Sheldon Kopp - The Hanged Man - Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974 ( Justice , oikeudenmukaisuus (Tarot-kortti) - Synnintekijöiden yhteisö) Osa IV
Sheldon Kopp – The Hanged Man – Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974
( Justice , oikeudenmukaisuus (Tarot-kortti) – Synnintekijöiden yhteisö”) Osa IV
Kirjan viidennessä luvussa Kopp kertoo Justice, oikeudenmukaisuus-kortin tarinaa hänen mielestään. Toistuvan arkkityyppisen isän malli, joka on peräisin Vanhan Testamentin Päätöksententekijä Jumalasta. Hänestä joka päätti mikä on oikein ja mikä on väärin.
Vanhan Testamentin jumalankuva on useimmilla enemmin rankaiseva kuin armollinen. Kuten monien ihmisten jumalakuvakin. Mutta, kuten Kopp muistuttaa, armollinen jumala tekee tasapainoisempia päätöksiä – kuten Justice , oikeudenmukaisuus (Tarot-kortti) visualisoi.
Oikeudenmukaisuus-kortissa on kreikkalainen jumalatar, joka pitää oikeassa kädessä kaksiteräistä miekkaa, joka voi erottaa hyvän pahasta. Silmät täysin avoimena hän voi käyttää vasemmassa kädessään olevaa vaakaa mittaamaan hyvää ja pahaa. Kun kortti on oikeinpäin, niin oikeudenmukaisuus toteutuu ilman ennakkokäsityksiä ja ennakkoluuloja tavanomaisen moraalisuuden mukaisesti. Kun kortti on ylösalaisin, niin epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvoisuus syntyvät vääristyneen mielentilan avustuksella.
Itselleen riittämätön psykoterapiapotilas
Jokainen potilas tulee psykoterapiaan uskoen olevansa sairas, arvoton tai jollakin tavalla riittämätön, toteaa Kopp. Potilas uskoo, että hänessä on patologiaa, sairautta, josta hän toivoo vapautuvansa. Pahuutta, jonka hän toivoo voittavansa.
Psykoterapiapotilaan tyytymättömyys itseensä on hänen neuroosinsa. Hän uskoo että hänen persoonallisuudessaan on joku vika, joka pitää korjata. Hän kokee itsensä viallisena ja toivoo tulevansa korjatuksi.
Koppin mukaan psykoterapiapotilas ei tajua, että hän psyykkisen kasvunsa kuluessa on kehittänyt itselleen outoja asenteita ja omituista käyttäytymistä, jotka olivat hänen taidoillaan ja kyvyillään järkeviä ja realistisia yrityksiä selviytyä kasvuolosuhteistaan. Ne olivat ainoita järkeviä strategioita, joilla saattoi selvitä hämmentävän kohtalokkaassa kasvuympäristössään.
Nuo nykyisin riittämättömät selviytymisen tavat ja keinot tekivät hänen psyykkisen elossa säilymisensä mahdolliseksi aikaisemmin. Nykyään hän maksaa kovaa hintaa, siis oireilee psyykkisesti enemmän tai vähemmän, siitä että yrittää toimia vanhalla tavalla uudessa muuttuneessa ympäristössä.
Psykoterapiapotilas ei näe sitä, että hän ei enää ole kotiympäristössä, jossa hän koki olonsa avuttomaksi. Hän koettaa edelleen toimia vanhalla tavalla, niin kuin kaikki mitä hän kohtaa on kuin hän olisi kuin kotiympäristössä silloin ennen. Hän on kuin Platonin luolan vangit.
Hän olisi lopultakin vapaa huolehtimaan itsestään, vapaa kohti toisenlaista tulevaisuutta. Jos vain katsoisi tulevaisuuteen, eikä menneisyyteen.
Vanhat tavat ratkaista tilanteita ja ongelmia kotiympäristössä olivat järkeviä, mutta eivät enää toimi uudessa ympäristössä. Tätä on vaikea ymmärtää. Kun vanhat tavat ratkaista tilanteita uudessa muuttuneessa tilanteessa eivät toimi, niin ihminen alkaa pitää itseään jotenkin viallisena. Hän tuntee itsensä oudoksi, eristäytyneeksi, maailmasta ulkona olevaksi. Poikkeavaksi. Omassa päässään viallisuutta pyöritellessään psykoterapiapotilas ei näe, että ne ovat aivan samoja ongelmia mitä muutkin ratkovat itselleen uudessa ympäristössä.
Koppin mukaan olemme ihmisinä enemmän toistemme kaltaisia kuin toisistamme eroavia.
Kun ihminen ei tajua, että kaikki ihmiset ovat samalla tavalla surkeassa jamassa yrittäessään selvittää uutta paikkaansa maailmassa, niin ihmiset alkavat kokea ( itse luomaansa) tunnetta sietämättömästä yksinäisyydestä ja itsesyytöksestä. He alkavat epäillä itseään.
Martin Buber kirjoitti, että ”kaikki todellinen elämä on kohtaamisessa”. Kopp kysyy, kuinka ihminen voi kohdata toisen ihmisen, kun pitää itseään arvottomana ja antaa kaiken arvon vain toiselle ihmiselle? Ihminen kokee itsensä vähemmän kuin kokonaisena.
Jokaisella ihmisellä on hänen omat ongelmansa, joiden ratkaisuyritykset saattavat muista ihmisistä näyttää oudoilta ja vastenmielisiltä. Häpeä ja epäluottamus estävät ihmisiä paljastamasta itseään muille, mistä seuraa vain lisää yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä. Ja siitä taas yhä lisääntyvää tunnetta omasta omituisuudestaan muiden ihmisten keskellä.
Itsensä paljastamisesta, oman tarinansa kertomisesta, muille ihmisille tulee yhä kivuliaampaa ja tuskallisempaa. On aina vain vaikeampaa luottaa muihin, minkä johdosta yksinäisyydestä tulee mukava suoja vihamieliseksi mielletyssä maailmassa. Yksinäisyys on mukavampi kuin ahdistava en-tiedä-miten-tässä-käy tulevaisuus. Mutta miten kukaan voi hyväksyä ihmistä, jos kukaan ei tiedä, kuka hän on? Yksinäisyydessä toivottomuus vain kasvaa. Epätoivoisuuteen saakka.
On aina helppo kiusaus välttyä syvälliseltä itsetutkiskelulta, jos alkaa löytää vikoja ja puutteita vain toisista, aina kun itsestä alkaa tuntua oudolta ja hämmentävältä. Voi nähdä itsensä hyvänä ja monet muut pahoina – ihmisryhminä ja kategorisesti.
AA:ssa on sanonta, että kun osoitat sormella toista, niin kolme sormea osoittaa itseesi ja yksi taivaalle. Se taivaalle osoittava sormi on korkein voima, monille siis Jumala. Kolme sormea osoittaa itseä kohti, kun syyttää toisia. Voi siis tutkia myös niitä sormia, jotka osoittavat itseä kohti ilman että syyttää muita tai vaikkapa kiihottaa jotain kansanryhmää, uskontoa tai muuta vastaavaa vastaan.
Kopp kertoo kuinka hän itse nuoruudessaan kasvoi eroon psykologisesta itsepetoksesta ja ristiriidasta, joka liittyi siihen, miten olla sosiaalinen henkilö, hyväksyttävä naamio kasvoillaan, vaatteenaan kunnollisuuden pintasilaisuus,jonka takaa paistoi oma halveksittava varjo.
Taistellessaan nuoruutensa ahdistavia hetkiä vastaan, Kopp muistaa kuinka koetti paeta joskus tuskaansa heroiinin lupauksella ahdistuksen häviämisestä.
- ”Taisteluni” ei ollut muuta kuin mahtipontista teeskentelyä, yritys pystyttää savuverho omien pikkumaisten ahdistusteni eteen, Kopp kuittaa huumekokeilunsa.
Kopp koetti mennä iltaisin New Yorkissa Bryant Parkiin, joka oli täynnä kaikenlaisia omituisia otuksia. Hänestä ei ollut homoseksuaaliksi, eikä erilaatuisiksi transvestiitiksi. Mutta hän oli nauttimassa omia ”pahan kukkiaan” että tulisi joksikin. Vaikka pahaksi tai outolinnuksi, jos ei muuhun kykene.
- Lopulta en kai pettänyt ketään muuta itseäni. Luulin silloin etteivät ne muut yhteiskunnan hyljeksimät sitä tajunneet, Kopp kirjoittaa.
He antoivat Koppille mahdollisuuden pettää itseään ilman että tekivät siitä Koppille numeroa.
Kokematon psykoterapeutti kirjaviisauksineen vankilan psykoterapeuttina
Ennen kuin Koppille oli kehittynyt riittävästi taitoa ja arvokkuutta työssään psykoterapeuttina hän meni vankilapsykoterapeutiksi, seksuaalirikollisille.
Kopp kuvaa, että alku psykoterapeuttina oli hänelle erityisen vaikeaa. Mikään ei mennyt niin kuin hän oli nuoren psykoterapeutin mielessään kuvitellut. Kopp oli varustettu aluksi hyvillä aikomuksilla ( niillä sileillä aikomusten kivillä joilla helvetin polut on päällystetty), ylimielisillä oletuksilla ja itseoikeutetulla matkalla pelastajaksi vankilaan.
Kopp kertoo ihmettelynsä vankilan tietojen viestimisjärjestelmästä: vangit tiesivät jo etukäteen kaiken mitä oli tulossa. Liittyi se mihin tahansa. Kun Kopp ajatteli menevänsä tuntemattomana vankilaan, niin tiedot hänestä olivat jo kiertäneet kaikille. Koppille tehtiin jo alusta selväksi, että häntä tutkittiin erittäin tarkasti, haastettiin jokaisen hänen epävarmuutensa osalta ja ahdistettiin sillä ettei häntä otettu vakavasti.
Kopp kertoo, että hän tunsi olonsa epämiellyttäväksi aluksi vankilan olosuhteissa. Hän ei pystynyt käyttämään vahvimpia aseitaan, esimerkiksi analyyttisyyttään, koska oli niin hämmentynyt. Kopp kertoo, että hän oikeasti ensimmäistä kertaa elämässään kohtasi rikollisen persoonallisuuden. Sitä ennen hän oli hoitanut vain lainkuuliaisia neurootikkoja. Nämä miehet tulivat kasvutaustoiltaan paikoista, jotka olivat patologisia ja korruptoituneita. Kopp tiesi, ettei osaa heitä kyetty auttamaan kuin rajallisesti, ei lopullisesti parantamaan ehkä koskaan.
Kopp kertoo, että hänen oli vaikea asettua rikollisen asemaan, koska hänen yllykkeensä tehdä jotain mitä vankilaan joutuneet rikolliset tehneet olivat mitättömät. Kopp kuvaa ettei hänestä olisi tekemään aseellista ryöstöä, ei murhaa, ei sekaantumaan lapsiin, ei homoseksuaaliksi, eikä näyttelemään sukupuolielimiään julkisesti. Naisen raiskaukseen Koppin mukaan pystyy kuka tahansa mies, jos olosuhteet ovat vain riittävän sopivat.
Kopp kertoo, että hänellä oli vankilassa mukanaan paksu kirja, The Psychoanalytic Theory of Neurosis ( neuroosien psykoanalyyttinen teoria). Hän alleviivasi ja laittoi merkintöjä kirjan sivuille – hän oli tuttujen käsitteiden maailmassa. Yliminän ristiriidat, oidipuskompleksi ja muut tutut käsitteet.
- Mutta kun yritän käsittää potilaitani näiden käsitteiden avulla, niin tunsin itseni levottomaksi ja keskittymiskykyni helposti herpaantui, kirjoittaa Kopp.
Jokaisella itsetutkiskelumatkalla oli Koppin mukaan hintansa. Näissä ensimmäisissä potilaat tulivat pahoiksi ja hän hyväksi. Lopulta Kopp kirjoittaa olleensa uransa alussa vankilassa yhtä epäaito kuin nuo seksuaalirikollisetkin joiden psykoterapeuttiseksi vapahtajaksi hän oli kuvitellut tulevansa.
Kopp kirjoittaa, kuinka hän hämmennyksissään koetti paeta näennäisen asiantuntemuksen taakse. Vain tullakseen vankien hyväksikäyttämäksi asiantuntijapelastusrenkaansa tähden.
Ryhmäterapiaa seksuaalirikollisille
Uransa alussa Koppille oli tärkeää olla tärkeä, mitä tilannetta vankilan vanhempi psykoterapeutti seurasi huvittuneena. Vanhempi psykoterapeutti oli jäämässä lomalle ja ehdotti, että ryhmäterapia voisi olla tauolla sen aikaa. Kopp vaati, että hän pitää ryhmää yksin vangeille sen aikaa. Vanhempi psykoterapeutti ajatteli, että no oppikoon sitten kokemusten kautta.
Eräs ryhmän jäsenistä yritti tietoisesti päästä Koppin ihon alle – ja pääsisikin, Koppia kyseinen henkilö ärsytti suunnattomasti. Kopp istuutui jo istuvien miesten piiriin. He tiesivät tarkasti, miksi vanhempi psykoterapeutti oli poissa.
- Hyvää huomenta miehet, pelkäänpä että toinen psykoterapeutti on tänään poissa. Mutta ei syytä huoleen, ei se ole mitään vakavaa. Vanha tyypillinen tapaus…, Kopp aloitti puhumisen, kunnes hänet keskeytettiin ryhmän ”johtajan” toimesta.
- Tiedämme, ”tuhkarokko”.
- No ei ole kuitenkaan mitään syytä toimia eri tavalla vain siksi että hän on poissa. Aloitetaanpa istunto, Kopp jatkoi yrittäen peitellä tuntemuksiaan, että he jo tiesivät kaiken.
Ryhmät yleensäkin alkoivat hiljaisuudella, nyt hiljaisuus kesti ja kesti. Kopp vilkaisi jo hermostuneena kelloaan.
Kopp päätteli hiljaisuudesta, etteivät vangit oikein tienneet voiko häneen luottaa. Ongelman selitys, oli sitten miten kuvitteellinen tahansa, määrää ratkaisuyrityksen. Mutta se hiljaisuus oli ainakin ongelma, jonka Kopp kykenisi ratkaisemaan. Kopp voisi tulkita heille heidän tunteitaan, erityisesti niitä alitajuisia. Tukahdutetut impulssit tuottavat eniten vastustusta, paksussa Koppin mukana olleessa kirjassa lukee.
- Minä tiedän mikä on vikana, Kopp aloitti reippaasti ( vaikka omakin ääni kuulosti oudon onton tyhjältä), toinen psykoterapeutti on teille isän korvike terapiassa, joten luonnollisesti ajattelette, ettei kukaan voi korvata häntä.
Enemmän hiljaisuutta. Kukaan ei puhunut eikä liikkunut. He istuivat ja tuijottivat. Lopulta Kopp oli havaitsevinaan hymyn virnettä miesten kasvoilla. Ei vastausta, kunnes Ross pilkkaavan vakavasti alkoi puhua.
- Ei, tohtori. SINÄ kerrot meille mitä SINÄ tarkoitat, Ross sanoi.
- Selvä, nyt tajuan. Olette vihoissanne siitä, että otin hänen paikkansa, eikö niin? No, minä voin hyväksyä sen. Mutta miksi ette vain kertoisi, miltä teistä nyt tuntuu. On ok, sanoa täällä ryhmässä juuri se, miltä kenestäkin tuntuu, nuori Kopp jatkoi, istuutui taaksepäin tyytyväisenä siitä, että nyt kaikki menisi omille raiteilleen.
- Paska puhetta, sanoi Tommy joka puhui aina suoraan, kun oli vihainen.
- Juuri niin, juuri niin, jatka vaan, Kopp rohkaisi.
- Juuri paskapuhetta, ei mitään muuta, Tommy jatkoi.
Koppista tuntui ettei kaikki ollut menossa raiteilleen.
- Entäpä mitä muut ovat mieltä, kysyi Kopp muilta ryhmän jäseniltä, oletteko vihaisia minulle?
Muut puhuivat Rossille, eivät Koppille.
- Kerro hänelle, Ross.
- Yeah, anna mennä.
- Kerro tohtorille.
- Anna mennä vain.
- No, nyt, Ross aloitti lisääntyneen itseluottamuksen vallassa, luulen että minut on nyt valittu puhemieheksi. Me emme halua tämän istunnon muuttuvan valitusistunnoksi, mutta meidän täytyy vähän purnata aloitettua reittiä. Me tiedämme jo, mitä tulet tekemään jatkossa.
- Se on siis niin kuin tuntisitte minun ottaneen vallan, eikö niin?, kysyi nuori kirjaviisas Kopp.
- Ei se sinusta johdu, vaan Redistä. Punapäinen vanki istui yhtenä uusista viimeaikaisista ryhmänjäsenistä.
- Meidän tunteemme Redistä EIVÄT OLE tukahdutettuja eivätkä alitajuisia. Haluamme korvata hänet, aivan kenellä tahansa. Enkä nyt tarkoita omaa isääni, Ross jatkoi viitekehyksen halliten.
Kopp oli hämillään ja miehet huomasivat sen.
- No…tuota… kertokaapa minulle tunteistanne, Kopp jatkoi kuin jotain mumisten.
- Hän on rotta, Tommy rätkäisi päin Redin kasvoja, ja me emme pidä rotista.
- Niin, niin. Kertokaa hänelle, muut yllyttivät Rossia kertomaan Tohtorille.
- Meillä on sääntömme ryhmässä, tohtori, Ross jatkoi mandaatin saatuaan. Jos olet ollut kallonkutistaja riittävän kauan, niin tiedät sen. Mitä ryhmässä puhutaan, ryhmään myös jää. Ja jos kaveri haluaa jatkaa ryhmässä, niin hän pitää suuren turpansa kiinni ryhmän ulkopuolella. Menikö perille , punapää, sanoi Ross sanansa Redille osoittaen.
- Hei nyt, odottakaa hetki, Kopp pyysi. Kopp tiesi, että istunto oli jo mennyt vituralleen.
Red oli selvästi peloissaan ja koetti keksiä, miten puolustelisi itseään.
- Yeah, odottakaa yksi jumalan suoma minuutti, hei kaverit. Minulla on aivan yhtä suuri oikeus olla täällä, kuten teillä muillakin. Minä olen myös seksirikollinen, kuten tekin, Red puolusteli itseään.
- Kyllä, sinulla on oikeus olla täällä, jatkoi Don hitaalla tyylillään, mutta annat oikeutesi pois sillä hetkellä kun myyt meidät.
- En ole tehnyt mitään kenellekään, Red puolusteli, kuka sanoi että tein jotain? Kuka se onkin, niin hän on helvetinmoinen valehtelija.
- Aivan, niin, jatkoi Ross jälleen kerran, jos hän on siis valehtelija, niin täällä on kuusi muuta kaveria, jotka tiesivät, mitä ryhmässä viimeksi puhuttiin. Minulla on täällä lista nimistä. Hetkinen kaivan sen taskustani…
Red vaihtoi taktiikkaa.
- Ok. Ok. Minä siis sanoin jotain. Kaikki tekevät virheitä, Red jatkoi uudella taktiikalla.
- Hänellä on pointti, yritti Kopp puhua väliin.
- Hylätty, Ross jatkoi paavillisesti, sinua on varoitettu jo aikaisemmin.
- Näin on evankeliumit, puuttui Charlie peliin, minä kerroin hänelle henkilökohtaisesti, kun tavoitin hänet puhumasta asioitani pihalla ensimmäisen istunnon jälkeen.
- Mitä sitten?, Red puuttui puheeseen, Mitä sillä on väliä kuka tietää? Teistä on revitty otsikkoja lehdissä.
- Kyllä, meistä on tehty otsikoita lehtiin, vastasi Ross vihaisesti, se on jo riittävästi satuttamaan meitä ja häpäisemään perheemme. Täällä vankilassa kaikki tietävät, että olemme täällä seksirikostemme takia, mutta emme halua heidän tietävän meistä yhtään enempää.
Red oli valmis tähän sanavaihtoon.
- Sinä olet vain niin kovis, koska olet homo ja haluat nämä kaverit panemaan perseeseesi, jatkoi Red.
- Sekin on parempi kuin lastennussija, Ross antoi takaisin.
- Ota tuo takaisin. Ota tuo takaisin, Red vastasi kasvot punaisena, minä olen vähemmistöjen lihallinen tieto. Siinä kaikki.
Muut ryhtyivät lällättämään Rediä lapsennussijaksi.
- Olette kaikki itseänne puolustelevia, Kopp koetti puuttua eskaloituvaan keskusteluun, tuo ei auta tilannetta ollenkaan. Halusitte minun auttavan teitä. Katsotaanko saanko tämän asian järjestettyä.
- Sinä voit oikaista asian, Rossi sanoi, heitä rotta pois ryhmästä.
- Juuri niin, toistivat muut ryhmän jäsenet.
- Nyt, odottakaa hetkinen. Haluan että lopetatte, Kopp vastasi melkein huutaen.
- Me äänestämme. Hän lähtee ja siinä se on, Ross keskeytti Koppin.
Kopp ei voinut sallia sitä, koska toinen terapeutti oli vetänyt kyseistä ryhmää vuosia. Ryhmää ei voinut nyt hajottaa.
- Ei, ei tällä tavalla, sanoi Kopp niin päättäväisesti kuin nuori ja kokematon psykoterapeutti vain osasi.
- Juuri niin, sanoi Red hiiltyneenä ja täysin väärällä hetkellä, eikä sillä ole hitusenkaan väliä, mitä mieltä siitä te olette.
Se riitti. Rossin merkistä kaikki olivat seisomassa kädet nyrkissä. Miehet laittoivat Koppin kravatin vinoon ja pörräyttivät kammetun tukan sekaisin, työntäen hänet sivuun samalla kun aikoivat antaa Redille opetuksen.
Kopp tunsi itsensä voimattomaksi ja hämmentyneeksi näiden miesten julmuuden edessä.
- Miehet, yritti Kopp vielä avuttomuus äänessään, olen päättänyt, että Red otetaan pois ryhmästä. Ainakin hetkeksi.
Red oli tyrmistynyt.
- Kuunnelkaapa miestä, hänhän on järkevä kaveri, sanoivat muut miehet Koppille.
- Hän on vastuussa, tiedättehän.
- Kyllä, ja kun hän päättää, niin hän päättää siitä, mikä on parasta meille kaikille.
Lopulta Ross sanoi, äärimmäisen muodollisesti: ” Me haluamme ilmaista arvostuksemme teille, Tohtori. Ja kuten te terapeutit sanoisitte, ”luulen että tunti on ohitse, voimme keskustella näistä tunteita seuraavalla kerralla”.
Muut miehet poistuivat, hevosennaurua käytävässä päästellen.
- Olen todella pahoillani, Red, Kopp sanoi pehmeästi Redille, todella pahoillani.
- Niin juuri, luulen että me MOLEMMAT olemme melko uusia tässä pelissä, Tohtori, vastasi Red.
Vanhan terapeutin palatessa hän hymyili isällisesti Koppille asiasta kuullessaan ja otti myöhemmin Redin takaisin ryhmään, mikä ei muita miehiä ollenkaan hämmentänyt.
Kopp tajusi olleensa niin ahdistunut pätevyydestään, avuliaisuudestaan ja vastuustaan, että oli mennyt täysin ryhmäläisten järjestämään yhteisöllisyyden simulontiansaan, jonka ryhmä oli hänen kunniakseen järjestänyt.
Kopp oli oppinut että hän saattoi olla jopa koko seksuaalirikollisten terapiaryhmän pervertein. Ja kivuliaasti hän oppi, ettei yhteisöä voi rohkaista yhteisön ulkopuolelta. Terapeutti joka asettaa itsensä potilaiden yläpuolelle ei ole terapeutti. Terapeutti joka ei näe itseään vain kokeneimpana potilaana ryhmässä, ei ole osa ryhmää.
Kopp päätti ettei hän enää koskaan työskentele yksin ryhmäterapiassa. Ainoastaan vain sellaisen työntekijän kanssa, johon pystyy aina ja kaikissa tilanteissa luottamaan.
Kopp kertoo omasta ryhmäterapiakokemuksestaan, jossa hän oppi jättämään taakseen sen, että hänen omassa perheessään häntä oli pidetty pahana. Koska ei voinut tulla vanhempien silmissä hyväksi, niin hän yritti murrosikäisenä tulla mahdollisimman taitavaksi pahuudessa. Kaikin mahdollisin keinoin.
Nousevan uuden aamun auringon valo
Kasvutaustastaan voi päästä eroon, jos jättää menneisyyden taakseen. Sen sijaan että ryhtyy muinaiskaivajaksi, voi ryhtyä opettelemaan uusia, aikuiselle tyypillisiä taitoja, joita itseltä voi aluksi puuttuu. Kykyä olla avoimesti ja luottavaisesti esimerkiksi ryhmässä jäsenenä, jossa uskaltaa kertoa oman tarinansa. Uskaltaa luottaa toisiin ihmisiin. Oppii sanomaan kiitos ja ole hyvä.
Kopp kirjoittaa ihmisen psyykkisestä kasvusta omassa ryhmäterapiassaan : Me kaikki olimme kivuliaan tuskallisen inhimillisiä. Me kaikki olimme iloisia siitä, että selvisimme. Olimme jokainen hiukan vähemmän yksinäisiä, kun olimme ryhmässä toistemme kanssa.
Jumala sääliköön noita surkeita, jotka ovat valinneet häpeän tulen polttaa heidät ennemmin kuin ruokkia kasvuun vaikkapa toipumisryhmässä, niin saatanallisia kuin ne muistot välillä ovatkin.
Jos emme ota oppia omista ja toistemme toipumistarinoista, niin ne ainakin pitävät meidät niin lämpiminä että selviydymme. Elämässä eteenpäin.
Emmekä enää ole niin häpeissämme emmekä niin yksinäisiä, kun olemme kertoneet tarinamme toisillemme. Meidän tarinamme ei enää satuta meitä. Se on vain meidän tarinamme. Ei sen enempää eikä sen vähempää. Meidän ei enää tarvitse hävetessämme tarinaamme edetä selkä edellä tulevaisuutta kohti. Me emme menetä tulevaisuuttakin muinaiskaivelussa. Kun olemme tulleet omaksi itseksemme, sellaiseksi kuin voimme. Niin voimme edetä kasvot leveässä hymyssä kohti tulevaa. Kohti sitä auringonnousua, josta keskiaikainen mystikkomestari Eckhardt puhui.
Kaikista pimeintä on juuri hetki ennen aamunkoittoa.
28.3.15 Lappeenrannassa
( Justice , oikeudenmukaisuus (Tarot-kortti) – Synnintekijöiden yhteisö”) Osa IV
Kirjan viidennessä luvussa Kopp kertoo Justice, oikeudenmukaisuus-kortin tarinaa hänen mielestään. Toistuvan arkkityyppisen isän malli, joka on peräisin Vanhan Testamentin Päätöksententekijä Jumalasta. Hänestä joka päätti mikä on oikein ja mikä on väärin.
Vanhan Testamentin jumalankuva on useimmilla enemmin rankaiseva kuin armollinen. Kuten monien ihmisten jumalakuvakin. Mutta, kuten Kopp muistuttaa, armollinen jumala tekee tasapainoisempia päätöksiä – kuten Justice , oikeudenmukaisuus (Tarot-kortti) visualisoi.
Oikeudenmukaisuus-kortissa on kreikkalainen jumalatar, joka pitää oikeassa kädessä kaksiteräistä miekkaa, joka voi erottaa hyvän pahasta. Silmät täysin avoimena hän voi käyttää vasemmassa kädessään olevaa vaakaa mittaamaan hyvää ja pahaa. Kun kortti on oikeinpäin, niin oikeudenmukaisuus toteutuu ilman ennakkokäsityksiä ja ennakkoluuloja tavanomaisen moraalisuuden mukaisesti. Kun kortti on ylösalaisin, niin epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvoisuus syntyvät vääristyneen mielentilan avustuksella.
Itselleen riittämätön psykoterapiapotilas
Jokainen potilas tulee psykoterapiaan uskoen olevansa sairas, arvoton tai jollakin tavalla riittämätön, toteaa Kopp. Potilas uskoo, että hänessä on patologiaa, sairautta, josta hän toivoo vapautuvansa. Pahuutta, jonka hän toivoo voittavansa.
Psykoterapiapotilaan tyytymättömyys itseensä on hänen neuroosinsa. Hän uskoo että hänen persoonallisuudessaan on joku vika, joka pitää korjata. Hän kokee itsensä viallisena ja toivoo tulevansa korjatuksi.
Koppin mukaan psykoterapiapotilas ei tajua, että hän psyykkisen kasvunsa kuluessa on kehittänyt itselleen outoja asenteita ja omituista käyttäytymistä, jotka olivat hänen taidoillaan ja kyvyillään järkeviä ja realistisia yrityksiä selviytyä kasvuolosuhteistaan. Ne olivat ainoita järkeviä strategioita, joilla saattoi selvitä hämmentävän kohtalokkaassa kasvuympäristössään.
Nuo nykyisin riittämättömät selviytymisen tavat ja keinot tekivät hänen psyykkisen elossa säilymisensä mahdolliseksi aikaisemmin. Nykyään hän maksaa kovaa hintaa, siis oireilee psyykkisesti enemmän tai vähemmän, siitä että yrittää toimia vanhalla tavalla uudessa muuttuneessa ympäristössä.
Psykoterapiapotilas ei näe sitä, että hän ei enää ole kotiympäristössä, jossa hän koki olonsa avuttomaksi. Hän koettaa edelleen toimia vanhalla tavalla, niin kuin kaikki mitä hän kohtaa on kuin hän olisi kuin kotiympäristössä silloin ennen. Hän on kuin Platonin luolan vangit.
Hän olisi lopultakin vapaa huolehtimaan itsestään, vapaa kohti toisenlaista tulevaisuutta. Jos vain katsoisi tulevaisuuteen, eikä menneisyyteen.
Vanhat tavat ratkaista tilanteita ja ongelmia kotiympäristössä olivat järkeviä, mutta eivät enää toimi uudessa ympäristössä. Tätä on vaikea ymmärtää. Kun vanhat tavat ratkaista tilanteita uudessa muuttuneessa tilanteessa eivät toimi, niin ihminen alkaa pitää itseään jotenkin viallisena. Hän tuntee itsensä oudoksi, eristäytyneeksi, maailmasta ulkona olevaksi. Poikkeavaksi. Omassa päässään viallisuutta pyöritellessään psykoterapiapotilas ei näe, että ne ovat aivan samoja ongelmia mitä muutkin ratkovat itselleen uudessa ympäristössä.
Koppin mukaan olemme ihmisinä enemmän toistemme kaltaisia kuin toisistamme eroavia.
Kun ihminen ei tajua, että kaikki ihmiset ovat samalla tavalla surkeassa jamassa yrittäessään selvittää uutta paikkaansa maailmassa, niin ihmiset alkavat kokea ( itse luomaansa) tunnetta sietämättömästä yksinäisyydestä ja itsesyytöksestä. He alkavat epäillä itseään.
Martin Buber kirjoitti, että ”kaikki todellinen elämä on kohtaamisessa”. Kopp kysyy, kuinka ihminen voi kohdata toisen ihmisen, kun pitää itseään arvottomana ja antaa kaiken arvon vain toiselle ihmiselle? Ihminen kokee itsensä vähemmän kuin kokonaisena.
Jokaisella ihmisellä on hänen omat ongelmansa, joiden ratkaisuyritykset saattavat muista ihmisistä näyttää oudoilta ja vastenmielisiltä. Häpeä ja epäluottamus estävät ihmisiä paljastamasta itseään muille, mistä seuraa vain lisää yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä. Ja siitä taas yhä lisääntyvää tunnetta omasta omituisuudestaan muiden ihmisten keskellä.
Itsensä paljastamisesta, oman tarinansa kertomisesta, muille ihmisille tulee yhä kivuliaampaa ja tuskallisempaa. On aina vain vaikeampaa luottaa muihin, minkä johdosta yksinäisyydestä tulee mukava suoja vihamieliseksi mielletyssä maailmassa. Yksinäisyys on mukavampi kuin ahdistava en-tiedä-miten-tässä-käy tulevaisuus. Mutta miten kukaan voi hyväksyä ihmistä, jos kukaan ei tiedä, kuka hän on? Yksinäisyydessä toivottomuus vain kasvaa. Epätoivoisuuteen saakka.
On aina helppo kiusaus välttyä syvälliseltä itsetutkiskelulta, jos alkaa löytää vikoja ja puutteita vain toisista, aina kun itsestä alkaa tuntua oudolta ja hämmentävältä. Voi nähdä itsensä hyvänä ja monet muut pahoina – ihmisryhminä ja kategorisesti.
AA:ssa on sanonta, että kun osoitat sormella toista, niin kolme sormea osoittaa itseesi ja yksi taivaalle. Se taivaalle osoittava sormi on korkein voima, monille siis Jumala. Kolme sormea osoittaa itseä kohti, kun syyttää toisia. Voi siis tutkia myös niitä sormia, jotka osoittavat itseä kohti ilman että syyttää muita tai vaikkapa kiihottaa jotain kansanryhmää, uskontoa tai muuta vastaavaa vastaan.
Kopp kertoo kuinka hän itse nuoruudessaan kasvoi eroon psykologisesta itsepetoksesta ja ristiriidasta, joka liittyi siihen, miten olla sosiaalinen henkilö, hyväksyttävä naamio kasvoillaan, vaatteenaan kunnollisuuden pintasilaisuus,jonka takaa paistoi oma halveksittava varjo.
Taistellessaan nuoruutensa ahdistavia hetkiä vastaan, Kopp muistaa kuinka koetti paeta joskus tuskaansa heroiinin lupauksella ahdistuksen häviämisestä.
- ”Taisteluni” ei ollut muuta kuin mahtipontista teeskentelyä, yritys pystyttää savuverho omien pikkumaisten ahdistusteni eteen, Kopp kuittaa huumekokeilunsa.
Kopp koetti mennä iltaisin New Yorkissa Bryant Parkiin, joka oli täynnä kaikenlaisia omituisia otuksia. Hänestä ei ollut homoseksuaaliksi, eikä erilaatuisiksi transvestiitiksi. Mutta hän oli nauttimassa omia ”pahan kukkiaan” että tulisi joksikin. Vaikka pahaksi tai outolinnuksi, jos ei muuhun kykene.
- Lopulta en kai pettänyt ketään muuta itseäni. Luulin silloin etteivät ne muut yhteiskunnan hyljeksimät sitä tajunneet, Kopp kirjoittaa.
He antoivat Koppille mahdollisuuden pettää itseään ilman että tekivät siitä Koppille numeroa.
Kokematon psykoterapeutti kirjaviisauksineen vankilan psykoterapeuttina
Ennen kuin Koppille oli kehittynyt riittävästi taitoa ja arvokkuutta työssään psykoterapeuttina hän meni vankilapsykoterapeutiksi, seksuaalirikollisille.
Kopp kuvaa, että alku psykoterapeuttina oli hänelle erityisen vaikeaa. Mikään ei mennyt niin kuin hän oli nuoren psykoterapeutin mielessään kuvitellut. Kopp oli varustettu aluksi hyvillä aikomuksilla ( niillä sileillä aikomusten kivillä joilla helvetin polut on päällystetty), ylimielisillä oletuksilla ja itseoikeutetulla matkalla pelastajaksi vankilaan.
Kopp kertoo ihmettelynsä vankilan tietojen viestimisjärjestelmästä: vangit tiesivät jo etukäteen kaiken mitä oli tulossa. Liittyi se mihin tahansa. Kun Kopp ajatteli menevänsä tuntemattomana vankilaan, niin tiedot hänestä olivat jo kiertäneet kaikille. Koppille tehtiin jo alusta selväksi, että häntä tutkittiin erittäin tarkasti, haastettiin jokaisen hänen epävarmuutensa osalta ja ahdistettiin sillä ettei häntä otettu vakavasti.
Kopp kertoo, että hän tunsi olonsa epämiellyttäväksi aluksi vankilan olosuhteissa. Hän ei pystynyt käyttämään vahvimpia aseitaan, esimerkiksi analyyttisyyttään, koska oli niin hämmentynyt. Kopp kertoo, että hän oikeasti ensimmäistä kertaa elämässään kohtasi rikollisen persoonallisuuden. Sitä ennen hän oli hoitanut vain lainkuuliaisia neurootikkoja. Nämä miehet tulivat kasvutaustoiltaan paikoista, jotka olivat patologisia ja korruptoituneita. Kopp tiesi, ettei osaa heitä kyetty auttamaan kuin rajallisesti, ei lopullisesti parantamaan ehkä koskaan.
Kopp kertoo, että hänen oli vaikea asettua rikollisen asemaan, koska hänen yllykkeensä tehdä jotain mitä vankilaan joutuneet rikolliset tehneet olivat mitättömät. Kopp kuvaa ettei hänestä olisi tekemään aseellista ryöstöä, ei murhaa, ei sekaantumaan lapsiin, ei homoseksuaaliksi, eikä näyttelemään sukupuolielimiään julkisesti. Naisen raiskaukseen Koppin mukaan pystyy kuka tahansa mies, jos olosuhteet ovat vain riittävän sopivat.
Kopp kertoo, että hänellä oli vankilassa mukanaan paksu kirja, The Psychoanalytic Theory of Neurosis ( neuroosien psykoanalyyttinen teoria). Hän alleviivasi ja laittoi merkintöjä kirjan sivuille – hän oli tuttujen käsitteiden maailmassa. Yliminän ristiriidat, oidipuskompleksi ja muut tutut käsitteet.
- Mutta kun yritän käsittää potilaitani näiden käsitteiden avulla, niin tunsin itseni levottomaksi ja keskittymiskykyni helposti herpaantui, kirjoittaa Kopp.
Jokaisella itsetutkiskelumatkalla oli Koppin mukaan hintansa. Näissä ensimmäisissä potilaat tulivat pahoiksi ja hän hyväksi. Lopulta Kopp kirjoittaa olleensa uransa alussa vankilassa yhtä epäaito kuin nuo seksuaalirikollisetkin joiden psykoterapeuttiseksi vapahtajaksi hän oli kuvitellut tulevansa.
Kopp kirjoittaa, kuinka hän hämmennyksissään koetti paeta näennäisen asiantuntemuksen taakse. Vain tullakseen vankien hyväksikäyttämäksi asiantuntijapelastusrenkaansa tähden.
Ryhmäterapiaa seksuaalirikollisille
Uransa alussa Koppille oli tärkeää olla tärkeä, mitä tilannetta vankilan vanhempi psykoterapeutti seurasi huvittuneena. Vanhempi psykoterapeutti oli jäämässä lomalle ja ehdotti, että ryhmäterapia voisi olla tauolla sen aikaa. Kopp vaati, että hän pitää ryhmää yksin vangeille sen aikaa. Vanhempi psykoterapeutti ajatteli, että no oppikoon sitten kokemusten kautta.
Eräs ryhmän jäsenistä yritti tietoisesti päästä Koppin ihon alle – ja pääsisikin, Koppia kyseinen henkilö ärsytti suunnattomasti. Kopp istuutui jo istuvien miesten piiriin. He tiesivät tarkasti, miksi vanhempi psykoterapeutti oli poissa.
- Hyvää huomenta miehet, pelkäänpä että toinen psykoterapeutti on tänään poissa. Mutta ei syytä huoleen, ei se ole mitään vakavaa. Vanha tyypillinen tapaus…, Kopp aloitti puhumisen, kunnes hänet keskeytettiin ryhmän ”johtajan” toimesta.
- Tiedämme, ”tuhkarokko”.
- No ei ole kuitenkaan mitään syytä toimia eri tavalla vain siksi että hän on poissa. Aloitetaanpa istunto, Kopp jatkoi yrittäen peitellä tuntemuksiaan, että he jo tiesivät kaiken.
Ryhmät yleensäkin alkoivat hiljaisuudella, nyt hiljaisuus kesti ja kesti. Kopp vilkaisi jo hermostuneena kelloaan.
Kopp päätteli hiljaisuudesta, etteivät vangit oikein tienneet voiko häneen luottaa. Ongelman selitys, oli sitten miten kuvitteellinen tahansa, määrää ratkaisuyrityksen. Mutta se hiljaisuus oli ainakin ongelma, jonka Kopp kykenisi ratkaisemaan. Kopp voisi tulkita heille heidän tunteitaan, erityisesti niitä alitajuisia. Tukahdutetut impulssit tuottavat eniten vastustusta, paksussa Koppin mukana olleessa kirjassa lukee.
- Minä tiedän mikä on vikana, Kopp aloitti reippaasti ( vaikka omakin ääni kuulosti oudon onton tyhjältä), toinen psykoterapeutti on teille isän korvike terapiassa, joten luonnollisesti ajattelette, ettei kukaan voi korvata häntä.
Enemmän hiljaisuutta. Kukaan ei puhunut eikä liikkunut. He istuivat ja tuijottivat. Lopulta Kopp oli havaitsevinaan hymyn virnettä miesten kasvoilla. Ei vastausta, kunnes Ross pilkkaavan vakavasti alkoi puhua.
- Ei, tohtori. SINÄ kerrot meille mitä SINÄ tarkoitat, Ross sanoi.
- Selvä, nyt tajuan. Olette vihoissanne siitä, että otin hänen paikkansa, eikö niin? No, minä voin hyväksyä sen. Mutta miksi ette vain kertoisi, miltä teistä nyt tuntuu. On ok, sanoa täällä ryhmässä juuri se, miltä kenestäkin tuntuu, nuori Kopp jatkoi, istuutui taaksepäin tyytyväisenä siitä, että nyt kaikki menisi omille raiteilleen.
- Paska puhetta, sanoi Tommy joka puhui aina suoraan, kun oli vihainen.
- Juuri niin, juuri niin, jatka vaan, Kopp rohkaisi.
- Juuri paskapuhetta, ei mitään muuta, Tommy jatkoi.
Koppista tuntui ettei kaikki ollut menossa raiteilleen.
- Entäpä mitä muut ovat mieltä, kysyi Kopp muilta ryhmän jäseniltä, oletteko vihaisia minulle?
Muut puhuivat Rossille, eivät Koppille.
- Kerro hänelle, Ross.
- Yeah, anna mennä.
- Kerro tohtorille.
- Anna mennä vain.
- No, nyt, Ross aloitti lisääntyneen itseluottamuksen vallassa, luulen että minut on nyt valittu puhemieheksi. Me emme halua tämän istunnon muuttuvan valitusistunnoksi, mutta meidän täytyy vähän purnata aloitettua reittiä. Me tiedämme jo, mitä tulet tekemään jatkossa.
- Se on siis niin kuin tuntisitte minun ottaneen vallan, eikö niin?, kysyi nuori kirjaviisas Kopp.
- Ei se sinusta johdu, vaan Redistä. Punapäinen vanki istui yhtenä uusista viimeaikaisista ryhmänjäsenistä.
- Meidän tunteemme Redistä EIVÄT OLE tukahdutettuja eivätkä alitajuisia. Haluamme korvata hänet, aivan kenellä tahansa. Enkä nyt tarkoita omaa isääni, Ross jatkoi viitekehyksen halliten.
Kopp oli hämillään ja miehet huomasivat sen.
- No…tuota… kertokaapa minulle tunteistanne, Kopp jatkoi kuin jotain mumisten.
- Hän on rotta, Tommy rätkäisi päin Redin kasvoja, ja me emme pidä rotista.
- Niin, niin. Kertokaa hänelle, muut yllyttivät Rossia kertomaan Tohtorille.
- Meillä on sääntömme ryhmässä, tohtori, Ross jatkoi mandaatin saatuaan. Jos olet ollut kallonkutistaja riittävän kauan, niin tiedät sen. Mitä ryhmässä puhutaan, ryhmään myös jää. Ja jos kaveri haluaa jatkaa ryhmässä, niin hän pitää suuren turpansa kiinni ryhmän ulkopuolella. Menikö perille , punapää, sanoi Ross sanansa Redille osoittaen.
- Hei nyt, odottakaa hetki, Kopp pyysi. Kopp tiesi, että istunto oli jo mennyt vituralleen.
Red oli selvästi peloissaan ja koetti keksiä, miten puolustelisi itseään.
- Yeah, odottakaa yksi jumalan suoma minuutti, hei kaverit. Minulla on aivan yhtä suuri oikeus olla täällä, kuten teillä muillakin. Minä olen myös seksirikollinen, kuten tekin, Red puolusteli itseään.
- Kyllä, sinulla on oikeus olla täällä, jatkoi Don hitaalla tyylillään, mutta annat oikeutesi pois sillä hetkellä kun myyt meidät.
- En ole tehnyt mitään kenellekään, Red puolusteli, kuka sanoi että tein jotain? Kuka se onkin, niin hän on helvetinmoinen valehtelija.
- Aivan, niin, jatkoi Ross jälleen kerran, jos hän on siis valehtelija, niin täällä on kuusi muuta kaveria, jotka tiesivät, mitä ryhmässä viimeksi puhuttiin. Minulla on täällä lista nimistä. Hetkinen kaivan sen taskustani…
Red vaihtoi taktiikkaa.
- Ok. Ok. Minä siis sanoin jotain. Kaikki tekevät virheitä, Red jatkoi uudella taktiikalla.
- Hänellä on pointti, yritti Kopp puhua väliin.
- Hylätty, Ross jatkoi paavillisesti, sinua on varoitettu jo aikaisemmin.
- Näin on evankeliumit, puuttui Charlie peliin, minä kerroin hänelle henkilökohtaisesti, kun tavoitin hänet puhumasta asioitani pihalla ensimmäisen istunnon jälkeen.
- Mitä sitten?, Red puuttui puheeseen, Mitä sillä on väliä kuka tietää? Teistä on revitty otsikkoja lehdissä.
- Kyllä, meistä on tehty otsikoita lehtiin, vastasi Ross vihaisesti, se on jo riittävästi satuttamaan meitä ja häpäisemään perheemme. Täällä vankilassa kaikki tietävät, että olemme täällä seksirikostemme takia, mutta emme halua heidän tietävän meistä yhtään enempää.
Red oli valmis tähän sanavaihtoon.
- Sinä olet vain niin kovis, koska olet homo ja haluat nämä kaverit panemaan perseeseesi, jatkoi Red.
- Sekin on parempi kuin lastennussija, Ross antoi takaisin.
- Ota tuo takaisin. Ota tuo takaisin, Red vastasi kasvot punaisena, minä olen vähemmistöjen lihallinen tieto. Siinä kaikki.
Muut ryhtyivät lällättämään Rediä lapsennussijaksi.
- Olette kaikki itseänne puolustelevia, Kopp koetti puuttua eskaloituvaan keskusteluun, tuo ei auta tilannetta ollenkaan. Halusitte minun auttavan teitä. Katsotaanko saanko tämän asian järjestettyä.
- Sinä voit oikaista asian, Rossi sanoi, heitä rotta pois ryhmästä.
- Juuri niin, toistivat muut ryhmän jäsenet.
- Nyt, odottakaa hetkinen. Haluan että lopetatte, Kopp vastasi melkein huutaen.
- Me äänestämme. Hän lähtee ja siinä se on, Ross keskeytti Koppin.
Kopp ei voinut sallia sitä, koska toinen terapeutti oli vetänyt kyseistä ryhmää vuosia. Ryhmää ei voinut nyt hajottaa.
- Ei, ei tällä tavalla, sanoi Kopp niin päättäväisesti kuin nuori ja kokematon psykoterapeutti vain osasi.
- Juuri niin, sanoi Red hiiltyneenä ja täysin väärällä hetkellä, eikä sillä ole hitusenkaan väliä, mitä mieltä siitä te olette.
Se riitti. Rossin merkistä kaikki olivat seisomassa kädet nyrkissä. Miehet laittoivat Koppin kravatin vinoon ja pörräyttivät kammetun tukan sekaisin, työntäen hänet sivuun samalla kun aikoivat antaa Redille opetuksen.
Kopp tunsi itsensä voimattomaksi ja hämmentyneeksi näiden miesten julmuuden edessä.
- Miehet, yritti Kopp vielä avuttomuus äänessään, olen päättänyt, että Red otetaan pois ryhmästä. Ainakin hetkeksi.
Red oli tyrmistynyt.
- Kuunnelkaapa miestä, hänhän on järkevä kaveri, sanoivat muut miehet Koppille.
- Hän on vastuussa, tiedättehän.
- Kyllä, ja kun hän päättää, niin hän päättää siitä, mikä on parasta meille kaikille.
Lopulta Ross sanoi, äärimmäisen muodollisesti: ” Me haluamme ilmaista arvostuksemme teille, Tohtori. Ja kuten te terapeutit sanoisitte, ”luulen että tunti on ohitse, voimme keskustella näistä tunteita seuraavalla kerralla”.
Muut miehet poistuivat, hevosennaurua käytävässä päästellen.
- Olen todella pahoillani, Red, Kopp sanoi pehmeästi Redille, todella pahoillani.
- Niin juuri, luulen että me MOLEMMAT olemme melko uusia tässä pelissä, Tohtori, vastasi Red.
Vanhan terapeutin palatessa hän hymyili isällisesti Koppille asiasta kuullessaan ja otti myöhemmin Redin takaisin ryhmään, mikä ei muita miehiä ollenkaan hämmentänyt.
Kopp tajusi olleensa niin ahdistunut pätevyydestään, avuliaisuudestaan ja vastuustaan, että oli mennyt täysin ryhmäläisten järjestämään yhteisöllisyyden simulontiansaan, jonka ryhmä oli hänen kunniakseen järjestänyt.
Kopp oli oppinut että hän saattoi olla jopa koko seksuaalirikollisten terapiaryhmän pervertein. Ja kivuliaasti hän oppi, ettei yhteisöä voi rohkaista yhteisön ulkopuolelta. Terapeutti joka asettaa itsensä potilaiden yläpuolelle ei ole terapeutti. Terapeutti joka ei näe itseään vain kokeneimpana potilaana ryhmässä, ei ole osa ryhmää.
Kopp päätti ettei hän enää koskaan työskentele yksin ryhmäterapiassa. Ainoastaan vain sellaisen työntekijän kanssa, johon pystyy aina ja kaikissa tilanteissa luottamaan.
Kopp kertoo omasta ryhmäterapiakokemuksestaan, jossa hän oppi jättämään taakseen sen, että hänen omassa perheessään häntä oli pidetty pahana. Koska ei voinut tulla vanhempien silmissä hyväksi, niin hän yritti murrosikäisenä tulla mahdollisimman taitavaksi pahuudessa. Kaikin mahdollisin keinoin.
Nousevan uuden aamun auringon valo
Kasvutaustastaan voi päästä eroon, jos jättää menneisyyden taakseen. Sen sijaan että ryhtyy muinaiskaivajaksi, voi ryhtyä opettelemaan uusia, aikuiselle tyypillisiä taitoja, joita itseltä voi aluksi puuttuu. Kykyä olla avoimesti ja luottavaisesti esimerkiksi ryhmässä jäsenenä, jossa uskaltaa kertoa oman tarinansa. Uskaltaa luottaa toisiin ihmisiin. Oppii sanomaan kiitos ja ole hyvä.
Kopp kirjoittaa ihmisen psyykkisestä kasvusta omassa ryhmäterapiassaan : Me kaikki olimme kivuliaan tuskallisen inhimillisiä. Me kaikki olimme iloisia siitä, että selvisimme. Olimme jokainen hiukan vähemmän yksinäisiä, kun olimme ryhmässä toistemme kanssa.
Jumala sääliköön noita surkeita, jotka ovat valinneet häpeän tulen polttaa heidät ennemmin kuin ruokkia kasvuun vaikkapa toipumisryhmässä, niin saatanallisia kuin ne muistot välillä ovatkin.
Jos emme ota oppia omista ja toistemme toipumistarinoista, niin ne ainakin pitävät meidät niin lämpiminä että selviydymme. Elämässä eteenpäin.
Emmekä enää ole niin häpeissämme emmekä niin yksinäisiä, kun olemme kertoneet tarinamme toisillemme. Meidän tarinamme ei enää satuta meitä. Se on vain meidän tarinamme. Ei sen enempää eikä sen vähempää. Meidän ei enää tarvitse hävetessämme tarinaamme edetä selkä edellä tulevaisuutta kohti. Me emme menetä tulevaisuuttakin muinaiskaivelussa. Kun olemme tulleet omaksi itseksemme, sellaiseksi kuin voimme. Niin voimme edetä kasvot leveässä hymyssä kohti tulevaa. Kohti sitä auringonnousua, josta keskiaikainen mystikkomestari Eckhardt puhui.
Kaikista pimeintä on juuri hetki ennen aamunkoittoa.
28.3.15 Lappeenrannassa