Sheldon Kopp (1978) An End to Innocence- Making the Best of It- Tehdä siitä parasta mitä voi Osa X
Sheldon Kopp (1978) An End to Innocence- Making the Best of It- Tehdä siitä parasta mitä voi Osa X
Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence – Facing Life without Illusions. (“Viattomuuden loppu – kohdata elämä ilman harhakuvia”), 1978 Osa X
Koppin kahdeksannen kirjan kolmas osa on nimetty Dealing with the Disenchantment (”Pettymyksen käsittely”) ja yhdestoista luku on nimeltään Making the Best of it (“Tehdä siitä parasta mitä voi”).
Kopp kirjoittaa, että pala palalta hänen viattomuutensa häviää. Suurin osa hänen viattomuudestaan on menetetty, kadonnut ajatuksista, tai varastettu. Hän kertoo tulleensa pakotetuksi huomaamaan, että hänen henkilökohtaisella olemassaololla ei ole merkitystä tässä absurdin mielettömässä ja aseistariisuvan ennustamattomassa elämässä. Kopp pohtii kuinka vähämerkityksellisiä ovat toivo ja rohkeus, joilla hän jatkaa elämäänsä. Sillä, että kaikilla muillakin tilanne on sama, ei ole apua Koppin ajatteluun.
- Se että tuntee itsensä yksinäiseksi, avuttomaksi ja peloissaan olevaksi- se on asioiden perustilanne vain.
Koppin mielestä sen muistaminen auttaa, muttei kovin paljon. Mikään eläinlaji ei voi hallita omaa olemassaoloaan. Hänen mielestä ehkä ihminen on ainut, joka voi olla tietoinen tästä tukalasta tilanteestaan. Siitä että pian kuolemme, eikä meitä pian muista kukaan.
Muut nisäkkäät sen sijaan tuntuvat vain nauttivan olemassaolon tästä hetkestä – saa syödyksi, on lämmintä ja kuivaa. Vain ihminen kykenee huolestumaan siitä ettei tämä hetki kestä, kyseenalaistamaan kaiken ja kadottamaan tuon hetken vertaamalla sitä muihin hetkiin.
- Tietoisuutemme antaa meille kyvyn kuvitella, että asiat voisivat olla toisella tavalla kuin ovat.
Olemme tehneet muutoksia fyysisiin ja sosiaalisiin olosuhteisiimme, mutta ei taide eikä tiede ole Koppin mukaan antanut pysyvää merkitystä elämälle. Kopp pohtii onko “edistys” vienyt enemmän meritystä elämästä kuin sille antanut.
Kopp muistuttaa, että mielikuvitus on samalla kertaa kruunu ja risti. Siunaus ja taakka. Kun emme kykene elämään hetkessä, niin koetamme voimistaa hetken tunteitamme, pitkittää kokemusta ja yrittää saada sen toistumaan mahdollisimman monta kertaa.
Historiasta tiedämme jälkikäteen, että kokonaiset filosofiat ja kulttuurit ovat nousseet, kukoistaneet, heikentyneet ja kadonneet. Mielikuvitus saa meidät tarrautumaan uskoon, että voimme olla onnellisia tämän hetkenkin jälkeen. Koppin mielestä tällaisen ajattelun hinta on tarpeeton kärsimys, johon liittyy valeviaton teeskentely, mistä koko kirja kertoo.
Ilman illuusioita eläminen tuntuu sietämättömältä. Sellaisina aikoina on vaikeaa olla ajautumatta kuvittelemaan millaista elämämme voisi olla. Fantasiat alkavat sanoin: “ No, henkilökohtaisesti ajattelen niin, että…” tai “Se ei ole reilua. En ymmärrä miksi sen pitää olla sillä tavalla…” tai “En välitä, mitä muut sanovat, en vain voi hyväksyä että…”.
Yrittäessämme tehdä maailmastamme paremmin hallittavaa, me kaikki joskus teeskentelemme olevamme tärkeämpiä kuin itse asiassa olemme. Epätoivon aikoina kielteinen voimakin käy. Teemme melkein kaikkemme luodaksemme illuusion, että meidän yksilöllisyydellämme on jotain merkitystä. Instagram- tms. persoonallisuuksista Kopp ei edes nähnyt unia. Koppin mukaan me dramatisoimme, näemme oman roolimme erityisenä, huomattavan sankarillisena ja pyrimme “korkeampiin päämääriin”. Mutta toistuvasti valeviattomuutemme fantasiat keskeytetään muistutuksilla, että elämämme on lyhyt, asemamme haavoittuva ja panoksemme merkityksetön.
Ernest Becker kutsui tätä “elämän totaalisidokseksi” ( the total bind of life), jossa olemme vangittuja ratkaisemattomaan paradoksiin. Emme voi kauaa paeta shokeraavaa itsetietoisuutta, jossa olemme yhtä aikaa unelmoijia ja niiden tuhoajia, samalla kertaa rakastajia ja vihaajia, eläviä ja kuolleita.
Tähän itsetietoisuuteen Aatami ja Eevakin lankesivat. Jos eivät olisi tulleet tietoiseksi olemassaolostaan, joku olisi tiennyt mikä on heille parasta, he olisivat eläneet paratiisissa. Mutta kun he söivät tiedon puusta, niin he tulivat tietoisiksi haavoittuvuuksistaan ja vastuistaan. Tietoiseksi tultuaan heidät karkoitettiin paratiisista, maailmaan jossa he kärsisivät itsekseen. Tässä viattomuuden menetyksessä ihmiset näkevät maailman sellaisena kuin se on musertavana ja pelottavana – mikä tekee mahdottomaksi rutiinin, automaattisen, varman ja itseluottavaisen aktiviteetin. Juuri silloin, Kopp muistuttaa, me kaikki heräämme olemassaolon ahdistukseen, joka on erottamaton osa ihmisen elämää.
Kopp siteeraa Paul Tillichiä: tähän olemassaolon ahdistukseen heräämiseen liittyy pelko, jossa paljastuu, että kohtalo ja kuolema on uskomuksessamme, että voimme hallita elämäämme. Kuinka merkityksettömäksi elämä paljastuu, kun vaadimme että olemme erityisiä, mutta huomaamme, ettemme olekaan. Kuinka rajattu mahdollisuus meillä on vapautemme ja valintojemme suhteen. Sen suhteen että olemme hyviä tyyppejä.
Toisen maailmansodan jälkeen vallalla oli eksistentiaalinen epätoivo, jonka filosofisesti sanoiksi puki kalman kauniisti ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre. Hän painotti, että olemme maailmaan heitettyjä, emme ole itse tänne halunneet, emme ole nimeämme, perhettämme emmekä historiaamme valinneet. Nuoret ranskalaiset opiskelijat luulivat ymmärtävänsä Sartren viestin: elämällä ei ole merkitystä. Kaikki on epätoivoista. Ja he valitsivat kuoleman.
Kopp kertoo, etteivät opiskelijat ymmärtäneet Sartrea. Vaan väärinymmärsivät. Sartre ei kehottanut heitä tekemään itsemurhaa olemassaoloon heitettynä. Sartre tarkoitti ettei elämällä ole sisäänrakennettua merkitystä. Meistä kukin tuo omaan elämäänsä satunnaisen ja mielivaltaisen merkityksensä. Sartre itse ilmoitti valitsevansa ihmisen ja marxilaisen yhteiskuntanäkemyksen.
Sartre, Koppin mukaan, ei antanut itseään jymäytettävän sillä, että hän tietäisi jonkin korkeamman totuuden, tai että hän tietäisi todellisuuden perimmäisen merkityksen. Sartre salli itsensä muuttaa jokapäiväisen elämän tapahtumat festivaaleiksi.
Sartre päätyi kiusalliseen profeetan asemaan, kun hän koetti kertoa ihmisille uutisen, jonka he jo jokainen salaisesti tiesivät, mutta jota kukaan ei halunnut puhua ääneen. Elämän merkityksen näkeminen ei ole mitään muuta kuin ”keisarin uudet vaatteet”. Kukin voi pukea tiedollisen alastomuutensa päälle juuri sellaisia vaateita kuin mitä kukin halusi. Ihmiset tietävät, että heillä on taipumus ”suurennella” elämänkokemuksia, joita heillä on.
ihmiset kaikkialla ovat mielikuvituksensa avulla luoneet järjestystä, muotoa ja harmoniaa muuten turhauttavan monimerkitykselliseen, usein ärsyttävän heistä kiinnostumattomaan maailmaan. Tahtoen ja tarkoituksella, ihmiset valitsevat huiputtavansa itseään. Kriittisiä kommentteja itsensä huiputtajia vastaan esittäneitä on aina ja kaikkina aikoina sanktioitu. Niitä, jotka ovat sanoneet, ettei keisarilla ole vaatteita.
Itsensähuiputtaminen on ihanaa, kirjoittaa Kopp. Vain valeviaton teeskentely, luulo ettemme teeskentele aiheuttaa meille tarpeettoman kärsimyksen uhan. Stressin ja toivottomuuden aikoina tarvitsemme toisen, joka teeskentelee kanssamme, että kaikki on lopulta hyvin. Kaipaamme, että meistä pidettäisiin huolta kuin lapsena. Vaikeana päivänä on hyvä olla joku, jolle olemme jotakin erityistä, tärkeää, ainutlaatuista. Unohdamme mielellämme olevamme aikuisia ja tietävämme muita paremmin mikä meille on hyväksi. Kumppanimme ei tarvitse ottaa isän tai äidin roolia pitääkseen meistä huolta, vaan olla henkilökohtaisesti läsnä, halukas kuuntelemaan sympaattisesti ymmärtäen valituksia, joita ilmaisemme.
Mitä Koppin mukaan kuuntelijan pitää viestiä kuunneltavalle:
- Olen tässä ja pidän huolta. Olen pahoillani, että sinulla on niin kovat ajat nyt. Olen halukas kuuntelemaan, olemaan loukkaantunut kun sinuakin on loukattu. Ja kunnioittavan huolellisesti olemaan kertomatta sinulle, mitä sinun tulisi tuntea tai tehdä.
Jos tähän pystyy kaksi aikuista, jotka pysyvät aikuisina, niin käy hyvin.
Kopp kirjoittaa, että kun hän käy pohtimaan metafyysisiä ongelmia, niin hän päätyy voimaan huonosti. Itsensä epäily ja masennus seuraavat aina. Ainut ratkaisu on menettää mielenkiinto syviin metafyysisiin ongelmiin. Jos ei menetä, niin seurana on krooninen elämän taakka.
Kopp kirjoittaa, että kun hän yrittää epätoivoisesti löytää vastauksia lopullisiin kysymyksiin, niin hän päätyy masennukseen. Elämä on liian tärkeä asia otettavaksi liian vakavasti. Hän voi vapaasti näytellä viatonta. Voi vapaasti sanoa ja tehdä mitä haluaa. Kun millään ei merkitystä ja kaikki polut ovat samanarvoisia, on hän vapaa valitsemaan minkä haluaa. Tiede, politiikka, uskonto ja filosofia ovat vain yksinkertaisesti metaforisia tapoja katsella merkityksetöntä elämänmenoa. Intuitiivisena tyyppinä hän helposti ajautuu mystiseen ja epärationaaliseen ajatteluun.
Sielua etsivänä psykoterapian pyhiinvaeltajana Kopp, hän tietää – potilas ja terapeuttikokemuksestaan- että kaikki auttaa. Eikä mikään välttämättä auta kauan. On vain aika hyväksyä vastuunsa syyttelemättä muita. Hän ei välttämättä tee tietoisia päätöksiä, jotenkin hän vain huomaa, että päätös on jo tehty.
Kopp kirjoittaa, ettei psykologinen työ itsensä kanssa tule koskaan valmiiksi. Viattomuudelle ei päämäärää. Välillä elämän hyväksyy sellaisena kuin se on. Välillä uskottelee itselleen kaikenlaisia. Väärä usko ja illuusio elämän hallinnasta vain pahentaa asioita ja saa kärsimään. Kertomalla oman tarinansa, niin Kopp väittää, hän tekee elämästään parasta, mitä siitä voi tehdä.
Lappeenrannassa 2.6.2019
Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence – Facing Life without Illusions. (“Viattomuuden loppu – kohdata elämä ilman harhakuvia”), 1978 Osa X
Koppin kahdeksannen kirjan kolmas osa on nimetty Dealing with the Disenchantment (”Pettymyksen käsittely”) ja yhdestoista luku on nimeltään Making the Best of it (“Tehdä siitä parasta mitä voi”).
Kopp kirjoittaa, että pala palalta hänen viattomuutensa häviää. Suurin osa hänen viattomuudestaan on menetetty, kadonnut ajatuksista, tai varastettu. Hän kertoo tulleensa pakotetuksi huomaamaan, että hänen henkilökohtaisella olemassaololla ei ole merkitystä tässä absurdin mielettömässä ja aseistariisuvan ennustamattomassa elämässä. Kopp pohtii kuinka vähämerkityksellisiä ovat toivo ja rohkeus, joilla hän jatkaa elämäänsä. Sillä, että kaikilla muillakin tilanne on sama, ei ole apua Koppin ajatteluun.
- Se että tuntee itsensä yksinäiseksi, avuttomaksi ja peloissaan olevaksi- se on asioiden perustilanne vain.
Koppin mielestä sen muistaminen auttaa, muttei kovin paljon. Mikään eläinlaji ei voi hallita omaa olemassaoloaan. Hänen mielestä ehkä ihminen on ainut, joka voi olla tietoinen tästä tukalasta tilanteestaan. Siitä että pian kuolemme, eikä meitä pian muista kukaan.
Muut nisäkkäät sen sijaan tuntuvat vain nauttivan olemassaolon tästä hetkestä – saa syödyksi, on lämmintä ja kuivaa. Vain ihminen kykenee huolestumaan siitä ettei tämä hetki kestä, kyseenalaistamaan kaiken ja kadottamaan tuon hetken vertaamalla sitä muihin hetkiin.
- Tietoisuutemme antaa meille kyvyn kuvitella, että asiat voisivat olla toisella tavalla kuin ovat.
Olemme tehneet muutoksia fyysisiin ja sosiaalisiin olosuhteisiimme, mutta ei taide eikä tiede ole Koppin mukaan antanut pysyvää merkitystä elämälle. Kopp pohtii onko “edistys” vienyt enemmän meritystä elämästä kuin sille antanut.
Kopp muistuttaa, että mielikuvitus on samalla kertaa kruunu ja risti. Siunaus ja taakka. Kun emme kykene elämään hetkessä, niin koetamme voimistaa hetken tunteitamme, pitkittää kokemusta ja yrittää saada sen toistumaan mahdollisimman monta kertaa.
Historiasta tiedämme jälkikäteen, että kokonaiset filosofiat ja kulttuurit ovat nousseet, kukoistaneet, heikentyneet ja kadonneet. Mielikuvitus saa meidät tarrautumaan uskoon, että voimme olla onnellisia tämän hetkenkin jälkeen. Koppin mielestä tällaisen ajattelun hinta on tarpeeton kärsimys, johon liittyy valeviaton teeskentely, mistä koko kirja kertoo.
Ilman illuusioita eläminen tuntuu sietämättömältä. Sellaisina aikoina on vaikeaa olla ajautumatta kuvittelemaan millaista elämämme voisi olla. Fantasiat alkavat sanoin: “ No, henkilökohtaisesti ajattelen niin, että…” tai “Se ei ole reilua. En ymmärrä miksi sen pitää olla sillä tavalla…” tai “En välitä, mitä muut sanovat, en vain voi hyväksyä että…”.
Yrittäessämme tehdä maailmastamme paremmin hallittavaa, me kaikki joskus teeskentelemme olevamme tärkeämpiä kuin itse asiassa olemme. Epätoivon aikoina kielteinen voimakin käy. Teemme melkein kaikkemme luodaksemme illuusion, että meidän yksilöllisyydellämme on jotain merkitystä. Instagram- tms. persoonallisuuksista Kopp ei edes nähnyt unia. Koppin mukaan me dramatisoimme, näemme oman roolimme erityisenä, huomattavan sankarillisena ja pyrimme “korkeampiin päämääriin”. Mutta toistuvasti valeviattomuutemme fantasiat keskeytetään muistutuksilla, että elämämme on lyhyt, asemamme haavoittuva ja panoksemme merkityksetön.
Ernest Becker kutsui tätä “elämän totaalisidokseksi” ( the total bind of life), jossa olemme vangittuja ratkaisemattomaan paradoksiin. Emme voi kauaa paeta shokeraavaa itsetietoisuutta, jossa olemme yhtä aikaa unelmoijia ja niiden tuhoajia, samalla kertaa rakastajia ja vihaajia, eläviä ja kuolleita.
Tähän itsetietoisuuteen Aatami ja Eevakin lankesivat. Jos eivät olisi tulleet tietoiseksi olemassaolostaan, joku olisi tiennyt mikä on heille parasta, he olisivat eläneet paratiisissa. Mutta kun he söivät tiedon puusta, niin he tulivat tietoisiksi haavoittuvuuksistaan ja vastuistaan. Tietoiseksi tultuaan heidät karkoitettiin paratiisista, maailmaan jossa he kärsisivät itsekseen. Tässä viattomuuden menetyksessä ihmiset näkevät maailman sellaisena kuin se on musertavana ja pelottavana – mikä tekee mahdottomaksi rutiinin, automaattisen, varman ja itseluottavaisen aktiviteetin. Juuri silloin, Kopp muistuttaa, me kaikki heräämme olemassaolon ahdistukseen, joka on erottamaton osa ihmisen elämää.
Kopp siteeraa Paul Tillichiä: tähän olemassaolon ahdistukseen heräämiseen liittyy pelko, jossa paljastuu, että kohtalo ja kuolema on uskomuksessamme, että voimme hallita elämäämme. Kuinka merkityksettömäksi elämä paljastuu, kun vaadimme että olemme erityisiä, mutta huomaamme, ettemme olekaan. Kuinka rajattu mahdollisuus meillä on vapautemme ja valintojemme suhteen. Sen suhteen että olemme hyviä tyyppejä.
Toisen maailmansodan jälkeen vallalla oli eksistentiaalinen epätoivo, jonka filosofisesti sanoiksi puki kalman kauniisti ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre. Hän painotti, että olemme maailmaan heitettyjä, emme ole itse tänne halunneet, emme ole nimeämme, perhettämme emmekä historiaamme valinneet. Nuoret ranskalaiset opiskelijat luulivat ymmärtävänsä Sartren viestin: elämällä ei ole merkitystä. Kaikki on epätoivoista. Ja he valitsivat kuoleman.
Kopp kertoo, etteivät opiskelijat ymmärtäneet Sartrea. Vaan väärinymmärsivät. Sartre ei kehottanut heitä tekemään itsemurhaa olemassaoloon heitettynä. Sartre tarkoitti ettei elämällä ole sisäänrakennettua merkitystä. Meistä kukin tuo omaan elämäänsä satunnaisen ja mielivaltaisen merkityksensä. Sartre itse ilmoitti valitsevansa ihmisen ja marxilaisen yhteiskuntanäkemyksen.
Sartre, Koppin mukaan, ei antanut itseään jymäytettävän sillä, että hän tietäisi jonkin korkeamman totuuden, tai että hän tietäisi todellisuuden perimmäisen merkityksen. Sartre salli itsensä muuttaa jokapäiväisen elämän tapahtumat festivaaleiksi.
Sartre päätyi kiusalliseen profeetan asemaan, kun hän koetti kertoa ihmisille uutisen, jonka he jo jokainen salaisesti tiesivät, mutta jota kukaan ei halunnut puhua ääneen. Elämän merkityksen näkeminen ei ole mitään muuta kuin ”keisarin uudet vaatteet”. Kukin voi pukea tiedollisen alastomuutensa päälle juuri sellaisia vaateita kuin mitä kukin halusi. Ihmiset tietävät, että heillä on taipumus ”suurennella” elämänkokemuksia, joita heillä on.
ihmiset kaikkialla ovat mielikuvituksensa avulla luoneet järjestystä, muotoa ja harmoniaa muuten turhauttavan monimerkitykselliseen, usein ärsyttävän heistä kiinnostumattomaan maailmaan. Tahtoen ja tarkoituksella, ihmiset valitsevat huiputtavansa itseään. Kriittisiä kommentteja itsensä huiputtajia vastaan esittäneitä on aina ja kaikkina aikoina sanktioitu. Niitä, jotka ovat sanoneet, ettei keisarilla ole vaatteita.
Itsensähuiputtaminen on ihanaa, kirjoittaa Kopp. Vain valeviaton teeskentely, luulo ettemme teeskentele aiheuttaa meille tarpeettoman kärsimyksen uhan. Stressin ja toivottomuuden aikoina tarvitsemme toisen, joka teeskentelee kanssamme, että kaikki on lopulta hyvin. Kaipaamme, että meistä pidettäisiin huolta kuin lapsena. Vaikeana päivänä on hyvä olla joku, jolle olemme jotakin erityistä, tärkeää, ainutlaatuista. Unohdamme mielellämme olevamme aikuisia ja tietävämme muita paremmin mikä meille on hyväksi. Kumppanimme ei tarvitse ottaa isän tai äidin roolia pitääkseen meistä huolta, vaan olla henkilökohtaisesti läsnä, halukas kuuntelemaan sympaattisesti ymmärtäen valituksia, joita ilmaisemme.
Mitä Koppin mukaan kuuntelijan pitää viestiä kuunneltavalle:
- Olen tässä ja pidän huolta. Olen pahoillani, että sinulla on niin kovat ajat nyt. Olen halukas kuuntelemaan, olemaan loukkaantunut kun sinuakin on loukattu. Ja kunnioittavan huolellisesti olemaan kertomatta sinulle, mitä sinun tulisi tuntea tai tehdä.
Jos tähän pystyy kaksi aikuista, jotka pysyvät aikuisina, niin käy hyvin.
Kopp kirjoittaa, että kun hän käy pohtimaan metafyysisiä ongelmia, niin hän päätyy voimaan huonosti. Itsensä epäily ja masennus seuraavat aina. Ainut ratkaisu on menettää mielenkiinto syviin metafyysisiin ongelmiin. Jos ei menetä, niin seurana on krooninen elämän taakka.
Kopp kirjoittaa, että kun hän yrittää epätoivoisesti löytää vastauksia lopullisiin kysymyksiin, niin hän päätyy masennukseen. Elämä on liian tärkeä asia otettavaksi liian vakavasti. Hän voi vapaasti näytellä viatonta. Voi vapaasti sanoa ja tehdä mitä haluaa. Kun millään ei merkitystä ja kaikki polut ovat samanarvoisia, on hän vapaa valitsemaan minkä haluaa. Tiede, politiikka, uskonto ja filosofia ovat vain yksinkertaisesti metaforisia tapoja katsella merkityksetöntä elämänmenoa. Intuitiivisena tyyppinä hän helposti ajautuu mystiseen ja epärationaaliseen ajatteluun.
Sielua etsivänä psykoterapian pyhiinvaeltajana Kopp, hän tietää – potilas ja terapeuttikokemuksestaan- että kaikki auttaa. Eikä mikään välttämättä auta kauan. On vain aika hyväksyä vastuunsa syyttelemättä muita. Hän ei välttämättä tee tietoisia päätöksiä, jotenkin hän vain huomaa, että päätös on jo tehty.
Kopp kirjoittaa, ettei psykologinen työ itsensä kanssa tule koskaan valmiiksi. Viattomuudelle ei päämäärää. Välillä elämän hyväksyy sellaisena kuin se on. Välillä uskottelee itselleen kaikenlaisia. Väärä usko ja illuusio elämän hallinnasta vain pahentaa asioita ja saa kärsimään. Kertomalla oman tarinansa, niin Kopp väittää, hän tekee elämästään parasta, mitä siitä voi tehdä.
Lappeenrannassa 2.6.2019