Sheldon Kopp - Häpeissäni itsestäni, ihmisen syyllisyydestä ja häpeästä
Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa VII – Ashamed of Myself (” Häpeissäni itsestäni”)
Kirjan toisen osan Severed Selves (”Irtileikatut minän osat”) ja kirjan seitsemännen luvun Ashamed of Myself (” Häpeissäni itsestäni”) Kopp aloittaa lauseella: Häpäiseminen on liian suuri osa kasvatustamme.
Luin aikanaan Keijo Tahkokallion kirjoista mielestäni viisaan erottelun, että mikä ero on häpeällä ja syyllisyydellä. Syyllisyys on sitä, että on tehnyt jotain väärin, ja sen voi hyvittää tekemällä jotakin. Häpeä koskee olemusta, eikä sitä voi hävittää tekemällä jotain, vaan sille koko olemukselle täytyy jollakin tavalla kyetä antamaan anteeksi.
Kopp kysyy luvun aluksi, että miten pieni lapsi voi selvitä jatkuvasta kehittyvän minänsä vähättelystä? Jos kuvittelee mielessään kostoa ”paholaismaisille” vanhemmilleen, niin se on huono korvike yritykselle suojella luottamusta omaan minäänsä. Kopp kertoo jälleen, että naurunalaiseksi tekeminen teki hänestä hyvin herkästi reagoivan hänen vähättelynsä suhteen. Hän vältti viimeiseen asti noloihin tilanteisiin joutumasta.
Kuvittelemalla olevansa kovempi kuin olikaan, hän koetti siirtää havainnot hänen heikkouksistaan kostavan enkelin roolin ottamalla. Mutta vaikka kuinka kovasti hän yritti, niin salaisesti hän jäi tarpeettoman haavoittuvaksi katastrofaaliselle mahdollisuudelle tulla paljastetuksi henkilöksi, joka tekee virheitä.
Nolostuminen on useimmiten kylläkin epämiellyttävää, mutta sen ei tarvitse olla kivuliaan tuhoisaa. Kuten häpeää, Kopp kirjoittaa, on pidetty syyllisyyden yhtenä muotona, niin nolostumista on pidetty vain häpeän mitättömänä muotona. Kopp alleviivaa, ettei häpeä ei ole syyllisyyttä, eikä nolostuminen ole häpeää.
Koppin mukaan syyllisyys on ahdistusta rangaistuksesta, joka seuraa moraalisten sääntöjen rikkomista. Häpeä on ahdistusta siitä, ettei tule hyväksytyksi, eikä tavoita itselleen asetettuja minäihanteita.
Nolostuminen, kuten häpeä, tuo mukanaan kokemuksen omasta puutteellisuudesta. Nolostuminen eroaa häpeästä siinä, että se liittyy (sosiaalisiin) tilanteisiin. Nolostuminen ei tarkoita jotain ihmisen koko olemuksesta ja arvosta kertovaa, kuten häpeä. Nolostumiseen johtanut teko ei sovi tilanteeseen, muttei se tarkoita, että koko ihminen olisi sopimaton.
Häpeä on osa opittua henkilökohtaista patologiaa, Kopp tiivistää. Eräänlainen tarpeeton kärsimys, jolle lapsia ei tarvitsisi altistaa. Häpäistyksi tulevien pitää elämässä myöhemmin opetella voittamaan arvottomuuden tunteensa.
Nolostuminen on väistämätön seuraus tietyissä sosiaalisissa tilanteissa toisten läsnä ollessa. Kukaan ei ole lopullisesti eikä täysin turvassa jäämästä kiinni nolostumisesta, mutta me useimmat opimme sen kanssa tulemaan toimeen. Jotkut tekevät siitä jopa ammatin itselleen, kuten stand-up-koomikot tapaavat tehdä (omasta?) naurunalaisesta tarinastaan muille hauskaa.
Nolostumiseen liittyy tunne, ettei selviydy tietyistä tilanteista toisten läsnä ollessa. Me asetamme itsellemme vaatimuksia, kuinka meidän tulisi selvitä sosiaalista tilanteista, ja mitä uskomme muiden meiltä vaativan ja odottavan. Kysymys on minkälaisen vaikutuksen teemme toisiin ihmisiin heidän läsnä ollessa. Nolostumisen kokemuksessa – itsensä typeräksi kokemisessa - tilanteet ovat useimmiten enemmän konkreettisia sosiaalisia tilanteita kuin häpeässä, jossa tilanteet ja ihmiset ovat enemmän mieleen kuviteltuja.
Sekä nolostumisessa että häpeässä on kyse täyttämättömistä odotuksista – nolostumisessa menettää hetkeksi sosiaalista statustaan, kun on kömpelö fyysisesti, ei osaa tilanteen käyttäytymisetikettiä tai ihminen on vain hyvin herkkä avoimelle itsensä arvostelulle. Ystävällinen neuvokin, jota ei ole pyydetty, koetaan useimmiten arvosteluna. Nolostumisessa on kuitenkin kyse tapojen ongelmasta, ei moraalisesta rikkomuksesta. Nolostumisessa voi menettää hetkeksi ”arvokkuutensa”, muttei moraaliaan. Häpeä taas viittaa itseä uhkaaviin sanktioihin, kuten muiden taholta tulevaan hylkäämiseen, rakkauden menettämiseen ja lopulta emotionaaliseen nääntymiseen.
Koppin mukaan kasvatuksessa valitettavasti tuotetaan kokemus, että joka kerta kun epätäydellisyytemme paljastuu, niin meidän pitäisi kokea häpeää. Virheiden tekeminen, typeryyksien tekeminen ja löytäessämme itsemme jostakin selviytymättömyydestä saavat meidät tuntemaan, ettemme olisi tarpeeksi arvokkaita ihmisiksi. Sen sijaan, että tuolloin kokisimme ohimenevää nolostumista, niin kuin lankeava, epätäydellinen ja pelkästään inhimillinen ihminen tekee – saatamme kokea ylitsevuotavaa kivuliaan alentavaa nöyryytystä ja häväistystä.
Nolostumiseen voi riittää sekin, Kopp muistuttaa, että joku kehuu sinua tai antaa lahjoja, kun ei ole niitä odottanut. Yllättyy. Kun elämä sujuu, niin olettaa sen sujuvan ja selviytyy elämästä, niin kuin on odottanut – kaikki on hyvin. Mutta kun odottamaton tapahtuu, erityisesti kun jokin erityisen herkkä, intiimi tai haavoittuva osa itseä paljastuu, kokee itsensä äkkiä sopimattomaksi tai omituisen munaavaksi. On paljastunut muille. Luottamus itseen ja muihin on vaarassa. Kaikki arvot ovat yhtäkkiä kyseenalaistettu. Ensimmäisenä itselle esitetään kysymys, että olenko riittävän hyvä ihminen vai typerys? Mitä odotan itseltäni? Mitä ihmettä olen tekemässä? Seuraavaksi, kysyy itseltään, mitkä ovat minun olettamukseni ihmisten suhteen, jotka todistivat noloon tilanteeseen joutumistani. Ovatko ihmiset kilttejä vai arvostelevia? Ovatko he todella minun ystäviäni? Mitä he todella minun suhteeni tuntevat?
Äkillinen tunne muiden katseen alla, ettei kykene käsittelemään päällä olevaa tilannetta, jättää avuttoman hämmentyneeksi. Ei ole mitään tapaa aina välttää tekemästä virheitä, selvitä kaikista tilanteista, eikä saada asioita menemään juuri oikein. Se on normaalia elämää. Kyllä, jos ei selviä elämänsä tilanteista, niin toisten katseen alla helposti nolostuu. Jokaisessa elämän tilanteessa meillä on mahdollisuus mokata toisten katseiden alla. Koppin aikaan ei ollut sellaista mokaamisen mahdollisuutta, joka on tänä päivänä internetin ansiosta. Somessa katsojia on paljon, eikä siellä tehtyä mokaa monesti saa sieltä edes pois. Hetken some-moka voi elää siellä ikuisesti.
Some mahdollistaa kiusaamisen, jota Kopp todennäköisesti ei edes pystynyt kuvittelemaan.
Toisaalta on tietysti paljon niitä, jotka somessa mekastavat, koska on tunne, ettei heitä kukaan voi nähdä. Varsinkin, kun nimettömänä tai nimimerkin kuurupiilosta, voi huudella mitä tahansa. Nimettömänä tai nimimerkin takaa annettu mielipide on tietysti täysin arvoton. Nolla.
Itseen ja muihin luottaminen tulee nolostumisen hetkinä punnituksi moneen kertaan. Ne voivat olla uhanalaisia. Yksittäinen pieni asia voi kasvaa mielessä osoitukseksi oman itsen täydestä arvottomuudesta. Uudenlaisesta nolostumisella ja häpeällä kiusaamista on netissä: kukaan ei laita tykkäyksiä, kommentoidaan ulkonäköä tai jotakin osaamattomuutta.
Kun on epävarma itsestään, voi päätyä kuten Kopp kirjoittaa ” oman vainoharhaisuutensa kukoistukseen”. Voi jopa odottaa rakkailta ystäviltä ja tuntemattomilta ihmisiltä halveksuntaa ja naurunalaiseksi tekemisestä. Sama inhottava tunne, kuin silloin kun ei täyttänyt vanhempien mahdottomia odotuksia, Kopp muistuttaa.
Kopp muistaa kuinka noin 10 vuoden ikäisenä, nolostuminen eteni häpeäksi. Hän yritti opetella rullaluistimilla luistelemaan, pääsi vauhtiin, muttei tiennyt, miten pysähtyä. Yritti ottaa kiinni vesipisteestä käsillä, mutta päätyikin lyömään kasvonsa niihin. Silmä mustana ja kasvolihakset ruhjeilla. Häntä pelotti mennä kotiin kohtaamaan äitinsä, koska tiesi ettei mitään empatiaa eikä sympatiaa olisi tiedossa, vaan ihan jotain muuta.
- Äiti, älä suutu, loukkasin itseäni, mutta olen ihan kunnossa, nuori Kopp huusi sisään tullessaan
- Mitä nyt taas? Etkö yhtään ajatellut kuinka äitiisi sattuu, kun hänen poikansa koko ajan törttöilee?
10-vuotias Kopp kulutti seuraavan tunnin rauhoittaakseen äitiään ja pyydelleen anteeksi ajattelemattomuuttaan. Hän lohdutti äitiä siitä, että tällä oli niin kelvoton poika.
Nyt aikuisena ja psykoterapioiden jälkeen, Kopp tunnistaa, että enimmän osan elämästään hän on aikuisena vähemmän alttiina häpäisylle. Mutta kun hän joutui menemään toista kertaa aivoleikkaukseen, ja ensimmäinen mieleen tullut tunne olikin häpeä.
- Ei helvetti, minä se tuotan kaikille ongelmia, hän ajatteli välittömästi.
Kopp muistuttaa, että hänen häpeäalttius-ongelmansa ei ole täysin hänen omaa tekoaan. Ajan kulttuurille oli (ja on?) tyypillistä vastata tylysti, kun ihmiset tekevät virheitä sosiaalisissa tilanteissa. Kun ihminen hämmentyy sosiaalisissa tilanteissa, muut ottavat sen usein todisteena kyseisen ihmisen heikkoudesta, matalasta statuksesta, kypsymättömyydestä tai jostain vaikeasta peiteltävästä asiasta. Kun mokaamme, me tosiaan yritämme peitellä kyvyttömyyttämme. Mokaamisen peittely-yritys, ironista kyllä, paljastaa juuri sen, mitä yritämme peitellä. Epätoivoisen hymyn yritys, neuroottisen tyhjä nauru, käsillä touhuaminen ja alaspäin suunnattu katse paljastavat meidät. Jotain on pielessä.
Koppin mukaan ne, joita on lapsena häpäisty kasvatuksella, ovat erityisen alttiita peittelemään sosiaalisia puutteitaan. Itsensä hyväksymisen puutteesta kehittyy varovainen ja arka luonne, joka on suurimman osan ajastaan varuillaan, eikä mielellään anna ihmisten tietää asioita itsestään. Tämä johtaa osin ”elämättömään elämään”. Tällaisen elämäntarinan omaava ihminen ei voi riskeerata elämänsä kulussa tulevansa puutteidensa paljastetuksi muille.
Kopp kirjoittaa, että ihmiset, joiden minää on tällä tavalla vahingoitettu, kuvittelevat, että he ovat ainoita ihmisiä maailmassa, joille tällainen naurunalaiseksi joutuminen on tuskallista. He kuvittelevat, etteivät muut ihmiset ikinä töppäile omassa elämässään. Muut ovat muka kovempia ja pätevämpiä. Tämäntyyppinen ajattelu johtaa eristäytymiseen, outouteen muiden silmissä ja syvenevään yksinäisyyteen. Kuinka surullista on se, että itsensä arvottomaksi kokevat, eivät tiedä, että kaikki terveet ihmiset miettivät aina joskus, että olenko riittävän hyvä ja arvokas. Kukaan ei selviä elämässä aina yksikseen. Ei edes se kaikista ”kovin ja pätevin”.
Neuroottisen ujo henkilö, jolla on liiallisen arkaa käyttäytymistä, uskoo, että hänessä täytyy olla jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Kopp ei tarkoita tällä normaalia ujoutta, jota hän jo tuolloin 1980-luvulla piti synnynnäisenä temperamenttipiirteenä. Patologinen ujous on muuta kuin normaalia ujoutta. Se on kasvun kuluessa syntynyttä kroonista pelkoa muita ihmisiä kohtaan.
Liian ujo ihminen on tavallisesti hyvin tietoinen kielteisistä ja itseään alentavista tavoista. Minäkuva sisältää sen, että kokee, ettei ole haluttu, kukaan ei rakasta, on ruma, on erilainen, on ei-kiinnostava, on yksinäinen tai on neuroottinen. Tietoisesti hylkäämistä pelätessään, ujot ihmiset tekevät mitä tahansa hylkäämisen välttääkseen. Tämän johdosta he ovat usein hiljaisia, yliherkkiä tarkkailemaan toisten jokaista sanaa ja elettä. Tämä on erityisen totta tuntemattomien, vastakkaisen sukupuolen tai kenen tahansa seurassa, jonka arvelee arvostelevan.
Kun he koettavat ilmaista itseään, he epäröivät, puhuvat tarpeettoman pehmeästi, teennäisesti tai anteeksipyytelevästi. Milloin mahdollista, he yksinkertaisesti yrittävät vain välttää kontaktia muihin ihmisiin. Tämä itseä suojeleva ylireagointi ei kuulu normaaliin ujouteen.
Normaalisti ujot ihmiset tietävät ja ymmärtävät, että sosiaalinen tilanne voi johtaa nolostumisen tunteeseen. Ei se, että heissä olisi tämän vuoksi jotain perustavanlaatuisesti pielessä. He oppivat, että tietyissä tilanteissa ja tiettyjen ihmisten kanssa niin vain käy. He ymmärtävät, että muutkin voivat kokea samalla tavalla.
Patologinen ujous muodostaa suuren osan kärsimyksestä, joka saa siitä kärsivät naiset ja miehet hakeutumaan psykoterapiaan. Monet kertovat, että hylätyksi tulemisen pelko on heidän pääasiallisin syynsä varuillaan olemiseen ja elämän tuskaan. Psykoterapiassa he hämmästyvät, kun kyse on kuitenkin aivan päinvastaisesta asiasta.
Patologisen ujot ihmiset eivät pelkää niinkään hylätyksi tulemista, vaan hyväksytyksi tulemista. Eivät epäonnistumista, vaan onnistumista. Kun he uskaltautuvat kokeilemaan elämistä, varuillaan olemisen sijaan ja tulevat muiden ihmisten taholta hyväksytyksi ja hyvin kohdelluksi, patologisen ujot ihmiset kokevat sen hyvin epämiellyttäväksi. Patologisen ujot ihmiset kokevat ikään kuin eivät ansaitsisi näitä miellyttäviä kokemuksia (kuvittele mielessäsi naisille suunnattujen kasvotuotteiden mainoksia: ”koska olet sen arvoinen” – siis kasvorasvan tai silmämaskaran ????). Olen työssäni kohdannut toistuvasti valtavan ihastuttavia ihmisiä, jotka ovat patologisen ujoja.
Kopp kertoo ujosta miehestä, joka tuli psykoterapiaan, ajatellen, ettei kukaan voi hyväksyä häntä sellaisena kuin hän on. Koska mies tarvitsi tuota lohtua tuovaa suojaansa, ettei kukaan voi hyväksyä häntä sellaisenaan, niin Kopp lupasi olla kohtelematta yhtään enemmän hyväksyvästi kuin minkä potilas nyt psykoterapian alussa kesti.
- Kuka sinä kuvittelet olevasi, kaikui hänen äitinsä ääni potilaan ajatuksissa välittömästi.
Jos hän hetkenkään kuvitteli olevansa hyväksytty, niin mieleen syöksyi alla oleva häpeällinen tunne, että nyt hän kuvitteli liikaa itsestään.
Kopp kertoo, että tunnisti itsessään vanhempiensa kasvattaman häpeän kivuliaan tien ja väärän ylpeyden kehittämisen sitä peittämään. Vanhemmat eivät enää ole vastuussa matkasta, jota Kopp pyhiinvaeltajana vaeltaa. Vihollinen on nyt hänen sisällään. Se on Koppin oma ylipaisunut ego, joka häntä häpäisee. Se on vain hän itse, joka aika ajoin vaatii korkeampia vaatimuksia kuin kykenee toisia kohtaan asettamaan. Kuinka paljon onkaan helpompi hyväksyä muiden kuin omat vajavuudet? Kun tarraa käsitykseen itsestään jonakin erityisenä, jää kiinni tylsän kivuliaaseen täydellisyyteen pyrkijään itsessään. Kaikki täytyy mennä täysin oikein, tai häpeä seuraa. Se on liian korkea hinta pitää yllä illuusiota, että voisi jollakin tavalla kohota inhimillisten heikkouksien yläpuolelle.
Ajoittain Koppin on helpompi hyväksyä olevansa vain tavallinen ihminen kuin olevansa idealisoitu kuva erityisestä henkilöstä, joksi hän voisi tulla. Hän on mielestään melko säädyllinen kaveri, useimmiten pätevä, välillä tulee eteen ylivoimaisia hetkiä. Välillä tekee virheitä, välillä toimii tyhmästi.
Sen sijaan, että pyrkisi yrittämään kovemmin – tullakseen todella välitetyksi ja halutuksi sekä kuolleiden vanhempien toivomaksi ja onnelliseksi tekemäksi ja lopultakin heidän hyväksymäksi ihmiseksi – hän on vain paras itsensä. Hän tietää, että kuka tahansa voi rakastaa häntä.
Nolostuminen ja vähemmässä määrin häpeä vaativat yleisöä - muita, joko läsnä olevia tai kuviteltuja. Nolostuminen ja häpeä syntyvät, kun puutteemme (kuvitellut tai todelliset) paljastuvat muiden katseille. Nolostuminen liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, häpeä on sisäisempi kokemus. Häpeän synnyttämiseen ei yleensä riitä tuntematon ihminen, vaan hänen täytyy olla meille merkittävä henkilö.
On yleensä tarttuvan epämukavaa todistaa jonkun nolostumista tai häpäistymistä. Yleensä yritämme niin kuin emme olisi nähneetkään mitään. Häpeä on enemmän yksityinen kokemus, eikä se siksi herätä niin paljon sympatiaa. Koppin mielestä nolostuminen ja häpeä eivät ole täysin toisensa poissulkevia kategorioita, vaan ne voivat esiintyä myös yhtä aikaa.
Jos on salainen ylpeyden aihe, että pitää itseään kunnon ihmisenä, niin voi tuntea syyllisyyttä teoista, joita ”kunnon ihmiset” eivät tee, eivätkä muut hyväksy. Inhimillinen kunnollisuus on helposti hajoava hyödyke, Kopp muistuttaa. Ilman optimiolosuhteita, kunnollisuus helposti romahtaa.
Syyllisyys on helpommin käsiteltävissä oleva kokemus kuin häpeä. Syyllisyydessä on tehnyt pahan teon, hyvittää ja saa anteeksi. Häpeä on kokonaisvaltainen kokemus. Häpeä-sanan etymologinen perusta englannin kielessä on tulla haavoitetuksi niin että se vaatii peittelyä. Syyllisyys-sana viittaa velkaan, joka täytyy hoitaa. Syyllisyyden tunne on kauhea, muttei niin kauhea tunne, että voisi kuolla, kuten häpeästä.
On suuri ero tuntea syyllisyyttä tekemästään kuin hävetä sitä, kuka on. Voin muuttaa tekemiseni, mutta miten voin muuttaa itseni. Voin tuntea häpeää tietoisesti – valehdeltuani, petettyäni tai varastettuani (jos olen kunnolla kasvatettu). Häpeä istuu minussa tahtomattani. Syyllisyys syntyy tietystä teosta, häpeä on taas totaalinen olotila. Voin löytää itseni syyllisenä, mutta häpeä valtaa minut kokonaan.
Kun häpeän itseäni, riittämätöntä minuuttani muiden hyväksymättömissä katseissa, ei ole mitään tekoa, jonka voisin tulevaisuudessa jättää tekemättä, niin että saisin häpeäni anteeksi tulevaisuudessa. Toisaalta ”Mene äläkä enää syntiä tee”, sanoi Jeesus aikanaan syntejä anteeksiantaessaan.
On helpompi kohdata syyllisyys väärintekemisestään kuin häpeä olemuksellisesta riittämättömyydestään.
Koppin mukaan syyllisyys ja häpeä syntyvät erilaisista huonoista kasvatustavoista. Huono kasvatus (”bad mothering”) synnyttää lapsessa häpeää. Syyllisyys nousee liian kovista kokemuksista moraalisissa rikkomuksissa, joka liittyy tavallisesti toisenlaiseen kasvatukseen ( ”bad fathering”). Käytännössä, Kopp muistuttaa, että kumpikin vanhempi voi aiheuttaa kumpaakin.
Koppin mukaan liian autoritaarinen kasvatus ( ”fathering”) luo neuroottista syyllisyyttä rangaistuksen odotuksesta jos rikkoo asioiden laillista järjestystä vastaan. Liian vaativa kasvatus ( ”mothering”) taasen luo perustaa häpeälle.
Yrityksessä kasvattaa kunnon ihminen, kasvatettu yrittää olla kunnollinen, kunnes luovuttaa, jos ei pysty täyttämään odotuksia, kuten Koppille kävi vanhempiensa kanssa.
Kopp kirjoittaa, että on paradoksaalista, että liika häpäiseminen tuottaa epävakaata uhmaa pikemmin kuin neuroottista ominaisuutta. Kun ei enää kestä häpeän määrää, niin lapsi kehittää salaisen päättäväisyyden käyttäytyä huonosti. Pahanilkinen häpeämättömyys toimii suojelevana naamiona avuttoman haavoittuvan luonnollisten kasvojen edessä.
20.3.2021 Lappeenrannassa
Kirjan toisen osan Severed Selves (”Irtileikatut minän osat”) ja kirjan seitsemännen luvun Ashamed of Myself (” Häpeissäni itsestäni”) Kopp aloittaa lauseella: Häpäiseminen on liian suuri osa kasvatustamme.
Luin aikanaan Keijo Tahkokallion kirjoista mielestäni viisaan erottelun, että mikä ero on häpeällä ja syyllisyydellä. Syyllisyys on sitä, että on tehnyt jotain väärin, ja sen voi hyvittää tekemällä jotakin. Häpeä koskee olemusta, eikä sitä voi hävittää tekemällä jotain, vaan sille koko olemukselle täytyy jollakin tavalla kyetä antamaan anteeksi.
Kopp kysyy luvun aluksi, että miten pieni lapsi voi selvitä jatkuvasta kehittyvän minänsä vähättelystä? Jos kuvittelee mielessään kostoa ”paholaismaisille” vanhemmilleen, niin se on huono korvike yritykselle suojella luottamusta omaan minäänsä. Kopp kertoo jälleen, että naurunalaiseksi tekeminen teki hänestä hyvin herkästi reagoivan hänen vähättelynsä suhteen. Hän vältti viimeiseen asti noloihin tilanteisiin joutumasta.
Kuvittelemalla olevansa kovempi kuin olikaan, hän koetti siirtää havainnot hänen heikkouksistaan kostavan enkelin roolin ottamalla. Mutta vaikka kuinka kovasti hän yritti, niin salaisesti hän jäi tarpeettoman haavoittuvaksi katastrofaaliselle mahdollisuudelle tulla paljastetuksi henkilöksi, joka tekee virheitä.
Nolostuminen on useimmiten kylläkin epämiellyttävää, mutta sen ei tarvitse olla kivuliaan tuhoisaa. Kuten häpeää, Kopp kirjoittaa, on pidetty syyllisyyden yhtenä muotona, niin nolostumista on pidetty vain häpeän mitättömänä muotona. Kopp alleviivaa, ettei häpeä ei ole syyllisyyttä, eikä nolostuminen ole häpeää.
Koppin mukaan syyllisyys on ahdistusta rangaistuksesta, joka seuraa moraalisten sääntöjen rikkomista. Häpeä on ahdistusta siitä, ettei tule hyväksytyksi, eikä tavoita itselleen asetettuja minäihanteita.
Nolostuminen, kuten häpeä, tuo mukanaan kokemuksen omasta puutteellisuudesta. Nolostuminen eroaa häpeästä siinä, että se liittyy (sosiaalisiin) tilanteisiin. Nolostuminen ei tarkoita jotain ihmisen koko olemuksesta ja arvosta kertovaa, kuten häpeä. Nolostumiseen johtanut teko ei sovi tilanteeseen, muttei se tarkoita, että koko ihminen olisi sopimaton.
Häpeä on osa opittua henkilökohtaista patologiaa, Kopp tiivistää. Eräänlainen tarpeeton kärsimys, jolle lapsia ei tarvitsisi altistaa. Häpäistyksi tulevien pitää elämässä myöhemmin opetella voittamaan arvottomuuden tunteensa.
Nolostuminen on väistämätön seuraus tietyissä sosiaalisissa tilanteissa toisten läsnä ollessa. Kukaan ei ole lopullisesti eikä täysin turvassa jäämästä kiinni nolostumisesta, mutta me useimmat opimme sen kanssa tulemaan toimeen. Jotkut tekevät siitä jopa ammatin itselleen, kuten stand-up-koomikot tapaavat tehdä (omasta?) naurunalaisesta tarinastaan muille hauskaa.
Nolostumiseen liittyy tunne, ettei selviydy tietyistä tilanteista toisten läsnä ollessa. Me asetamme itsellemme vaatimuksia, kuinka meidän tulisi selvitä sosiaalista tilanteista, ja mitä uskomme muiden meiltä vaativan ja odottavan. Kysymys on minkälaisen vaikutuksen teemme toisiin ihmisiin heidän läsnä ollessa. Nolostumisen kokemuksessa – itsensä typeräksi kokemisessa - tilanteet ovat useimmiten enemmän konkreettisia sosiaalisia tilanteita kuin häpeässä, jossa tilanteet ja ihmiset ovat enemmän mieleen kuviteltuja.
Sekä nolostumisessa että häpeässä on kyse täyttämättömistä odotuksista – nolostumisessa menettää hetkeksi sosiaalista statustaan, kun on kömpelö fyysisesti, ei osaa tilanteen käyttäytymisetikettiä tai ihminen on vain hyvin herkkä avoimelle itsensä arvostelulle. Ystävällinen neuvokin, jota ei ole pyydetty, koetaan useimmiten arvosteluna. Nolostumisessa on kuitenkin kyse tapojen ongelmasta, ei moraalisesta rikkomuksesta. Nolostumisessa voi menettää hetkeksi ”arvokkuutensa”, muttei moraaliaan. Häpeä taas viittaa itseä uhkaaviin sanktioihin, kuten muiden taholta tulevaan hylkäämiseen, rakkauden menettämiseen ja lopulta emotionaaliseen nääntymiseen.
Koppin mukaan kasvatuksessa valitettavasti tuotetaan kokemus, että joka kerta kun epätäydellisyytemme paljastuu, niin meidän pitäisi kokea häpeää. Virheiden tekeminen, typeryyksien tekeminen ja löytäessämme itsemme jostakin selviytymättömyydestä saavat meidät tuntemaan, ettemme olisi tarpeeksi arvokkaita ihmisiksi. Sen sijaan, että tuolloin kokisimme ohimenevää nolostumista, niin kuin lankeava, epätäydellinen ja pelkästään inhimillinen ihminen tekee – saatamme kokea ylitsevuotavaa kivuliaan alentavaa nöyryytystä ja häväistystä.
Nolostumiseen voi riittää sekin, Kopp muistuttaa, että joku kehuu sinua tai antaa lahjoja, kun ei ole niitä odottanut. Yllättyy. Kun elämä sujuu, niin olettaa sen sujuvan ja selviytyy elämästä, niin kuin on odottanut – kaikki on hyvin. Mutta kun odottamaton tapahtuu, erityisesti kun jokin erityisen herkkä, intiimi tai haavoittuva osa itseä paljastuu, kokee itsensä äkkiä sopimattomaksi tai omituisen munaavaksi. On paljastunut muille. Luottamus itseen ja muihin on vaarassa. Kaikki arvot ovat yhtäkkiä kyseenalaistettu. Ensimmäisenä itselle esitetään kysymys, että olenko riittävän hyvä ihminen vai typerys? Mitä odotan itseltäni? Mitä ihmettä olen tekemässä? Seuraavaksi, kysyy itseltään, mitkä ovat minun olettamukseni ihmisten suhteen, jotka todistivat noloon tilanteeseen joutumistani. Ovatko ihmiset kilttejä vai arvostelevia? Ovatko he todella minun ystäviäni? Mitä he todella minun suhteeni tuntevat?
Äkillinen tunne muiden katseen alla, ettei kykene käsittelemään päällä olevaa tilannetta, jättää avuttoman hämmentyneeksi. Ei ole mitään tapaa aina välttää tekemästä virheitä, selvitä kaikista tilanteista, eikä saada asioita menemään juuri oikein. Se on normaalia elämää. Kyllä, jos ei selviä elämänsä tilanteista, niin toisten katseen alla helposti nolostuu. Jokaisessa elämän tilanteessa meillä on mahdollisuus mokata toisten katseiden alla. Koppin aikaan ei ollut sellaista mokaamisen mahdollisuutta, joka on tänä päivänä internetin ansiosta. Somessa katsojia on paljon, eikä siellä tehtyä mokaa monesti saa sieltä edes pois. Hetken some-moka voi elää siellä ikuisesti.
Some mahdollistaa kiusaamisen, jota Kopp todennäköisesti ei edes pystynyt kuvittelemaan.
Toisaalta on tietysti paljon niitä, jotka somessa mekastavat, koska on tunne, ettei heitä kukaan voi nähdä. Varsinkin, kun nimettömänä tai nimimerkin kuurupiilosta, voi huudella mitä tahansa. Nimettömänä tai nimimerkin takaa annettu mielipide on tietysti täysin arvoton. Nolla.
Itseen ja muihin luottaminen tulee nolostumisen hetkinä punnituksi moneen kertaan. Ne voivat olla uhanalaisia. Yksittäinen pieni asia voi kasvaa mielessä osoitukseksi oman itsen täydestä arvottomuudesta. Uudenlaisesta nolostumisella ja häpeällä kiusaamista on netissä: kukaan ei laita tykkäyksiä, kommentoidaan ulkonäköä tai jotakin osaamattomuutta.
Kun on epävarma itsestään, voi päätyä kuten Kopp kirjoittaa ” oman vainoharhaisuutensa kukoistukseen”. Voi jopa odottaa rakkailta ystäviltä ja tuntemattomilta ihmisiltä halveksuntaa ja naurunalaiseksi tekemisestä. Sama inhottava tunne, kuin silloin kun ei täyttänyt vanhempien mahdottomia odotuksia, Kopp muistuttaa.
Kopp muistaa kuinka noin 10 vuoden ikäisenä, nolostuminen eteni häpeäksi. Hän yritti opetella rullaluistimilla luistelemaan, pääsi vauhtiin, muttei tiennyt, miten pysähtyä. Yritti ottaa kiinni vesipisteestä käsillä, mutta päätyikin lyömään kasvonsa niihin. Silmä mustana ja kasvolihakset ruhjeilla. Häntä pelotti mennä kotiin kohtaamaan äitinsä, koska tiesi ettei mitään empatiaa eikä sympatiaa olisi tiedossa, vaan ihan jotain muuta.
- Äiti, älä suutu, loukkasin itseäni, mutta olen ihan kunnossa, nuori Kopp huusi sisään tullessaan
- Mitä nyt taas? Etkö yhtään ajatellut kuinka äitiisi sattuu, kun hänen poikansa koko ajan törttöilee?
10-vuotias Kopp kulutti seuraavan tunnin rauhoittaakseen äitiään ja pyydelleen anteeksi ajattelemattomuuttaan. Hän lohdutti äitiä siitä, että tällä oli niin kelvoton poika.
Nyt aikuisena ja psykoterapioiden jälkeen, Kopp tunnistaa, että enimmän osan elämästään hän on aikuisena vähemmän alttiina häpäisylle. Mutta kun hän joutui menemään toista kertaa aivoleikkaukseen, ja ensimmäinen mieleen tullut tunne olikin häpeä.
- Ei helvetti, minä se tuotan kaikille ongelmia, hän ajatteli välittömästi.
Kopp muistuttaa, että hänen häpeäalttius-ongelmansa ei ole täysin hänen omaa tekoaan. Ajan kulttuurille oli (ja on?) tyypillistä vastata tylysti, kun ihmiset tekevät virheitä sosiaalisissa tilanteissa. Kun ihminen hämmentyy sosiaalisissa tilanteissa, muut ottavat sen usein todisteena kyseisen ihmisen heikkoudesta, matalasta statuksesta, kypsymättömyydestä tai jostain vaikeasta peiteltävästä asiasta. Kun mokaamme, me tosiaan yritämme peitellä kyvyttömyyttämme. Mokaamisen peittely-yritys, ironista kyllä, paljastaa juuri sen, mitä yritämme peitellä. Epätoivoisen hymyn yritys, neuroottisen tyhjä nauru, käsillä touhuaminen ja alaspäin suunnattu katse paljastavat meidät. Jotain on pielessä.
Koppin mukaan ne, joita on lapsena häpäisty kasvatuksella, ovat erityisen alttiita peittelemään sosiaalisia puutteitaan. Itsensä hyväksymisen puutteesta kehittyy varovainen ja arka luonne, joka on suurimman osan ajastaan varuillaan, eikä mielellään anna ihmisten tietää asioita itsestään. Tämä johtaa osin ”elämättömään elämään”. Tällaisen elämäntarinan omaava ihminen ei voi riskeerata elämänsä kulussa tulevansa puutteidensa paljastetuksi muille.
Kopp kirjoittaa, että ihmiset, joiden minää on tällä tavalla vahingoitettu, kuvittelevat, että he ovat ainoita ihmisiä maailmassa, joille tällainen naurunalaiseksi joutuminen on tuskallista. He kuvittelevat, etteivät muut ihmiset ikinä töppäile omassa elämässään. Muut ovat muka kovempia ja pätevämpiä. Tämäntyyppinen ajattelu johtaa eristäytymiseen, outouteen muiden silmissä ja syvenevään yksinäisyyteen. Kuinka surullista on se, että itsensä arvottomaksi kokevat, eivät tiedä, että kaikki terveet ihmiset miettivät aina joskus, että olenko riittävän hyvä ja arvokas. Kukaan ei selviä elämässä aina yksikseen. Ei edes se kaikista ”kovin ja pätevin”.
Neuroottisen ujo henkilö, jolla on liiallisen arkaa käyttäytymistä, uskoo, että hänessä täytyy olla jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Kopp ei tarkoita tällä normaalia ujoutta, jota hän jo tuolloin 1980-luvulla piti synnynnäisenä temperamenttipiirteenä. Patologinen ujous on muuta kuin normaalia ujoutta. Se on kasvun kuluessa syntynyttä kroonista pelkoa muita ihmisiä kohtaan.
Liian ujo ihminen on tavallisesti hyvin tietoinen kielteisistä ja itseään alentavista tavoista. Minäkuva sisältää sen, että kokee, ettei ole haluttu, kukaan ei rakasta, on ruma, on erilainen, on ei-kiinnostava, on yksinäinen tai on neuroottinen. Tietoisesti hylkäämistä pelätessään, ujot ihmiset tekevät mitä tahansa hylkäämisen välttääkseen. Tämän johdosta he ovat usein hiljaisia, yliherkkiä tarkkailemaan toisten jokaista sanaa ja elettä. Tämä on erityisen totta tuntemattomien, vastakkaisen sukupuolen tai kenen tahansa seurassa, jonka arvelee arvostelevan.
Kun he koettavat ilmaista itseään, he epäröivät, puhuvat tarpeettoman pehmeästi, teennäisesti tai anteeksipyytelevästi. Milloin mahdollista, he yksinkertaisesti yrittävät vain välttää kontaktia muihin ihmisiin. Tämä itseä suojeleva ylireagointi ei kuulu normaaliin ujouteen.
Normaalisti ujot ihmiset tietävät ja ymmärtävät, että sosiaalinen tilanne voi johtaa nolostumisen tunteeseen. Ei se, että heissä olisi tämän vuoksi jotain perustavanlaatuisesti pielessä. He oppivat, että tietyissä tilanteissa ja tiettyjen ihmisten kanssa niin vain käy. He ymmärtävät, että muutkin voivat kokea samalla tavalla.
Patologinen ujous muodostaa suuren osan kärsimyksestä, joka saa siitä kärsivät naiset ja miehet hakeutumaan psykoterapiaan. Monet kertovat, että hylätyksi tulemisen pelko on heidän pääasiallisin syynsä varuillaan olemiseen ja elämän tuskaan. Psykoterapiassa he hämmästyvät, kun kyse on kuitenkin aivan päinvastaisesta asiasta.
Patologisen ujot ihmiset eivät pelkää niinkään hylätyksi tulemista, vaan hyväksytyksi tulemista. Eivät epäonnistumista, vaan onnistumista. Kun he uskaltautuvat kokeilemaan elämistä, varuillaan olemisen sijaan ja tulevat muiden ihmisten taholta hyväksytyksi ja hyvin kohdelluksi, patologisen ujot ihmiset kokevat sen hyvin epämiellyttäväksi. Patologisen ujot ihmiset kokevat ikään kuin eivät ansaitsisi näitä miellyttäviä kokemuksia (kuvittele mielessäsi naisille suunnattujen kasvotuotteiden mainoksia: ”koska olet sen arvoinen” – siis kasvorasvan tai silmämaskaran ????). Olen työssäni kohdannut toistuvasti valtavan ihastuttavia ihmisiä, jotka ovat patologisen ujoja.
Kopp kertoo ujosta miehestä, joka tuli psykoterapiaan, ajatellen, ettei kukaan voi hyväksyä häntä sellaisena kuin hän on. Koska mies tarvitsi tuota lohtua tuovaa suojaansa, ettei kukaan voi hyväksyä häntä sellaisenaan, niin Kopp lupasi olla kohtelematta yhtään enemmän hyväksyvästi kuin minkä potilas nyt psykoterapian alussa kesti.
- Kuka sinä kuvittelet olevasi, kaikui hänen äitinsä ääni potilaan ajatuksissa välittömästi.
Jos hän hetkenkään kuvitteli olevansa hyväksytty, niin mieleen syöksyi alla oleva häpeällinen tunne, että nyt hän kuvitteli liikaa itsestään.
Kopp kertoo, että tunnisti itsessään vanhempiensa kasvattaman häpeän kivuliaan tien ja väärän ylpeyden kehittämisen sitä peittämään. Vanhemmat eivät enää ole vastuussa matkasta, jota Kopp pyhiinvaeltajana vaeltaa. Vihollinen on nyt hänen sisällään. Se on Koppin oma ylipaisunut ego, joka häntä häpäisee. Se on vain hän itse, joka aika ajoin vaatii korkeampia vaatimuksia kuin kykenee toisia kohtaan asettamaan. Kuinka paljon onkaan helpompi hyväksyä muiden kuin omat vajavuudet? Kun tarraa käsitykseen itsestään jonakin erityisenä, jää kiinni tylsän kivuliaaseen täydellisyyteen pyrkijään itsessään. Kaikki täytyy mennä täysin oikein, tai häpeä seuraa. Se on liian korkea hinta pitää yllä illuusiota, että voisi jollakin tavalla kohota inhimillisten heikkouksien yläpuolelle.
Ajoittain Koppin on helpompi hyväksyä olevansa vain tavallinen ihminen kuin olevansa idealisoitu kuva erityisestä henkilöstä, joksi hän voisi tulla. Hän on mielestään melko säädyllinen kaveri, useimmiten pätevä, välillä tulee eteen ylivoimaisia hetkiä. Välillä tekee virheitä, välillä toimii tyhmästi.
Sen sijaan, että pyrkisi yrittämään kovemmin – tullakseen todella välitetyksi ja halutuksi sekä kuolleiden vanhempien toivomaksi ja onnelliseksi tekemäksi ja lopultakin heidän hyväksymäksi ihmiseksi – hän on vain paras itsensä. Hän tietää, että kuka tahansa voi rakastaa häntä.
Nolostuminen ja vähemmässä määrin häpeä vaativat yleisöä - muita, joko läsnä olevia tai kuviteltuja. Nolostuminen ja häpeä syntyvät, kun puutteemme (kuvitellut tai todelliset) paljastuvat muiden katseille. Nolostuminen liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, häpeä on sisäisempi kokemus. Häpeän synnyttämiseen ei yleensä riitä tuntematon ihminen, vaan hänen täytyy olla meille merkittävä henkilö.
On yleensä tarttuvan epämukavaa todistaa jonkun nolostumista tai häpäistymistä. Yleensä yritämme niin kuin emme olisi nähneetkään mitään. Häpeä on enemmän yksityinen kokemus, eikä se siksi herätä niin paljon sympatiaa. Koppin mielestä nolostuminen ja häpeä eivät ole täysin toisensa poissulkevia kategorioita, vaan ne voivat esiintyä myös yhtä aikaa.
Jos on salainen ylpeyden aihe, että pitää itseään kunnon ihmisenä, niin voi tuntea syyllisyyttä teoista, joita ”kunnon ihmiset” eivät tee, eivätkä muut hyväksy. Inhimillinen kunnollisuus on helposti hajoava hyödyke, Kopp muistuttaa. Ilman optimiolosuhteita, kunnollisuus helposti romahtaa.
Syyllisyys on helpommin käsiteltävissä oleva kokemus kuin häpeä. Syyllisyydessä on tehnyt pahan teon, hyvittää ja saa anteeksi. Häpeä on kokonaisvaltainen kokemus. Häpeä-sanan etymologinen perusta englannin kielessä on tulla haavoitetuksi niin että se vaatii peittelyä. Syyllisyys-sana viittaa velkaan, joka täytyy hoitaa. Syyllisyyden tunne on kauhea, muttei niin kauhea tunne, että voisi kuolla, kuten häpeästä.
On suuri ero tuntea syyllisyyttä tekemästään kuin hävetä sitä, kuka on. Voin muuttaa tekemiseni, mutta miten voin muuttaa itseni. Voin tuntea häpeää tietoisesti – valehdeltuani, petettyäni tai varastettuani (jos olen kunnolla kasvatettu). Häpeä istuu minussa tahtomattani. Syyllisyys syntyy tietystä teosta, häpeä on taas totaalinen olotila. Voin löytää itseni syyllisenä, mutta häpeä valtaa minut kokonaan.
Kun häpeän itseäni, riittämätöntä minuuttani muiden hyväksymättömissä katseissa, ei ole mitään tekoa, jonka voisin tulevaisuudessa jättää tekemättä, niin että saisin häpeäni anteeksi tulevaisuudessa. Toisaalta ”Mene äläkä enää syntiä tee”, sanoi Jeesus aikanaan syntejä anteeksiantaessaan.
On helpompi kohdata syyllisyys väärintekemisestään kuin häpeä olemuksellisesta riittämättömyydestään.
Koppin mukaan syyllisyys ja häpeä syntyvät erilaisista huonoista kasvatustavoista. Huono kasvatus (”bad mothering”) synnyttää lapsessa häpeää. Syyllisyys nousee liian kovista kokemuksista moraalisissa rikkomuksissa, joka liittyy tavallisesti toisenlaiseen kasvatukseen ( ”bad fathering”). Käytännössä, Kopp muistuttaa, että kumpikin vanhempi voi aiheuttaa kumpaakin.
Koppin mukaan liian autoritaarinen kasvatus ( ”fathering”) luo neuroottista syyllisyyttä rangaistuksen odotuksesta jos rikkoo asioiden laillista järjestystä vastaan. Liian vaativa kasvatus ( ”mothering”) taasen luo perustaa häpeälle.
Yrityksessä kasvattaa kunnon ihminen, kasvatettu yrittää olla kunnollinen, kunnes luovuttaa, jos ei pysty täyttämään odotuksia, kuten Koppille kävi vanhempiensa kanssa.
Kopp kirjoittaa, että on paradoksaalista, että liika häpäiseminen tuottaa epävakaata uhmaa pikemmin kuin neuroottista ominaisuutta. Kun ei enää kestä häpeän määrää, niin lapsi kehittää salaisen päättäväisyyden käyttäytyä huonosti. Pahanilkinen häpeämättömyys toimii suojelevana naamiona avuttoman haavoittuvan luonnollisten kasvojen edessä.
20.3.2021 Lappeenrannassa