Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet - Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus - Osa III
Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY- Osa III
Toisen osan nimenä Koppin psykoterapeuttista pyhiinvaellusta käsittelevässä kirjassa on Tarinat.
Kopp kirjoittaa, että Gilgames on vanhin meidän päiviimme säilynyt kaunokirjallinen teos, jossa kerrotaan jumalia vastaan nousevasta ihmisestä. Noin 4000 vuotta sitten, Mesopotamian kulttuurin alkuaikoina, Gilgamesin tarina kaiverrettiin nuolenpääkirjoituksella 12 savitaululle muinaisseemiläisellä akkadin kielellä. Kertomus onnistuttiin tulkitsemaan British Museumissa vuosisata sitten.
Jokaisella ihmisellä on varjo jota hän pakenee
Gilgames oli väkevä, komea ja viisas, suuri soturi – kaksi kolmannesta jumalaa ja yksi kolmannes ihmistä. Hän hallitsi kaupunkiaan Urukia, jonka suuret muurit hän oli rakentanut, mahtavana ja loistokkaana, mutta tyrannimaisen julmana. Urukin miehet kunnioittivat hänen mahtiaan, mutta inhosivat hänen pöyhkeyttään.
Gilgames sortaa heitä, kunnes heidän mittansa tulee täyteen. Urukin miehet kääntyvät jumalatar Arurun puoleen ja pyytävät tätä luomaan Gilgamesille kaksoisolennon, jolla olisi yhtä suuret voimat ja hurja sydän. Niin Gilgames kohtaisi vertaisensa, kukistuisi ja jättäisi Urukin kansan rauhaan.
Viisaudessaan Aruru luo kaksoisolennon, josta tulee Gilgamesin eläimellinen luonto. Olento joka murtaa hänen ylpeytensä osoittamalla Gilgamesille, että hän on vain ihminen. Jokaisella ihmisellä on varjo, jota hän pakenee. Gilgamesille se on savesta muovattu Enkidu, joka ei tunne ihmisiä eikä maita, vaan kulkee karjan ja kasvillisuuden jumalan asussa.
Jokaiselle ihmiselle kummittelee oma kaksoisolento, joka edustaa kaikkea sitä, minkä hän tahtoisi itsessään kieltää. Koppin mukaan siinä määrin kuin kiellän salaisen kaksoisminäni, niin siinä määrin myös persoonallisuuteni vääristyy neuroottisen karikatyyrin irvokkaaksi naamioksi. Ihminen näyttäytyy irvokkaana kaksoisolennon valossa.
Kopp kirjoittaa, että jokaisella ihmisellä on oma enkidunsa, salattu minänsä. Mitä vähemmän ihminen on kosketuksissa kaksoisolentoonsa, sitä enemmän hänen elämänsä on tyhjää ja onnetonta parodiaa.
Kopp muistuttaa, että vahva mies, joka porskuttaa eteenpäin, joutuu kohtaamaan oman pehmeän avuttomuutensa. Ilman heikkoa ja passiivista kaksoisolentoaan vahva mies menettää myös kykynsä hellyyteen ja lempeyteen.
Mukavan miehen taasen on opittava ensin tuntemaan häikäilemättömän vaarallinen kaksoisolentonsa, oma piilevä raivonsa.
Kaksoisolento Enkidu saadaan kiinni kyläläisten ja Gilgamensin juonen avulla, jossa kaunis ilotyttö avaa sovitusti povensa ja Enkidu ja ilotyttö rakastelevat kuusi päivää ja seitsemän yötä. Rakasteltuaan Enkidu ei voi palata karjansa luokse, koska hänen kanssaan eläneistä eläimistä tuntuu, ettei Enkidu ole enää yksi heistä. Enkidu ei enää pysty juoksemaan eläinten lailla, jolloin Enkidu tietää olevansa ihminen. Ilotyttö suostuttelee Enkidun lähtemään kanssaan Urukiin. He suuntavat pyhään temppeliin, jumalten majaan, tapaamaan mahtavaa Gilgamesia ja haastamaan hänet taisteluun. Taistelussa Enkidu ja Gilgames ovat yhtä vahvoja, tunnustavat toisensa vahvuuden ja vannovat ystävyyttä toisilleen. Gilgames pyytää Enkidea avuksi tuhoamaan pahan metsänvartijan, hurjan Humbaban.
Ennusunien ohjaamana, Gilgamesin äidin rakastavien rukousten turvaamina ja jumalten varjelemina Gilgames ja Enkidu selviävät vaarallisesta matkasta.
Paha nainen ja ainainen muutos sekä kuolevaisuus
Myytti naisen pahuudesta elää vahvana, Kopp kertoo. Nainen on ´vaarallinen sukupuoli´, jonka tehtävänä on herättää miesten halut, mutta niin tekemällä nainen pettää miehet ja riistää miehiltä heidän mahtinsa.
Kopp muistuttaa I Chingin sanoin, että koskaan ei ole ääripäätä ilman toista, ei totuutta ilman loogista vastakohtaa, ei niin pitkää matkaa yhteen suuntaan, ettei lopulta kuljettaisi täyttä ympyrää.
Kopp kirjoittaa, ettei kukaan mies voi olla täydesti mies, ellei hän tule sinuksi sisimpänsä naisellisen puolen kanssa. Sama pätee naisiin ja heidän miehiseen varjoonsa. Ne jotka eivät tunne seksuaalisia vastapuoliaan, jäävät absurdeiksi karikatyyreiksi niistä ihmisistä, joita tahtoisivat olla. Koska he eivät tunne sisimmässään piilevää toista, he tuntevat vihaa ja epäluuloa vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Koppin tekstiä voi miettiä vasten nykyistä kaikkialle tunkevaa ”kiintiöhomous”- ajattelua, eli sitä että joka asiassa pitää keskustella samaa sukupuolta olevasta seksuaalisesta kiinnostuksesta. Kuinka täydeksi ihminen voi tulla? Kuinka karikatyyriksi hän voi jäädä?
Enkidu kuolee tarinan käänteissä ja Gilgames havahtuu omaan kuolevaisuuteensa ja alkaa etsiä kuolemattomuutta. Gilgamesia koetetaan neuvoa matkallaan kuolemattomuuden etsimiseksi, muttei hän anna puhua itseään ympäri. Lopulta päästessään Utnapistimin, kuolemattomuuden tiedon haltijan luokse, Gilgames kuulee tältä, ettei mikään kestä ikuisesti.
Gilgames tivaa Utnapistimiltä, miten hän oli saanut tiedon ja tarina muistuttaa Raamatun vedenpaisumus tarinaa. Samalla Gilgames tajuaa, etteivät jumalat suo hänelle samaa kohtaloa, jolloin Gilgames antaa vallan pettymykselleen ja uupumukselleen.
Utnapistim säälii niin Gilgamesia, että kertoo, että meren pohjassa kasvaa kasvi, joka voi antaa uuden elämän. Gilgamesia on kielletty kastamasta käsiään veteen matkallaan. Gilgames saa yrtin haltuunsa, mutta käärme nappaa yrtin ennen kuin Gilgames ehtii syödä sen. Gilgames istuu ja itkee tajutessaan, että kaikki hänen yrityksensä voittaa vanhuus ja kuolema ovat valuneet tyhjiin.
Gilgames oppii lopullisesta pettymyksestään, ettei kuolemattomuutta kannata tavoitella. Hänen on kohdattava oma kuolemansa silmästä silmään. Gilgames suuntaa kohti kotia, Urukia, jossa hänen on elettävä loppuelämänsä niin kuin parhaiten taitaa.
Kuinka ihminen oppisi pettymyksistään?
Kopp kirjoittaa, että me psykoterapeuttiset pyhiinvaeltajat olemme tragikoomisessa tilanteessa. Elämme elämää, joka ei ole omaa tekoamme. Synnymme sekasortoiseen maailmaan, perheeseen jota emme valinneet, olosuhteisiin joissa saattaisi olla hieman varaa parantaa ja meitä jopa kutsutaan nimellä, jota emme ole itse saaneet päättää. Tämä on absurdia.
Kopp kuittaa lapsuuden ylenmääräisen pohdiskelun sanomalla: vanhempiin joutuu aina pettymään, tavalla tai toisella. Pettymyksiä riittää. Elämää on pohjimmiltaan mahdoton hallita. Suuri osa meistä koettaa uskotella itselleen, ettemme ole noin avuttomia muuttamaan maailmaa tai pitämään huolta itsestämme, ainakin lapsina. Ainakin kuvitelmissamme.
Näitä lapsuudessa kehitettyjä kuvitelmia, joita elätellään aina terapeutin vastaanotolle saakka, kutsutaan neurooseiksi. Mutta kuten Gilgames-eepoksesta saakka voimme nähdä, näin Kopp rauhoittelee, ihmiset ovat kautta aikojen elätelleet illuusioita ( tai pakonomaista tekemistä, päihteiden käyttöä tms.) suojellakseen itseään siltä tuskalta, jota he tuntevat tajutessaan hetkellisen olemassaolonsa merkityksettömyyden. Sen etteivät mahda mitään turhalle ja mielettömälle kärsimykselleen. Me kaikki olemme päivänkorentoja.Elämme vain päivän, kuten päivänkorento.
Minkä ihmeen takia? Mitä itua siinä on? Ei yhtään mitään. Niin vain on. Se ei ole hyvä eikä paha. Elämä vain kulkee vääjäämättä kulkuaan.
Kopp kirjoittaa, että:
- Potilas-pyhiinvaeltaja väittää, että kaikella täytyy olla jokin tarkoitus, josta hän ei vain vielä ole päässyt perille.
Potilas-pyhiinvaeltaja uskoo, että perille päästyään hän olisi onnellinen. Hän uskoo, että jos hän vain voisi ymmärtää, jos terapeutti vain selittäisi sen hänelle, hän pystyisi ottamaan elämän sellaisena kuin se on ja olemaan onnellinen.
Kopp täräyttää: Elämän tarkoituksen voi ymmärtää, muttei koskaan selittää. Juju on siinä, ettei ole mitään jujua.
Koppin mukaan ehkä kaikkein vaikeinta potilaalle on hyväksyä, että on aivan tuiki tavallinen. Ihmiset ovat kaikki samanlaisia. Tuiki tavallisia.
Kopp kertoo, että potilaat eivät voi tätä hyväksyä. He aloittavat neuvottelun. Potilas tarjoutuu tekemään sopimuksen, hän tekee psykoterapeutista erikoisen, jos psykoterapeutti antaa potilaan olla erikoinen, ei vain tavallinen. Potilaan tarina tekee hänestä erikoisen, potilas haluaa uskotella psykoterapeutille. Kukaan muu ei ole kärsinyt tällä tavalla, eihän?
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutilla on suuri tarve olla erikoinen myös, mutta Koppin kanssa kauppoja ei tule. Sillä joka kerta kun Kopp tekee nuo erikoisuuspyrkimyskaupat, niin hän joutuu katumaan, koska jotenkin aina käy niin, että potilas haluaa olla erikoisempi kuin mitä psykoterapeutti saa olla.
Potilas ei halua uskoa psykoterapeutin olevan tuiki tavallinen, eikä erikoinen. Koska psykoterapeutti ei näytä tarpeeksi onnettomalta, kuten tavallisen ihmisen pitäisi näyttää, niin ei ole mahdollista, että hän on tuiki tavallinen - hänellä täytyy olla jotain salattua viisautta, josta täytyy päästä osalliseksi. Kopp ivailee, että psykoterapeutin pitäisi valehdella olevansa erikoinen, jotta saisi potilaansa tuntemaan olonsa paremmaksi – meidän erikoisten kesken.
- Mutta miltä sinusta oikeasti tuntuu?, potilas koettaa kysyä loputtomiin säilyttääkseen uskonsa psykoterapeutin erikoistuuteen.
Tietysti vaihtamalla potilaan lääkkeitä yhdestä toiseen tiheään tahtiin, voi välttyä koko tältä kiusalliselta psykoterapeuttiselta keskustelulta ja oivallukselta. Sovitaan, ettei meidän täydy yhdessä tätä tajuta.
Kopp kirjoittaa, että hän koettaa välttää erikoisuuden houkutusta, pitää huolta itsestään ja pysyä järjissään.
” Elämme sattumanvaraisessa maailmassa, ja aika on vähissä. Se valuu käsistä, kun sitä tuhlaa valittamalla, säälimällä itseään, yrittämällä olla jotain erikoista, koettamalla saada hyvitystä vastoinkäymistään”.
Jokaisella psykoterapeuttisella istunnolla on alku, keskikohta ja loppu
Kopp kirjoittaa tavastaan tehdä psykoterapiaa. Tapaamiset ovat lyhyitä ja päättyvät kun sovittu aika on kulunut. Ja jonakin päivänä tiemme erkanevat. Terapian jälkeen emme näe enää koskaan toisiamme. Siinä kaikki.
Tietoisuus tästä auttaa Koppia pitämään mielessä, kuinka hetkellinen on jokainen terapiatapaaminen, kuinka ohikiitävä on jokainen kohtaaminen.
Oman kuolevaisuutensa jatkuva tiedostaminen tekee merkitykselliseksi sen ja vain sen, mitä tapahtuu juuri nyt.
Kaikki ihmissuhteet ovat väliaikaisia. Kopp kertoo ajattelevansa vaimoaan, lapsiaan, ystäviään ja rakkaimpiaan, mutta ei jaksa muistaa, että meillä on niin vähän aikaa.
- Me viivyttelemme, petämme itseämme, lupaamme hoitaa asiat ihan kohta. Mutta moni asia jää meiltä kokonaan hoitamatta. Ja silloinkin kun tartumme toimeen, tuhlaamme aikamme turhuuksiin ja pidämme aivan tarpeetonta välimatkaa niihin ihmisiin, joiden kanssa yritämme elää, Kopp tunnustaa.
Kopp kirjoittaa, ettei edes kanssaihmisten rakkaus pysty torjumaan kuoleman hyökkäystä, minkä veli Gilgamesin toivioretki auttaa muistamaan.
Mutta josko kuitenkin olisin erikoinen? Enkö olekin? Sano se, kehu minua ! Sano niin kuin mainokset sen sanovat: " Koska olet sen arvoinen!".
Enkö olekin pitkän psykoterapian arvoinen, koska lapsuuteni sisälsi niin paljon vääryyttä? En tosin osaa vielä sanoa, kuinka paljon on tarpeeksi, ennen kuin olen saanut hyvityksen sille, että illuusioni omasta voimastani tuhotui. Se on väärin ja jonkun on se korvattava. Vaikka elämä on niin kuin se on. Juju on siinä, ettei mitään jujua ole.
------
Stanislaw Jercy Lec : Vastakarvaan – siistimättömiä mietelmiä ( suom. Erkka Lehtola) 2005
Miten harjoittaa muistia niin että oppii
unohtamaan?
Ihmissieluista saadaan kukaties vielä kansan-
taloudellista hyötyä.
Älkää kertoko unianne. Freudilaiset saattavat
päästä valtaan.
Me käsitämme kaiken ja sen vuoksi emme pysty
käsittämään mitään.
Sääli, että paratiisin mennään ruumisvaunuilla!
Alussa oli sana – lopussa fraasi!
Jolla on hyvä muisti, kykenee helpommin unohta-
maan erinäiset asiat.
Vapautta ei käy teeskenteleminen.
Kun pelko kalpenee, se tarvitsee verta.
Piru on helvetissä positiivinen hahmo.
Älä puhu pahaa ihmisestä. Hän kuuntelee salaa
sinussa itsessäsi.
Hänellä oli niin korkea käsitys itsestään että hän
toisinaan tunsi itsensä aivan kääpiöksi.
Älkää luoko jumalia omiksi kuviksenne.
Jolla ei ole omaatuntoa täytyy korvata se sen
puutteella.
Me katsoimme toisiamme silmiin. Minä näin itseni,
hän näki itsensä.
Jos keskustelutaito olisi meillä korkeammalla tasolla,
ei väkiluku kasvaisi niin nopeasti.
Että hän kuoli ei vielä todista että hän eli.
Käänny aina vieraitten jumalien puoleen. Niiden
puheille pääset jonon ohi.
Ei riitä että pysyy asiassa, täytyy pysyä ihmisenä.
Mieti ennen kuin ajattelet.
Maksamansa hinnan myötä ihminen kasvaa.
Tosi viisaus ei lähde päästä koskaan.
----
Lappeenrannassa 5.12.2014
Toisen osan nimenä Koppin psykoterapeuttista pyhiinvaellusta käsittelevässä kirjassa on Tarinat.
Kopp kirjoittaa, että Gilgames on vanhin meidän päiviimme säilynyt kaunokirjallinen teos, jossa kerrotaan jumalia vastaan nousevasta ihmisestä. Noin 4000 vuotta sitten, Mesopotamian kulttuurin alkuaikoina, Gilgamesin tarina kaiverrettiin nuolenpääkirjoituksella 12 savitaululle muinaisseemiläisellä akkadin kielellä. Kertomus onnistuttiin tulkitsemaan British Museumissa vuosisata sitten.
Jokaisella ihmisellä on varjo jota hän pakenee
Gilgames oli väkevä, komea ja viisas, suuri soturi – kaksi kolmannesta jumalaa ja yksi kolmannes ihmistä. Hän hallitsi kaupunkiaan Urukia, jonka suuret muurit hän oli rakentanut, mahtavana ja loistokkaana, mutta tyrannimaisen julmana. Urukin miehet kunnioittivat hänen mahtiaan, mutta inhosivat hänen pöyhkeyttään.
Gilgames sortaa heitä, kunnes heidän mittansa tulee täyteen. Urukin miehet kääntyvät jumalatar Arurun puoleen ja pyytävät tätä luomaan Gilgamesille kaksoisolennon, jolla olisi yhtä suuret voimat ja hurja sydän. Niin Gilgames kohtaisi vertaisensa, kukistuisi ja jättäisi Urukin kansan rauhaan.
Viisaudessaan Aruru luo kaksoisolennon, josta tulee Gilgamesin eläimellinen luonto. Olento joka murtaa hänen ylpeytensä osoittamalla Gilgamesille, että hän on vain ihminen. Jokaisella ihmisellä on varjo, jota hän pakenee. Gilgamesille se on savesta muovattu Enkidu, joka ei tunne ihmisiä eikä maita, vaan kulkee karjan ja kasvillisuuden jumalan asussa.
Jokaiselle ihmiselle kummittelee oma kaksoisolento, joka edustaa kaikkea sitä, minkä hän tahtoisi itsessään kieltää. Koppin mukaan siinä määrin kuin kiellän salaisen kaksoisminäni, niin siinä määrin myös persoonallisuuteni vääristyy neuroottisen karikatyyrin irvokkaaksi naamioksi. Ihminen näyttäytyy irvokkaana kaksoisolennon valossa.
Kopp kirjoittaa, että jokaisella ihmisellä on oma enkidunsa, salattu minänsä. Mitä vähemmän ihminen on kosketuksissa kaksoisolentoonsa, sitä enemmän hänen elämänsä on tyhjää ja onnetonta parodiaa.
Kopp muistuttaa, että vahva mies, joka porskuttaa eteenpäin, joutuu kohtaamaan oman pehmeän avuttomuutensa. Ilman heikkoa ja passiivista kaksoisolentoaan vahva mies menettää myös kykynsä hellyyteen ja lempeyteen.
Mukavan miehen taasen on opittava ensin tuntemaan häikäilemättömän vaarallinen kaksoisolentonsa, oma piilevä raivonsa.
Kaksoisolento Enkidu saadaan kiinni kyläläisten ja Gilgamensin juonen avulla, jossa kaunis ilotyttö avaa sovitusti povensa ja Enkidu ja ilotyttö rakastelevat kuusi päivää ja seitsemän yötä. Rakasteltuaan Enkidu ei voi palata karjansa luokse, koska hänen kanssaan eläneistä eläimistä tuntuu, ettei Enkidu ole enää yksi heistä. Enkidu ei enää pysty juoksemaan eläinten lailla, jolloin Enkidu tietää olevansa ihminen. Ilotyttö suostuttelee Enkidun lähtemään kanssaan Urukiin. He suuntavat pyhään temppeliin, jumalten majaan, tapaamaan mahtavaa Gilgamesia ja haastamaan hänet taisteluun. Taistelussa Enkidu ja Gilgames ovat yhtä vahvoja, tunnustavat toisensa vahvuuden ja vannovat ystävyyttä toisilleen. Gilgames pyytää Enkidea avuksi tuhoamaan pahan metsänvartijan, hurjan Humbaban.
Ennusunien ohjaamana, Gilgamesin äidin rakastavien rukousten turvaamina ja jumalten varjelemina Gilgames ja Enkidu selviävät vaarallisesta matkasta.
Paha nainen ja ainainen muutos sekä kuolevaisuus
Myytti naisen pahuudesta elää vahvana, Kopp kertoo. Nainen on ´vaarallinen sukupuoli´, jonka tehtävänä on herättää miesten halut, mutta niin tekemällä nainen pettää miehet ja riistää miehiltä heidän mahtinsa.
Kopp muistuttaa I Chingin sanoin, että koskaan ei ole ääripäätä ilman toista, ei totuutta ilman loogista vastakohtaa, ei niin pitkää matkaa yhteen suuntaan, ettei lopulta kuljettaisi täyttä ympyrää.
Kopp kirjoittaa, ettei kukaan mies voi olla täydesti mies, ellei hän tule sinuksi sisimpänsä naisellisen puolen kanssa. Sama pätee naisiin ja heidän miehiseen varjoonsa. Ne jotka eivät tunne seksuaalisia vastapuoliaan, jäävät absurdeiksi karikatyyreiksi niistä ihmisistä, joita tahtoisivat olla. Koska he eivät tunne sisimmässään piilevää toista, he tuntevat vihaa ja epäluuloa vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Koppin tekstiä voi miettiä vasten nykyistä kaikkialle tunkevaa ”kiintiöhomous”- ajattelua, eli sitä että joka asiassa pitää keskustella samaa sukupuolta olevasta seksuaalisesta kiinnostuksesta. Kuinka täydeksi ihminen voi tulla? Kuinka karikatyyriksi hän voi jäädä?
Enkidu kuolee tarinan käänteissä ja Gilgames havahtuu omaan kuolevaisuuteensa ja alkaa etsiä kuolemattomuutta. Gilgamesia koetetaan neuvoa matkallaan kuolemattomuuden etsimiseksi, muttei hän anna puhua itseään ympäri. Lopulta päästessään Utnapistimin, kuolemattomuuden tiedon haltijan luokse, Gilgames kuulee tältä, ettei mikään kestä ikuisesti.
Gilgames tivaa Utnapistimiltä, miten hän oli saanut tiedon ja tarina muistuttaa Raamatun vedenpaisumus tarinaa. Samalla Gilgames tajuaa, etteivät jumalat suo hänelle samaa kohtaloa, jolloin Gilgames antaa vallan pettymykselleen ja uupumukselleen.
Utnapistim säälii niin Gilgamesia, että kertoo, että meren pohjassa kasvaa kasvi, joka voi antaa uuden elämän. Gilgamesia on kielletty kastamasta käsiään veteen matkallaan. Gilgames saa yrtin haltuunsa, mutta käärme nappaa yrtin ennen kuin Gilgames ehtii syödä sen. Gilgames istuu ja itkee tajutessaan, että kaikki hänen yrityksensä voittaa vanhuus ja kuolema ovat valuneet tyhjiin.
Gilgames oppii lopullisesta pettymyksestään, ettei kuolemattomuutta kannata tavoitella. Hänen on kohdattava oma kuolemansa silmästä silmään. Gilgames suuntaa kohti kotia, Urukia, jossa hänen on elettävä loppuelämänsä niin kuin parhaiten taitaa.
Kuinka ihminen oppisi pettymyksistään?
Kopp kirjoittaa, että me psykoterapeuttiset pyhiinvaeltajat olemme tragikoomisessa tilanteessa. Elämme elämää, joka ei ole omaa tekoamme. Synnymme sekasortoiseen maailmaan, perheeseen jota emme valinneet, olosuhteisiin joissa saattaisi olla hieman varaa parantaa ja meitä jopa kutsutaan nimellä, jota emme ole itse saaneet päättää. Tämä on absurdia.
Kopp kuittaa lapsuuden ylenmääräisen pohdiskelun sanomalla: vanhempiin joutuu aina pettymään, tavalla tai toisella. Pettymyksiä riittää. Elämää on pohjimmiltaan mahdoton hallita. Suuri osa meistä koettaa uskotella itselleen, ettemme ole noin avuttomia muuttamaan maailmaa tai pitämään huolta itsestämme, ainakin lapsina. Ainakin kuvitelmissamme.
Näitä lapsuudessa kehitettyjä kuvitelmia, joita elätellään aina terapeutin vastaanotolle saakka, kutsutaan neurooseiksi. Mutta kuten Gilgames-eepoksesta saakka voimme nähdä, näin Kopp rauhoittelee, ihmiset ovat kautta aikojen elätelleet illuusioita ( tai pakonomaista tekemistä, päihteiden käyttöä tms.) suojellakseen itseään siltä tuskalta, jota he tuntevat tajutessaan hetkellisen olemassaolonsa merkityksettömyyden. Sen etteivät mahda mitään turhalle ja mielettömälle kärsimykselleen. Me kaikki olemme päivänkorentoja.Elämme vain päivän, kuten päivänkorento.
Minkä ihmeen takia? Mitä itua siinä on? Ei yhtään mitään. Niin vain on. Se ei ole hyvä eikä paha. Elämä vain kulkee vääjäämättä kulkuaan.
Kopp kirjoittaa, että:
- Potilas-pyhiinvaeltaja väittää, että kaikella täytyy olla jokin tarkoitus, josta hän ei vain vielä ole päässyt perille.
Potilas-pyhiinvaeltaja uskoo, että perille päästyään hän olisi onnellinen. Hän uskoo, että jos hän vain voisi ymmärtää, jos terapeutti vain selittäisi sen hänelle, hän pystyisi ottamaan elämän sellaisena kuin se on ja olemaan onnellinen.
Kopp täräyttää: Elämän tarkoituksen voi ymmärtää, muttei koskaan selittää. Juju on siinä, ettei ole mitään jujua.
Koppin mukaan ehkä kaikkein vaikeinta potilaalle on hyväksyä, että on aivan tuiki tavallinen. Ihmiset ovat kaikki samanlaisia. Tuiki tavallisia.
Kopp kertoo, että potilaat eivät voi tätä hyväksyä. He aloittavat neuvottelun. Potilas tarjoutuu tekemään sopimuksen, hän tekee psykoterapeutista erikoisen, jos psykoterapeutti antaa potilaan olla erikoinen, ei vain tavallinen. Potilaan tarina tekee hänestä erikoisen, potilas haluaa uskotella psykoterapeutille. Kukaan muu ei ole kärsinyt tällä tavalla, eihän?
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutilla on suuri tarve olla erikoinen myös, mutta Koppin kanssa kauppoja ei tule. Sillä joka kerta kun Kopp tekee nuo erikoisuuspyrkimyskaupat, niin hän joutuu katumaan, koska jotenkin aina käy niin, että potilas haluaa olla erikoisempi kuin mitä psykoterapeutti saa olla.
Potilas ei halua uskoa psykoterapeutin olevan tuiki tavallinen, eikä erikoinen. Koska psykoterapeutti ei näytä tarpeeksi onnettomalta, kuten tavallisen ihmisen pitäisi näyttää, niin ei ole mahdollista, että hän on tuiki tavallinen - hänellä täytyy olla jotain salattua viisautta, josta täytyy päästä osalliseksi. Kopp ivailee, että psykoterapeutin pitäisi valehdella olevansa erikoinen, jotta saisi potilaansa tuntemaan olonsa paremmaksi – meidän erikoisten kesken.
- Mutta miltä sinusta oikeasti tuntuu?, potilas koettaa kysyä loputtomiin säilyttääkseen uskonsa psykoterapeutin erikoistuuteen.
Tietysti vaihtamalla potilaan lääkkeitä yhdestä toiseen tiheään tahtiin, voi välttyä koko tältä kiusalliselta psykoterapeuttiselta keskustelulta ja oivallukselta. Sovitaan, ettei meidän täydy yhdessä tätä tajuta.
Kopp kirjoittaa, että hän koettaa välttää erikoisuuden houkutusta, pitää huolta itsestään ja pysyä järjissään.
” Elämme sattumanvaraisessa maailmassa, ja aika on vähissä. Se valuu käsistä, kun sitä tuhlaa valittamalla, säälimällä itseään, yrittämällä olla jotain erikoista, koettamalla saada hyvitystä vastoinkäymistään”.
Jokaisella psykoterapeuttisella istunnolla on alku, keskikohta ja loppu
Kopp kirjoittaa tavastaan tehdä psykoterapiaa. Tapaamiset ovat lyhyitä ja päättyvät kun sovittu aika on kulunut. Ja jonakin päivänä tiemme erkanevat. Terapian jälkeen emme näe enää koskaan toisiamme. Siinä kaikki.
Tietoisuus tästä auttaa Koppia pitämään mielessä, kuinka hetkellinen on jokainen terapiatapaaminen, kuinka ohikiitävä on jokainen kohtaaminen.
Oman kuolevaisuutensa jatkuva tiedostaminen tekee merkitykselliseksi sen ja vain sen, mitä tapahtuu juuri nyt.
Kaikki ihmissuhteet ovat väliaikaisia. Kopp kertoo ajattelevansa vaimoaan, lapsiaan, ystäviään ja rakkaimpiaan, mutta ei jaksa muistaa, että meillä on niin vähän aikaa.
- Me viivyttelemme, petämme itseämme, lupaamme hoitaa asiat ihan kohta. Mutta moni asia jää meiltä kokonaan hoitamatta. Ja silloinkin kun tartumme toimeen, tuhlaamme aikamme turhuuksiin ja pidämme aivan tarpeetonta välimatkaa niihin ihmisiin, joiden kanssa yritämme elää, Kopp tunnustaa.
Kopp kirjoittaa, ettei edes kanssaihmisten rakkaus pysty torjumaan kuoleman hyökkäystä, minkä veli Gilgamesin toivioretki auttaa muistamaan.
Mutta josko kuitenkin olisin erikoinen? Enkö olekin? Sano se, kehu minua ! Sano niin kuin mainokset sen sanovat: " Koska olet sen arvoinen!".
Enkö olekin pitkän psykoterapian arvoinen, koska lapsuuteni sisälsi niin paljon vääryyttä? En tosin osaa vielä sanoa, kuinka paljon on tarpeeksi, ennen kuin olen saanut hyvityksen sille, että illuusioni omasta voimastani tuhotui. Se on väärin ja jonkun on se korvattava. Vaikka elämä on niin kuin se on. Juju on siinä, ettei mitään jujua ole.
------
Stanislaw Jercy Lec : Vastakarvaan – siistimättömiä mietelmiä ( suom. Erkka Lehtola) 2005
Miten harjoittaa muistia niin että oppii
unohtamaan?
Ihmissieluista saadaan kukaties vielä kansan-
taloudellista hyötyä.
Älkää kertoko unianne. Freudilaiset saattavat
päästä valtaan.
Me käsitämme kaiken ja sen vuoksi emme pysty
käsittämään mitään.
Sääli, että paratiisin mennään ruumisvaunuilla!
Alussa oli sana – lopussa fraasi!
Jolla on hyvä muisti, kykenee helpommin unohta-
maan erinäiset asiat.
Vapautta ei käy teeskenteleminen.
Kun pelko kalpenee, se tarvitsee verta.
Piru on helvetissä positiivinen hahmo.
Älä puhu pahaa ihmisestä. Hän kuuntelee salaa
sinussa itsessäsi.
Hänellä oli niin korkea käsitys itsestään että hän
toisinaan tunsi itsensä aivan kääpiöksi.
Älkää luoko jumalia omiksi kuviksenne.
Jolla ei ole omaatuntoa täytyy korvata se sen
puutteella.
Me katsoimme toisiamme silmiin. Minä näin itseni,
hän näki itsensä.
Jos keskustelutaito olisi meillä korkeammalla tasolla,
ei väkiluku kasvaisi niin nopeasti.
Että hän kuoli ei vielä todista että hän eli.
Käänny aina vieraitten jumalien puoleen. Niiden
puheille pääset jonon ohi.
Ei riitä että pysyy asiassa, täytyy pysyä ihmisenä.
Mieti ennen kuin ajattelet.
Maksamansa hinnan myötä ihminen kasvaa.
Tosi viisaus ei lähde päästä koskaan.
----
Lappeenrannassa 5.12.2014