Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet - Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus - Osa VI
Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY- Osa VI
Tarina hullusta ritarista –luku alkaa: ” Don Quijoten hulluus miellyttää minua enemmän kuin useimpien muiden järkevyys”.
Ote tästä päivästä. Luin syömiseni jälkeen Vesa Kyllösen kirjoittajan jutun P.Pylkön suomisesta hulluudesta ( Niin&Näin, 4/2014). Kyllönen iloittelee suomen kielellä niin, että se on kuin kuuntelisi humalaista hullua.
” Kylähullut eivät ole kadonneet tästä maailmasta… heitä pyritään lieventämään, kategorisoimaan ja tekemään näkymättömiksi entistä tehokkaimmin mekanismein.
Muuttuvat tautiluokitukset, medikalisaatiosta nyt puhumattakaan, eivät kuitenkaan saa otetta sairauskertomuksellisten kohteittensa sielullisesta ja alkuperäisestä ytimestä… Jos toimintaohjeita olisi, pikemminkin syrjäytyneet tulisi pylkköläistä umpikieron vittuilijan logiikkaa seuraten jättää omiin oloihinsa. Syyllistymisen kokemustakaan ei tulisi yrittää selkeyttää ja sulkeistaa.
… Mutta jos maakunta-Suomen peräkamaripojat ja kirkonkylän tuppisuut ilmentävät nykyeurooppalaiselle jo jotakin taaksejätettyä, lienevät syrjäytyneet ja sekakäyttäjät sen seuraava hyvän tahdon kohde.”
Kopp jatkaa kirjaansa psykoterapeuttisesta pyhiinvaelluksesta: ” Cervantesin surullisen hahmon ritari, Don Quijote Manchalaisen kerrottiin sekoittaneen päänsä lukemalla kaiket päivät ritariromaaneja.” Pauli Pylkköä lukemalla voisi todennäköisesti sekoittaa myös päänsä, jos Kyllösen tekstiä on uskominen.
Kopp kertoo, että Don Quijote, keski-ikäinen maalaisherra, päätti perheensä ja ystäviensä vakavista varoituksista huolimatta, viettää loppuelämänsä vaeltavana ritarina palvellen Jumalaa, isänmaataan ja kartuttaen omaa kunniaansa.
Kopp arvelee, että ehkä on oltava tosiaan Don Quijoten kaltainen Jumalan hullu, ennen kuin ottaa maailman pahuuden tarpeeksi vakavasti ja uskoo itseensä niin vahvasti, että tahtoo omistaa elämänsä toisten kärsivien osan helpottamiseen.
- Tämän absurdin maailman kärsimysten kohtaamiseen tarvitaan modernin ahdistuksen raastama romanttinen Kristus; oman kulmakuntamme koominen Kristus, viattomuutensa ja tahdonvoimansa menettäneen ja niitä takaisin haikailevan surullisen mielikuvituksen luomus, kirjoittaa Kopp.
Kopp toteaa, että yhteiskunnalliset muutoshankkeethan jätetään yleensä nuorille idealisteille ja vanhemmat kyynikot tyytyvät odottamaan, että nuoret hullut kasvavat irti kouhotuksistaan.
Kopp nuorena psykologina ja sitten ammatillisesti täysijärkisenä
Kopp aloitti työnsä osavaltion mielisairaalassa: ” Viattomuudessani en tajunnut, että yritykset auttaa potilaita niin tragikoomisessa ympäristössä olivat väistämättä tuomittuja epäonnistumaan”
Ja tiivistää työkokemuksensa ”… Vasta kun ikä ja kokemus tekivät minut ”realistisemmaksi”, saavutin ammatillisen täysijärkisyyden enkä enää kyennyt millään tavalla auttamaan noita vangittuja ihmisparkoja.”
Elämän ei tarvitse olla tylsää
Kopp varoittaa, että elämä on tylsää niille, jotka ovat liian arkoja, mielikuvituksettomia ja järkeviä elääkseen sitä omalla tyylillään, tuomalla siihen yksilöllistä tarkoitusta, väriä, vauhtia, iloa ja innostusta.
Kopp jatkaa: ” Don Quijoten seikkailuretki, hänen hullun elämänsä persoonallinen pyhiinvaellus, oli kulkea ”maailmassa, joka on mitä on, sellaisena kuin ihmisen tulisi elää”. Jos tämä on hulluuden viiniä, niin sanon: ” Täyttäkää lasini.”
Don Quijote oli päättänyt uskoa itseensä. Kyläläiset halveksivat hänen halua seurata unelmaansa. Kyläläiset eivät yhdistäneet ritarin hulluuden puhkeamista siihen, miten kuolettavan ikävää oli elää kyläläisten tekopyhyyden keskellä. Kyläläiset olivat sitä mieltä, että vaaralliset kirjat olivat heikentäneen DQ:n mielen hullutuksille ja saaneet hänet järjiltään.
Koppin mielestä DQ:n hulluksitulemisessa on paljon samaa kuin monen nuoren skitsofreenikon perheessä.
Hulluus ja medikalisaatio
Kopp on medikalisaatio-teeman esiairueita. Cervartesin romaanissa poltetaan vaarallisia kirjoja, koska niiden ajatukset sekoittavat mielen. DQ on hyytävä parodia Espanjan inkvisitiosta tai ihan nykyajastamme. Hallitustemme yrityksiltä suojella meitä vaarallisilta ajatuksilta ja informaatiolta meidän omaksi parhaaksemme, näin Kopp analysoi.
Kopp kirjoittaa (1972) ennen DSM- III:ää ( 1980, psykiatrinen tautiluokitus; 2013 ilmestyi DSM-5): ”Terveiksi julistautuneiden suojeluyritykset vaikuttavat salakavalimmin psykiatrian ja psykologian kentällä. Kliininen mielisairausdiagnoosi ilmentää liian usein sosiaalista kontrollia. Jos toiset ihmiset saavat meidät hermostumaan oudoilla puheillaan ja poikkeavalla käytöksellään, me annamme heille rauhoittavia lääkkeitä ja lukitsemme heidät hoitolaitoksiin.”
Minä haluaisin Koppille kertoa, että haluaisin nähdä nämä meidän medikalisaatio-ajatuksesta ihastuneet ihmiset mielisairaalan kroonikko-osastolla edes kolmen kuukauden käytännön työssä, niin että he päivittäin istuisivat näiden vaikeasti psyykkisesti sairaiden ihmisten kanssa ja koettaisivat kertoa heille, että heitä on sosiaalisesti rajoitettu ja heihin on harjoitettu sosiaalista kontrollia ja että heiltä pitäisi ottaa lääkkeet pois – ja sen jälkeen, jotta nämä sairaat ihmiset voisivat paremmin avoimessa yhteiskunnassa niin, etteivät heidän omaisensa olisi aivan puhki heidän hulluutensa kanssa päivittäin eläessään.
Mielisairaalaan akuuttiosastolta löytyy nykyisin paljon lähinnä persoonallisuus- ja käytöshäiriöisiä sekä sekakäyttäjiä. Heihin puheet medikalisaatiosta varmasti uppoaisivat – yleensä kaikki, mikä osoittaisi, etteivät he ole tehneet mitään väärää, eivät ole missään vaiheessa valinneet mitään väärin eivätkä he ole käyttäytyneet huonosti, vaan nuo toiset, itse asiassa yhteiskunta loppupelissä, ovat syyllisiä heidän pahaan oloonsa. Ja yhteiskunnan tulisi jotenkin korvata heille se, että yhteiskunta on pakottanut heidät tilaansa – eikä heidän omat valintansa.
Kopp kertoo, että jo 1972 ulkomaalaisia lääkäreitä työskenteli psykiatriassa apulaislääkäreinä, joiden ” englanninkielen taito oli niin heikko, ettei hänkään ymmärtänyt heitä”. Näin olleen kiivasluonteisia kansalaisia on diagnosoitu sekaviksi psykoottisiksi ( ” krooninen erilaistumaton skitsofrenia”, kun diagnoosia ei osattu tehdä) ja heiltä on riistetty kansalaisoikeudet ja vapaus sen perusteella, etteivät he kyenneet ymmärtämään huonosti koulutettujen psykiatrikokelaiden taitamatonta mongerrusta.
Kopp kertoo, kuinka hän aivoleikkauksensa jälkeen meni psykoosiin ja ainut henkilö keneen hän luotti, oli hänen vaimonsa.Se että oli yksi tervejärkinen ihminen kehen luottaa, auttoi häntä olemaan menemättä syvemmälle hulluuteensa. Kopp koetti selventää itselleen psykoosiaan ja vastauksen jungilaiselta psykiatrilta:
” Tuo outo ja vaarallinen maa, jota kutsut psykoosiksi, on vain luonnon syvempi piilotajunnan kerros, joka on aina olemassa, mutta tajuissaan oleva ihminen harvoin pääsee suoraan kokemaan.”
Kopp kiirehtii sanomaan, ettei hän tarkoita, että mielenvikaisuus olisi sinänsä hyvä asia. Mutta maailmassa, jossa todellinen hulluus naamioituu terveydeksi, luova kamppailu vallitsevia myyttejä ( DQ ja taistelu tuulimyllyjä vastaan) näyttäytyy omituisena ja leimataan ”hulluksi” sen valtaeliitin toimesta, jota on noustu uhmaamaan.
Kopp kirjoittaa, että hulluus voi ilmentää myös sitkeää, tahallista itsetuhoisuutta. Vaikuttaa hänen mielestään siltä, että monet ihmiset heittäytyvät hulluksi ( tai ratkeavat ryyppäämään, käyttävät huumeita, tekevät rikoksia, riistävät hengen itseltään) päästäkseen kärsimästä tuskaa ja epävarmuutta elämäntilanteessa, joka tuntuu heistä kestämättömältä.
Kopp kertoo, että tällaisten potilaiden kohdalla hän yrittää tehdä selväksi, ettei hän voi estää heitä tulemasta hulluksi, muttei liioin suostu seuraamaan heidän päätöntä ramppaamistaan kotoa sairaalaan ja taas takaisin.
He voivat tuntea ja ajatella, niin Kopp kirjoittaa, juuri niin hulluja kuin tahtovat, mutta yhteisössään heidän täytyy toimia ikään kuin he olisivat täysjärkisiä, jos he haluavat Koppin mukaan psykoterapeuttiselle pyhiinvaellukselleen.
Rikkaat eivät köyhdy sillä, että hakataan poliisihevosta jääkiekkomailalla tai rikotaan liikeyritysten ikkunoita itsenäisyyspäivänä. Vain hullu ajattelee niin. Tai jos Vesa Kyllöstä siteeraan P. Pylkön termein nimetön vasemmistonuori.
Kopp kirjoittaa, ettei hän lähde tukemaan vastuutonta hulluksi heittäytymistä, joka perustuu siihen ,ettei ihminen halua selvittää itse aiheuttamiaan sotkuja.
Kopp kirjoittaa omasta hulluksi tulemisestaan: ” vaikka taustalla olikin aivoleikkauksen aiheuttama fysiologinen trauma, siihen sekoittui myös mielipuolista pakoa avuttomuudesta jota en halunnut kokea ja kiihkeää pyrkimystä säilyttää henkilökohtainen koskemattomuuteni maailmassa, jossa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Se oli hyvä ja paha kokemus täynnä ristiriitoja, joita en ehkä koskaan kykene ratkaisemaan. Se oli mitä oli. Tuntuu helpottavalta kirjoittaa siitä.”
Myös DQ tuli viimein järkiinsä koettuaan monenkirjavia kommelluksia. Järkiinsä tulemisessa voi joutua Koppin mukaan kävelemään läpi helvetin.
Kopp kirjoittaa, ettei hänellä ole selvää ja lopullista käsitystä hulluudesta, jolle koko Niin& Näin –lehden (4/2014) teema on omistettu. Kopp kirjoittaa:
- Joskus tuntuu kuin hulluus olisi ainoa tapa selvitä tässä tylsän järkevässä ja musertavan yksitoikkoisessa maailmassa. Joskus se tuntuu tahalliselta vastuun pakoilulta.
Kopp kirjoittaa, ettei unia voi ”selittää”, niitä voi ehkä ymmärtää. Mutta jos todella haluaa ymmärtää unensa, niin täytyy heittäytyä niin hulluksi, että voi kokea sen uudelleen.
James Joyce kirjoitti kuuluisan romaanin Odysseus. Joycen tytär sairastui skitsofreniaan ja Joyce puhui asiasta psykiatri Carl Jungin kanssa. Joyce kertoi, että hänen tyttärensä puhuu ihan samoja asioita kuin hän kirjoittaa.
Jung vastasi, että kun isä Joyce käy ”sukeltamassa alitajunnassaan”, niin hänen tyttärensä ”hukkuu sinne, eikä osaa enää sieltä pois”. Se ero oli isän kirjoittamisella ja tyttären skitsofrenialla Jungin mielestä.
Monet mielellään pintasukeltelevat hulluuden laineissa, mutta ne harvat, jotka jäävät niiden armoille, ovat todella niiden armoilla. Ehkä lopun ikäänsä. Valitettavasti nämä pintasukeltajat eivät tiedä millaista haittaa he aiheuttavat syväsukeltajille, jotka jäävät kiinni mielipuolisen avuttomuuden kokemukseen, jossa ihminen yrittää epätoivoissaan säilyttää viimeisetkin itsemääräämisen rippeet itselleen täysin vahingollisella tavalla. Vaikkapa kieltäytymällä hoidosta hulluuteen, johon yksinkertainen lääkeinjektio kerran kuussa voisi tuoda pysyvän ratkaisun. Jos osaisi antautua ja luovuttaa epätoivostaan ja epätoivoisesta itsemääräytymisyritykseltään.Jos osaisi ottaa vastuun toipumisestaan, mitä se nyt vaatiikin.
Usean skitsofreniaa sairastavan elämä on niin monitasoisesti köyhää, että Koppin sanoin akuutti harhaisuus tuo siihen toivottua vaihtelua. Kuten toi Don Quijotelle ritariromantiikka.
27.12.2014 Lappeenrannassa
Tarina hullusta ritarista –luku alkaa: ” Don Quijoten hulluus miellyttää minua enemmän kuin useimpien muiden järkevyys”.
Ote tästä päivästä. Luin syömiseni jälkeen Vesa Kyllösen kirjoittajan jutun P.Pylkön suomisesta hulluudesta ( Niin&Näin, 4/2014). Kyllönen iloittelee suomen kielellä niin, että se on kuin kuuntelisi humalaista hullua.
” Kylähullut eivät ole kadonneet tästä maailmasta… heitä pyritään lieventämään, kategorisoimaan ja tekemään näkymättömiksi entistä tehokkaimmin mekanismein.
Muuttuvat tautiluokitukset, medikalisaatiosta nyt puhumattakaan, eivät kuitenkaan saa otetta sairauskertomuksellisten kohteittensa sielullisesta ja alkuperäisestä ytimestä… Jos toimintaohjeita olisi, pikemminkin syrjäytyneet tulisi pylkköläistä umpikieron vittuilijan logiikkaa seuraten jättää omiin oloihinsa. Syyllistymisen kokemustakaan ei tulisi yrittää selkeyttää ja sulkeistaa.
… Mutta jos maakunta-Suomen peräkamaripojat ja kirkonkylän tuppisuut ilmentävät nykyeurooppalaiselle jo jotakin taaksejätettyä, lienevät syrjäytyneet ja sekakäyttäjät sen seuraava hyvän tahdon kohde.”
Kopp jatkaa kirjaansa psykoterapeuttisesta pyhiinvaelluksesta: ” Cervantesin surullisen hahmon ritari, Don Quijote Manchalaisen kerrottiin sekoittaneen päänsä lukemalla kaiket päivät ritariromaaneja.” Pauli Pylkköä lukemalla voisi todennäköisesti sekoittaa myös päänsä, jos Kyllösen tekstiä on uskominen.
Kopp kertoo, että Don Quijote, keski-ikäinen maalaisherra, päätti perheensä ja ystäviensä vakavista varoituksista huolimatta, viettää loppuelämänsä vaeltavana ritarina palvellen Jumalaa, isänmaataan ja kartuttaen omaa kunniaansa.
Kopp arvelee, että ehkä on oltava tosiaan Don Quijoten kaltainen Jumalan hullu, ennen kuin ottaa maailman pahuuden tarpeeksi vakavasti ja uskoo itseensä niin vahvasti, että tahtoo omistaa elämänsä toisten kärsivien osan helpottamiseen.
- Tämän absurdin maailman kärsimysten kohtaamiseen tarvitaan modernin ahdistuksen raastama romanttinen Kristus; oman kulmakuntamme koominen Kristus, viattomuutensa ja tahdonvoimansa menettäneen ja niitä takaisin haikailevan surullisen mielikuvituksen luomus, kirjoittaa Kopp.
Kopp toteaa, että yhteiskunnalliset muutoshankkeethan jätetään yleensä nuorille idealisteille ja vanhemmat kyynikot tyytyvät odottamaan, että nuoret hullut kasvavat irti kouhotuksistaan.
Kopp nuorena psykologina ja sitten ammatillisesti täysijärkisenä
Kopp aloitti työnsä osavaltion mielisairaalassa: ” Viattomuudessani en tajunnut, että yritykset auttaa potilaita niin tragikoomisessa ympäristössä olivat väistämättä tuomittuja epäonnistumaan”
Ja tiivistää työkokemuksensa ”… Vasta kun ikä ja kokemus tekivät minut ”realistisemmaksi”, saavutin ammatillisen täysijärkisyyden enkä enää kyennyt millään tavalla auttamaan noita vangittuja ihmisparkoja.”
Elämän ei tarvitse olla tylsää
Kopp varoittaa, että elämä on tylsää niille, jotka ovat liian arkoja, mielikuvituksettomia ja järkeviä elääkseen sitä omalla tyylillään, tuomalla siihen yksilöllistä tarkoitusta, väriä, vauhtia, iloa ja innostusta.
Kopp jatkaa: ” Don Quijoten seikkailuretki, hänen hullun elämänsä persoonallinen pyhiinvaellus, oli kulkea ”maailmassa, joka on mitä on, sellaisena kuin ihmisen tulisi elää”. Jos tämä on hulluuden viiniä, niin sanon: ” Täyttäkää lasini.”
Don Quijote oli päättänyt uskoa itseensä. Kyläläiset halveksivat hänen halua seurata unelmaansa. Kyläläiset eivät yhdistäneet ritarin hulluuden puhkeamista siihen, miten kuolettavan ikävää oli elää kyläläisten tekopyhyyden keskellä. Kyläläiset olivat sitä mieltä, että vaaralliset kirjat olivat heikentäneen DQ:n mielen hullutuksille ja saaneet hänet järjiltään.
Koppin mielestä DQ:n hulluksitulemisessa on paljon samaa kuin monen nuoren skitsofreenikon perheessä.
Hulluus ja medikalisaatio
Kopp on medikalisaatio-teeman esiairueita. Cervartesin romaanissa poltetaan vaarallisia kirjoja, koska niiden ajatukset sekoittavat mielen. DQ on hyytävä parodia Espanjan inkvisitiosta tai ihan nykyajastamme. Hallitustemme yrityksiltä suojella meitä vaarallisilta ajatuksilta ja informaatiolta meidän omaksi parhaaksemme, näin Kopp analysoi.
Kopp kirjoittaa (1972) ennen DSM- III:ää ( 1980, psykiatrinen tautiluokitus; 2013 ilmestyi DSM-5): ”Terveiksi julistautuneiden suojeluyritykset vaikuttavat salakavalimmin psykiatrian ja psykologian kentällä. Kliininen mielisairausdiagnoosi ilmentää liian usein sosiaalista kontrollia. Jos toiset ihmiset saavat meidät hermostumaan oudoilla puheillaan ja poikkeavalla käytöksellään, me annamme heille rauhoittavia lääkkeitä ja lukitsemme heidät hoitolaitoksiin.”
Minä haluaisin Koppille kertoa, että haluaisin nähdä nämä meidän medikalisaatio-ajatuksesta ihastuneet ihmiset mielisairaalan kroonikko-osastolla edes kolmen kuukauden käytännön työssä, niin että he päivittäin istuisivat näiden vaikeasti psyykkisesti sairaiden ihmisten kanssa ja koettaisivat kertoa heille, että heitä on sosiaalisesti rajoitettu ja heihin on harjoitettu sosiaalista kontrollia ja että heiltä pitäisi ottaa lääkkeet pois – ja sen jälkeen, jotta nämä sairaat ihmiset voisivat paremmin avoimessa yhteiskunnassa niin, etteivät heidän omaisensa olisi aivan puhki heidän hulluutensa kanssa päivittäin eläessään.
Mielisairaalaan akuuttiosastolta löytyy nykyisin paljon lähinnä persoonallisuus- ja käytöshäiriöisiä sekä sekakäyttäjiä. Heihin puheet medikalisaatiosta varmasti uppoaisivat – yleensä kaikki, mikä osoittaisi, etteivät he ole tehneet mitään väärää, eivät ole missään vaiheessa valinneet mitään väärin eivätkä he ole käyttäytyneet huonosti, vaan nuo toiset, itse asiassa yhteiskunta loppupelissä, ovat syyllisiä heidän pahaan oloonsa. Ja yhteiskunnan tulisi jotenkin korvata heille se, että yhteiskunta on pakottanut heidät tilaansa – eikä heidän omat valintansa.
Kopp kertoo, että jo 1972 ulkomaalaisia lääkäreitä työskenteli psykiatriassa apulaislääkäreinä, joiden ” englanninkielen taito oli niin heikko, ettei hänkään ymmärtänyt heitä”. Näin olleen kiivasluonteisia kansalaisia on diagnosoitu sekaviksi psykoottisiksi ( ” krooninen erilaistumaton skitsofrenia”, kun diagnoosia ei osattu tehdä) ja heiltä on riistetty kansalaisoikeudet ja vapaus sen perusteella, etteivät he kyenneet ymmärtämään huonosti koulutettujen psykiatrikokelaiden taitamatonta mongerrusta.
Kopp kertoo, kuinka hän aivoleikkauksensa jälkeen meni psykoosiin ja ainut henkilö keneen hän luotti, oli hänen vaimonsa.Se että oli yksi tervejärkinen ihminen kehen luottaa, auttoi häntä olemaan menemättä syvemmälle hulluuteensa. Kopp koetti selventää itselleen psykoosiaan ja vastauksen jungilaiselta psykiatrilta:
” Tuo outo ja vaarallinen maa, jota kutsut psykoosiksi, on vain luonnon syvempi piilotajunnan kerros, joka on aina olemassa, mutta tajuissaan oleva ihminen harvoin pääsee suoraan kokemaan.”
Kopp kiirehtii sanomaan, ettei hän tarkoita, että mielenvikaisuus olisi sinänsä hyvä asia. Mutta maailmassa, jossa todellinen hulluus naamioituu terveydeksi, luova kamppailu vallitsevia myyttejä ( DQ ja taistelu tuulimyllyjä vastaan) näyttäytyy omituisena ja leimataan ”hulluksi” sen valtaeliitin toimesta, jota on noustu uhmaamaan.
Kopp kirjoittaa, että hulluus voi ilmentää myös sitkeää, tahallista itsetuhoisuutta. Vaikuttaa hänen mielestään siltä, että monet ihmiset heittäytyvät hulluksi ( tai ratkeavat ryyppäämään, käyttävät huumeita, tekevät rikoksia, riistävät hengen itseltään) päästäkseen kärsimästä tuskaa ja epävarmuutta elämäntilanteessa, joka tuntuu heistä kestämättömältä.
Kopp kertoo, että tällaisten potilaiden kohdalla hän yrittää tehdä selväksi, ettei hän voi estää heitä tulemasta hulluksi, muttei liioin suostu seuraamaan heidän päätöntä ramppaamistaan kotoa sairaalaan ja taas takaisin.
He voivat tuntea ja ajatella, niin Kopp kirjoittaa, juuri niin hulluja kuin tahtovat, mutta yhteisössään heidän täytyy toimia ikään kuin he olisivat täysjärkisiä, jos he haluavat Koppin mukaan psykoterapeuttiselle pyhiinvaellukselleen.
Rikkaat eivät köyhdy sillä, että hakataan poliisihevosta jääkiekkomailalla tai rikotaan liikeyritysten ikkunoita itsenäisyyspäivänä. Vain hullu ajattelee niin. Tai jos Vesa Kyllöstä siteeraan P. Pylkön termein nimetön vasemmistonuori.
Kopp kirjoittaa, ettei hän lähde tukemaan vastuutonta hulluksi heittäytymistä, joka perustuu siihen ,ettei ihminen halua selvittää itse aiheuttamiaan sotkuja.
Kopp kirjoittaa omasta hulluksi tulemisestaan: ” vaikka taustalla olikin aivoleikkauksen aiheuttama fysiologinen trauma, siihen sekoittui myös mielipuolista pakoa avuttomuudesta jota en halunnut kokea ja kiihkeää pyrkimystä säilyttää henkilökohtainen koskemattomuuteni maailmassa, jossa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Se oli hyvä ja paha kokemus täynnä ristiriitoja, joita en ehkä koskaan kykene ratkaisemaan. Se oli mitä oli. Tuntuu helpottavalta kirjoittaa siitä.”
Myös DQ tuli viimein järkiinsä koettuaan monenkirjavia kommelluksia. Järkiinsä tulemisessa voi joutua Koppin mukaan kävelemään läpi helvetin.
Kopp kirjoittaa, ettei hänellä ole selvää ja lopullista käsitystä hulluudesta, jolle koko Niin& Näin –lehden (4/2014) teema on omistettu. Kopp kirjoittaa:
- Joskus tuntuu kuin hulluus olisi ainoa tapa selvitä tässä tylsän järkevässä ja musertavan yksitoikkoisessa maailmassa. Joskus se tuntuu tahalliselta vastuun pakoilulta.
Kopp kirjoittaa, ettei unia voi ”selittää”, niitä voi ehkä ymmärtää. Mutta jos todella haluaa ymmärtää unensa, niin täytyy heittäytyä niin hulluksi, että voi kokea sen uudelleen.
James Joyce kirjoitti kuuluisan romaanin Odysseus. Joycen tytär sairastui skitsofreniaan ja Joyce puhui asiasta psykiatri Carl Jungin kanssa. Joyce kertoi, että hänen tyttärensä puhuu ihan samoja asioita kuin hän kirjoittaa.
Jung vastasi, että kun isä Joyce käy ”sukeltamassa alitajunnassaan”, niin hänen tyttärensä ”hukkuu sinne, eikä osaa enää sieltä pois”. Se ero oli isän kirjoittamisella ja tyttären skitsofrenialla Jungin mielestä.
Monet mielellään pintasukeltelevat hulluuden laineissa, mutta ne harvat, jotka jäävät niiden armoille, ovat todella niiden armoilla. Ehkä lopun ikäänsä. Valitettavasti nämä pintasukeltajat eivät tiedä millaista haittaa he aiheuttavat syväsukeltajille, jotka jäävät kiinni mielipuolisen avuttomuuden kokemukseen, jossa ihminen yrittää epätoivoissaan säilyttää viimeisetkin itsemääräämisen rippeet itselleen täysin vahingollisella tavalla. Vaikkapa kieltäytymällä hoidosta hulluuteen, johon yksinkertainen lääkeinjektio kerran kuussa voisi tuoda pysyvän ratkaisun. Jos osaisi antautua ja luovuttaa epätoivostaan ja epätoivoisesta itsemääräytymisyritykseltään.Jos osaisi ottaa vastuun toipumisestaan, mitä se nyt vaatiikin.
Usean skitsofreniaa sairastavan elämä on niin monitasoisesti köyhää, että Koppin sanoin akuutti harhaisuus tuo siihen toivottua vaihtelua. Kuten toi Don Quijotelle ritariromantiikka.
27.12.2014 Lappeenrannassa