Sheldon Kopp (1978) An End to Innocence- Facing life without illusions- Pettymyksen käsittely Osa IX
Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence – Facing Life without Illusions. (“Viattomuuden loppu – kohdata elämä ilman harhakuvia”), 1978 Osa IX
Koppin kahdeksannen kirjan kolmas osa on nimetty Dealing with the Disenchantment (”Pettymyksen käsittely”) ja kymmenes luku on nimeltään Communal Innocence (“Yhteisöllinen valeviattomuus”).
Kopp aloittaa luvun toteamalla, että eläimistä ihmislapsi on pisimmin avuttomuuden tilassa ja hitaimmin kehittyy täyteen kypsyyteen. Samalla kun ihmislapsi tulee tietoiseksi välinpitämättömästä ja vaarallisesta ympäristöstä, hän myös varttuu siinä.
Ihmisyksilön kehityksen alussa on väärä tunne turvallisuudesta. Säilyttämällä valeviattoman vision elämästä maailmassa, jossa kaikilla tapahtumilla on henkilökohtainen merkitys, säilyttää myös tarvitun illuusion kontrollista. Uskomalla, että asiat tapahtuvat, koska niiden pitää tapahtua, tai että joku saa ne tapahtumaan, lapsi säilyttää ihailtavan rauhoittavan kuvitelmansa siitä, että heillä on valtaa ja he ovat tärkeitä. Sellaisessa maailmassa lapsi voi uskoa, että hänen omat toiveensa ja toimensa vaikuttavat tapahtumien lopputulokseen. Ne samat tapahtumat, jotka vartuttuaan nuori ymmärtää olevan hänen henkilökohtaisen vaikutusvaltansa tuolla puolen.
Koko kirjoitetun historian, Kopp kirjoittaa, luonto on ymmärretty rauhoittavan valeviattomuuden kautta. Lapsi kertoo, kuinka aurinko on väsynyt ja sen täytyy mennä nukkumaan. Vasta paljon myöhemmin ymmärretään kylmä tieteellinen fakta, että aurinko nousee ja laskee täysin meistä riippumatta. Koppin mukaan tämän illuusion purkamisen sietäminen on ihmisille lähes sietämätöntä. Ihminen voi olla hyvinkin vanha ja eikä siedä luonnontieteellistä totuutta voimattomuudestaan ja merkityksettömyydestään maailmankaikkeudessa.
Kopp maalailee, mitä kosminen yksinäisyys tarkoittaa. Kukin meistä on yksi yksilö miljardien joukossa, biologinen sattuma, joka on elossa kosmisella hetkellä tällä erityisellä planeetalla, joka taas on vain yksi miljoonista aurinkojärjestelmistä galaksissa, joka taas on vain yksi miljoonista galakseista. On ehkä mukavampaa uskoa, että minun toiveillani maailmankaikkeudessa on erityistä merkitystä, kuin ajatella edellisen lauseen kosmista kylmyyttä ja yksinäisyyttä.
Kopp kertoo vielä vähän aikaa sitten lapsena uskoneensa, että voi muuttaa säätä loitsuja laulamalla. Kopp kuvaa kuinka tuohon valeviattomuuteen tarrautumalla pystyi kieltäytyä näkemästä, kuinka voimaton luonnon edessä lopulta oli. Kopp kertoo, että kuinka aito lapsuuden valeviattomuus törmää aikuisuuden ylivoimaiselta tuntuvaan todellisuuteen. Valeviattomuuden lumouksen haihtuminen aiheuttaa pettymyksen, kun huomaamme, ettemme paljonkaan voi vaikuttaa toisiin ihmisiin. Kuinka vanhempiemme opettamat arvot tuntuvat silloin merkityksettömiltä ja arvottomilta. Kuinka moni (nuori ja vähän vanhempi) kokee itsensä merkityksettömiksi toisille ja siksi ei koe itseäänkään kovin arvokkaaksi.
Valeviattomuuden säilyttäminen itsesuojeluna voi toimia väliaikaisesti rauhoittavana keinona – emme tarvitse tuolloin kokea itseämme avuttoman haavoittuvaksi. Itsepäisesti kieltäytymällä tunnustamasta elämämme pettymyksiä, voimme uskotella itsellemme, että elämä on kuin satua, jollaisena sen haluamme olevan. Kun ei lottorivi sattunut kohdalle, voimme täyttää seuraavan. Ehkä voimme säilyttää uskon, että olemme jotain erityistä. Ja voimme uskoa, että meillä onkin merkittävä paikka lopultakin reilussa maailmankaikkeudessa. Hyveistä palkitaan ja pahaa rangaistaan. Me voimme saada jonkun välittämään meistä. Voimme sytyttää ikiaikaisen voiman, meidän tarvitsee vain olla hyviä.
Koppin mukaan, jos haluamme ja aiomme kasvaa ihmisinä, ja löytää lisääntyvää vapautta ja onnellisuutta maailmassa – niin meidän täytyy käydä läpi toistuvia valeviattomuuden menetyksiä. Jokaisen uuden elämänvaiheen kynnyksenä on kriisi. Kriisin kautta menemme uuteen elämänvaiheeseen. Ja jokapäiväinen elämä on täynnä toistuvia pieniä pettymyksiä, kun elämä ei mene niin kuin haluamme. Se on luonnollinen osa aikuiseksi kasvamista, mikä jatkuu koko aikuiselämän. Se, miten pettymyksiinsä suhtautuu, määrittelee paljon, kuinka onnellinen elämässä on.
- Ehkäpä elämänviisaus ei ole muuta kuin antautumista sille, mitä emme voi muuttaa. Ja olla pahentamatta asioita odottamalla enemmän tai vähemmän kuin mitä elämä tarjoaa, ehdottaa Kopp.
Kaikki elämänsiirtymävaiheet tarvitsevat tilapäistä uskoa, siihen että tämä elämä on reilu satu, sellaisena kuin sen toivomme olevan. Muuten elämä olisi sietämätöntä. Jos elämän siirtymävaiheet tulevat liian varhain tai liian raa´asti, tai ne pitää kohdata emotionaalisen tekopyhyyden ilmapiirissä, niin teeskentelystä, että elämä on reilu satu voi tulla tarvittava suoja kestää yleensä koko elämää. Koppin mukaan tällaiseen neuroottiseen elämäntyyliin juuttuminen aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä.
Oman merkityksellisyytensä liiallinen korostaminen on taakka. Naiivi ymmärrys siitä, mikä meille tuo onnellisuutta elämässä, aiheuttaa väistämättömiä pettymyksiä ja liioiteltuja kärsimyksiä. Epärehellinen positiivisuus on Koppin mukaan tehotonta kieltämistä todellisia vaaroja kohtaan ja johtaa tarpeettomiin loukkaantumisiin. Toisessa äärimmäisyydessä on vainoharhainen ihminen, joka erehtyy pitämään vaarantunnetta koko ajan elämässä. Olemaan ylisuojelevan valppaana, vääristyneen tarkkaavana koko ajan. Molemmissa ääripäissä, kiinnittämällä liikaa huomiota siihen, mitä muut ajattelevat ja tuntevat, riskeeraamme sen tietämisen, mitä todella haluamme itsetässä elämässä.
Koppin mukaan ne, jotka valitsevat pyhimyksellisyyden valeviattomuutensa elämäntyyliksi, maksavat erityisen kovaa hintaa siitä, että heidän pitää näyttää hyviltä. Pinnallinen epäaitous vastaa määrältään pinnan alla olevaa kätkettyä julmuutta ja ilkeyttä. Eivät ”hyvät sielut” itse, eivätkä heidän uhrinsa ole valmistautuneita odottamattoman tuhoisuuden purkauksiin, jotka puhkaisevat niiden jotka-ovat-liian-hyviä-ollakseen-totta elämän. Mitä äärimmäisempi ja pinnallisesti ”puhdas” asenne on, sitä hajottavammat ovat sen alitajuiset seuraukset. Teeskentelyn hinta on pahempi kuin teeskentelemättömyyden. Mutta neuroosi ei ole ainut aikuisten valeviattomuuden muoto.
Ihminen voi, Koppin mukaan, silloin tällöin uppoutua fantisoimaan, päiväunelmoimaan, kun tietää, että se on vain tilapäistä pakoa arjesta. Se ei ole Koppin mielestä itsepetosta.
Toinen suhteellisen turvallinen suoja lapsuuden illuusioiden poistumisen kipua vastaan on osallistua kollektiiviseen tai yhteisölliseen valeviattomuuteen. Ryhmänjäsenenä voi tilapäisesti hylätä rajat käytännöllisen realiteetin ja toivotun fantasian välillä, kuten antautumalla kriittiseen päätöksentekoon. Hyväksymällä kulttuurisesti sanktioidut myytit ja sadut, voi juhlia kollektiivin tai yhteisön jaettuja fantasioita (joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä totuuden kanssa). Myöhemmin voi sieltäkin vetäytyä omaan yksityiseen ja henkilökohtaiseen näkökulmaansa maailmankaikkeudesta.
Jopa kaikkein primitiivisimmissäkin heimoissa on hyvin kehittynyt suullinen tarinoiden kertomisen perinne. Jokaisella yhteisöllä on lempitarinansa. Koppin mukaan toinen tarinoista on ns. keskeinen ja merkittävä ja toinen on ns. vähäisempi, viihdytykseen tai vitsailuun tarkoitettu tyylilaji. Näiden tarinoiden lisäksi yhteisöillä on omaan syntyynsä liittyviä pyhiä tarinoita, joilla yhteisöä pidetään kasassa. Näitä yhteisön omia pyhiä tarinoita ei pidetä myytteinä tai syntytarinoina, vaan yhteisön uskonnon ja ajatusjärjestelmän perustana. Myytit ovat pyhiä tarinoita jumalista ja demoneista sekä heidän yhteydestä ihmisten käyttäytymiseen.
Kun yksi kulttuuri valloittaa toisen, niin valloitetun kulttuurin jumalista tulee valloittajan kulttuurin demoneita. Klassisesta mytologiasta tulee kansantarina. Kun mytologian metaforat, vertauskuvat, menettävät voimansa, niin ryhmän mytologiasta tulee osa maallista tarinakirjallisuutta. Kuten on Koppin mukaan käynyt Vanhalle Testamentille länsimaissa.
Mytologioiden tutkija Joseph Campbell on yrittänyt palauttaa vanhojen hengellisten tarinoiden alkuperäistä voimaa. Campbellin mukaan myytillä on neljä tehtävää: 1) mystinen tai metafyysinen yritys palauttaa oman olemassaolonsa tietoisuuden edellytykset – pelottava luonne tästä kauheasta pelistä, jota elämäksi kutsutaan. 2) kosmologinen, myyttinen viittaus maailmankaikkeuteen, joka sallii tehdä järjellistä tästä paikasta, jossa elämme. 3) sosiologinen, erityisen sosiaalisen järjestyksen pätevöittäminen ja säilyttäminen. 4) psykologinen funktio, joka on Koppin mukaan asianmukaisin satujen kertomiselle.
Campbellin mukaan (esimerkiksi kirjassa Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot, alkuperäinen
The Hero with a Thousand Faces, 1949, Otava, 1990, 386 s.Suom. Hannes Virrankoski) myytti on opas ja tuki kestää tätä elämää syntymästä kuolemaan, kaikkien vaikeiden elämänvaiheiden läpi. Jokainen ihminen kohtaa samanlaisia elämään sisäänrakennettuja psykologisia ongelmia.
Campbellin mukaan ihmisen on vaikeaa syntyä toisen kerran, sosiaalisesti aikuiselliseen vastuuseen tässä elämässä. Myytin neljäs tehtävä on initioida, vihkiä yksilö oman psyykeensä kehitykseen, ohjata hänet kohti omaa sielullista rikastumistaan ja todellistumistaan. Henkistymistä kohti.
Yhteisön omilla tarinoilla, mitä ne sitten kulloinkin ovat, on yhä tarkoitus täyttää jäljelle jääneitä myyttisiä tarkoituksia. Kuten myyttisen maailmankaikkeuden hyväksyminen, usko yhteisön omaan satuun luo illuusion muodosta ja harmoniasta muuten ilman järjestystä olevassa epätäydellisessä elämässä. Yhteisön myytit ja sadut olettavat tietynlaisen maailmanjärjestyksen, jossa ihmisellä on keskeinen rooli.
Koppin mukaan lapsuuden saduilla on opetuksellinen valta, joka on verrattavissa aikuisten uskonnon myyttien pyhiin ohjeisiin. Syntiinlankeemuksen tarina Raamatussa varoittaa viattomuuden menetyksestä. Sen haastamisesta, että joku tietää meitä paremmin, mikä meille on hyväksi. Yksilöllinen kiusaus ja kutsumus itsensä henkiseen kehittämiseen ja seikkailuun on aina haaste vanhempien auktoriteetille. Uskonnollisissa uskomuksissa maallisen viisauden etsimistä on pidetty syntinä. Sen minkä itseään etsivä yksilö kokee vapautena, auktoriteetit määrittelevät tottelemattomuudeksi.
Koppin mukaan sadut jatkavat myyttien pyhien viestien kertomista. Pitkässä juoksussa, maallinen viisaus on vain yksi yhteisöllisen valeviattomuuden muoto. Yhteisöllinen valeviattomuus on vain yksi teeskentelyn muoto, joka tarjoaa kollektiivista suojaa yksilön lapsuuden lumouksen haihtumiselta. Yhteisön uskomusten kritiikitön hyväksyntä ja yhteenkuulumisen tunne sekä keskinäinen riippuvuus tarjoavat ahdasmielisyyden tilanteen, jossa vain yhteisön oma näkemys otetaan normaalina, luonnollisena tai todellisena. Yhteisöllinen valeviattomuus voi sokeuttaa niin, ettei ihminen näe moniarvoisen yhteiskunnan yhtäläisiä todellisuuskäsityksiä. Kopp luettelee 1970-luvulta esimerkeiksi oman armeijassa olemisensa, ahdasmieliset marxilaiset idealistit ja kovapäiset hipit. Vain heidän omalla realiteetilla oli merkitystä. Yhtenäinen ryhmä yhteisöllisesti valeviattomia ihmisiä jakavat toistensa tukevat näkemykset, joissa ei sulateta, että joku haastaa näkemykset. Platonin Luolan vangit kuvaa tätä kollektiivista solidaarisuutta.
Platon pyytää kuvittelemaan ihmisiä, jotka ovat lapsuudestaan riimutettu luolaan, jossa he näkevät vain luolanseinän. Jonkin matkan päässä yläpuolella ja heidän takanaan on nuotio palamassa. Tulen ja seinään kytkettyjen välissä on matala seinä. Seinän takana kulkee ihmisiä jatkuvana virtana. Ihmiset kantavat päänsä päällä kaikensorttisia hahmoja, jotka on tehty puusta ja kivestä. Nämä hahmot ovat riittävän korkealla, jotta ne näkyvät välissä olevan seinän yli. Luolan vangit näkevät näiden hahmojen heijastuvan seinälle nuotion valaisemana. Nämä luolan seinille heijastuvat varjot ovat luolanvankien yhteisöllisesti jaettu todellisuus. Luolanvankien kyseenalaistamaton kokemus maailmasta. He kaikki näkevät varjot luolanseinillä samalla tavalla. Se on ainut maailma, jonka he tietävät.
Seuraavaksi Platon pyytää kuvittelemaan, että yksi luolan vangeista pääsee irti riimuistaan. Hän näkee ihmiset ja nuotion sekä kuinka nämä heijastuvat luolan seinälle. Hän tietää, että muut vangit näkevät vain varjoja seinällä. Varjoja, joita he pitävät todellisuutena. Vapautunut vanki palaa valaistuttuaan kertomaan muille vangeille asian. Mikä on muiden vankien reaktio? Kun he tietävät vain oman maailmansa luolan seinälle heijastuvat varjot, he eivät ikinä usko vapautunutta vankia. Vapautuneen vangin selityksille nauretaan, hänestä aletaan tehdä pilkkaa. Jos vapautettu vanki haastaa tosissaan luolanvankien kyseenalaistamattomat uskomukset, luolanseinässä kiinni olevat vangit voivat repiä vapautuneen vangin kappaleiksi.
Toinen samanlainen tarina yhteisöllisesti jaetusta valeviattomuudesta löytyy kirjasta Gerholm T.R. - Magnusson S Ajatus, aate ja yhteiskunta - Länsimaisten aatteiden ja tieteitten, poliittisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien vuorovaikutus antiikista nykyaikaan (1972, 753 sivua). Siinä nämä tutkijat kertovat tarinan pythagoralaisista, jotka rakastivat matematiikkaa, kokonaislukuja ja järjestystä sekä sfäärien harmoniaa. Yksi heistä rakasti matematiikkaa niin, että tuli siinä sivussa keksineeksi neliöjuuren, josta ei tullut pelkkiä kokonaislukuja. Yhteisö palkkioksi hänen rakkaudestaan matematiikkaan, karkotti hänet yhteisöstään.
Kopp kirjoitta, että yhteisöllinen valeviattomuus vastustaa kaikenlaista moniarvoisuutta. Yhteisö on valmis uhraamaan kenet tahansa, joka uhmaa yhteisöä – ryhmäsolidaarisuuden hyväksi. Rankaisevat sosiaaliset sanktiot eivät ole ainoa asia, jota ryhmään sopeutumaton kohtaa. Yksin itsenäisen ihmisen on vaikea säilyttää luottamuksensa henkilökohtaisiin uskomuksiinsa, kun matkaa elämäänsä yksin. On tietysti myös toinen ääripää, jolloin yksilö mielisairaasti uskoo vain omiin uskomuksiinsa. Mutta neliöjuuren keksijän on vaikea vastustaa ryhmän yhteisöllisen ja petollisen valeviattomuuden sopimusta, joka kohtelee sopeutumatonta nöyryyttävästi ja hyväksikäyttävän korruptoitavasti.
- Kerro minulle, nisht-guted (äidin kutsumanimi, joka tarkoitti ei-hyvää) kuinka koko maailma voi olla hullu ja sinä olet ainoa terve, kysyi teini-ikäisen Koppin äiti Koppilta, kun tämä nuoren tapaan etsi itseään.
Kopp kertoo, että kysymys oli haastavan vaikea, eikä sitä pystynyt sivuuttamaan ilman itse-epäilyä. Hänen mukaansa hän joutui kestämään paljon tarpeetonta kärsimystä sen vuoksi, että hylkäsi oman kokemuksensa totuudesta yhteisölliselle valeviattomuudelle. Kesti kauan ennen kuin hän tajusi sen. Kyllä, oli olemassa hetkiä, jolloin hän oli oikeassa, vaikka kukaan ei nähnyt sitä silloin. Tai kuten filosofi George Bernard Shaw asian ilmaisee: ” 50 miljoonaa ranskalaista ei voi olla oikeassa”. Tai ironisemmin: ”100 000 kärpästä ei voi olla väärässä, pilaantunut on hyvää”.
Kopp kertoo, että oppiessaan vastustamaan ryhmäpainetta, hän oletti, että voisi saada useamman ihmisen kohtaamaan oman valeviattomuutensa. Hän uskoi, että ihmiset tunnistaisivat hänen näkökulmansa, ihailisivat häntä, ja antaisivat hänelle erityisiä etuoikeuksia. Ironista, Kopp kirjoittaa, juuri päinvastainen tuli todeksi.
Kopp toteaa, että kun yhteisöllinen valeviattomuus paljastuu meille, moni rohkaistuu siitä enemmän kuin pitäisi. Useimmat kuvittelevat, että muut ovat samalla tavalla, kuten he valaistuttuaan, valmiita uhraamaan valeviattomuutensa. Ei, valeviattomuuden vallassa elävät ovat valmiita tuomitsemaan, tai jopa kiroamaan ne, jotka ovat vapautuneita luolanvankeja tai ymmärtäneet, ettei neliöjuuresta aina tule kokonaislukuja. Luolanvankien ja pythagoralaisten tiivistyvä arvostelu voi painostaa ”yksinäisen suden” omaksumaan heidän näkemyksensä. Vapautunut luolanvanki sulkee silmänsä uusilta mahdollisuuksilta elääkseen elämäänsä ryhmässä - turvallisemmin, varmemmin, ja rajoittuneemmin jakaen sen, mitä ryhmän sokeus vaatii.
Kopp kirjoittaa H.G. Wellsin novellista ” The Country of the Blind” ( Sokeiden maa, http://www.thatmarcusfamily.org/philosophy/Amusements/Wells.pdf), jossa kirjoittaja varoittaa yhteisöllisen valeviattomuuden uhasta. 90 vuotta sitten Wells kirjoitti Etelä-Amerikkalaisesta mysteerisestä laaksosta, joka luonnonkatastrofin jälkeen oli ilman yhteyttä muuhun maailmaan. Outo sairaus aiheutti sen, että kaikki lapset syntyivät sokeina. Elämä laaksossa oli niin helppoa, ettei sokeutta oikeastaan edes huomattu. Viidentoista sukupolven jälkeen kukaan ei edes pohtinut sokeutta, joka oli luonnollinen asia edenmäisessä laaksossa. Seitsemän askeleen päästä ihmiset tunnistivat toisensa: sanojen intonaatiot olivat korvanneet ilmeet. Kerran heidän kylään tuli muukalainen, vuoristokiipeilijä, joka putosi kiipeilyonnettomuudessa laaksoon. Nunez, tämä muukalainen, tajusi, että kyläläiset olivat sokeita ja ajatteli hyötyvänsä siitä. Sen sijaan, hän sai huomata, että kyläläiset pitivät häntä näkevänä vammaisena. Sokeat kulkivat pimeässä helposti vuorisessa maastossa, jossa näkevä Nunez kompuroi ja välillä kaatuikin.
- Pitääkö sinua johtaa kuin lasta? Etkö kuule polkua, kun kuljet, sokea mies kysyi.
- Minä voin nähdä sen, Nunez nauroi
- Ei ole olemassa sellaista sanaa, kuin nähdä, sanoi sokea mies ja hetken tauon jälkeen
- Koska olet tyhmä, niin seuraa minun jalkojeni ääntä…
- Eikö kukaan ole kertonut sinulle, että yhdellä silmällä näkevä on Sokeiden maassa Kuningas, kysyi Nunez.
- Mikä on sokea, kysyi sokea mies huolettomasti olkansa ylitse.
Useiden vastaavanlaisten tilanteiden jälkeen Nunez luopui yrittämästä vakuuttaa paremmuuttaan sokeisiin nähden. Kun Nunez ei saanut näkökantaansa jaetuksi kenenkään kanssa, hän alkoi tuntea itsensä yksinäiseksi ja epävarmaksi. Nunez alkoi epäillä omaa mielenterveyttään. Lopulta hän alkoi kaivata vain yhtä asiaa – olla yksi sokeista. Nunez pyysi, että kyläläiset antaisivat anteeksi hänen kömpelyytensä ja hyväksyisivät hänet sokeiden maan kansalaiseksi. Nunez oli rakastunut yhteen kylän tytöistä ja halusi elää loppuelämänsä kylässä. Tytön perhe ja kyläläiset eivät hyväksyneet avioliittoa, koska Nunez oli niin omituisen kyvytön ja riittämätön. Asia vaivasi kyläyhteisöä niin, että he päättivät pyytää apua kylän parantajalta (medicine man), joka oli tunnettu syvällisestä ajattelustaan. Parantaja mietti, miten Nunez voitiin parantaa viastaan. Parantaja lausui lopulta:
- Nuo oudot asiat, silmät, jotka ovat upotettuna kasvoissa, ovat Nunezilla sairastuneet tavalla, joka vaikuttaa hänen aivoihinsa. Ne ovat suuresti turvonneet, hänen silmäluomensa liikkuvat, minkä johdosta hänen aivonsa ovat jatkuvassa ärsytyksessä ja tuhontilassa. Ja voin sanoa, melkoisella varmuudella, että parantaakseni hänet täydellisesti, se mitä meidän pitää tehdä on yksinkertainen kirurginen toimenpide, jossa nämä silmät, vaurioituneet kehonosat, poistetaan.
Aluksi Nunez ei pitänyt ajatuksesta, että hänen silmänsä poistetaan, mutta sitten hän alkoi epäillä itseään. Mistä hän tiesi paremmin tai varmemmin, mikä oli todellista ja mikä ei. Hän oli ainut kylässä, joka kompuroi vuoristopoluilla, muut liikkuivat varmasti ja arvokkaasti. Kun hän kysyi rakastetultaan, niin tyttö vastasi kyynelissä iloisena, että hänen rakkaastaan tulisi kokonainen ja normaali silmien poiston jälkeen. He voisivat elää onnellisena sen jälkeen, kuten muutkin kyläläiset.
Kopp kirjoittaa, että on kivuliasta olla sopeutumaton, ulkopuolinen.
Nunez halusi tämän tytön ja vielä enemmän kyläläisten hyväksynnän. Hänen oli mahdotonta luottaa omaan näkemykseensä, jota ei kukaan jakanut hänen kanssaan. Voisivatko he kaikki olla hulluja ja hän ainut terve?
Kopp kirjoittaa, että ainut syy miksi Nunez teki enemmän virheitä kuin muut, oli se, että hän kykeni näkemään enemmän mahdollisuuksia. Se, että Nunez näki enemmän kuin muut, ei tehnyt hänestä kuningasta, vaan narrin. Vain ylitiövaarallinen ja yksinäinen kiipeily pois laaksosta olisi ollut ainut keino paeta tarjottua hoitoa hänen näkemiseensä.
Kopp kirjoittaa (1978), että ryhmäpaine pakottaa luopumaan yksilöllisestä vaihtelusta, kun yhteisön valeviattomuus jatkuu – valtaapitävien taholta tulevina rankaisevina sanktioina.
- Luulemme, että vääräuskoisuudesta rankaiseminen päättyi barbaarisen espanjalaisen inkvisition loppuessa, mutta se jatkuu yhä virallisissa instituutioissa ulottuen brutaalin venäläisestä tavasta laittaa väärinajattelijat psykiatrisiin sairaaloihin aina amerikkalaisiin sotaoperaatioihin.
Kopp lataa sitten: Ryhmän tyrannia on suorassa suhteessa sen jäsentensä valeviattomuuden uskomuksen tasoon, että he tietävät mikä on parasta yksilölle.
Ryhmä pitää itseään hyvinä tyyppeinä, eikä voi ymmärtää, miksi joku voi vastustaa heidän tarjoustaan pelastaa eksynyt sielu. 1960- ja 1970-luvuilla oli itsetuntemuksen lisäämiseen tarkoitettuja ryhmiä, jotka paljastivat, että yhteisöllisen valeviattomuuden pakottava paine on elävästi läsnä ja ”hyväätarkoittavana”. Eikä nyky-Suomessa, 2010-luvulla tarvitse kuin avata puoliyhdeksän uutiset ja kuunnella poliittista puhetta erilaisissa poliittisissa yhteyksissä, niin yhteisöllinen valeviattomuus elää ja voi hyvin.
Kopp kertoo esimerkin miehestä, joka osallistui itsetuntemuksen lisäämisryhmiin, jotka tapasivat toisensa kaksi kertaa viikossa kuuden viikon ajan. Ryhmässä oli säännöt, että kaikkien piti olla aina paikalla ja ehdottoman rehellinen piti olla. Mies oli ollut kerran pois ryhmästä, joka ärsytti yhtä ryhmäläistä erityisesti.
- Viime viikolla, kun olit poissa, me kaikki kerroimme, mikä meille oli kaikkein tärkeintä elämässä. Onko sinulla jotakin, mikä on sinulle kaikkein tärkeintä elämässä?
- Totta kai on, mies vastasi.
- No, mitä se on, kysyi ärtynyt ryhmäläinen
- Ei kuulu sinulle, vastasi ryhmästä pois ollut mies.
Poisollut mies ei tarkoittanut olla tyly, mutta oli sovittu, että ollaan rehellisiä. Mutta tuon sanottuaan hän tunsi kuin olisi rikkonut jotain muinaista koodia, jonka mukaan ei saanut pidättää informaatiota ryhmältä.
Kopp kirjoittaa, että mikäli emme tunnista omaa herkkäuskoisuuttamme yhteisöllisen valeviattomuuden suhteen, niin emme tunnista yksilöllisen vapautemme ja persoonallisen identiteettimme eheyden mahdollisuuksia. 1970-luvulla Koppin mielestä tukahduttavia yhteisöllisen valeviattomuuden muotoja olivat rasismi ja seksismi. Molemmissa tapauksissa, sekä rasismin että seksismin uhrit syyttävät helposti itseään yhteisöllisen valeviattomuuden seurauksista itseään kohtaan.
Kopp kuvaa itseään 1970-luvun lopussa feministiseksi terapeutiksi, jonka osatehtävä oli validoida, tunnustaa naisten turhautuminen asemaansa seksistisessä yhteiskunnassa. Kopp kirjoittaa Ellenistä, joka on turhautunut kotirouva, ja joka on uhrannut oman elämänsä perheensä hyvinvoinnin alttarille. Älykäs, mielikuvitusrikas ja aloitekykyinen keski-ikäinen nainen alkaa pitää itseään, syyllisenä, nöyryytettynä ja yliväsyneensä. Viikonloppuna he olivat ostaneet miehen kanssa lapsille akvaarion, jossa kaikki meni pieleen. Akvaario ei toiminut, yksi kala söi muita kaloja jne. Tämä keski-ikäinen nainen alkoi psykoterapiassa fantisoida, miltä tuntuisi olla vapaana kaikista stresseistä ja elämän vastoinkäymisistä. Koppin tulkinnan mukaan Ellen on vain yksi monista tukahduttavan valeviattomuuden uhreista yhteiskunnassa.
- Niin kauan kuin ellenit uskovat patriarkaaliset myytit ja seksistiset sadut. joiden tarkoituksena on rauhoittaa naisia ja ylläpitää meidän tavanomaista viisautta, niin kauan naisten täytyy maksaa hintaa, jossa hän uhraa oman välittömän kokemuksensa ja päätöksensä, Kopp tiivistää.
Nyt 40 vuotta myöhemmin olemme nykyfeminismitutkimuksen toisessa ääripäässä. Kolme vasemmistolaista tutkijaa Helen Pluckrose, James A Lindsay ja Peter Boghossian kirjoittivat 20 tieteenkaapuun puettua täyttä hölynpölyartikkelia feminismistä. Seitsemän kahdestakymmenestä artikkelista hyväksyttiin julkaistavaksi, kolmessa huipputiedelehdessäkin. Tutkijat halusivat tuoda esille epäkohtatutkimusta (grievance studies), joiden johdosta yliopistoissa on tullut yhteiskunnallisten epäkohtien oikominen totuutta tärkeämmäksi.
Takaisin Koppiin, Kopp kirjoittaa, että on joskus vaikeaa nähdä, että on olemassa useampia henkilökohtaisia vaihtoehtoja, joista voi valita. Sen sijaan, että valitaan, mitä yhteisöllisten standardien mukaan on ”oikea tapa”. Pitää oppia, Koppin mukaan, yhä uudelleen perustotuus, ettemme ole riippuvaisia toisista, jotka sanovat mitä meidän pitäisi tehdä tai sanoa. Joskus on vaikeaa tietää, että olemmeko paenneet Sokeiden maasta vai Sokeiden maahan.
Kopp kirjoittaa, että hänen huomionsa 1970-luvun lopussa oli kiinnittänyt kirjan nimi The God that failed (Jumala, joka epäonnistui). Siinä kommunismiin pettyneet älyköt kuvaavat valeviattomuuden lumouksensa purkautumista - pettymystä marxismiin ja kommunismiin. Monet heistä sittemmin kokivat saman ilmiön kääntyessään katolilaisiksi.
Kopp kirjoittaa, että on mahdollista samalla kertaa olla terve ja kuvitella olevansa sairas. Mutta voi olla myös hullu tietämättä sitä itse. On mahdollista kuvitella olevansa terve, kun oikeastaan on aivan hullu.
Kopp ryhtyy pohtimaan seuraavia asioita: Mikä on todellista ja mikä ei ole? Kuka on terve ja kuka on sairas? Koska teen oikein ja koska teen väärin?
Kuka tietää? Koppin mukaan ainut mahdollinen vaihtoehto tietämisen kysymykseen on lakata hakemasta vastausta. Koppin mukaan hän on harmonisimmillaan, kun hän unohtaa koko kysymyksen siitä, kuka tietää. Vaikka hän on lakannut hakemasta vastauksia Suuriin Kysymyksiin, niin välittömissä arkielämän kysymyksissä hän luulee tietävänsä.
- Kaikkien konfliktien ja ristiriitojen alkuperä on kokemuksessani minun ja muiden välillä siinä tosiasiassa, että liian usein en tiedä, mitä tunnen, en sano mitä tarkoitan, enkä tee mitä sanon. Eli mitä suurimmassa määrin, rehellisyydestä itselle.
Kopp kirjoittaa, että kun hän on kykenevä paikallistamaan missä itse on, niin hän ei tiedä, missä suhteessa hän on muihin. Useimmat meistä valitsevat viettää aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden ilmaistut uskomukset ovat samansuuntaisia kuin omamme. Kopp kuvaa Vietnamin sodan aikaa Amerikassa. Jokainen, jonka hän tunsi, oli sotaa vastaan. Silti suurimmalla osalla amerikkalaisista oli toisenlainen näkemys kuin hänellä. Koppin oli vaikea ymmärtää, miksi kesti niin kauan ennen kuin amerikkalaisten näkemykset muuttuivat.
Kopp kirjoittaa, että meille opetetaan aikuisten toimesta, että elämä on järjestyksessä ja ymmärrettävää. Siten itse opimme, ettemme ymmärrä, mitä tämä kaikki oikeastaan on. Yhteiskunta opettaa meille perinteistä viisautta systeemistämme. Opimme pian, että yhteisöllinen valeviattomuus ei ole sen parempi kuin alkuperäinen lapsuuden valeviattomuutemme. Nuorena alamme vaatia yksilöllisyyttämme, uhmaisena liitymme sanktioituihin nuorisoalakulttuureihin, mutta ennemmin kuin huomaammekaan, useimmat meistä ovat ”sopeutuneet ja rauhoittuneet”, ”aikuistuneet”. Kun omaksumme oman aikamme nuorten aikuisten elämäntyyliin, kuvittelemme ylittäneemme vanhempiemme naiivit olettamukset elämästä. Jotkut jäävät sopeutumattomiksi koko elämänsä, ymmärtämättä, että lopulta kaikki ovat sopeutumattomia.
Koppin mielestä on vaarallista uskoa, että maailma on järjestyksessä ja ymmärrettävä. Kerta toisensa jälkeen asiat osoittautuvat muuksi kuin miltä ne näyttäytyvät. Samalla on tietenkin vaikea pitkään sietää ajatusta, että olemme merkityksettömiä hallitsemattomassa elämässä satunnaisessa maailmankaikkeudessa. Ryhmäuskomusten jakaminen on rajoittavaa, mutta yhtä epäluotettavaa on myös yksilöllinen näkökulma. Emme voi koskaan tietää varmaksi, että näkevätkö ihmiset asiat samalla tavalla kuin me.
Kopp pohtii sitä, kuinka moni aikuisista on vapautunut lapsuuden valeviattomuuden lumouksestaan, jota monet aikuisetkin yhä kannattavat. Toisaalta kuinka moni uhmaisesti pitää oman näkemyksensä, vain sen takia, ettei tiedä miten liittyä muihin ihmisiin. Kuinka moni löytää lumouksen haihduttua oman paikkansa yhteiskunnan rakenteissa. Missä määrin uhmamme yhteiskuntaa vastaan palvelee yhteiskuntaa yleensä. Kuka lopulta puhuu äänettömien puolesta. Miten ”kaupunkijuopot” päätyvät asemaansa. Miten kyläidioottien paikalle ilmaantuu aina joku toinen.
Jos elämällä ei lopulta ole sisäistä tarkoitusta, niin miltä tuntuu kohdata avuttomuutensa hallitsemattomassa maailmankaikkeudessa? Kopp kehottaa lukemaan uudelleen Lewis Carrollin Alice´s Adventures in Wonderland (Liisa ihmemaassa). Lapset ja aikuiset reagoivat eri tavalla lukemaansa. Lapsia tarina ihastuttaa ja pelottaa. Liisan tavoin useimmat lapset kieltäytyvät hyväksymästä Ihmemaan kaaosta sellaisena kuin se ilmenee. Viattomasti lapset tarrautuvat oletukseen, että kaikkien kokemusten täytyy olla merkityksellisiä. Mutta Ihmemaassa kaikilla on moraali, ”jos sen vain löytää”, mikä vain syventää vierailijan hämmennystä ja avuttomuutta.
Aikuiset Liisa Ihmemaassa-tarina saa nauramaan Ihmemaan koomiselle absurdiudelle ja älyttömille tilanteille. Kuten elämässäkin on aikoja, jolloin meidän täytyy nauraa itsellemme tai muuten kuolemme varmasti epätoivoomme. Liisa seikkailee Ihmemaassa, joka on mielipuolisen epäjohdonmukainen. Mikään ei hänestä tunnu ymmärrettävältä. Liisa ei ymmärrä sääntöjä säännöttömässä Ihmemaassa, samalla kun lukija koettaa yrittää turhaan ymmärtää Carrollin tekstin vertauskuvallisuutta omaan elämäänsä.
Liisa seuraa pelkkää uteliaisuuttaan Valkeaa Jänistä jäniksenkoloon. Viaton lapsi on hetkessä vetäisty pelottavaan tilanteeseen, jossa tavalliset ajattelun muodot ovat vailla merkitystä. Sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kielen tutut tavat eivät enää päde. Lopulta täysin annettuna otetut ajan ja paikan käsitykset eivät pidä paikkaansa. Liisa yrittää tyhjästi toistaa aikaisemman elämän syvästi opittuja asioista ja soveltaa niitä nykyiseen kaoottiseen tilanteeseen. Liisa lukee kertotauluja ääneen, niiailee ja ihmettelee mille leveysasteelle on tullut, ymmärtämättä mitä leveysaste tarkoittaa.
Koppin mukaan Ihmemaa on paikka, jossa jokapäiväiset oletukset eivät pidä paikkaansa. Jokapäiväiset oletukset osoittautuvat tyhjiksi illuusioiksi, joihin emme voi luottaa. Sitten vielä eläimet alkavat puhua. Elottomat esineet saavat persoonallisuuden. Objektit ja symbolit tulevat toisiinsa vaihdettaviksi. Syy ja seuraus ei toimi enää vain yhteen suuntaan. Kaikki meidän vanhat tutut ideat osoittautuvat naurettavan pätemättömiksi ja logiikkamme johtaa vain vääriin johtopäätöksiin.
Kun Liisa ei voi enää luottaa uskomustensa olevan järkeviä, hän tajuaa turvallisuuden menettämisen myötä, menettävänsä myös identiteettinsä. Sama vaikea hämmentävä kysymys
piinaa Liisaa koko hänen seikkailunsa ajan: ” Mutta sitten … kuka minä olen?”.
Lopulta Liisa päätyy viimeiseen testiin Ihmemaan säännöistä, kuten kirjan lukeneet muistavat, halveksittavaan oikeussalikohtaukseen, jossa ”Laki” itse on kokeilu. Liisalle Ihmemaa ja maanpäälliset oikeudet ovat sama asia – molemmissa oikeus on mielivaltainen ja epäjohdonmukainen. Molemmat järjestelmät ovat sekavia ja epäreiluja. Tämä samankaltaisuus uhkaa Liisan todellisuudentajua, kun hän ymmärtää, että hänen jokapäiväinen elämänsä on yhtä kaoottinen yhdistelmä anarkiaa ja keinotekoisuutta. Kun Liisa kokee lähes ylivoimaiselta tuntuvan valeviattomuuden menetyksen, hän kääntyy kohti sitä ainoaa pelastusta, joka on tarjolla lapselle, joka liian aikaisin yrittää ylittää tämän kauhean valeviattomuuden kynnyksen:
- … kauhean ja hyväksymättömän totuuden täydellinen ja aktiivinen kieltäminen keinona torjua symbolisesti täysi hulluus ja samalla säilyttää tavallisen olemassaolonsa terve hulluus.
Liisan pyyntö järkevään ja ymmärrettävään kokemukseen heittää hänet ainoaan mahdolliseen, vaikkakin keinotekoiseen maailmaan, jossa äärimmäisen epärationaalinen tekee elämän terveeksi.
Täten Carrollin kirja paradoksaalisesti sekä kieltää että vahvistaa valeviattomuuden maailmanjärjestyksen. Kirja tarjoaa tietynlaisen katarttisen kokemuksen, joka ei voi koskaan täysin vapauttaa valeviattomuudesta, mutta jonka täytyy, järjellisyyden nimissä, aika ajoin vapauttaa meidät valeviattomuudesta vitsissä, mielikuvituksessa, tai unessa. Ihmemaan olennot ja heidän maailmansa eivät ole korttipakasta vedettyjä loppujen lopuksi. Ne ovat, niin sanoaksemme, todellisempia kuin todellisuus. Koppin mukaan, herätäksemme elämään, kuten useimmat meistä tietävät, täytyy toimia ikään kuin todellisuus olisi epätodellista, kuin tavallisen elämän kaaos olisi huvittavaa ”mielettömyyttä”.
Kopp kirjoittaa, että jokaisella meillä, jolla lapsuuden lumous haihtuu ja pettymys seuraa, niin elämän hallitsemattomuus houkuttelee, kuten Liisankin Ihmemaassa, pakenemaan ”rauhoittaviin” todellisuuksiin, jota yhteisöllinen valeviattomuus tarjoaa. Mutta mitä tahansa levottomuutta aiheuttavaa kohtaammekin Ihmemaassa, se, että elää omaa elämäänsä ilman tavanomaisia viisauksia tarjoaa suuremman vapauden kuin mitä ymmärrämme pyytää.
Vapaus valeviattomuudesta on vaikea säilyttää. Vapaus yhteisöllisestä valeviattomuudesta vaatii, että meidän on luotettava itseemme, vaikka kukaan muu ei ole kanssamme yhtä mieltä siitä, että tiedämme, mitä olemme tekemässä.
Lappeenrannassa 20.10.2018
Koppin kahdeksannen kirjan kolmas osa on nimetty Dealing with the Disenchantment (”Pettymyksen käsittely”) ja kymmenes luku on nimeltään Communal Innocence (“Yhteisöllinen valeviattomuus”).
Kopp aloittaa luvun toteamalla, että eläimistä ihmislapsi on pisimmin avuttomuuden tilassa ja hitaimmin kehittyy täyteen kypsyyteen. Samalla kun ihmislapsi tulee tietoiseksi välinpitämättömästä ja vaarallisesta ympäristöstä, hän myös varttuu siinä.
Ihmisyksilön kehityksen alussa on väärä tunne turvallisuudesta. Säilyttämällä valeviattoman vision elämästä maailmassa, jossa kaikilla tapahtumilla on henkilökohtainen merkitys, säilyttää myös tarvitun illuusion kontrollista. Uskomalla, että asiat tapahtuvat, koska niiden pitää tapahtua, tai että joku saa ne tapahtumaan, lapsi säilyttää ihailtavan rauhoittavan kuvitelmansa siitä, että heillä on valtaa ja he ovat tärkeitä. Sellaisessa maailmassa lapsi voi uskoa, että hänen omat toiveensa ja toimensa vaikuttavat tapahtumien lopputulokseen. Ne samat tapahtumat, jotka vartuttuaan nuori ymmärtää olevan hänen henkilökohtaisen vaikutusvaltansa tuolla puolen.
Koko kirjoitetun historian, Kopp kirjoittaa, luonto on ymmärretty rauhoittavan valeviattomuuden kautta. Lapsi kertoo, kuinka aurinko on väsynyt ja sen täytyy mennä nukkumaan. Vasta paljon myöhemmin ymmärretään kylmä tieteellinen fakta, että aurinko nousee ja laskee täysin meistä riippumatta. Koppin mukaan tämän illuusion purkamisen sietäminen on ihmisille lähes sietämätöntä. Ihminen voi olla hyvinkin vanha ja eikä siedä luonnontieteellistä totuutta voimattomuudestaan ja merkityksettömyydestään maailmankaikkeudessa.
Kopp maalailee, mitä kosminen yksinäisyys tarkoittaa. Kukin meistä on yksi yksilö miljardien joukossa, biologinen sattuma, joka on elossa kosmisella hetkellä tällä erityisellä planeetalla, joka taas on vain yksi miljoonista aurinkojärjestelmistä galaksissa, joka taas on vain yksi miljoonista galakseista. On ehkä mukavampaa uskoa, että minun toiveillani maailmankaikkeudessa on erityistä merkitystä, kuin ajatella edellisen lauseen kosmista kylmyyttä ja yksinäisyyttä.
Kopp kertoo vielä vähän aikaa sitten lapsena uskoneensa, että voi muuttaa säätä loitsuja laulamalla. Kopp kuvaa kuinka tuohon valeviattomuuteen tarrautumalla pystyi kieltäytyä näkemästä, kuinka voimaton luonnon edessä lopulta oli. Kopp kertoo, että kuinka aito lapsuuden valeviattomuus törmää aikuisuuden ylivoimaiselta tuntuvaan todellisuuteen. Valeviattomuuden lumouksen haihtuminen aiheuttaa pettymyksen, kun huomaamme, ettemme paljonkaan voi vaikuttaa toisiin ihmisiin. Kuinka vanhempiemme opettamat arvot tuntuvat silloin merkityksettömiltä ja arvottomilta. Kuinka moni (nuori ja vähän vanhempi) kokee itsensä merkityksettömiksi toisille ja siksi ei koe itseäänkään kovin arvokkaaksi.
Valeviattomuuden säilyttäminen itsesuojeluna voi toimia väliaikaisesti rauhoittavana keinona – emme tarvitse tuolloin kokea itseämme avuttoman haavoittuvaksi. Itsepäisesti kieltäytymällä tunnustamasta elämämme pettymyksiä, voimme uskotella itsellemme, että elämä on kuin satua, jollaisena sen haluamme olevan. Kun ei lottorivi sattunut kohdalle, voimme täyttää seuraavan. Ehkä voimme säilyttää uskon, että olemme jotain erityistä. Ja voimme uskoa, että meillä onkin merkittävä paikka lopultakin reilussa maailmankaikkeudessa. Hyveistä palkitaan ja pahaa rangaistaan. Me voimme saada jonkun välittämään meistä. Voimme sytyttää ikiaikaisen voiman, meidän tarvitsee vain olla hyviä.
Koppin mukaan, jos haluamme ja aiomme kasvaa ihmisinä, ja löytää lisääntyvää vapautta ja onnellisuutta maailmassa – niin meidän täytyy käydä läpi toistuvia valeviattomuuden menetyksiä. Jokaisen uuden elämänvaiheen kynnyksenä on kriisi. Kriisin kautta menemme uuteen elämänvaiheeseen. Ja jokapäiväinen elämä on täynnä toistuvia pieniä pettymyksiä, kun elämä ei mene niin kuin haluamme. Se on luonnollinen osa aikuiseksi kasvamista, mikä jatkuu koko aikuiselämän. Se, miten pettymyksiinsä suhtautuu, määrittelee paljon, kuinka onnellinen elämässä on.
- Ehkäpä elämänviisaus ei ole muuta kuin antautumista sille, mitä emme voi muuttaa. Ja olla pahentamatta asioita odottamalla enemmän tai vähemmän kuin mitä elämä tarjoaa, ehdottaa Kopp.
Kaikki elämänsiirtymävaiheet tarvitsevat tilapäistä uskoa, siihen että tämä elämä on reilu satu, sellaisena kuin sen toivomme olevan. Muuten elämä olisi sietämätöntä. Jos elämän siirtymävaiheet tulevat liian varhain tai liian raa´asti, tai ne pitää kohdata emotionaalisen tekopyhyyden ilmapiirissä, niin teeskentelystä, että elämä on reilu satu voi tulla tarvittava suoja kestää yleensä koko elämää. Koppin mukaan tällaiseen neuroottiseen elämäntyyliin juuttuminen aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä.
Oman merkityksellisyytensä liiallinen korostaminen on taakka. Naiivi ymmärrys siitä, mikä meille tuo onnellisuutta elämässä, aiheuttaa väistämättömiä pettymyksiä ja liioiteltuja kärsimyksiä. Epärehellinen positiivisuus on Koppin mukaan tehotonta kieltämistä todellisia vaaroja kohtaan ja johtaa tarpeettomiin loukkaantumisiin. Toisessa äärimmäisyydessä on vainoharhainen ihminen, joka erehtyy pitämään vaarantunnetta koko ajan elämässä. Olemaan ylisuojelevan valppaana, vääristyneen tarkkaavana koko ajan. Molemmissa ääripäissä, kiinnittämällä liikaa huomiota siihen, mitä muut ajattelevat ja tuntevat, riskeeraamme sen tietämisen, mitä todella haluamme itsetässä elämässä.
Koppin mukaan ne, jotka valitsevat pyhimyksellisyyden valeviattomuutensa elämäntyyliksi, maksavat erityisen kovaa hintaa siitä, että heidän pitää näyttää hyviltä. Pinnallinen epäaitous vastaa määrältään pinnan alla olevaa kätkettyä julmuutta ja ilkeyttä. Eivät ”hyvät sielut” itse, eivätkä heidän uhrinsa ole valmistautuneita odottamattoman tuhoisuuden purkauksiin, jotka puhkaisevat niiden jotka-ovat-liian-hyviä-ollakseen-totta elämän. Mitä äärimmäisempi ja pinnallisesti ”puhdas” asenne on, sitä hajottavammat ovat sen alitajuiset seuraukset. Teeskentelyn hinta on pahempi kuin teeskentelemättömyyden. Mutta neuroosi ei ole ainut aikuisten valeviattomuuden muoto.
Ihminen voi, Koppin mukaan, silloin tällöin uppoutua fantisoimaan, päiväunelmoimaan, kun tietää, että se on vain tilapäistä pakoa arjesta. Se ei ole Koppin mielestä itsepetosta.
Toinen suhteellisen turvallinen suoja lapsuuden illuusioiden poistumisen kipua vastaan on osallistua kollektiiviseen tai yhteisölliseen valeviattomuuteen. Ryhmänjäsenenä voi tilapäisesti hylätä rajat käytännöllisen realiteetin ja toivotun fantasian välillä, kuten antautumalla kriittiseen päätöksentekoon. Hyväksymällä kulttuurisesti sanktioidut myytit ja sadut, voi juhlia kollektiivin tai yhteisön jaettuja fantasioita (joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä totuuden kanssa). Myöhemmin voi sieltäkin vetäytyä omaan yksityiseen ja henkilökohtaiseen näkökulmaansa maailmankaikkeudesta.
Jopa kaikkein primitiivisimmissäkin heimoissa on hyvin kehittynyt suullinen tarinoiden kertomisen perinne. Jokaisella yhteisöllä on lempitarinansa. Koppin mukaan toinen tarinoista on ns. keskeinen ja merkittävä ja toinen on ns. vähäisempi, viihdytykseen tai vitsailuun tarkoitettu tyylilaji. Näiden tarinoiden lisäksi yhteisöillä on omaan syntyynsä liittyviä pyhiä tarinoita, joilla yhteisöä pidetään kasassa. Näitä yhteisön omia pyhiä tarinoita ei pidetä myytteinä tai syntytarinoina, vaan yhteisön uskonnon ja ajatusjärjestelmän perustana. Myytit ovat pyhiä tarinoita jumalista ja demoneista sekä heidän yhteydestä ihmisten käyttäytymiseen.
Kun yksi kulttuuri valloittaa toisen, niin valloitetun kulttuurin jumalista tulee valloittajan kulttuurin demoneita. Klassisesta mytologiasta tulee kansantarina. Kun mytologian metaforat, vertauskuvat, menettävät voimansa, niin ryhmän mytologiasta tulee osa maallista tarinakirjallisuutta. Kuten on Koppin mukaan käynyt Vanhalle Testamentille länsimaissa.
Mytologioiden tutkija Joseph Campbell on yrittänyt palauttaa vanhojen hengellisten tarinoiden alkuperäistä voimaa. Campbellin mukaan myytillä on neljä tehtävää: 1) mystinen tai metafyysinen yritys palauttaa oman olemassaolonsa tietoisuuden edellytykset – pelottava luonne tästä kauheasta pelistä, jota elämäksi kutsutaan. 2) kosmologinen, myyttinen viittaus maailmankaikkeuteen, joka sallii tehdä järjellistä tästä paikasta, jossa elämme. 3) sosiologinen, erityisen sosiaalisen järjestyksen pätevöittäminen ja säilyttäminen. 4) psykologinen funktio, joka on Koppin mukaan asianmukaisin satujen kertomiselle.
Campbellin mukaan (esimerkiksi kirjassa Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot, alkuperäinen
The Hero with a Thousand Faces, 1949, Otava, 1990, 386 s.Suom. Hannes Virrankoski) myytti on opas ja tuki kestää tätä elämää syntymästä kuolemaan, kaikkien vaikeiden elämänvaiheiden läpi. Jokainen ihminen kohtaa samanlaisia elämään sisäänrakennettuja psykologisia ongelmia.
Campbellin mukaan ihmisen on vaikeaa syntyä toisen kerran, sosiaalisesti aikuiselliseen vastuuseen tässä elämässä. Myytin neljäs tehtävä on initioida, vihkiä yksilö oman psyykeensä kehitykseen, ohjata hänet kohti omaa sielullista rikastumistaan ja todellistumistaan. Henkistymistä kohti.
Yhteisön omilla tarinoilla, mitä ne sitten kulloinkin ovat, on yhä tarkoitus täyttää jäljelle jääneitä myyttisiä tarkoituksia. Kuten myyttisen maailmankaikkeuden hyväksyminen, usko yhteisön omaan satuun luo illuusion muodosta ja harmoniasta muuten ilman järjestystä olevassa epätäydellisessä elämässä. Yhteisön myytit ja sadut olettavat tietynlaisen maailmanjärjestyksen, jossa ihmisellä on keskeinen rooli.
Koppin mukaan lapsuuden saduilla on opetuksellinen valta, joka on verrattavissa aikuisten uskonnon myyttien pyhiin ohjeisiin. Syntiinlankeemuksen tarina Raamatussa varoittaa viattomuuden menetyksestä. Sen haastamisesta, että joku tietää meitä paremmin, mikä meille on hyväksi. Yksilöllinen kiusaus ja kutsumus itsensä henkiseen kehittämiseen ja seikkailuun on aina haaste vanhempien auktoriteetille. Uskonnollisissa uskomuksissa maallisen viisauden etsimistä on pidetty syntinä. Sen minkä itseään etsivä yksilö kokee vapautena, auktoriteetit määrittelevät tottelemattomuudeksi.
Koppin mukaan sadut jatkavat myyttien pyhien viestien kertomista. Pitkässä juoksussa, maallinen viisaus on vain yksi yhteisöllisen valeviattomuuden muoto. Yhteisöllinen valeviattomuus on vain yksi teeskentelyn muoto, joka tarjoaa kollektiivista suojaa yksilön lapsuuden lumouksen haihtumiselta. Yhteisön uskomusten kritiikitön hyväksyntä ja yhteenkuulumisen tunne sekä keskinäinen riippuvuus tarjoavat ahdasmielisyyden tilanteen, jossa vain yhteisön oma näkemys otetaan normaalina, luonnollisena tai todellisena. Yhteisöllinen valeviattomuus voi sokeuttaa niin, ettei ihminen näe moniarvoisen yhteiskunnan yhtäläisiä todellisuuskäsityksiä. Kopp luettelee 1970-luvulta esimerkeiksi oman armeijassa olemisensa, ahdasmieliset marxilaiset idealistit ja kovapäiset hipit. Vain heidän omalla realiteetilla oli merkitystä. Yhtenäinen ryhmä yhteisöllisesti valeviattomia ihmisiä jakavat toistensa tukevat näkemykset, joissa ei sulateta, että joku haastaa näkemykset. Platonin Luolan vangit kuvaa tätä kollektiivista solidaarisuutta.
Platon pyytää kuvittelemaan ihmisiä, jotka ovat lapsuudestaan riimutettu luolaan, jossa he näkevät vain luolanseinän. Jonkin matkan päässä yläpuolella ja heidän takanaan on nuotio palamassa. Tulen ja seinään kytkettyjen välissä on matala seinä. Seinän takana kulkee ihmisiä jatkuvana virtana. Ihmiset kantavat päänsä päällä kaikensorttisia hahmoja, jotka on tehty puusta ja kivestä. Nämä hahmot ovat riittävän korkealla, jotta ne näkyvät välissä olevan seinän yli. Luolan vangit näkevät näiden hahmojen heijastuvan seinälle nuotion valaisemana. Nämä luolan seinille heijastuvat varjot ovat luolanvankien yhteisöllisesti jaettu todellisuus. Luolanvankien kyseenalaistamaton kokemus maailmasta. He kaikki näkevät varjot luolanseinillä samalla tavalla. Se on ainut maailma, jonka he tietävät.
Seuraavaksi Platon pyytää kuvittelemaan, että yksi luolan vangeista pääsee irti riimuistaan. Hän näkee ihmiset ja nuotion sekä kuinka nämä heijastuvat luolan seinälle. Hän tietää, että muut vangit näkevät vain varjoja seinällä. Varjoja, joita he pitävät todellisuutena. Vapautunut vanki palaa valaistuttuaan kertomaan muille vangeille asian. Mikä on muiden vankien reaktio? Kun he tietävät vain oman maailmansa luolan seinälle heijastuvat varjot, he eivät ikinä usko vapautunutta vankia. Vapautuneen vangin selityksille nauretaan, hänestä aletaan tehdä pilkkaa. Jos vapautettu vanki haastaa tosissaan luolanvankien kyseenalaistamattomat uskomukset, luolanseinässä kiinni olevat vangit voivat repiä vapautuneen vangin kappaleiksi.
Toinen samanlainen tarina yhteisöllisesti jaetusta valeviattomuudesta löytyy kirjasta Gerholm T.R. - Magnusson S Ajatus, aate ja yhteiskunta - Länsimaisten aatteiden ja tieteitten, poliittisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien vuorovaikutus antiikista nykyaikaan (1972, 753 sivua). Siinä nämä tutkijat kertovat tarinan pythagoralaisista, jotka rakastivat matematiikkaa, kokonaislukuja ja järjestystä sekä sfäärien harmoniaa. Yksi heistä rakasti matematiikkaa niin, että tuli siinä sivussa keksineeksi neliöjuuren, josta ei tullut pelkkiä kokonaislukuja. Yhteisö palkkioksi hänen rakkaudestaan matematiikkaan, karkotti hänet yhteisöstään.
Kopp kirjoitta, että yhteisöllinen valeviattomuus vastustaa kaikenlaista moniarvoisuutta. Yhteisö on valmis uhraamaan kenet tahansa, joka uhmaa yhteisöä – ryhmäsolidaarisuuden hyväksi. Rankaisevat sosiaaliset sanktiot eivät ole ainoa asia, jota ryhmään sopeutumaton kohtaa. Yksin itsenäisen ihmisen on vaikea säilyttää luottamuksensa henkilökohtaisiin uskomuksiinsa, kun matkaa elämäänsä yksin. On tietysti myös toinen ääripää, jolloin yksilö mielisairaasti uskoo vain omiin uskomuksiinsa. Mutta neliöjuuren keksijän on vaikea vastustaa ryhmän yhteisöllisen ja petollisen valeviattomuuden sopimusta, joka kohtelee sopeutumatonta nöyryyttävästi ja hyväksikäyttävän korruptoitavasti.
- Kerro minulle, nisht-guted (äidin kutsumanimi, joka tarkoitti ei-hyvää) kuinka koko maailma voi olla hullu ja sinä olet ainoa terve, kysyi teini-ikäisen Koppin äiti Koppilta, kun tämä nuoren tapaan etsi itseään.
Kopp kertoo, että kysymys oli haastavan vaikea, eikä sitä pystynyt sivuuttamaan ilman itse-epäilyä. Hänen mukaansa hän joutui kestämään paljon tarpeetonta kärsimystä sen vuoksi, että hylkäsi oman kokemuksensa totuudesta yhteisölliselle valeviattomuudelle. Kesti kauan ennen kuin hän tajusi sen. Kyllä, oli olemassa hetkiä, jolloin hän oli oikeassa, vaikka kukaan ei nähnyt sitä silloin. Tai kuten filosofi George Bernard Shaw asian ilmaisee: ” 50 miljoonaa ranskalaista ei voi olla oikeassa”. Tai ironisemmin: ”100 000 kärpästä ei voi olla väärässä, pilaantunut on hyvää”.
Kopp kertoo, että oppiessaan vastustamaan ryhmäpainetta, hän oletti, että voisi saada useamman ihmisen kohtaamaan oman valeviattomuutensa. Hän uskoi, että ihmiset tunnistaisivat hänen näkökulmansa, ihailisivat häntä, ja antaisivat hänelle erityisiä etuoikeuksia. Ironista, Kopp kirjoittaa, juuri päinvastainen tuli todeksi.
Kopp toteaa, että kun yhteisöllinen valeviattomuus paljastuu meille, moni rohkaistuu siitä enemmän kuin pitäisi. Useimmat kuvittelevat, että muut ovat samalla tavalla, kuten he valaistuttuaan, valmiita uhraamaan valeviattomuutensa. Ei, valeviattomuuden vallassa elävät ovat valmiita tuomitsemaan, tai jopa kiroamaan ne, jotka ovat vapautuneita luolanvankeja tai ymmärtäneet, ettei neliöjuuresta aina tule kokonaislukuja. Luolanvankien ja pythagoralaisten tiivistyvä arvostelu voi painostaa ”yksinäisen suden” omaksumaan heidän näkemyksensä. Vapautunut luolanvanki sulkee silmänsä uusilta mahdollisuuksilta elääkseen elämäänsä ryhmässä - turvallisemmin, varmemmin, ja rajoittuneemmin jakaen sen, mitä ryhmän sokeus vaatii.
Kopp kirjoittaa H.G. Wellsin novellista ” The Country of the Blind” ( Sokeiden maa, http://www.thatmarcusfamily.org/philosophy/Amusements/Wells.pdf), jossa kirjoittaja varoittaa yhteisöllisen valeviattomuuden uhasta. 90 vuotta sitten Wells kirjoitti Etelä-Amerikkalaisesta mysteerisestä laaksosta, joka luonnonkatastrofin jälkeen oli ilman yhteyttä muuhun maailmaan. Outo sairaus aiheutti sen, että kaikki lapset syntyivät sokeina. Elämä laaksossa oli niin helppoa, ettei sokeutta oikeastaan edes huomattu. Viidentoista sukupolven jälkeen kukaan ei edes pohtinut sokeutta, joka oli luonnollinen asia edenmäisessä laaksossa. Seitsemän askeleen päästä ihmiset tunnistivat toisensa: sanojen intonaatiot olivat korvanneet ilmeet. Kerran heidän kylään tuli muukalainen, vuoristokiipeilijä, joka putosi kiipeilyonnettomuudessa laaksoon. Nunez, tämä muukalainen, tajusi, että kyläläiset olivat sokeita ja ajatteli hyötyvänsä siitä. Sen sijaan, hän sai huomata, että kyläläiset pitivät häntä näkevänä vammaisena. Sokeat kulkivat pimeässä helposti vuorisessa maastossa, jossa näkevä Nunez kompuroi ja välillä kaatuikin.
- Pitääkö sinua johtaa kuin lasta? Etkö kuule polkua, kun kuljet, sokea mies kysyi.
- Minä voin nähdä sen, Nunez nauroi
- Ei ole olemassa sellaista sanaa, kuin nähdä, sanoi sokea mies ja hetken tauon jälkeen
- Koska olet tyhmä, niin seuraa minun jalkojeni ääntä…
- Eikö kukaan ole kertonut sinulle, että yhdellä silmällä näkevä on Sokeiden maassa Kuningas, kysyi Nunez.
- Mikä on sokea, kysyi sokea mies huolettomasti olkansa ylitse.
Useiden vastaavanlaisten tilanteiden jälkeen Nunez luopui yrittämästä vakuuttaa paremmuuttaan sokeisiin nähden. Kun Nunez ei saanut näkökantaansa jaetuksi kenenkään kanssa, hän alkoi tuntea itsensä yksinäiseksi ja epävarmaksi. Nunez alkoi epäillä omaa mielenterveyttään. Lopulta hän alkoi kaivata vain yhtä asiaa – olla yksi sokeista. Nunez pyysi, että kyläläiset antaisivat anteeksi hänen kömpelyytensä ja hyväksyisivät hänet sokeiden maan kansalaiseksi. Nunez oli rakastunut yhteen kylän tytöistä ja halusi elää loppuelämänsä kylässä. Tytön perhe ja kyläläiset eivät hyväksyneet avioliittoa, koska Nunez oli niin omituisen kyvytön ja riittämätön. Asia vaivasi kyläyhteisöä niin, että he päättivät pyytää apua kylän parantajalta (medicine man), joka oli tunnettu syvällisestä ajattelustaan. Parantaja mietti, miten Nunez voitiin parantaa viastaan. Parantaja lausui lopulta:
- Nuo oudot asiat, silmät, jotka ovat upotettuna kasvoissa, ovat Nunezilla sairastuneet tavalla, joka vaikuttaa hänen aivoihinsa. Ne ovat suuresti turvonneet, hänen silmäluomensa liikkuvat, minkä johdosta hänen aivonsa ovat jatkuvassa ärsytyksessä ja tuhontilassa. Ja voin sanoa, melkoisella varmuudella, että parantaakseni hänet täydellisesti, se mitä meidän pitää tehdä on yksinkertainen kirurginen toimenpide, jossa nämä silmät, vaurioituneet kehonosat, poistetaan.
Aluksi Nunez ei pitänyt ajatuksesta, että hänen silmänsä poistetaan, mutta sitten hän alkoi epäillä itseään. Mistä hän tiesi paremmin tai varmemmin, mikä oli todellista ja mikä ei. Hän oli ainut kylässä, joka kompuroi vuoristopoluilla, muut liikkuivat varmasti ja arvokkaasti. Kun hän kysyi rakastetultaan, niin tyttö vastasi kyynelissä iloisena, että hänen rakkaastaan tulisi kokonainen ja normaali silmien poiston jälkeen. He voisivat elää onnellisena sen jälkeen, kuten muutkin kyläläiset.
Kopp kirjoittaa, että on kivuliasta olla sopeutumaton, ulkopuolinen.
Nunez halusi tämän tytön ja vielä enemmän kyläläisten hyväksynnän. Hänen oli mahdotonta luottaa omaan näkemykseensä, jota ei kukaan jakanut hänen kanssaan. Voisivatko he kaikki olla hulluja ja hän ainut terve?
Kopp kirjoittaa, että ainut syy miksi Nunez teki enemmän virheitä kuin muut, oli se, että hän kykeni näkemään enemmän mahdollisuuksia. Se, että Nunez näki enemmän kuin muut, ei tehnyt hänestä kuningasta, vaan narrin. Vain ylitiövaarallinen ja yksinäinen kiipeily pois laaksosta olisi ollut ainut keino paeta tarjottua hoitoa hänen näkemiseensä.
Kopp kirjoittaa (1978), että ryhmäpaine pakottaa luopumaan yksilöllisestä vaihtelusta, kun yhteisön valeviattomuus jatkuu – valtaapitävien taholta tulevina rankaisevina sanktioina.
- Luulemme, että vääräuskoisuudesta rankaiseminen päättyi barbaarisen espanjalaisen inkvisition loppuessa, mutta se jatkuu yhä virallisissa instituutioissa ulottuen brutaalin venäläisestä tavasta laittaa väärinajattelijat psykiatrisiin sairaaloihin aina amerikkalaisiin sotaoperaatioihin.
Kopp lataa sitten: Ryhmän tyrannia on suorassa suhteessa sen jäsentensä valeviattomuuden uskomuksen tasoon, että he tietävät mikä on parasta yksilölle.
Ryhmä pitää itseään hyvinä tyyppeinä, eikä voi ymmärtää, miksi joku voi vastustaa heidän tarjoustaan pelastaa eksynyt sielu. 1960- ja 1970-luvuilla oli itsetuntemuksen lisäämiseen tarkoitettuja ryhmiä, jotka paljastivat, että yhteisöllisen valeviattomuuden pakottava paine on elävästi läsnä ja ”hyväätarkoittavana”. Eikä nyky-Suomessa, 2010-luvulla tarvitse kuin avata puoliyhdeksän uutiset ja kuunnella poliittista puhetta erilaisissa poliittisissa yhteyksissä, niin yhteisöllinen valeviattomuus elää ja voi hyvin.
Kopp kertoo esimerkin miehestä, joka osallistui itsetuntemuksen lisäämisryhmiin, jotka tapasivat toisensa kaksi kertaa viikossa kuuden viikon ajan. Ryhmässä oli säännöt, että kaikkien piti olla aina paikalla ja ehdottoman rehellinen piti olla. Mies oli ollut kerran pois ryhmästä, joka ärsytti yhtä ryhmäläistä erityisesti.
- Viime viikolla, kun olit poissa, me kaikki kerroimme, mikä meille oli kaikkein tärkeintä elämässä. Onko sinulla jotakin, mikä on sinulle kaikkein tärkeintä elämässä?
- Totta kai on, mies vastasi.
- No, mitä se on, kysyi ärtynyt ryhmäläinen
- Ei kuulu sinulle, vastasi ryhmästä pois ollut mies.
Poisollut mies ei tarkoittanut olla tyly, mutta oli sovittu, että ollaan rehellisiä. Mutta tuon sanottuaan hän tunsi kuin olisi rikkonut jotain muinaista koodia, jonka mukaan ei saanut pidättää informaatiota ryhmältä.
Kopp kirjoittaa, että mikäli emme tunnista omaa herkkäuskoisuuttamme yhteisöllisen valeviattomuuden suhteen, niin emme tunnista yksilöllisen vapautemme ja persoonallisen identiteettimme eheyden mahdollisuuksia. 1970-luvulla Koppin mielestä tukahduttavia yhteisöllisen valeviattomuuden muotoja olivat rasismi ja seksismi. Molemmissa tapauksissa, sekä rasismin että seksismin uhrit syyttävät helposti itseään yhteisöllisen valeviattomuuden seurauksista itseään kohtaan.
Kopp kuvaa itseään 1970-luvun lopussa feministiseksi terapeutiksi, jonka osatehtävä oli validoida, tunnustaa naisten turhautuminen asemaansa seksistisessä yhteiskunnassa. Kopp kirjoittaa Ellenistä, joka on turhautunut kotirouva, ja joka on uhrannut oman elämänsä perheensä hyvinvoinnin alttarille. Älykäs, mielikuvitusrikas ja aloitekykyinen keski-ikäinen nainen alkaa pitää itseään, syyllisenä, nöyryytettynä ja yliväsyneensä. Viikonloppuna he olivat ostaneet miehen kanssa lapsille akvaarion, jossa kaikki meni pieleen. Akvaario ei toiminut, yksi kala söi muita kaloja jne. Tämä keski-ikäinen nainen alkoi psykoterapiassa fantisoida, miltä tuntuisi olla vapaana kaikista stresseistä ja elämän vastoinkäymisistä. Koppin tulkinnan mukaan Ellen on vain yksi monista tukahduttavan valeviattomuuden uhreista yhteiskunnassa.
- Niin kauan kuin ellenit uskovat patriarkaaliset myytit ja seksistiset sadut. joiden tarkoituksena on rauhoittaa naisia ja ylläpitää meidän tavanomaista viisautta, niin kauan naisten täytyy maksaa hintaa, jossa hän uhraa oman välittömän kokemuksensa ja päätöksensä, Kopp tiivistää.
Nyt 40 vuotta myöhemmin olemme nykyfeminismitutkimuksen toisessa ääripäässä. Kolme vasemmistolaista tutkijaa Helen Pluckrose, James A Lindsay ja Peter Boghossian kirjoittivat 20 tieteenkaapuun puettua täyttä hölynpölyartikkelia feminismistä. Seitsemän kahdestakymmenestä artikkelista hyväksyttiin julkaistavaksi, kolmessa huipputiedelehdessäkin. Tutkijat halusivat tuoda esille epäkohtatutkimusta (grievance studies), joiden johdosta yliopistoissa on tullut yhteiskunnallisten epäkohtien oikominen totuutta tärkeämmäksi.
Takaisin Koppiin, Kopp kirjoittaa, että on joskus vaikeaa nähdä, että on olemassa useampia henkilökohtaisia vaihtoehtoja, joista voi valita. Sen sijaan, että valitaan, mitä yhteisöllisten standardien mukaan on ”oikea tapa”. Pitää oppia, Koppin mukaan, yhä uudelleen perustotuus, ettemme ole riippuvaisia toisista, jotka sanovat mitä meidän pitäisi tehdä tai sanoa. Joskus on vaikeaa tietää, että olemmeko paenneet Sokeiden maasta vai Sokeiden maahan.
Kopp kirjoittaa, että hänen huomionsa 1970-luvun lopussa oli kiinnittänyt kirjan nimi The God that failed (Jumala, joka epäonnistui). Siinä kommunismiin pettyneet älyköt kuvaavat valeviattomuuden lumouksensa purkautumista - pettymystä marxismiin ja kommunismiin. Monet heistä sittemmin kokivat saman ilmiön kääntyessään katolilaisiksi.
Kopp kirjoittaa, että on mahdollista samalla kertaa olla terve ja kuvitella olevansa sairas. Mutta voi olla myös hullu tietämättä sitä itse. On mahdollista kuvitella olevansa terve, kun oikeastaan on aivan hullu.
Kopp ryhtyy pohtimaan seuraavia asioita: Mikä on todellista ja mikä ei ole? Kuka on terve ja kuka on sairas? Koska teen oikein ja koska teen väärin?
Kuka tietää? Koppin mukaan ainut mahdollinen vaihtoehto tietämisen kysymykseen on lakata hakemasta vastausta. Koppin mukaan hän on harmonisimmillaan, kun hän unohtaa koko kysymyksen siitä, kuka tietää. Vaikka hän on lakannut hakemasta vastauksia Suuriin Kysymyksiin, niin välittömissä arkielämän kysymyksissä hän luulee tietävänsä.
- Kaikkien konfliktien ja ristiriitojen alkuperä on kokemuksessani minun ja muiden välillä siinä tosiasiassa, että liian usein en tiedä, mitä tunnen, en sano mitä tarkoitan, enkä tee mitä sanon. Eli mitä suurimmassa määrin, rehellisyydestä itselle.
Kopp kirjoittaa, että kun hän on kykenevä paikallistamaan missä itse on, niin hän ei tiedä, missä suhteessa hän on muihin. Useimmat meistä valitsevat viettää aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden ilmaistut uskomukset ovat samansuuntaisia kuin omamme. Kopp kuvaa Vietnamin sodan aikaa Amerikassa. Jokainen, jonka hän tunsi, oli sotaa vastaan. Silti suurimmalla osalla amerikkalaisista oli toisenlainen näkemys kuin hänellä. Koppin oli vaikea ymmärtää, miksi kesti niin kauan ennen kuin amerikkalaisten näkemykset muuttuivat.
Kopp kirjoittaa, että meille opetetaan aikuisten toimesta, että elämä on järjestyksessä ja ymmärrettävää. Siten itse opimme, ettemme ymmärrä, mitä tämä kaikki oikeastaan on. Yhteiskunta opettaa meille perinteistä viisautta systeemistämme. Opimme pian, että yhteisöllinen valeviattomuus ei ole sen parempi kuin alkuperäinen lapsuuden valeviattomuutemme. Nuorena alamme vaatia yksilöllisyyttämme, uhmaisena liitymme sanktioituihin nuorisoalakulttuureihin, mutta ennemmin kuin huomaammekaan, useimmat meistä ovat ”sopeutuneet ja rauhoittuneet”, ”aikuistuneet”. Kun omaksumme oman aikamme nuorten aikuisten elämäntyyliin, kuvittelemme ylittäneemme vanhempiemme naiivit olettamukset elämästä. Jotkut jäävät sopeutumattomiksi koko elämänsä, ymmärtämättä, että lopulta kaikki ovat sopeutumattomia.
Koppin mielestä on vaarallista uskoa, että maailma on järjestyksessä ja ymmärrettävä. Kerta toisensa jälkeen asiat osoittautuvat muuksi kuin miltä ne näyttäytyvät. Samalla on tietenkin vaikea pitkään sietää ajatusta, että olemme merkityksettömiä hallitsemattomassa elämässä satunnaisessa maailmankaikkeudessa. Ryhmäuskomusten jakaminen on rajoittavaa, mutta yhtä epäluotettavaa on myös yksilöllinen näkökulma. Emme voi koskaan tietää varmaksi, että näkevätkö ihmiset asiat samalla tavalla kuin me.
Kopp pohtii sitä, kuinka moni aikuisista on vapautunut lapsuuden valeviattomuuden lumouksestaan, jota monet aikuisetkin yhä kannattavat. Toisaalta kuinka moni uhmaisesti pitää oman näkemyksensä, vain sen takia, ettei tiedä miten liittyä muihin ihmisiin. Kuinka moni löytää lumouksen haihduttua oman paikkansa yhteiskunnan rakenteissa. Missä määrin uhmamme yhteiskuntaa vastaan palvelee yhteiskuntaa yleensä. Kuka lopulta puhuu äänettömien puolesta. Miten ”kaupunkijuopot” päätyvät asemaansa. Miten kyläidioottien paikalle ilmaantuu aina joku toinen.
Jos elämällä ei lopulta ole sisäistä tarkoitusta, niin miltä tuntuu kohdata avuttomuutensa hallitsemattomassa maailmankaikkeudessa? Kopp kehottaa lukemaan uudelleen Lewis Carrollin Alice´s Adventures in Wonderland (Liisa ihmemaassa). Lapset ja aikuiset reagoivat eri tavalla lukemaansa. Lapsia tarina ihastuttaa ja pelottaa. Liisan tavoin useimmat lapset kieltäytyvät hyväksymästä Ihmemaan kaaosta sellaisena kuin se ilmenee. Viattomasti lapset tarrautuvat oletukseen, että kaikkien kokemusten täytyy olla merkityksellisiä. Mutta Ihmemaassa kaikilla on moraali, ”jos sen vain löytää”, mikä vain syventää vierailijan hämmennystä ja avuttomuutta.
Aikuiset Liisa Ihmemaassa-tarina saa nauramaan Ihmemaan koomiselle absurdiudelle ja älyttömille tilanteille. Kuten elämässäkin on aikoja, jolloin meidän täytyy nauraa itsellemme tai muuten kuolemme varmasti epätoivoomme. Liisa seikkailee Ihmemaassa, joka on mielipuolisen epäjohdonmukainen. Mikään ei hänestä tunnu ymmärrettävältä. Liisa ei ymmärrä sääntöjä säännöttömässä Ihmemaassa, samalla kun lukija koettaa yrittää turhaan ymmärtää Carrollin tekstin vertauskuvallisuutta omaan elämäänsä.
Liisa seuraa pelkkää uteliaisuuttaan Valkeaa Jänistä jäniksenkoloon. Viaton lapsi on hetkessä vetäisty pelottavaan tilanteeseen, jossa tavalliset ajattelun muodot ovat vailla merkitystä. Sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kielen tutut tavat eivät enää päde. Lopulta täysin annettuna otetut ajan ja paikan käsitykset eivät pidä paikkaansa. Liisa yrittää tyhjästi toistaa aikaisemman elämän syvästi opittuja asioista ja soveltaa niitä nykyiseen kaoottiseen tilanteeseen. Liisa lukee kertotauluja ääneen, niiailee ja ihmettelee mille leveysasteelle on tullut, ymmärtämättä mitä leveysaste tarkoittaa.
Koppin mukaan Ihmemaa on paikka, jossa jokapäiväiset oletukset eivät pidä paikkaansa. Jokapäiväiset oletukset osoittautuvat tyhjiksi illuusioiksi, joihin emme voi luottaa. Sitten vielä eläimet alkavat puhua. Elottomat esineet saavat persoonallisuuden. Objektit ja symbolit tulevat toisiinsa vaihdettaviksi. Syy ja seuraus ei toimi enää vain yhteen suuntaan. Kaikki meidän vanhat tutut ideat osoittautuvat naurettavan pätemättömiksi ja logiikkamme johtaa vain vääriin johtopäätöksiin.
Kun Liisa ei voi enää luottaa uskomustensa olevan järkeviä, hän tajuaa turvallisuuden menettämisen myötä, menettävänsä myös identiteettinsä. Sama vaikea hämmentävä kysymys
piinaa Liisaa koko hänen seikkailunsa ajan: ” Mutta sitten … kuka minä olen?”.
Lopulta Liisa päätyy viimeiseen testiin Ihmemaan säännöistä, kuten kirjan lukeneet muistavat, halveksittavaan oikeussalikohtaukseen, jossa ”Laki” itse on kokeilu. Liisalle Ihmemaa ja maanpäälliset oikeudet ovat sama asia – molemmissa oikeus on mielivaltainen ja epäjohdonmukainen. Molemmat järjestelmät ovat sekavia ja epäreiluja. Tämä samankaltaisuus uhkaa Liisan todellisuudentajua, kun hän ymmärtää, että hänen jokapäiväinen elämänsä on yhtä kaoottinen yhdistelmä anarkiaa ja keinotekoisuutta. Kun Liisa kokee lähes ylivoimaiselta tuntuvan valeviattomuuden menetyksen, hän kääntyy kohti sitä ainoaa pelastusta, joka on tarjolla lapselle, joka liian aikaisin yrittää ylittää tämän kauhean valeviattomuuden kynnyksen:
- … kauhean ja hyväksymättömän totuuden täydellinen ja aktiivinen kieltäminen keinona torjua symbolisesti täysi hulluus ja samalla säilyttää tavallisen olemassaolonsa terve hulluus.
Liisan pyyntö järkevään ja ymmärrettävään kokemukseen heittää hänet ainoaan mahdolliseen, vaikkakin keinotekoiseen maailmaan, jossa äärimmäisen epärationaalinen tekee elämän terveeksi.
Täten Carrollin kirja paradoksaalisesti sekä kieltää että vahvistaa valeviattomuuden maailmanjärjestyksen. Kirja tarjoaa tietynlaisen katarttisen kokemuksen, joka ei voi koskaan täysin vapauttaa valeviattomuudesta, mutta jonka täytyy, järjellisyyden nimissä, aika ajoin vapauttaa meidät valeviattomuudesta vitsissä, mielikuvituksessa, tai unessa. Ihmemaan olennot ja heidän maailmansa eivät ole korttipakasta vedettyjä loppujen lopuksi. Ne ovat, niin sanoaksemme, todellisempia kuin todellisuus. Koppin mukaan, herätäksemme elämään, kuten useimmat meistä tietävät, täytyy toimia ikään kuin todellisuus olisi epätodellista, kuin tavallisen elämän kaaos olisi huvittavaa ”mielettömyyttä”.
Kopp kirjoittaa, että jokaisella meillä, jolla lapsuuden lumous haihtuu ja pettymys seuraa, niin elämän hallitsemattomuus houkuttelee, kuten Liisankin Ihmemaassa, pakenemaan ”rauhoittaviin” todellisuuksiin, jota yhteisöllinen valeviattomuus tarjoaa. Mutta mitä tahansa levottomuutta aiheuttavaa kohtaammekin Ihmemaassa, se, että elää omaa elämäänsä ilman tavanomaisia viisauksia tarjoaa suuremman vapauden kuin mitä ymmärrämme pyytää.
Vapaus valeviattomuudesta on vaikea säilyttää. Vapaus yhteisöllisestä valeviattomuudesta vaatii, että meidän on luotettava itseemme, vaikka kukaan muu ei ole kanssamme yhtä mieltä siitä, että tiedämme, mitä olemme tekemässä.
Lappeenrannassa 20.10.2018