ikänsä kaiken yhä uudestaan vaihtaa varmuuden illuusio siihen pyhään epävarmuuteen, ettei psykoterapeutti koskaan voi ehdottomasti tietää, mistä tässä kaikessa oikein on kyse.
Koppin mielestä ei olekaan ihme, että psykoterapeutit tuntevat usein viehtymystä zenbuddhalaisuuden koaneihin, samanistisiin transseihin ja muihin peleihin. Ne muistuttavat sääntöjen mielivaltaisuudesta. Säännöt, jotka luovat tilapäistä järjestyksen vaikutelmaa tähän mielettömän kaoottiseen ja tolkuttoman entrooppiseen elämään, jota elämme.
Kopp muistuttaa, että erehtymättömästä lähteestä peräisin olevat muuttumattomat lait tuovat lohtua, mutta vain samassa mielessä kuin vankina oleminen voi tuntua turvalliselta.
Lakien ja sääntöjen sijaan tilanne-etiikkaa
Kopp kertoo, että psykoterapeuttisesta pyhiinvaelluksesta voi olla se seuraus, että alkaa suhtautua moraalilakeihin uudella tavalla.
Kopp jatkaa, että potilaan saadessa syvemmän käsityksen omasta identiteetistään – minä-tunteen – jonka perustana on omien toiveiden tunteminen ja omiin tunteisiin luottaminen, potilas voi ryhtyä kehittämään tilanne-etiikkaa.
Säännöt palvelevat alustavina suuntaviivoina. Jokaista tekoa on, Koppin mukaan, arvioitava omakohtaisena kokemuksena sen eksistentiaalisen merkityksen kannalta, eikä sääntöön, joka on joskus kauna sitten kaiverrettu kivitauluun jossain kaukaisessa paikassa.
Koppin mielestä myös juutalais-kristillinen perinne, 10 käskyä tulee eläväksi, kun sen perustuksia ravistellaan.
Oivallamme Koppin mukaan, että himoitsemista, varastamista ja jopa tappamista koskevat kiellot ovat muistutuksia siitä, että ihmiset tuntevat aina ja kaikkialla kiusausta erilaisiin hillittömyyksiin. Niinpä Jumala nykäisee pyhiinvaeltajaa hihasta ja muistuttaa, että hän on vain ihminen.
Ihmisen tulee olla oma itsensä, elää elämän muukalaisena ja kuulua itselleen. Ihmisen tulee kuunnella tunteitaan ja tarkkailla tekojaan, jos aikoo elää itseään, mutta samalla myös toisia varten, on Koppin ohje hyväksynnän kaipuuseen ihmisenä.
11.1.2015 Lappeenrannassa
Toisen osan 8. Luvussa on tarina hyväksynnän kaipuusta.
Kopp kirjoittaa Franz Kafkan kiehtovan kaameasta Linna- romaanista. Romaanin antisankari on kiertelevä muukalainen. Hän on kovan onnen matkamies, joka etsii vahvistusta identiteetilleen. Hänellä ei ole muuta nimeä kuin K. K haluaa hyväksyntää.
K tavoittelee kiihkeästi asemaa linnan valtapiirissä saadakseen yksinäisen juurettomuutensa, pysyvän kodittomuutensa tilalle tunteen siitä, että kuuluu johonkin itseään suurempaan.
Mitä kovemmin K yrittää saada yhteyttä linnaa hallitseviin kasvottomiin viranomaisiin, sitä enemmän hän turhautuu heidän epämääräisyyteensä ja persoonattomuuteensa. K ei pääse perille heidän hämäristä toimintavoistaan.
K elää alituisessa epävarmuuden tilassa. Välillä K tuntee itsensä kaltoin kohdelluksi ja reagoi osoittamalla hyödytöntä uhmaa.
Enimmäkseen K tuntee kuitenkin epämääräistä syyllisyyttä, ikään kuin K olisi itse syypää turhautumiseensa. K ajattelee että jotain järkeä niissä käsittämättömissä säännöissä pitää olla. Eristäytyneisyydessään ja voimattomuudessaan K tuntee, että ongelman ydin on hänen oma huonommuutensa.
K:sta tuntuu, että hänen on jatkettava yrittämistä. K ajattelee, että täytyy olla jokin keino täyttää viranomaisten epäselvät vaatimukset. K ajattelee, että voi toimia niin, että saa viranomaisten hyväksynnän. Jos K vain saisi selville viranomaisten säännöt, hän noudattaisi niitä.
Näkyvä ja näkymätön instituutio
Kopp kirjoittaa, että katoliset teologiset tekevät eron näkyvän ja näkymättömän kirkon välillä. Näkymätön kirkko on Kristuksen tarkoittama ihannekirkko. Näkyvä kirkko on sen epätäydellinen toteutuma, kuolevaisten johtama sosiaalinen ja poliittinen organisaatio.
Yksikään instituutio ei yllä tavoitteisiinsa, kirjoittaa Kopp.
Psykoterapiapotilaskin etsii hyväksyntää
Kopp kirjoittaa, että pyrkimys olla mieliksi jollekin itseä suuremmalle on tavallista psykoterapiapotilaalle. Näiden psykoterapiapotilaiden elämä tuhlautuu siihen, että he miettivät omaa kelpaamistaan, yrittävät päästä perille toisten odotuksista, jotta voisivat tulla joksikin toisten silmissä. Psykoterapiapotilaat ajattelevat, että jos he keksisivät oikeat sanat, jos he löytäisivät oikean kaavan, niin silloin heidän kaikki muukin elämä järjestyisi kuin taikaiskusta.
Psykoterapiapotilaat ovat varmoja, että on olemassa oikea tapa toimia, he eivät vain vielä ole löytäneet sitä. Joku auktoriteetti varmaan tietää.
Psykoterapiapotilaat eivät ymmärrä, että ajatukset ovat vain älyn hapuilevia yrityksiä saada elämän loputon virta hetkeksi otteeseensa. Psykoterapiapotilaat toimivat Koppin mukaan ikään kuin luonto jäljittelisi taidetta. Ei luonto jäljittele taidetta, ehkä toisin päin joskus.
Kopp kertoo potilaastaan Bobista, joka oli lahjakas nuori mies. Bob puursi puurtamistaan, otti aina vastaan työpaikkansa vaativimmat työt, mutta ei ollut koskaan varma, oliko tehnyt tarpeeksi. Salassa Bob inhosi velvollisuuksiaan. Bobin syyllisyys omasta riittämättömyydestään oli samaa lajia, kuin mitä useimmat tuntevat kiukkua, kun heiltä odotetaan liikaa.
Bobille ei tullut mielenkään pohtia, mitä hän itse halusi tehdä. Hän ei pyytänyt apua, ei neuvoja eikä selityksiä.
Kopp kertoo, ettei hän olisi ottanut Bobin mahdottoman epäkiitollisia hommia, vaan olisi luopunut niistä jo aikoja sitten, koska ne eivät olisi tehneet hänelle hyvää. Koppin johtava periaate oli: pidä huolta itsestäsi.
Lupa nauttia omasta elämästä?
Koppin mukaan kotona pitäisi oppia, että tulisi säilyttää kosketus tunteisiimme ja tuntea omat toiveemme. Usein psykoterapiapotilaat odottavat lupaa toimia ilman toisten, usein vanhempien tai muiden auktoriteettien, lupaa.
Vanhempien ja auktoriteettien säännöt ovat usein liian epäselviä, joten voi laatia omat sääntönsä, jos vain uskallusta riittää.
Kopp kirjoittaa, että vastavuoroisiin suhteisiin sisältyy kaikissa järjestelmissä jonkinasteista tyranniaa. Ryhmän säännöt loukkaavat aina yksilön oikeuksia. Kopp jatkaa, että sääntöjä ja proseduureja on tietenkin oltava, jos halutaan saada hoidetuksi isoja ja monimutkaisia tehtäviä, mutta jatkuvasti on myös pohdittava, onko se hintansa arvoista.
Kopp kirjoittaa, ettei pidä itseään ”kallonkutistajana”, hän haluaa auttaa laajentamaan tajuntaa, eikä kutistamaan sitä. Koppia ei kiinnosta ”sopeuttaa” ihmisiä tähän kaikkea muuta kuin tyydyttävään kulttuuriin.
Kopp mainitsee, ettei hän ollut tuolloin 1960- ja 1970-luvulle tyypillisesti mikään vallankumousta ja yhteiskunnallista muutosta julistava ”radikaaliterapeutti”.
Kopp kertoo yrittävänsä auttaa puheilleen hakeutuvia psykoterapeuttisia etsijöitä tajuamaan, että kaikki säännöt ovat pelkkiä sopimuksia. Pelejä joita ihminen voi pelata tai olla pelaamatta. Ihmisen tarvitsee vain tunnistaa ne peleiksi, tehdä niin kuin tahtoo ja vastata tekojensa seurauksista.
Kopp jatkaa, että joitakin potilaita täytyy ensin opettaa pelaamaan, jotta he vapautuisivat tuntemaan syvimmät toiveensa ja noudattamaan sitä. Koppin mukaan on käynnistettävä vallankumous potilaan päässä.
Koppin mukaan psykoterapiapotilaiden oman mielensä säännöt kahlitsevat heitä enemmän kuin sosiaaliset odotukset ja rajoitukset.
Itsepäinen Bernard
Kopp kertoo potilaastaan Bernardista. ” Nauroin hänen yrityksilleen ymmärtää, mikä hänessä oli vialla, kun isäkin oli kohdellut häntä niin kuin oli, ja hänen spekuloinnilleen isänsä ”alitajuisista vaikuttimista” (eli siitä, mitä isäukko oli oikeasti ajanut takaa)”.
Kopp jatkaa: ” Sanoin hänelle, ettei sillä ollut väliä ja että pähkäilemällä tätä kaikkea hän vain yritti yhä olla mieliksi isälleen, joka ei ollut koskaan yrittänyt olla hänelle mieliksi.”
Bernard intti, ettei kyse ollut siitä. Hänen piti saada asia selvitetyksi itselleen, sillä muuten hän jäi murehtimaan sitä eikä pystynyt ajattelemaan mitään muuta.
Kopp kertoo Bernardille tietävänsä tarkalleen, mikä auttaa. Ehtona on, että Bernardin pitää seuraavan viiden minuutin ajan tehdä kaiken, mitä Kopp häneltä pyytää, vaikka se tuntuisi kuinka hölmöltä.
Vain viisi minuuttia, ja sitten Bernard saisi vapaasti jatkaa murehtimistaan ja järkeilyä, jos vielä haluaisi. Bernard suostui, koska tiesi jatkavansa murehtimista ja vatvomistaan joka tapauksessa.
Kopp pyysi Bernardia kertomaan kaiken, mitä hän tiesi vesinokkaeläimestä. Bernard hämmentyi, mutta teki työtä käskettyä. Seuraavaksi Kopp pyysi kertomaan sadun kyseisestä eläimestä. Bernard päättää sadun nauraen. Nämä tehtyään Bernard koko loppuistunnon halusi vain istua ja nauttia olostaan.
Bernard ei käsittänyt, miten Kopp oli saanut tuntemaan hänen olonsa niin hyväksi, onnelliseksi ja rennoksi. Myöhemmin Bernard huomasi pystyvänsä itsekin samaan, vaikkei osannutkaan selittää, mihin se perustui.
Elämän salainen koodi?
Kopp kirjoittaa, että potilas-pyhiinvaeltaja haluaa vakaasti oppia elämän pelisäännöt. Niinpä hän tinkaa niitä guru-terapeutilta. Potilas on varma, että elämässä täytyy olla enemmän kuin pystyy näkemään. Jokin salattu järjestys, jonka löytäminen on avain onneen, täydellisyyteen ja ongelmattomaan elämään.
Terapeutti näyttää tietävän, mitä tekee, joten terapeutin on täytynyt oivaltaa ja oppia elämän pelin säännöt. Potilas vaan ei millään jaksa uskoa, että psykoterapeutti on vain oppinut pelaamaan ”pelitöntä peliä”, yksinkertaisesti vain elämään.
Psykoterapeutti opettaa, että kaikki säännöt ovat vain mielivaltaisia sopimuksia. Joskus käyttökelpoisia, mutteivät koskaan välttämättömiä. Joskus ajankohtaisia mutteivät koskaan ikuisesti päteviä. Psykoterapeutti ei ota koskaan sääntöjä niin vakavasti, että ne edustaisivat ikuisen Lain olemassaoloa.
Psykoterapeutti elää elämäänsä niin kuin parhaiten taitaa ja vastaa seurauksista turhia selittelemättä. Silti tämäkään vapaus ei kuulu psykoterapeutillekaan pysyvästi. Joka hetki se uhkaa kaikota ja aina se on voitettava takaisin.
Jos psykoterapeutti aikoo elää oman elämänsä, niin hänen täytyy ikänsä kaiken yhä uudestaan vaihtaa varmuuden illuusio siihen pyhään epävarmuuteen, ettei psykoterapeutti koskaan voi ehdottomasti tietää, mistä tässä kaikessa oikein on kyse.
Koppin mielestä ei olekaan ihme, että psykoterapeutit tuntevat usein viehtymystä zenbuddhalaisuuden koaneihin, samanistisiin transseihin ja muihin peleihin. Ne muistuttavat sääntöjen mielivaltaisuudesta. Säännöt, jotka luovat tilapäistä järjestyksen vaikutelmaa tähän mielettömän kaoottiseen ja tolkuttoman entrooppiseen elämään, jota elämme.
Kopp muistuttaa, että erehtymättömästä lähteestä peräisin olevat muuttumattomat lait tuovat lohtua, mutta vain samassa mielessä kuin vankina oleminen voi tuntua turvalliselta.
Lakien ja sääntöjen sijaan tilanne-etiikkaa
Kopp kertoo, että psykoterapeuttisesta pyhiinvaelluksesta voi olla se seuraus, että alkaa suhtautua moraalilakeihin uudella tavalla.
Kopp jatkaa, että potilaan saadessa syvemmän käsityksen omasta identiteetistään – minä-tunteen – jonka perustana on omien toiveiden tunteminen ja omiin tunteisiin luottaminen, potilas voi ryhtyä kehittämään tilanne-etiikkaa.
Säännöt palvelevat alustavina suuntaviivoina. Jokaista tekoa on, Koppin mukaan, arvioitava omakohtaisena kokemuksena sen eksistentiaalisen merkityksen kannalta, eikä sääntöön, joka on joskus kauna sitten kaiverrettu kivitauluun jossain kaukaisessa paikassa.
Koppin mielestä myös juutalais-kristillinen perinne, 10 käskyä tulee eläväksi, kun sen perustuksia ravistellaan.
Oivallamme Koppin mukaan, että himoitsemista, varastamista ja jopa tappamista koskevat kiellot ovat muistutuksia siitä, että ihmiset tuntevat aina ja kaikkialla kiusausta erilaisiin hillittömyyksiin. Niinpä Jumala nykäisee pyhiinvaeltajaa hihasta ja muistuttaa, että hän on vain ihminen.
Ihmisen tulee olla oma itsensä, elää elämän muukalaisena ja kuulua itselleen. Ihmisen tulee kuunnella tunteitaan ja tarkkailla tekojaan, jos aikoo elää itseään, mutta samalla myös toisia varten, on Koppin ohje hyväksynnän kaipuuseen ihmisenä.
11.1.2015 Lappeenrannassa