Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet - Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY- Osa V
Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY- Osa V
Toisen osan – Tarinat – neljäs luku kertoo rakkauden etsinnästä. Ja lauseella, että keskiajalla kaikki tiesivät, että maailma oli luotu keväällä. Niinpä kevät oli hyvä aika aloittaa uusia asioita.
Kopp kertoo kirjasta Canterburyn tarinoita, jossa 30 matkaajaa matkaa 15 mailia kolmen päivän ajan ja kertoo toisilleen tarinoita. Kukin kertoo kaksi tarinaa sekä meno- että tulomatkalla.
Canterburyn tarinoiden kirjallinen pyhiinvaellus heijastelee ihmiselämän pyhiinvaellusta. Isäntänä matkalla on mies, joka hyväksyy kaiken inhimillisen, ”nauttii kaikesta, eikä kunnioita mitään”. Isäntä pyytää anteeksi säätyläisiltä ja kirkolta siltä varalta, että olisi tullut loukanneeksi, mutta tämäkin on vain isännän poliittista ironiaa.
Koppin mielestä mieleenpainuvin matkaajista on rouva Bath, joka ei ole turhan tarkka alapäästään. Dame Alicella on ollut viisi aviomiestä, eikä hän ole ollut uskollinen kenellekään. Rouva Beth oli erikoistunut sukupuolten välisiin juonikkaisiin mittelöihin ”siinä ihanankaameassa pitkäaikaissopimuksessa, jota avioliitoksi kutsutaan”.
Kopp kirjoittaa, että seksuaalisesta vapautumisesta huolimatta hän pitää yksiavioista, elinikäistä avioliittoa toimivimpana ratkaisuna yksinäisyyteen, tähänastisista parhaana ympäristönä lastenkasvatukseen ja käytännöllisempänä sopimuksena keskinäisen tuen ja vapauden suomiseksi maailmassa, jossa kenenkään on vaikea pärjätä yksin.
Kopp kirjoittaa, että monilla niistä ihmisistä, jotka hakevat apua häneltä psykoterapeuttina, on vaikeuksia avioliitossaan. Koppin mielestä nurinkurista näissä avioliiton jääräpäisissä kiistoissa on usein se, että jompikumpi valittaa kumppaninsa käyttäytymisessä juuri niitä puolia, jotka häntä eniten kiehtoivat seurusteluaikana.
Vaimo viehättyi tulevan miehen lujuuteen, itsehillintään ja järkevyyteen, jotka avioliitossa osoittautuivat kylmyydeksi, taipumattomuudeksi ja tylsyydeksi.
Mies viehättyi vaimonsa eloisuuteen, välittömyyteen, innostuneisuuteen, hellyyteen ja elämää pursuavuuteen, jotka avioliitossa osoittautuivat epäkäytännöllisyydeksi, mahdottoman vaativuudeksi, liikaa pyytävyydeksi, ainaiseksi tyytymättömyydeksi ja järjettömyydeksi kun ei saanut tahtoaan läpi.
Kumpikin avioliitossa haluaa pitää päänsä paljastamatta heikkouttaan, ettei vain vahingossakaan näyttäisi ”antavan periksi”.
Kopp kirjoittaa, että ihmiset hakevat avioliitosta ainakin osittain omaa puuttuvaa puoliskoaan. Olemme kaikki jossain määrin vajavaisia siinä mielessä, että jotkin ihmisyytemme puolet ovat ylikehittyneet ja jotkin puolet alikehittyneet. Etsimme toisesta sitä, mitä emme tunne itsellämme olevan.
Kyseinen taipumus Koppin mukaan kärjistyy neurootikoilla, joiden omakuva on niin vinoutunut, että he etsivät kumppanikseen karikatyyrejä persoonallisuusspektrin toisesta ääripäästä.
Koppin mielestä jokainen pyrkii avioliitossa jossain määrin korvaamaan omia puutteitaan.
Selviytyäksemme lapsina hengissä meidän kaikkien on täytynyt liioitella niitä puolia itsestämme, jotka miellyttivät niitä, joista olimme riippuvaisia. Ja luopua niistä asenteista ja käyttäytymismuodoista, joita he eivät hyväksyneet. Niinpä me kaikki olemme kasvaneet vaihtelevassa määrin epäsuhtaisiksi hahmoiksi siihen nähden, mitä voisimme ihmisinä olla.
Mitä meiltä puuttuu, sitä me etsimme ja sitten vastustamme niissä, jotka valitsemme kumppaniksemme. Naimme toisen, koska hän on toisenlainen kuin me itse, ja sitten valitamme: ”Miksi hän ei voi olla enemmän minun kaltaiseni?”
Koppin mielestä näiden vanhempien välisten ristiriitojen syntyä voi ymmärtää sen kautta, kuinka lapsi rakentaa identiteettiään suhteessa vanhempiinsa.
Keskiajalla neidon raiskannut ritari saa vuoden ja yhden päivän keksiä kuningattarelle vastauksen kysymykseen, mitä nainen mielii eniten. Muuten hänet mestataan.
Suuren etsiskelyn jälkeen sadunomaisesti ritari saa apua vanhalta, rumalta ja halpasyntyiseltä naiselta, jos suostuu tämän puolisoksi. Ritari suostuu ja saa tietää vastauksen:
Jokainen nainen tahtoo, vallita aviomiestään, rakastajiaan ja olla heidän yläpuolellaan.
Kuningatar armahtaa ja vanha eukko vaatii lupauksen lunastamista. Ritarille jää kaksi vaihtoehtoa: valita ruma, vanha ja kuolemaan saakka uskollinen tai nuori, kaunis ja uskoton vaimo. Ritari ei osaa valita, vaan antaa vaimonsa valita, ja simsalapim tämä vanha eukko muuttuu kauniiksi nuoreksi naiseksi, joka on uskollinen kuolemaansa saakka.
Kopp ei pidä seksuaalisuutta sukupuolten välisen taistelun taustana, vaan sitä horjuntaa ja epävarmuutta, joka liittyy itsensä toteuttamiseen miehenä ja naisena – seksuaalisuutta ja seksiä koskevia riitoja syvempänä ihmisenä olemisen tuskana.
Sukupuolisuudessa on jotain joka vetää puoleensa muita ongelmia, eikä siten että sukupuolisuus olisi sinänsä ongelmallista. Ihmiset etsivät seksuaalisuudesta ratkaisuja koko ihmiselämän loputtomiin ristiriitoihin ja epäselvyyksiin.
Sukupuolten välinen mutkikas suhde pitää sisällään ratkaisuyrityksiä, jotka vaikuttavat ”ongelmilta” vain siksi, että ne ovat ratkaisuina kelvottomia. Sukupuolielämä on areena, jolla muunlaiset ongelmat nousevat esiin.
Seksi nostaa esiin ei-seksuaalisia ristiriitoja: hallitsemista ja alistumista, vanhemmuutta ja riippuvuutta, valtaa ja avuttomuutta sekä hellyyttä ja väkivaltaa. Seksi on hyvin herkkä pienimmillekin muutoksille omassa ja kumppanin mielialassa, asenteessa ja käyttäytymisessä.
Ihminen kiihottuu ja menettää kiinnostuksensa niin helposti jo yhdestä eleestä, sanasta tai ilmeestä, minkä vuoksi seksuaalisesta kanssakäymisestä tulee mitä houkuttelevin taistelukenttä kaikenlaisille epämääräisille haluille ja kaunoille. Tunteille jotka ovat syntyneet toisissa inhimillisissä yhteyksissä, jotka eivät olleet ensisijaisesti seksuaalisia.
Kopp koettaa muistuttaa, että sukupuolten välisessä suhteessa rehottavat valtoimenaan omapäisyys, uppiniskaisuus, kiusanhalu ja muut pikkumaiset keinot takertua illuusioon siitä, että pystyy hallitsemaan sitä mikä ei ole hallittavissa.
Ihmisten välillä rehottaa haluttomuus asettua alttiiksi, olla avuton, hellittää ja luottaa. Siksi seksikin valjastetaan palvelemaan hurjaa yritystä saada oma tahto läpi tai ainakin varmistaa, ettei kumppani saa tahtoaan läpi. Saada tahtonsa läpi kiteytyy seksuaaliseksi ongelmaksi, kun taustalla on ihmisenä olemisen tuska.
Tarina vallanhalusta
Toisen luvun viides tarina kertoo vallanhalusta. Kopp siteeraa urheaa ja lojaalia sotapäällikköä Macbethia, josta tulee vallanhalussaan aivan toinen ihminen, joka ei ole enää urhea eikä lojaali.
Kopp muistuttaa, että psykoterapia-pyhiinvaeltajapotilaalla on usein keskeistä vallantavoittelu. Potilaat ovat juuttuneet etsimään illusorista valtaa, joka lopulta tekee heidät voimattomiksi. Kuten Macbethin niin psykoterapiapotilaankin tuhoaa demoniset haaveet ylemmyydestä, jotka kiehtovat hänen sieluaan.
Koppin mukaan psykoterapiapotilaita riivaa siis illuusio vallasta toisiin. Kuvitelma siitä, että hänellä on valtaa toisten ihmisten tunteisiin. Vallan irvikuva, joka panee ”valtiaan” kahleisiin ja antaa herruuden oletetulle ”uhrille”.
Esimerkiksi perheessä nuoren pojan harhaluulo, julma ja typerä valtailluusio, että hän voi nousta valtaan omassa perhekolmiossaan. Voi sitä poikaparkaa, joka erehtyy luulemaan, että on voittanut oidipaalisen taistelun.
Äiti voi väittää pojalleen, että tästä tulee parempi, ajattelevaisempi, huomaavaisempi, vastuuntuntoisempi, rohkeampi kuin kelvoton isäukkonsa. Vanhempien huonojen välien vuoksi nuori prinssi voi harhautua uskomaan, että hänen valtansa on laillistettu, kun hänellä on äidin kanssa suuremmat salaisuudet kuin äidillä ja isällä. Prinssinakki on syntynyt häiriötä tuottavassa kolmiossa. Isätön poika on matkalla maailmalle.
Pojalle valkenee kyllä, että hänen asemansa prinssinä tuo kauhistuttavia velvollisuuksia. Ehkä vielä enemmän kuin niitä vapauksia ja etuoikeuksia, joita poika aluksi ajatteli.
Yrittäessään oppia mieheksi ilman vahvaa isää, joka näyttäisi mallia – poika joutuu keksimään itse itsensä. Hänen täytyy ryhtyä äidin pikkumieheksi ilman että on saanut kokea pikkupoikana olemisen suojattua riippuvuutta.
Prinssiksi kruunaus oli huijausta. Häntä on petetty. Äidin pikkumies!
Kopp kuvaa isättömän pojan vaellusta elämässä. Tämän perimmäisen petoksen tuhoisat seuraukset ovat, ja jotka tulevat ilmi, kun aikuinen mies tulee psykoterapiaan : mies raataa kuin hullu, muttei silti tunne koskaan saavansa tarpeeksi aikaan.
Mies on uupunut, mutta tuntee syyllisyyttä aina, kun ottaa vapaata levätäkseen vastenmielisestä pakollisesta puurtamisesta.
Psykoterapiassa mies, tuo äidin pikkumies prinssiksi kruunattu, kertoessaan tarinansa oivaltaa, ettei hänen asemansa perheessä ollutkaan mahtimiehen vaan pahaisen pelinappulan.
Kun äiti ei jaksanut työstään pettymystään parisuhteessaan, niin hän laittoi sen jakoon prinssinakille. Aikuiselle miehelle paljastuu, ettei hän ollutkaan perheen valtakeskus, vaan se joka antoi itseään höynäyttää vanhempien välisen suhteen ongelmissa.
Psykoterapiassa aikuinen mies voi ymmärtää syvällisesti – kaikkien tunneskaalojen kera – kuinka häneltä riistettiin tässä vanhempien välisessä sotkussa sekä äidin hellä huolenpito että isän vahva turva ja miehen malli. Prinssistä tuli pelkkä narri.
Aikuinen mies, joka tajuta alkoholin täyttämistä viikonlopuista, että hän on raahannut lapsuutensa valtailluusion taakkaa työhönsä ja avioliittoonsa.
Vanhemmat ovat yhdessä tai eronneet, mutta poika jatkaa valtailluusiossaan. Siitä on eri versioita: äidin kanssa on hyvin läheinen suhde tai ei ole suhdetta ollenkaan. Isää ei ole, tai ei ole enää uskallusta yrittää isättömyyttään parantaa suhteella vanhenevaan isään. Äiti ja isä ovat voineet jäädä tämän kolmiodraaman vangiksi.
Katsotko ympärillesi esimerkkejä tästä kolmioasetelmasta. Riepova taistelu lapsista ja tapaamisoikeuksista. Suhde lapseen saa vanhemmat riitelemään kovasti, kun prinssinakki polttaa kannabista, juo viinaa, tai ei tee mitään muuta kuin pelaa yöt ja päivät tietokonepelejä. Kun ei ole tietä eikä mallia miten kasvaa aikuiseksi. Tai juomalla pussikaljoja muiden joukossa?
Shakespearen tarinassa Macbeth joutuu maksamaan liian kalliin hinnan siitä, että piti hetken itseään muita mahtavampana.
Illuusio vallasta sai äidinpojan tekemään työtä silloin kun hänen olisi pitänyt huvitella. Se ajoi hänet huolehtimaan äidistä silloin kun äidin olisi pitänyt huolehtia hänestä. Ja se vei häneltä myös sen tuen, jolla jämäkämmän oloinen isä olisi voinut häntä vahvistaa.
Archie Bunkerista lähtien televisiossa on esitetty isän ja miehen rappeutumista. Koko yhteiskunta on osallistunut miehen halventamiseen, koska on luullut, että ehkä sitä kautta prinssinakki lopulta saa kruununsa. Valitettavan monet ihmiset eivät nykyaikana tiedä, että nuoren miehen pitää hävitä psykologinen taistelu isälleen, jotta voisi elää kunnollisen aikuisen miehen elämän.
Psykologisesti isättömyys on mahdoton olotila, kirjoittaa Vesa Manninen kirjassa Pojan polku, miehen tie (1991). ”Jokainen, varhaisinkin orpo, luo kasvunsa kuluessa itselleen sisäiset vanhemmat. Se on psyykkisen elossapysymisen ja yksilöllisen minuudentuottamisen välttämätön ehto… mielikuva isästä pahana, julmana, tarkoituksellisen murskaavasti mahtiaan käyttävä jumalana palvelee toivon elossapitämistä: se pelastaa hänelle hyvän sisäisen äidin. Siitä tulee maailmanselitys ja omien pyrkimysten merkitsevyyden ainoa tae.”
Isää vastaan taistelemisesta tulee messiaaninen tehtävä prinssinakille – on tuhottava kaikki se hyvä, mitä isä edustaa tai voisi edustaa.
Vesa Manninen kirjoittaa, että jotta pieni poika voisi tunnustaa äidin ja isän kanssa muodostamansa kolmiosuhteen realiteetit ja silti säilyttää luottamuksen oman tulevaisuutensa arvoon, hän – pieni poika – tarvitsee sisäisen vakuuttuneisuuden siitä, että isän hyvä voima on häntäkin varten. Psykologinen kehitys voi edetä onnellisesti sen tunteen varassa, että pientä poikaa ei riistetty, ei nujerrettu, vaan suojeltiin.
Vesa Manninen kirjoittaa, että jos pieni poika ei voi lapsuutensa aikana hyväksyä isänsä ylivaltaa ja samalla kokea isän voimaa omaksi voimakseen, mieheltä jää saavuttamatta kehityksellinen kompassi. Hyvä isä osaa käyttää miehisyytensä hyvin pienen pojan hyödyksi.
Äiti on/oli hyvä ja isä on/oli paha tai toisinpäin, jotta voi säilyttää illuusionsa – näin psykoterapiapotilaat koettavat kertoa. Vaikka realiteetit kolmiodraamasta pyritään ohittamaan tai kukistamaan, niin ne illuusiot iskevät takaisin ennen pitkää – tavalla tai toisella.
Alkujaan, varhaisessa ehdottomuudessaan, psyyke leimaa pahaksi kaiken, mikä tuhoaa hyvän tai tekee mahdottomaksi toivotun mieluisuuden tavoittamisen.
Kopp kirjoittaa, että valta toisiin ihmisiin osoittautuu aina taakaksi, joka käy kalliiksi tavalla tai toisella. Kun tuntee itsensä voimakkaaksi ja vapaaksi käyttämään voimiaan miten tahtoo, olo on ylitsepursuavan riemukas. Jos tämän voiman suuntaa omien luovien mahdollisuuksien toteuttamiseen, siitä saa intoa ja iloa. Mutta jos vapaus koetaan valtana toisiin, kumpikin osapuoli on joutunut ansaan.
Kopp muistuttaa, että kaikkein salakavalin ennenaikainen velvollisuus, joka joillekin lapsille sälytetään, on se, että lapsen odotetaan jotenkin huolehtivan vanhemmistaan, eikä päinvastoin.
Ylikuormitetut aikuiset lapset –avuton uhri
Kopp kirjoittaa, että kun ihmiset eivät ole selvittäneet kasvunsa emotionaalisia ongelmiaan aikuisiällä, niin he odottavat saavansa omia lapsia, jotta lapset tekisivät heidät onnellisiksi. Kopp kertoo Phylliksestä, jonka tehtävä oli tehdä leskeytynyt äitinsä onnelliseksi. Phyllis kärsi kroonisesta masennuksesta ja ajoittaisista paniikkikohtauksista. Phyllis luuli, että hän epäonnistumisellaan petti kaikki samoin kuin epäonnistuneessa yrityksessään saada leskeytynyt äiti onnelliseksi.
Kopp keskittyi siihen, miten Phyllis löytäisi oman onnensa, riippumatta siitä, mitä muut siitä ajattelivat. Phyllis oli kehittänyt maagisen ja tyydyttävän illlusion siitä, että hän oli vastuussa kaikkien muiden hyvinvoinnista. Illuusiosta oli hyvin vaikea luopua.
Kopp kirjoittaa, että meidän kaikkien on paras oppia pitämään huolta itsestämme. Jos joku toinen ottaa siitä nokkiinsa, se on hänen ongelmansa.
Kopp muistuttaa, että joillakin on tapana luistaa velvollisuuksistaan vaikeissa tilanteissa, joissa he muuten joutuisivat pitämään huolta itsestään näyttelemällä avutonta tai heikkoa saadakseen toiset toimimaan heidän puolestaan. Kroonisen uhrin avuttomuustaktiikkaa sietää Koppin mielestä varoa.
Auta minua!
Kopp kirjoittaa, ettei potilas halua ryhtyä selvittämään elämänsä sotkuja, vaan odottaa että psykoterapeutin pitää muka vahvempana tehdä se hänen puolestaan. Kopp kertoo, että aina kun hän sortuu kiusaukseen auttaa, käy ilmi, ettei hän ymmärrä mitä todella tarvitaan, tai apu tulee liian myöhään tai on liian myöhäistä.
Kun Kopp koettaa irrottautua koukusta, on vain käytettävissä, eikä yritä hoivata potilasta, niin häntä syytetään kovaksi ihmiseksi, jolla ei tunne inhimillistä myötätuntoa. Kopp kirjoittaa, että hänen huvittuneisuutensa vain pahentaa asiaa, ja toisinaan potilas häipyy ja lisää nyreänä nimeni niiden terapeuttien listaan, jotka ovat tuottaneet potilaalle pettymyksen.
Kopp ei kerro, tekevätkö potilaat hänestä muistutuksen, kuten nykyaikana olisi tapana.
Kopp kertoo, että joskus potilas jatkaa terapiaansa ja roikkuu mukana vain valittaakseen hoidon hyödyttömyyttä. Kopp vahvistaa potilaan epätoivoa myöntämällä, että hän varmasti pysyy yhtä onnettomana koko ikänsä, että kaikissa tarinoissa ei ole onnellista loppua.
Kopp jatkaa, että jos potilas pystyy suuntaamaan raivonsa psykoterapeuttiinsa, koska tämä ei välitä ( kuin vanhempiinsa, koska he alensivat hänet huolenpidollaan avuttomaksi narriksi). Potilaassa saattaa herätä halua taistella elämästään, kamppailla saavuttaakseen onnen, Siinä Kopp auttaa mielellään.
Kopp kertoo, että toisinaan hänestä tuntuu, että tässä mielettömän sattumanvaraisessa elämässä toteutuu jonkinlainen oikeus ihmissuhteiden osalta.
Ajan mittaan saamme vain sen verran kuin olemme itse uskaltaneet antaa. Saamme pitää vain sen minkä olemme omin ponnistuksin ansainneet. Tavallaan jokainen saa ansionsa mukaan.
Psykoterapian paljastuksia
Kopp kirjoittaa, että lapsen on saatava elää vähintään siinä toivossa, että hänen vanhempansa vielä joskus rakastavat häntä. Ilman tätä toivoa lapsi ajautuisi epätoivon syövereihin. Lapsi alkaa mielistellä vanhempiaan voidakseen vaikuttaa heihin, koska on tehnyt vanhempansa onnettomiksi.
Psykoterapiassa tarinaansa kertoessaan potilas oivaltaa oppineensa vanhemmiltaan tai muilta tärkeiltä aikuisilta aliarvioimaan itseään syyttä suotta.
Potilas usein ensin hämmentyy ja haluaa muuttaa sitä, mille ei enää mitään voi. Pala palalta tuhoisa katkeruus alkaa murentua raivoksi ja suruksi.
Aluksi kiukku purkautuu syytöksinä niiden ihmisten epäreiluutta kohtaan, joiden olisi pitänyt rakastaa häntä. Siten hän vaatii tietää, miksi se tapahtui juuri hänelle. Kun Kopp kertoo, ettei siihen ole mitään syytä, niin potilas syytää kiukkunsa Koppin niskaan.
Kun potilas alkaa tajuta tragediansa johtuvan siitä, että hän vain sattui syntymään väärään kotiin. Kiukku yleensä hälvenee ja potilas alkaa haikailla, että millaista olisi voinut olla. Ketään muutakaan lasta, joka olisi siihen aikaan syntynyt tuohon perheeseen, ei olisi arvostettu sen enempää.
Kopp kirjoittaa, että millaista tuhkausta kuluttaa elämänsä yrittämällä tulla joksikin, joka kelpaisi hänen äidilleen/isälleen/molemmille vanhemmille, kun kerran on ollut jo kyllin hyvä syntyessään. Mikään ei riittäisi lopullisesti tyydyttämään sellaisia vanhempia.
Jos potilas tajuaa olleensa hakoteillä, niin hän voi kyetä ottamaan voimansa takaisin käyttöönsä. Intiaanien sanonnassa masennuksesta toipumisessa puhutaan voimansa takaisin paluusta.
Vanhempiin ei ollut lapsella koskaan todellista valtaa, eikä heidän tunteisiinsa.
Potilaan ainoa todellinen valta on siinä, että ottaa vastuun omasta elämästään, on tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on ja tekee elämästään mahdollisimman mielekkään itselleen täysin riippumatta siitä, mitä toiset häneltä odottavat.
Mennyttä ei voi haudata ilman surua ja tuskaa. On kohdattava oma paha olonsa pohjia myöten ja se, kuinka auttamattomasti on sidoksissa omaan tarinaansa. Täytyy uskaltautua olemaan oma itsensä.
Potilaan on paljastettava vajavainen, ristiriitainen, hyvä/paha, heikko/vahva –perin inhimillinen itsensä meille muille, jotta voimme oppia tuntemaan hänet ja hän meidät. Jos jotkut eivät rakasta häntä, toiset varmasti rakastavat.
Potilaan on vain pärjättävä ilman, niin kovaa kuin se onkin. Hänen on kohdattava menetyksensä ja se, ettei niille mahda mitään. Hänen täytyy irtaantua menneestä ja tehdä tilaa nykyisyydelle.
Illuusio vallasta toisten ihmisten tunteisiin on kohtalokas houre.
20.12.2014 Lappeenrannassa
Toisen osan – Tarinat – neljäs luku kertoo rakkauden etsinnästä. Ja lauseella, että keskiajalla kaikki tiesivät, että maailma oli luotu keväällä. Niinpä kevät oli hyvä aika aloittaa uusia asioita.
Kopp kertoo kirjasta Canterburyn tarinoita, jossa 30 matkaajaa matkaa 15 mailia kolmen päivän ajan ja kertoo toisilleen tarinoita. Kukin kertoo kaksi tarinaa sekä meno- että tulomatkalla.
Canterburyn tarinoiden kirjallinen pyhiinvaellus heijastelee ihmiselämän pyhiinvaellusta. Isäntänä matkalla on mies, joka hyväksyy kaiken inhimillisen, ”nauttii kaikesta, eikä kunnioita mitään”. Isäntä pyytää anteeksi säätyläisiltä ja kirkolta siltä varalta, että olisi tullut loukanneeksi, mutta tämäkin on vain isännän poliittista ironiaa.
Koppin mielestä mieleenpainuvin matkaajista on rouva Bath, joka ei ole turhan tarkka alapäästään. Dame Alicella on ollut viisi aviomiestä, eikä hän ole ollut uskollinen kenellekään. Rouva Beth oli erikoistunut sukupuolten välisiin juonikkaisiin mittelöihin ”siinä ihanankaameassa pitkäaikaissopimuksessa, jota avioliitoksi kutsutaan”.
Kopp kirjoittaa, että seksuaalisesta vapautumisesta huolimatta hän pitää yksiavioista, elinikäistä avioliittoa toimivimpana ratkaisuna yksinäisyyteen, tähänastisista parhaana ympäristönä lastenkasvatukseen ja käytännöllisempänä sopimuksena keskinäisen tuen ja vapauden suomiseksi maailmassa, jossa kenenkään on vaikea pärjätä yksin.
Kopp kirjoittaa, että monilla niistä ihmisistä, jotka hakevat apua häneltä psykoterapeuttina, on vaikeuksia avioliitossaan. Koppin mielestä nurinkurista näissä avioliiton jääräpäisissä kiistoissa on usein se, että jompikumpi valittaa kumppaninsa käyttäytymisessä juuri niitä puolia, jotka häntä eniten kiehtoivat seurusteluaikana.
Vaimo viehättyi tulevan miehen lujuuteen, itsehillintään ja järkevyyteen, jotka avioliitossa osoittautuivat kylmyydeksi, taipumattomuudeksi ja tylsyydeksi.
Mies viehättyi vaimonsa eloisuuteen, välittömyyteen, innostuneisuuteen, hellyyteen ja elämää pursuavuuteen, jotka avioliitossa osoittautuivat epäkäytännöllisyydeksi, mahdottoman vaativuudeksi, liikaa pyytävyydeksi, ainaiseksi tyytymättömyydeksi ja järjettömyydeksi kun ei saanut tahtoaan läpi.
Kumpikin avioliitossa haluaa pitää päänsä paljastamatta heikkouttaan, ettei vain vahingossakaan näyttäisi ”antavan periksi”.
Kopp kirjoittaa, että ihmiset hakevat avioliitosta ainakin osittain omaa puuttuvaa puoliskoaan. Olemme kaikki jossain määrin vajavaisia siinä mielessä, että jotkin ihmisyytemme puolet ovat ylikehittyneet ja jotkin puolet alikehittyneet. Etsimme toisesta sitä, mitä emme tunne itsellämme olevan.
Kyseinen taipumus Koppin mukaan kärjistyy neurootikoilla, joiden omakuva on niin vinoutunut, että he etsivät kumppanikseen karikatyyrejä persoonallisuusspektrin toisesta ääripäästä.
Koppin mielestä jokainen pyrkii avioliitossa jossain määrin korvaamaan omia puutteitaan.
Selviytyäksemme lapsina hengissä meidän kaikkien on täytynyt liioitella niitä puolia itsestämme, jotka miellyttivät niitä, joista olimme riippuvaisia. Ja luopua niistä asenteista ja käyttäytymismuodoista, joita he eivät hyväksyneet. Niinpä me kaikki olemme kasvaneet vaihtelevassa määrin epäsuhtaisiksi hahmoiksi siihen nähden, mitä voisimme ihmisinä olla.
Mitä meiltä puuttuu, sitä me etsimme ja sitten vastustamme niissä, jotka valitsemme kumppaniksemme. Naimme toisen, koska hän on toisenlainen kuin me itse, ja sitten valitamme: ”Miksi hän ei voi olla enemmän minun kaltaiseni?”
Koppin mielestä näiden vanhempien välisten ristiriitojen syntyä voi ymmärtää sen kautta, kuinka lapsi rakentaa identiteettiään suhteessa vanhempiinsa.
Keskiajalla neidon raiskannut ritari saa vuoden ja yhden päivän keksiä kuningattarelle vastauksen kysymykseen, mitä nainen mielii eniten. Muuten hänet mestataan.
Suuren etsiskelyn jälkeen sadunomaisesti ritari saa apua vanhalta, rumalta ja halpasyntyiseltä naiselta, jos suostuu tämän puolisoksi. Ritari suostuu ja saa tietää vastauksen:
Jokainen nainen tahtoo, vallita aviomiestään, rakastajiaan ja olla heidän yläpuolellaan.
Kuningatar armahtaa ja vanha eukko vaatii lupauksen lunastamista. Ritarille jää kaksi vaihtoehtoa: valita ruma, vanha ja kuolemaan saakka uskollinen tai nuori, kaunis ja uskoton vaimo. Ritari ei osaa valita, vaan antaa vaimonsa valita, ja simsalapim tämä vanha eukko muuttuu kauniiksi nuoreksi naiseksi, joka on uskollinen kuolemaansa saakka.
Kopp ei pidä seksuaalisuutta sukupuolten välisen taistelun taustana, vaan sitä horjuntaa ja epävarmuutta, joka liittyy itsensä toteuttamiseen miehenä ja naisena – seksuaalisuutta ja seksiä koskevia riitoja syvempänä ihmisenä olemisen tuskana.
Sukupuolisuudessa on jotain joka vetää puoleensa muita ongelmia, eikä siten että sukupuolisuus olisi sinänsä ongelmallista. Ihmiset etsivät seksuaalisuudesta ratkaisuja koko ihmiselämän loputtomiin ristiriitoihin ja epäselvyyksiin.
Sukupuolten välinen mutkikas suhde pitää sisällään ratkaisuyrityksiä, jotka vaikuttavat ”ongelmilta” vain siksi, että ne ovat ratkaisuina kelvottomia. Sukupuolielämä on areena, jolla muunlaiset ongelmat nousevat esiin.
Seksi nostaa esiin ei-seksuaalisia ristiriitoja: hallitsemista ja alistumista, vanhemmuutta ja riippuvuutta, valtaa ja avuttomuutta sekä hellyyttä ja väkivaltaa. Seksi on hyvin herkkä pienimmillekin muutoksille omassa ja kumppanin mielialassa, asenteessa ja käyttäytymisessä.
Ihminen kiihottuu ja menettää kiinnostuksensa niin helposti jo yhdestä eleestä, sanasta tai ilmeestä, minkä vuoksi seksuaalisesta kanssakäymisestä tulee mitä houkuttelevin taistelukenttä kaikenlaisille epämääräisille haluille ja kaunoille. Tunteille jotka ovat syntyneet toisissa inhimillisissä yhteyksissä, jotka eivät olleet ensisijaisesti seksuaalisia.
Kopp koettaa muistuttaa, että sukupuolten välisessä suhteessa rehottavat valtoimenaan omapäisyys, uppiniskaisuus, kiusanhalu ja muut pikkumaiset keinot takertua illuusioon siitä, että pystyy hallitsemaan sitä mikä ei ole hallittavissa.
Ihmisten välillä rehottaa haluttomuus asettua alttiiksi, olla avuton, hellittää ja luottaa. Siksi seksikin valjastetaan palvelemaan hurjaa yritystä saada oma tahto läpi tai ainakin varmistaa, ettei kumppani saa tahtoaan läpi. Saada tahtonsa läpi kiteytyy seksuaaliseksi ongelmaksi, kun taustalla on ihmisenä olemisen tuska.
Tarina vallanhalusta
Toisen luvun viides tarina kertoo vallanhalusta. Kopp siteeraa urheaa ja lojaalia sotapäällikköä Macbethia, josta tulee vallanhalussaan aivan toinen ihminen, joka ei ole enää urhea eikä lojaali.
Kopp muistuttaa, että psykoterapia-pyhiinvaeltajapotilaalla on usein keskeistä vallantavoittelu. Potilaat ovat juuttuneet etsimään illusorista valtaa, joka lopulta tekee heidät voimattomiksi. Kuten Macbethin niin psykoterapiapotilaankin tuhoaa demoniset haaveet ylemmyydestä, jotka kiehtovat hänen sieluaan.
Koppin mukaan psykoterapiapotilaita riivaa siis illuusio vallasta toisiin. Kuvitelma siitä, että hänellä on valtaa toisten ihmisten tunteisiin. Vallan irvikuva, joka panee ”valtiaan” kahleisiin ja antaa herruuden oletetulle ”uhrille”.
Esimerkiksi perheessä nuoren pojan harhaluulo, julma ja typerä valtailluusio, että hän voi nousta valtaan omassa perhekolmiossaan. Voi sitä poikaparkaa, joka erehtyy luulemaan, että on voittanut oidipaalisen taistelun.
Äiti voi väittää pojalleen, että tästä tulee parempi, ajattelevaisempi, huomaavaisempi, vastuuntuntoisempi, rohkeampi kuin kelvoton isäukkonsa. Vanhempien huonojen välien vuoksi nuori prinssi voi harhautua uskomaan, että hänen valtansa on laillistettu, kun hänellä on äidin kanssa suuremmat salaisuudet kuin äidillä ja isällä. Prinssinakki on syntynyt häiriötä tuottavassa kolmiossa. Isätön poika on matkalla maailmalle.
Pojalle valkenee kyllä, että hänen asemansa prinssinä tuo kauhistuttavia velvollisuuksia. Ehkä vielä enemmän kuin niitä vapauksia ja etuoikeuksia, joita poika aluksi ajatteli.
Yrittäessään oppia mieheksi ilman vahvaa isää, joka näyttäisi mallia – poika joutuu keksimään itse itsensä. Hänen täytyy ryhtyä äidin pikkumieheksi ilman että on saanut kokea pikkupoikana olemisen suojattua riippuvuutta.
Prinssiksi kruunaus oli huijausta. Häntä on petetty. Äidin pikkumies!
Kopp kuvaa isättömän pojan vaellusta elämässä. Tämän perimmäisen petoksen tuhoisat seuraukset ovat, ja jotka tulevat ilmi, kun aikuinen mies tulee psykoterapiaan : mies raataa kuin hullu, muttei silti tunne koskaan saavansa tarpeeksi aikaan.
Mies on uupunut, mutta tuntee syyllisyyttä aina, kun ottaa vapaata levätäkseen vastenmielisestä pakollisesta puurtamisesta.
Psykoterapiassa mies, tuo äidin pikkumies prinssiksi kruunattu, kertoessaan tarinansa oivaltaa, ettei hänen asemansa perheessä ollutkaan mahtimiehen vaan pahaisen pelinappulan.
Kun äiti ei jaksanut työstään pettymystään parisuhteessaan, niin hän laittoi sen jakoon prinssinakille. Aikuiselle miehelle paljastuu, ettei hän ollutkaan perheen valtakeskus, vaan se joka antoi itseään höynäyttää vanhempien välisen suhteen ongelmissa.
Psykoterapiassa aikuinen mies voi ymmärtää syvällisesti – kaikkien tunneskaalojen kera – kuinka häneltä riistettiin tässä vanhempien välisessä sotkussa sekä äidin hellä huolenpito että isän vahva turva ja miehen malli. Prinssistä tuli pelkkä narri.
Aikuinen mies, joka tajuta alkoholin täyttämistä viikonlopuista, että hän on raahannut lapsuutensa valtailluusion taakkaa työhönsä ja avioliittoonsa.
Vanhemmat ovat yhdessä tai eronneet, mutta poika jatkaa valtailluusiossaan. Siitä on eri versioita: äidin kanssa on hyvin läheinen suhde tai ei ole suhdetta ollenkaan. Isää ei ole, tai ei ole enää uskallusta yrittää isättömyyttään parantaa suhteella vanhenevaan isään. Äiti ja isä ovat voineet jäädä tämän kolmiodraaman vangiksi.
Katsotko ympärillesi esimerkkejä tästä kolmioasetelmasta. Riepova taistelu lapsista ja tapaamisoikeuksista. Suhde lapseen saa vanhemmat riitelemään kovasti, kun prinssinakki polttaa kannabista, juo viinaa, tai ei tee mitään muuta kuin pelaa yöt ja päivät tietokonepelejä. Kun ei ole tietä eikä mallia miten kasvaa aikuiseksi. Tai juomalla pussikaljoja muiden joukossa?
Shakespearen tarinassa Macbeth joutuu maksamaan liian kalliin hinnan siitä, että piti hetken itseään muita mahtavampana.
Illuusio vallasta sai äidinpojan tekemään työtä silloin kun hänen olisi pitänyt huvitella. Se ajoi hänet huolehtimaan äidistä silloin kun äidin olisi pitänyt huolehtia hänestä. Ja se vei häneltä myös sen tuen, jolla jämäkämmän oloinen isä olisi voinut häntä vahvistaa.
Archie Bunkerista lähtien televisiossa on esitetty isän ja miehen rappeutumista. Koko yhteiskunta on osallistunut miehen halventamiseen, koska on luullut, että ehkä sitä kautta prinssinakki lopulta saa kruununsa. Valitettavan monet ihmiset eivät nykyaikana tiedä, että nuoren miehen pitää hävitä psykologinen taistelu isälleen, jotta voisi elää kunnollisen aikuisen miehen elämän.
Psykologisesti isättömyys on mahdoton olotila, kirjoittaa Vesa Manninen kirjassa Pojan polku, miehen tie (1991). ”Jokainen, varhaisinkin orpo, luo kasvunsa kuluessa itselleen sisäiset vanhemmat. Se on psyykkisen elossapysymisen ja yksilöllisen minuudentuottamisen välttämätön ehto… mielikuva isästä pahana, julmana, tarkoituksellisen murskaavasti mahtiaan käyttävä jumalana palvelee toivon elossapitämistä: se pelastaa hänelle hyvän sisäisen äidin. Siitä tulee maailmanselitys ja omien pyrkimysten merkitsevyyden ainoa tae.”
Isää vastaan taistelemisesta tulee messiaaninen tehtävä prinssinakille – on tuhottava kaikki se hyvä, mitä isä edustaa tai voisi edustaa.
Vesa Manninen kirjoittaa, että jotta pieni poika voisi tunnustaa äidin ja isän kanssa muodostamansa kolmiosuhteen realiteetit ja silti säilyttää luottamuksen oman tulevaisuutensa arvoon, hän – pieni poika – tarvitsee sisäisen vakuuttuneisuuden siitä, että isän hyvä voima on häntäkin varten. Psykologinen kehitys voi edetä onnellisesti sen tunteen varassa, että pientä poikaa ei riistetty, ei nujerrettu, vaan suojeltiin.
Vesa Manninen kirjoittaa, että jos pieni poika ei voi lapsuutensa aikana hyväksyä isänsä ylivaltaa ja samalla kokea isän voimaa omaksi voimakseen, mieheltä jää saavuttamatta kehityksellinen kompassi. Hyvä isä osaa käyttää miehisyytensä hyvin pienen pojan hyödyksi.
Äiti on/oli hyvä ja isä on/oli paha tai toisinpäin, jotta voi säilyttää illuusionsa – näin psykoterapiapotilaat koettavat kertoa. Vaikka realiteetit kolmiodraamasta pyritään ohittamaan tai kukistamaan, niin ne illuusiot iskevät takaisin ennen pitkää – tavalla tai toisella.
Alkujaan, varhaisessa ehdottomuudessaan, psyyke leimaa pahaksi kaiken, mikä tuhoaa hyvän tai tekee mahdottomaksi toivotun mieluisuuden tavoittamisen.
Kopp kirjoittaa, että valta toisiin ihmisiin osoittautuu aina taakaksi, joka käy kalliiksi tavalla tai toisella. Kun tuntee itsensä voimakkaaksi ja vapaaksi käyttämään voimiaan miten tahtoo, olo on ylitsepursuavan riemukas. Jos tämän voiman suuntaa omien luovien mahdollisuuksien toteuttamiseen, siitä saa intoa ja iloa. Mutta jos vapaus koetaan valtana toisiin, kumpikin osapuoli on joutunut ansaan.
Kopp muistuttaa, että kaikkein salakavalin ennenaikainen velvollisuus, joka joillekin lapsille sälytetään, on se, että lapsen odotetaan jotenkin huolehtivan vanhemmistaan, eikä päinvastoin.
Ylikuormitetut aikuiset lapset –avuton uhri
Kopp kirjoittaa, että kun ihmiset eivät ole selvittäneet kasvunsa emotionaalisia ongelmiaan aikuisiällä, niin he odottavat saavansa omia lapsia, jotta lapset tekisivät heidät onnellisiksi. Kopp kertoo Phylliksestä, jonka tehtävä oli tehdä leskeytynyt äitinsä onnelliseksi. Phyllis kärsi kroonisesta masennuksesta ja ajoittaisista paniikkikohtauksista. Phyllis luuli, että hän epäonnistumisellaan petti kaikki samoin kuin epäonnistuneessa yrityksessään saada leskeytynyt äiti onnelliseksi.
Kopp keskittyi siihen, miten Phyllis löytäisi oman onnensa, riippumatta siitä, mitä muut siitä ajattelivat. Phyllis oli kehittänyt maagisen ja tyydyttävän illlusion siitä, että hän oli vastuussa kaikkien muiden hyvinvoinnista. Illuusiosta oli hyvin vaikea luopua.
Kopp kirjoittaa, että meidän kaikkien on paras oppia pitämään huolta itsestämme. Jos joku toinen ottaa siitä nokkiinsa, se on hänen ongelmansa.
Kopp muistuttaa, että joillakin on tapana luistaa velvollisuuksistaan vaikeissa tilanteissa, joissa he muuten joutuisivat pitämään huolta itsestään näyttelemällä avutonta tai heikkoa saadakseen toiset toimimaan heidän puolestaan. Kroonisen uhrin avuttomuustaktiikkaa sietää Koppin mielestä varoa.
Auta minua!
Kopp kirjoittaa, ettei potilas halua ryhtyä selvittämään elämänsä sotkuja, vaan odottaa että psykoterapeutin pitää muka vahvempana tehdä se hänen puolestaan. Kopp kertoo, että aina kun hän sortuu kiusaukseen auttaa, käy ilmi, ettei hän ymmärrä mitä todella tarvitaan, tai apu tulee liian myöhään tai on liian myöhäistä.
Kun Kopp koettaa irrottautua koukusta, on vain käytettävissä, eikä yritä hoivata potilasta, niin häntä syytetään kovaksi ihmiseksi, jolla ei tunne inhimillistä myötätuntoa. Kopp kirjoittaa, että hänen huvittuneisuutensa vain pahentaa asiaa, ja toisinaan potilas häipyy ja lisää nyreänä nimeni niiden terapeuttien listaan, jotka ovat tuottaneet potilaalle pettymyksen.
Kopp ei kerro, tekevätkö potilaat hänestä muistutuksen, kuten nykyaikana olisi tapana.
Kopp kertoo, että joskus potilas jatkaa terapiaansa ja roikkuu mukana vain valittaakseen hoidon hyödyttömyyttä. Kopp vahvistaa potilaan epätoivoa myöntämällä, että hän varmasti pysyy yhtä onnettomana koko ikänsä, että kaikissa tarinoissa ei ole onnellista loppua.
Kopp jatkaa, että jos potilas pystyy suuntaamaan raivonsa psykoterapeuttiinsa, koska tämä ei välitä ( kuin vanhempiinsa, koska he alensivat hänet huolenpidollaan avuttomaksi narriksi). Potilaassa saattaa herätä halua taistella elämästään, kamppailla saavuttaakseen onnen, Siinä Kopp auttaa mielellään.
Kopp kertoo, että toisinaan hänestä tuntuu, että tässä mielettömän sattumanvaraisessa elämässä toteutuu jonkinlainen oikeus ihmissuhteiden osalta.
Ajan mittaan saamme vain sen verran kuin olemme itse uskaltaneet antaa. Saamme pitää vain sen minkä olemme omin ponnistuksin ansainneet. Tavallaan jokainen saa ansionsa mukaan.
Psykoterapian paljastuksia
Kopp kirjoittaa, että lapsen on saatava elää vähintään siinä toivossa, että hänen vanhempansa vielä joskus rakastavat häntä. Ilman tätä toivoa lapsi ajautuisi epätoivon syövereihin. Lapsi alkaa mielistellä vanhempiaan voidakseen vaikuttaa heihin, koska on tehnyt vanhempansa onnettomiksi.
Psykoterapiassa tarinaansa kertoessaan potilas oivaltaa oppineensa vanhemmiltaan tai muilta tärkeiltä aikuisilta aliarvioimaan itseään syyttä suotta.
Potilas usein ensin hämmentyy ja haluaa muuttaa sitä, mille ei enää mitään voi. Pala palalta tuhoisa katkeruus alkaa murentua raivoksi ja suruksi.
Aluksi kiukku purkautuu syytöksinä niiden ihmisten epäreiluutta kohtaan, joiden olisi pitänyt rakastaa häntä. Siten hän vaatii tietää, miksi se tapahtui juuri hänelle. Kun Kopp kertoo, ettei siihen ole mitään syytä, niin potilas syytää kiukkunsa Koppin niskaan.
Kun potilas alkaa tajuta tragediansa johtuvan siitä, että hän vain sattui syntymään väärään kotiin. Kiukku yleensä hälvenee ja potilas alkaa haikailla, että millaista olisi voinut olla. Ketään muutakaan lasta, joka olisi siihen aikaan syntynyt tuohon perheeseen, ei olisi arvostettu sen enempää.
Kopp kirjoittaa, että millaista tuhkausta kuluttaa elämänsä yrittämällä tulla joksikin, joka kelpaisi hänen äidilleen/isälleen/molemmille vanhemmille, kun kerran on ollut jo kyllin hyvä syntyessään. Mikään ei riittäisi lopullisesti tyydyttämään sellaisia vanhempia.
Jos potilas tajuaa olleensa hakoteillä, niin hän voi kyetä ottamaan voimansa takaisin käyttöönsä. Intiaanien sanonnassa masennuksesta toipumisessa puhutaan voimansa takaisin paluusta.
Vanhempiin ei ollut lapsella koskaan todellista valtaa, eikä heidän tunteisiinsa.
Potilaan ainoa todellinen valta on siinä, että ottaa vastuun omasta elämästään, on tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on ja tekee elämästään mahdollisimman mielekkään itselleen täysin riippumatta siitä, mitä toiset häneltä odottavat.
Mennyttä ei voi haudata ilman surua ja tuskaa. On kohdattava oma paha olonsa pohjia myöten ja se, kuinka auttamattomasti on sidoksissa omaan tarinaansa. Täytyy uskaltautua olemaan oma itsensä.
Potilaan on paljastettava vajavainen, ristiriitainen, hyvä/paha, heikko/vahva –perin inhimillinen itsensä meille muille, jotta voimme oppia tuntemaan hänet ja hän meidät. Jos jotkut eivät rakasta häntä, toiset varmasti rakastavat.
Potilaan on vain pärjättävä ilman, niin kovaa kuin se onkin. Hänen on kohdattava menetyksensä ja se, ettei niille mahda mitään. Hänen täytyy irtaantua menneestä ja tehdä tilaa nykyisyydelle.
Illuusio vallasta toisten ihmisten tunteisiin on kohtalokas houre.
20.12.2014 Lappeenrannassa