Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa III - Beside Myself ("itseni vierellä")
Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa III - Beside Myself (”Itseni vierellä”)
Sheldon Koppin kymmenennen kirjan, ensimmäisen osan kolmannessa luvussa Beside Myself (”Itseni vierellä”) Kopp kirjoittaa oman minämme varjon (shadow) kohtaamisesta. Hän kirjoittaa, että joskus unissamme kohtaamme varjomaisia olentoja, jotka tarjoavat mahdollisuuden tutustua jakaantuneen minämme kiellettyihin puoliin. Mutta hän muistuttaa, että unet vain yksi tie tutustua minämme piilotettuihin puoliin. Muitakin on. Stressaantuneena minän kiellettyjä puolia voi tulla esiin, vaikka mistä ”vartioimattomasta porttikäytävästä”. Kun elämän sisäiset tai ulkoiset paineet yhdistyvät, niin ne voivat päästä esiin tietoisuutemme vartijoilta, järjeltä ja johdonmukaisuudelta. Kuitenkin, minän kielletyt puolet tietenkin odottavat vain tilaisuuttaan päästä esille järjen ja johdonmukaisuuden nukahdettua.
Varmaan kaikilta meiltä on lipsahtanut suusta jotain mitä emme olisi halunneet päästää suustamme. Näitä ”sammakoita” on ollut tapana kutsua freudilaisiksi lipsauksiksi ja hymyillä nolostuneena päälle. Mutta jos on jo tutustunut itseensä jonkin verran, ja tavannut vaikka osin ”omaa pimeää veljeään”, niin niitä ei voi ohittaa vain satunnaisina lipsauksina. Ne ovat ehkä sittenkin jotakin, joka meissä on kuin onkin olemassa. Syvemmällä. Ei vain jonakin ohimenevänä vuorovaikutuksellisena kömpelyytenä, vaan jonain syvempänä. Jopa pienempikin ”lipsahdus” saattaa haastaa tietoisen näkemyksen itsestämme. Onko siinä kaikki, mitä näemme itsestämme?
Kopp kehottaa miettimään niitä hetkiä, jolloin mieleen tuli ajatuksia ja tunteita, jotka tuntuivat tosi vieraalta tietoiselle minällemme. Tuo mielensisäinen ristiriita tuntui vaativan rauhoittavaa selitystä. Mistä ihmeestä tuo tuli mieleeni? Minä en ole tuollainen! Mikä hullu ajatus! Miten joku voi edes ajatella tuollaista – tuollaiset lauseet ovat Koppin mukaan tavallisia, kun saa alustavia kokemuksia ”itsensä vierellä” olemisesta. Ihminen koettaa noilla lauseilla rauhoittaa jokapäiväistä järkevää ja johdonmukaista tietoisuuttaan. Sitä joka näkee sillä hetkellä sen verran kuin näkee.
Joskus ihminen voi arkielämän paineissaan käyttäytyä, ei siis vain ajatella ja tuntea, vaikka hetken ”itselleen poikkeavalla tavalla”. Kuinka saatoin käyttäytyä noin! Vielä nytkin on epämiellyttävän vaikeaa edes ajatella koko asiaa! En tiedä, mikä minuun meni! – lauseet ovat tavallisia yrityksiä irtaantua siitä, että minän kielletyt osat pääsivät hetkeksi valloilleen. Ainut tapa päästä eroon tekemästään erheestään on kertoa, etten se ollut minä, joka noin toimi.
- En ollut oma itseni sinä päivänä!
Noina aikoina, kun kielletty varjomme uhkaa ottaa vallan, voi Koppin mukaan tietysti sanoa, että ” olin hajoamassa palasiksi”, ” olin varmaan järjiltäni”. Hetkellisen hulluuden puuskan syyttely tapahtuneesta saattaa näyttää vähemmän mustamaalaavalta kuin hyväksyä, että joitakin minän hyväksymättömiä puolia nyt vain purskahti esille. Ei ole helppoa myöntää, että on kykenevä niihin itselleen vieraisiin ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen. Mutta piditpä ajatuksesta tai et, Kopp jatkaa, sinun persoonallisen egosi pystyttämä jokapäiväinen mielikuva itsestäsi, on vain pieni osa siitä, joka oikeasti olet. Loppu on tietoisuudeltasi kätketty, tiedostamattoman varjoihin – siellä on kaikki sinun hyväksymättömät puolesi. Kielletyt pahuuden impulssit ja hyvätkin luonteenpiirteesi, jota sinun on vaikea hyväksyä itsessäsi.
Sinun arvosi ja niiden ryhmien arvot, keiden arvoja jaat – määrittelee sitä, mitä sinun varastostasi, varjoistasi, löytyy. Siellä ovat perheesi, alakulttuurisi ja uskonnollisen yhteisösi tietyt ajatukset, tunteet ja käyttäytyminen. Ne, jotka olivat täysin hyväksymättömiä. Näistä voi syntyä sinulle ”kollektiivinen varjo”, jonka Kopp kehottaa pitämään erillään Jungin kollektiivisesta alitajunnasta. Kollektiivinen varjo esittää: ”Me emme tee sellaisia asioita. He tekevät. Oman ryhmän kielletyt ja kätketyt puolet projisoidaan toisiin ryhmiin. Koska he eivät ole kuten me, meidän tulee karttaa heitä ja heidän pahaa vaikutustaan. On ehkä pakko muuttaa heidät joksikin toisiksi mielessämme, etteivät he toimisi meille houkutuksena. Montako kertaa olet ollut ryhmässä, joka koettaa sanoa, että nuo toiset, emme me?
Jokaisessa yhteiskunnassa on joitakin yksilöitä tai alaryhmiä, joita kutsutaan ”toisiksi”. Me vainoamme ja halveksimme ihmisiä (”kurjia paskiaisia”), jotka tekevät asioita, joita me emme itse ikinä tekisi. Ryhmän kollektiivisen varjon hyväksymättömiä osia projisoidaan, Koppin mukaan, yhteiskunnan marginaalisissa eläviin – ihmisiin, joilla on vähemmän valtaa, joilla ei ole etuoikeuksia, jotka ovat poikkeavia, jotka ovat hylkiöitä (outcast), ja jotka elävät painostetuissa alakulttuureissa. Myös nuo marginaalisissa elävät ihmiset ja marginaalisissa alakulttuureissa elävät tekevät ihan samaa projisointia vallassa ja etuoikeutetussa asemassa eläviin ihmisiin ja ryhmiin. Me halveksimme, rankaisemme ja näemme heidät oman mielikuvituksemme objekteina. Köyhät ovat laiskoja ja rikkaat ahneita, eikö totta?
Toisin sanoen, Koppin mukaan, me yritämme tehdä heistä oman hyväksyttävän kuvamme heijastuksia. Poikkeavien ihmisten, esimerkiksi vangin pitäisi käyttäytyä muurien ulkopuolella muita ihmisiä kunnollisemmin ja mielisairaalassa olleen pitäisi käyttäytyä mielisairaalan ulkopuolella muita ihmisiä psyykkisesti terveemmin. Jälkimmäisestä on suomalaisessa kirjallisuudessa hauska kuvaus: Simo Puupposen 1948 kirjoittama Aapelin siunattu hulluus.
Kopp muistuttaa, ettei kaikki kielletyt puolet ole kollektiivisissa varjoissa, ihmisellä on henkilökohtainen varjonsa myös. Henkilökohtaisessa varjossa on kaikki ajatukset, tunteet ja toiveet, joiden ilmaisu olisi vaarantanut merkittävät lapsuuden suhteet. Avuton ja riippuvainen pieni lapsi ei voinut hyökätä isoja ja mahtavia vastaan. Eikä pieni lapsi olisi selvinnyt ilman kehittämäänsä johdonmukaista ja kurinalaista egoa. Koppin mukaan ei ole muuta keinoa kuin olla omistamatta noita osia itsestäsi, jotka uhkaavat elintärkeitä ihmissuhteita. Jos kyseessä on vanhempasi, niiden tukahduttaminen on vielä täydellisempää. On silloin vaarallista olla oikeastaan niistä edes tietoinen.
Kopp kirjoittaa, että sallittu minäkuva valitaan kahden ääripään väliltä joko-tai: passiivinen-aktiivinen, verbaalinen- toiminnallinen, älyllinen-tunteellinen, hallittu-impulsiivinen. Kopp jatkaa, että on ihmiselämän ironiaa se, että mitä yksipuolisempi tietoinen minä on, sitä yksiulotteisempi varjosta tulee. Hän muistuttaa, että vähitellen henkilökohtaisesta varjosta tulee persoonallisuuden kielteisten puolten varasto, jossa ei ole vain kielletyt, pahat ja arvottomat puolet, vaan myös ne puolet, joita varhaisten ihmissuhteiden ihmiset eivät hyväksyneet: herkkyyttä, ujoutta, taiteellisuutta, tunteellisuutta jne. Kasvava lapsi oppii elinympäristössään olemaan huomioimatta osia, jotka eivät sovi hänen idealisoituun kuvaan itsestään. Jotain huonompaa, primitiivistä, sopeutumatonta, kömpelöä – ei kokonaan pahaa. Ei-hyväksyttyjä puolia pidetään pahoina tai jopa pahuutena. Kopp muistuttaa, että vasta hyväksyttyjen kiellettyjen puolien kanssa olet kokonainen sinä. On äärimmäisen tavallista tavata psykoterapiassa ihminen, joka on hyvin herkkä, mutta hän koettaa piilottaa sen, mistä on seurauksena ahdistuneisuutta jopa psykiatriseksi häiriöksi saakka. Ja tässä nykyisessä maailmassa herkät ihmiset ovat tämän kyynärpäillä eteenpäin pyrkivän maailman hylkiöitä.
Kopp kirjoittaa, että sinä ja sinun varjosi muodostavat sinun kokonaisuuden. Ja vaikka varjoissasi on mahdollista tuhoavuutta, niin siellä on myös elinvoimaisuuttasi ja hyvin henkilökohtaista luovaa potentiaalia. Varjoissasi on myös se, mitä olet aina halunnut tietää, mutta et ole uskaltanut kysyä.
Kopp jatkaa kirjoittamalla, että voit onnistuneesti pitää osia itsestäsi henkilökohtaisessa varjossasi, mutta et voi estää sitä, että heijastelet varjosi osia toisiin ihmisiin. Koppin mukaan on helpointa tunnistaa omien varjonsa osien heijastaminen muihin silloin, kun hurskastelee muiden käyttäytymisen suhteen. Ei ole kyse vain siitä, että moralisoi toista, vaan myös siitä, että kyseinen reaktio on aivan liian suhteeton tai liian rankka kyseiseen tilanteeseen nähden. Myös se, ettei voi lakata ajattelemasta muiden kauhistuttavia tekemisiä on samanlainen piirre oman itsen heijastamisesta toisiin. Miksi ei voi lakata päivittelemästä kauhistuttavaa asiaa?
Toisesta ihmisestä ärsyyntyessä ja toista ihmistä tuomitessa on hyvä ohje miettiä, että mikä sellainen ominaisuus tai piirre tuolla toisella ihmisellä on, jota ei voi hyväksyä itsessään. Jos niin tekee, niin silloin saa lisääntyvää itseymmärrystä ja ilmaista psykoterapiaa vaikka vuoden jokaisena päivänä, jos niin haluaa.
Koppin mukaan mitä enemmän identifioituu tietoiseen minäänsä, niin sitä enemmän varjojen kielletyt osat jäävät tiedostamatta. Toisten tekemisten, täysin itselle vieraiden ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen liioiteltu kauhistelu on selkeä esimerkki tällaisesta. Kopp muistuttaa myös, että voi valita muita ihmisiä alitajuisesti toimimaan oman kätketyn puolen mukaan (siis tiedostamattaan yllyttää toisia toimimaan) tai jopa palvelemaan toisia omana alter egonaan. Mm, Ohukainen ja Paksukainen olivat Koppin mukaan hyvä karikatyyrinen esimerkki itsen kätketyistä puolista.
Kopp kertoo, että myös hyviä, mutta kiellettyjä puolia voi heijastaa toisiin. Tumman varjon ohella voi olla myös kirkas varjo. Itsevarmuuden voi heijastaa idoleihinsa ja ihailuihin sankareihin. Voi siis idealisoida, ihannoida ja fanittaa tiettyjä ihmisiä niin, ettei ikinä itse kokeile voisiko nauttia samoista asioista, mitä idolisi tekee. Kerro minulle ketä sinä peukutat ja ihailet, niin minä kerron, kuka sinä olet. Oikeastaan hakukoneiden palvelimet ovat kauan tehneet tätä kohdallasi, mutteivat kerro, kuka sinä olet, vaan myyvät sen tiedon eteenpäin.
Kopp kertoo, että joku voi yrittää puhdistaa tietoisen omakuvansa niin, ettei mitään varjoja pitäisi olla ollenkaan jäljellä. Näitä, Koppin mukaan, liian-hyvää-ollaakseen-totta – ihmisiä, joista ei varjoa lankea, ajatellaan olevan olemassa. Mutta kuninkaallisetkin käyvät vessassa.
Kopp kertoo, että vaikka hän psykoterapeuttina on tietoinen varjoista ja kokee itsensä riittävän vahvaksi ja turvassa olevaksi niiden käsittelyyn, ja vaikka vielä haluaa oppia tuntemaan paremmin itseään, niin hämmennys ja eristäminen seuraa itsensä ymmärtämisyrityksiä. Hämmennyksessä ja eristyksessä ja joskus yksinäisyyteen auttaa, kun lukee muiden tuen osoituksia itsensä ymmärtämisyrityksissä ja ohjeita kätketyn minän puolien etsimisessä. Kopp sanoo keränneensä näitä ohjeita tähän kirjaan. Yhdessä, niin Kopp väittää, voi uskaltaa riskeeraamaan ja laajentamaan henkilökohtaista tietoisuuttaan, mikä voi tehdä itsensä hyväksymisen mahdolliseksi.
Arkielämässä on riski, että tarrautuu vain rajoitettuun tietoisuuteensa, mikä tarjoaa elämän jatkuvien vastakohtien maailmassa. Vastakohdat käyvät loputonta sotaansa ja jännitettä mielessämme. Jotkut puolet hyväksymme ystävinä, toiset puolet itsestämme tuomitsemme vieraaksi ja hylkäämme vihollisina. Vaikka hyväksymme vastakohtaiset voimat itsessämme, niin Kopp lupaa, ettei helppoa mielenrauhaa ole tarjolla. Juuri kun tuntuu, että mielen hyvät tyypit voittavat, ja on löytänyt mielenrauhan, niin epätoivo valtaa toivon tantereet. Ja taas mennään mielen myllerryksiä läpi.
Kopp kirjoittaa, että tämä vastakohtien taistelu ja tarve sovittaa ne keskenään yhteen löytyvät kaikesta maailmanhistoriasta ja -kirjallisuudesta. Aina varhaisista myyteistä television tosi-tv-ohjelmiin, vastakohtien konfliktit lumoavat pakenemattomalla tavalla.
Koppin mielestä nykyiset vertauskuvat, tämän päivän tarinat jumalista ja demoneista yhä palvelevat mielemme sisällä taistelevien voimiemme heijastumana. Kestävä teema näiden tarinoiden opetuksissa on se, että meidän tunnustaa nämä mielemme sisäiset psyykkiset voimat tai ne tuhoavat meidät.
Varhaisissa kirjallisissa yrityksissä tämä mielen pakotettu sovinto esitettiin luodun olennon kaksoisluonteella. Nämä myyttiset sekamuodot kääntyivät tarinan kuluessa usein hirveiksi uhkiksi, kuten minotaurukseksi, merenneidoksi tai sfinksiksi. Vanhoissa eeppisissä sotatarinoissa oli hyviä ja pahoja valtioita tai arvottomien ja arvokkaiden sukujen verikostoja. Mitä kauempana kerrottu tarina on yksilöllisestä kokemuksestamme, niin sen turvallisempi tarina se on kuultavaksi. Kun mielensisäinen kamppailu on ulkoistettu, on kuuntelijan tai lukijan helpompi mukavasti iloita hyvän voimasta ja halveksia pahan voimia, ymmärtämättä että molemmat puolet ovat kuitenkin itsessä.
Taasen, mitä lähempänä itsen elämää mielen projektiot ovat, sitä todennäköisimmin niiden tarinoiden katselu tai kuuntelu on häiritsevää henkilökohtaiselle kokemukselle. On helpompaa kuunnella ja tunnistaa tarinat itsessään, jos ne käydään vaikkapa kaksosten tai sisarusten välillä, kuin itsen välillä. On vaikea sijoittaa omaan elämään Kainin ja Abelin raamatullista kertomusta tai Gilgamesin ja Enkidun seikkailutarinaa syvemmällä tasolla, jos niillä ei ole mitään tekemistä oman elämän kanssa.
Koppin mukaan, oman minän jakaantuneiden puolien heijastaminen on esiintynyt monissa muodoissa maailman tarinankertomisen historiassa. Viimeiset 200 vuotta kirjallisuus on tarjonnut henkilökohtaisempia metaforia, esimerkiksi kaksoisolento ja sen varjoinen luonne. Tämän häiritsevän tutun hahmon tapaaminen uhmaa kieltää sen kokemuksen, joka ei liity itseen. Koppin mukaan, kaksoisolento voi ottaa monenlaisia muotoja. Yhdessä tarinassa se on huijari, joka yrittää korvata päähenkilön. Toisessa se on päähenkilön (protagonist) pohdinta, hänen varjonsa, tai hänen kuvansa. Joissakin muodoissa tuo toinen minä, se kaksoisolento, on selvästi ulkoinen todellisuus, täysin itsenäinen ja ilman mitään jatkuvuutta minään. Tällaisessa esityksessä kaksoisolento on enemmän toinen kuin minä. Toisessa ääripäässä kaksoisolento, toinen minä, on päähenkilön mielen sisällä fantasiana tai hallusinaationa. Silloin kaksoisolento on minä, ei toinen. Jälkimmäinen tarina voi olla hyvin hämmentävä, koska ei tiedä, onko kaksoisolento fyysinen kaksoisolento vai pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Se on ratkaisematon kaksimielisyys, joka voi laittaa kuulijan tai lukijan henkilökohtaisessa kokemuksessa kohtaamaan itsensä. Kaksoisolento voi tuntea minämme intiimimmin kuin mitä kykenemme itse ajattelemaan. Kopp vertaa minää ja kaksoisolentoa minään ja sen varjoon. Ja kuten nykyaikana, hakukoneiden algoritmit tuntevat meidät paremmin sekunneissa kuin tulemme ikinä itseämme tuntemaan pitkissäkään psykoterapioissa, kaksoisolentomme ja hakukoneemme algoritmi tuntee meidät paremmin kuin mitä tunnemme.
Toisaalta Kopp muistuttaa, ellei tule toimeen oman varjonsa tai kaksoisolentonsa kanssa, niin on vaarassa jäädä puolittaiseksi henkilöksi omassa elämässään. Minän asenne kaksoisolentoaan kohtaan on sama kuin minän asenne varjoonsa. Tuo tuntematon toinen voi jäädä koetuksi kauhuna, inhona, lumouksena, vihana tai rakkautena. Suhtautuipa tähän kirjallisuuden kaksoisolentoon tai mielensä varjoon myönteisesti tai kielteisesti, niin jännite niiden väliltä ei katoa – emotionaalinen jännite on ja pysyy. Kopp väittää, että jos kohtaa varjonsa tai kaksoisolentonsa, niin minä kokee ensin haavoittuvuutta, sitten käsittämätöntä läheisyyden tunnetta ja lopulta pakenemattomuuden tunteena ennen ymmärryksen lisääntymistä, mielenrauhan lisääntymistä, henkilökohtaisen vapauden lisääntymistä tai jopa itsensä hyväksymistä.
Kirjallisuudessa varjo, toinen, tai kaksoisolento kuvataan usein vain minän lisänä, vieraana tai korkeintaan täydentävänä. Minä sen sijaan kuvataan ensisijaisena, tuttuna ja yksilön keskeisenä piirteenä. Minän suhde ”toiseen itsessään” ei ole koskaan helppo. Kun sitä suhdetta käy pohtimaan, joutuu epätodelliseen tilaan, kuin puoliuneen. Emme itse asiassa ja oikeasti tiedä, mitä tuo ”toinen” kokee. Sitä ei voi täysin omistaa, muttei varjostaan tai maailmankirjallisuuden ”kaksoisolennosta” pääse eroonkaan. Varjo, kaksoisolento tai toinen on samalla kertaa tuttu ja tuntematon, sekä raja että sidos, kirjoittaa Kopp vaikeaselkoisesti.
Varjostaan, tai maailmankirjallisuuden kaksoisolennostaan ei pääse eroon, mutta se voi kylläkin tarjota mahdollisuuden psyykkiseen kasvuun. Samoin kuin muihin heijastettujen omien hyväksymättömien puoliensa tunnistaminen, niin myös kaksoisolentonsa, toisen minänsä, tunnistaminen tarjoaa mahdollisuuden todelliseen psyykkiseen kasvuun ja henkilökohtaisen vapauden asteen lisääntymiseen. Jokapäiväisessä elämässä voi kohdata ihmisiä, ilmiöitä ja asioita, jotka antavat aihetta hurskasteluun ja sosiaalisessa mediassa asioihin, joka helposti johtaa ylimitoitettuun purkautumiseen. Nämä harmilliset tapahtumat voivat osoittautua mahdollisuuksiksi mennä tällaisen itsepetoksensa tuolle puolen henkilökohtaiseen vapauteen tai jopa itsensä hyväksymiseen. Ja ehkäpä jopa sosiaalisen median hylkäämiseen vanhojen paperisten kirjojen lukemiseksi.
Kopp jatkaa aiheesta, että jotta tämä psyykkinen kasvu voi tapahtua, niin minän pitää antautua ja luopua harhakuvitelmasta itsestään järkevänä ja johdonmukaisena. Vasta sitten tämä minä ja sen varjo, tämä minä ja sen kaksoisolento voivat sulautua yhdeksi. Minän pitää olla halukas kestämään itseä kiduttavaa tietoisuutta, johon liittyy väistämätön psykologinen muuttuminen. No gain without pain. Ei tuloksia ilman kipua. On äärimmäisen vaikeaa ihmiselle - psykoterapiassakin - hyväksyä se tosiasia, että täytyy ensin hyväksyä olevansa vähemmän kuin mitä kuvittelee olevansa (sitä kai koko depressiivinen kokemus yrittää periaatteessa kertoakin), jos aikoo koskaan tulla enemmäksi mitä koskaan on ollut.
Koppin mukaan ihminen on aina yrittänyt ratkaista kriittistä ongelmaa - itsensä hyväksymistä. Tarinankerronnan romanttisessa perinteessä ihminen yhdistyy jälleen idealisoituun ”toisen minänsä” hahmoon. Rakastuttuani (naiseen, Jumalaan tai muuhun) minusta tuli lopulta kokonainen – ja hyväksyin itseni. Valistus muutti itsensä hyväksymisen kysymyksen niin, että se kyseenalaisti auktoriteettien mielipiteet ja kiinnitti luonnontieteellisen huomionsa jokapäiväiseen kokemukseen. Minun omaan ja omien aistien avulla koettuun kokemukseen.
Koppin mukaan goottilainen romaanikirjallisuus edelsi 1800-luvun psykologisia romaaneja. 1700-luvun goottilaisessa kirjallisuudessa sankarin vastakohta oli roisto, tyypillinen antisankari. Koppin mukaan goottilainen romaani aloitti ensimmäisenä selvästi jakaantuneen minän tutkimisen (sankari-roisto), jo ennen kuin alitajunnasta ja psykologiasta puhuttiin. Goottilainen kirjallisuus ei uskaltanut Koppin mukaan mennä syvälle psykologisiin prosesseihin, mutta sijoitti mielensisäiset tapahtumat keskiaikaisiin linnoihin, maanalaisiin holveihin, salakäytäviin ja valeoviin, joissa aaveet ja demonit uhkasivat päähenkilöä. Tällä tavalla goottilaiset romaanit kykenivät päivänvalossa tutkimaan mielen kauheita yliluonnollisia ilmiöitä, siis minää ja sen varjoa.
Kopp mainitsee Matthew Lewisin romaanin ”Munkki” vuodelta 1796. Siinä 20-vuotias nuori mies kirjoittaa auki lihan ja hengen taistelusta. Tapahtumat sijoittuvat katoliseen kirkkoon Inkvisition aikaan. Katakombit korvaavat maanalaiset holvit, uskonnollisen kirjallisuuden yliluonnolliset olennot korvaavat aikaisemmat aaveet. Munkki, Ambrosio, on niin pyhä mies, että kuluttaa jokaisen hetkensä maailmalta täysin eristäytyneenä ja lihallista mieltänsä kuolettaen. Tämä yksimielinen itsensä puhtauden tavoittelu ei mahdollista oman humaanisen puolensa tunnistamista ja hyväksymistä. Ambrosius on täynnä tietynlaista uskonnollista ylpeyttä, joka tekee ihmisen haavoittuvaksi itsensä ulkopuolelta tuleville (saatanallisille?) houkutuksille. Ambrosion ylimielisyys on se, joka mahdollistaa sen, että paholaisen kätyri, noviisiksi naamioitunut Mathilda, viettelee hänet. Käyttäessään hyväksi munkin itselleen hyväksymätöntä intohimoaan, Matilda voittaa Ambrosion kieltäymykset. Tullessaan hyväksikäytetyksi, Ambrosius ei kadukaan eikä palaa kaidalle tielle, vaan kieltäymystä maistettuaan antaa tilaa pahuudelle itsessään. Hänestä tulee hyväksikäyttäjä, se joka hyväksikäyttää viattomia. Ambrosius uppoutuu syvemmälle pahuuteen, hän osallistuu sodomiaan, insestiin, raiskaukseen, nekrofiliaan ja mihin tahansa mahdollisuuteen toteuttaa minänsä pimeitä, aikaisemmin ankaran hyväksymättömiä puolia itsessään. Ambrosius ei tunnu voivan luopua pahuuden tavoistaan, vaikka välillä kärsiikin syyllisyyttä ja häpeää. Kirjan lopussa Ambrosius tuomitaan ikuiseen kadotukseen.
Lewisin kirjan teema tuntuu yllättävän ajankohtaiselta yli 200 vuotta sen kirjoittamisen jälkeen. Kuten Kopp kirjoitti, jos ei hyväksy minänsä varjoa, niin voi käydä huonosti. Ennemmin tai myöhemmin.
Lappeenrannassa 16.5.2020
Sheldon Koppin kymmenennen kirjan, ensimmäisen osan kolmannessa luvussa Beside Myself (”Itseni vierellä”) Kopp kirjoittaa oman minämme varjon (shadow) kohtaamisesta. Hän kirjoittaa, että joskus unissamme kohtaamme varjomaisia olentoja, jotka tarjoavat mahdollisuuden tutustua jakaantuneen minämme kiellettyihin puoliin. Mutta hän muistuttaa, että unet vain yksi tie tutustua minämme piilotettuihin puoliin. Muitakin on. Stressaantuneena minän kiellettyjä puolia voi tulla esiin, vaikka mistä ”vartioimattomasta porttikäytävästä”. Kun elämän sisäiset tai ulkoiset paineet yhdistyvät, niin ne voivat päästä esiin tietoisuutemme vartijoilta, järjeltä ja johdonmukaisuudelta. Kuitenkin, minän kielletyt puolet tietenkin odottavat vain tilaisuuttaan päästä esille järjen ja johdonmukaisuuden nukahdettua.
Varmaan kaikilta meiltä on lipsahtanut suusta jotain mitä emme olisi halunneet päästää suustamme. Näitä ”sammakoita” on ollut tapana kutsua freudilaisiksi lipsauksiksi ja hymyillä nolostuneena päälle. Mutta jos on jo tutustunut itseensä jonkin verran, ja tavannut vaikka osin ”omaa pimeää veljeään”, niin niitä ei voi ohittaa vain satunnaisina lipsauksina. Ne ovat ehkä sittenkin jotakin, joka meissä on kuin onkin olemassa. Syvemmällä. Ei vain jonakin ohimenevänä vuorovaikutuksellisena kömpelyytenä, vaan jonain syvempänä. Jopa pienempikin ”lipsahdus” saattaa haastaa tietoisen näkemyksen itsestämme. Onko siinä kaikki, mitä näemme itsestämme?
Kopp kehottaa miettimään niitä hetkiä, jolloin mieleen tuli ajatuksia ja tunteita, jotka tuntuivat tosi vieraalta tietoiselle minällemme. Tuo mielensisäinen ristiriita tuntui vaativan rauhoittavaa selitystä. Mistä ihmeestä tuo tuli mieleeni? Minä en ole tuollainen! Mikä hullu ajatus! Miten joku voi edes ajatella tuollaista – tuollaiset lauseet ovat Koppin mukaan tavallisia, kun saa alustavia kokemuksia ”itsensä vierellä” olemisesta. Ihminen koettaa noilla lauseilla rauhoittaa jokapäiväistä järkevää ja johdonmukaista tietoisuuttaan. Sitä joka näkee sillä hetkellä sen verran kuin näkee.
Joskus ihminen voi arkielämän paineissaan käyttäytyä, ei siis vain ajatella ja tuntea, vaikka hetken ”itselleen poikkeavalla tavalla”. Kuinka saatoin käyttäytyä noin! Vielä nytkin on epämiellyttävän vaikeaa edes ajatella koko asiaa! En tiedä, mikä minuun meni! – lauseet ovat tavallisia yrityksiä irtaantua siitä, että minän kielletyt osat pääsivät hetkeksi valloilleen. Ainut tapa päästä eroon tekemästään erheestään on kertoa, etten se ollut minä, joka noin toimi.
- En ollut oma itseni sinä päivänä!
Noina aikoina, kun kielletty varjomme uhkaa ottaa vallan, voi Koppin mukaan tietysti sanoa, että ” olin hajoamassa palasiksi”, ” olin varmaan järjiltäni”. Hetkellisen hulluuden puuskan syyttely tapahtuneesta saattaa näyttää vähemmän mustamaalaavalta kuin hyväksyä, että joitakin minän hyväksymättömiä puolia nyt vain purskahti esille. Ei ole helppoa myöntää, että on kykenevä niihin itselleen vieraisiin ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen. Mutta piditpä ajatuksesta tai et, Kopp jatkaa, sinun persoonallisen egosi pystyttämä jokapäiväinen mielikuva itsestäsi, on vain pieni osa siitä, joka oikeasti olet. Loppu on tietoisuudeltasi kätketty, tiedostamattoman varjoihin – siellä on kaikki sinun hyväksymättömät puolesi. Kielletyt pahuuden impulssit ja hyvätkin luonteenpiirteesi, jota sinun on vaikea hyväksyä itsessäsi.
Sinun arvosi ja niiden ryhmien arvot, keiden arvoja jaat – määrittelee sitä, mitä sinun varastostasi, varjoistasi, löytyy. Siellä ovat perheesi, alakulttuurisi ja uskonnollisen yhteisösi tietyt ajatukset, tunteet ja käyttäytyminen. Ne, jotka olivat täysin hyväksymättömiä. Näistä voi syntyä sinulle ”kollektiivinen varjo”, jonka Kopp kehottaa pitämään erillään Jungin kollektiivisesta alitajunnasta. Kollektiivinen varjo esittää: ”Me emme tee sellaisia asioita. He tekevät. Oman ryhmän kielletyt ja kätketyt puolet projisoidaan toisiin ryhmiin. Koska he eivät ole kuten me, meidän tulee karttaa heitä ja heidän pahaa vaikutustaan. On ehkä pakko muuttaa heidät joksikin toisiksi mielessämme, etteivät he toimisi meille houkutuksena. Montako kertaa olet ollut ryhmässä, joka koettaa sanoa, että nuo toiset, emme me?
Jokaisessa yhteiskunnassa on joitakin yksilöitä tai alaryhmiä, joita kutsutaan ”toisiksi”. Me vainoamme ja halveksimme ihmisiä (”kurjia paskiaisia”), jotka tekevät asioita, joita me emme itse ikinä tekisi. Ryhmän kollektiivisen varjon hyväksymättömiä osia projisoidaan, Koppin mukaan, yhteiskunnan marginaalisissa eläviin – ihmisiin, joilla on vähemmän valtaa, joilla ei ole etuoikeuksia, jotka ovat poikkeavia, jotka ovat hylkiöitä (outcast), ja jotka elävät painostetuissa alakulttuureissa. Myös nuo marginaalisissa elävät ihmiset ja marginaalisissa alakulttuureissa elävät tekevät ihan samaa projisointia vallassa ja etuoikeutetussa asemassa eläviin ihmisiin ja ryhmiin. Me halveksimme, rankaisemme ja näemme heidät oman mielikuvituksemme objekteina. Köyhät ovat laiskoja ja rikkaat ahneita, eikö totta?
Toisin sanoen, Koppin mukaan, me yritämme tehdä heistä oman hyväksyttävän kuvamme heijastuksia. Poikkeavien ihmisten, esimerkiksi vangin pitäisi käyttäytyä muurien ulkopuolella muita ihmisiä kunnollisemmin ja mielisairaalassa olleen pitäisi käyttäytyä mielisairaalan ulkopuolella muita ihmisiä psyykkisesti terveemmin. Jälkimmäisestä on suomalaisessa kirjallisuudessa hauska kuvaus: Simo Puupposen 1948 kirjoittama Aapelin siunattu hulluus.
Kopp muistuttaa, ettei kaikki kielletyt puolet ole kollektiivisissa varjoissa, ihmisellä on henkilökohtainen varjonsa myös. Henkilökohtaisessa varjossa on kaikki ajatukset, tunteet ja toiveet, joiden ilmaisu olisi vaarantanut merkittävät lapsuuden suhteet. Avuton ja riippuvainen pieni lapsi ei voinut hyökätä isoja ja mahtavia vastaan. Eikä pieni lapsi olisi selvinnyt ilman kehittämäänsä johdonmukaista ja kurinalaista egoa. Koppin mukaan ei ole muuta keinoa kuin olla omistamatta noita osia itsestäsi, jotka uhkaavat elintärkeitä ihmissuhteita. Jos kyseessä on vanhempasi, niiden tukahduttaminen on vielä täydellisempää. On silloin vaarallista olla oikeastaan niistä edes tietoinen.
Kopp kirjoittaa, että sallittu minäkuva valitaan kahden ääripään väliltä joko-tai: passiivinen-aktiivinen, verbaalinen- toiminnallinen, älyllinen-tunteellinen, hallittu-impulsiivinen. Kopp jatkaa, että on ihmiselämän ironiaa se, että mitä yksipuolisempi tietoinen minä on, sitä yksiulotteisempi varjosta tulee. Hän muistuttaa, että vähitellen henkilökohtaisesta varjosta tulee persoonallisuuden kielteisten puolten varasto, jossa ei ole vain kielletyt, pahat ja arvottomat puolet, vaan myös ne puolet, joita varhaisten ihmissuhteiden ihmiset eivät hyväksyneet: herkkyyttä, ujoutta, taiteellisuutta, tunteellisuutta jne. Kasvava lapsi oppii elinympäristössään olemaan huomioimatta osia, jotka eivät sovi hänen idealisoituun kuvaan itsestään. Jotain huonompaa, primitiivistä, sopeutumatonta, kömpelöä – ei kokonaan pahaa. Ei-hyväksyttyjä puolia pidetään pahoina tai jopa pahuutena. Kopp muistuttaa, että vasta hyväksyttyjen kiellettyjen puolien kanssa olet kokonainen sinä. On äärimmäisen tavallista tavata psykoterapiassa ihminen, joka on hyvin herkkä, mutta hän koettaa piilottaa sen, mistä on seurauksena ahdistuneisuutta jopa psykiatriseksi häiriöksi saakka. Ja tässä nykyisessä maailmassa herkät ihmiset ovat tämän kyynärpäillä eteenpäin pyrkivän maailman hylkiöitä.
Kopp kirjoittaa, että sinä ja sinun varjosi muodostavat sinun kokonaisuuden. Ja vaikka varjoissasi on mahdollista tuhoavuutta, niin siellä on myös elinvoimaisuuttasi ja hyvin henkilökohtaista luovaa potentiaalia. Varjoissasi on myös se, mitä olet aina halunnut tietää, mutta et ole uskaltanut kysyä.
Kopp jatkaa kirjoittamalla, että voit onnistuneesti pitää osia itsestäsi henkilökohtaisessa varjossasi, mutta et voi estää sitä, että heijastelet varjosi osia toisiin ihmisiin. Koppin mukaan on helpointa tunnistaa omien varjonsa osien heijastaminen muihin silloin, kun hurskastelee muiden käyttäytymisen suhteen. Ei ole kyse vain siitä, että moralisoi toista, vaan myös siitä, että kyseinen reaktio on aivan liian suhteeton tai liian rankka kyseiseen tilanteeseen nähden. Myös se, ettei voi lakata ajattelemasta muiden kauhistuttavia tekemisiä on samanlainen piirre oman itsen heijastamisesta toisiin. Miksi ei voi lakata päivittelemästä kauhistuttavaa asiaa?
Toisesta ihmisestä ärsyyntyessä ja toista ihmistä tuomitessa on hyvä ohje miettiä, että mikä sellainen ominaisuus tai piirre tuolla toisella ihmisellä on, jota ei voi hyväksyä itsessään. Jos niin tekee, niin silloin saa lisääntyvää itseymmärrystä ja ilmaista psykoterapiaa vaikka vuoden jokaisena päivänä, jos niin haluaa.
Koppin mukaan mitä enemmän identifioituu tietoiseen minäänsä, niin sitä enemmän varjojen kielletyt osat jäävät tiedostamatta. Toisten tekemisten, täysin itselle vieraiden ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen liioiteltu kauhistelu on selkeä esimerkki tällaisesta. Kopp muistuttaa myös, että voi valita muita ihmisiä alitajuisesti toimimaan oman kätketyn puolen mukaan (siis tiedostamattaan yllyttää toisia toimimaan) tai jopa palvelemaan toisia omana alter egonaan. Mm, Ohukainen ja Paksukainen olivat Koppin mukaan hyvä karikatyyrinen esimerkki itsen kätketyistä puolista.
Kopp kertoo, että myös hyviä, mutta kiellettyjä puolia voi heijastaa toisiin. Tumman varjon ohella voi olla myös kirkas varjo. Itsevarmuuden voi heijastaa idoleihinsa ja ihailuihin sankareihin. Voi siis idealisoida, ihannoida ja fanittaa tiettyjä ihmisiä niin, ettei ikinä itse kokeile voisiko nauttia samoista asioista, mitä idolisi tekee. Kerro minulle ketä sinä peukutat ja ihailet, niin minä kerron, kuka sinä olet. Oikeastaan hakukoneiden palvelimet ovat kauan tehneet tätä kohdallasi, mutteivat kerro, kuka sinä olet, vaan myyvät sen tiedon eteenpäin.
Kopp kertoo, että joku voi yrittää puhdistaa tietoisen omakuvansa niin, ettei mitään varjoja pitäisi olla ollenkaan jäljellä. Näitä, Koppin mukaan, liian-hyvää-ollaakseen-totta – ihmisiä, joista ei varjoa lankea, ajatellaan olevan olemassa. Mutta kuninkaallisetkin käyvät vessassa.
Kopp kertoo, että vaikka hän psykoterapeuttina on tietoinen varjoista ja kokee itsensä riittävän vahvaksi ja turvassa olevaksi niiden käsittelyyn, ja vaikka vielä haluaa oppia tuntemaan paremmin itseään, niin hämmennys ja eristäminen seuraa itsensä ymmärtämisyrityksiä. Hämmennyksessä ja eristyksessä ja joskus yksinäisyyteen auttaa, kun lukee muiden tuen osoituksia itsensä ymmärtämisyrityksissä ja ohjeita kätketyn minän puolien etsimisessä. Kopp sanoo keränneensä näitä ohjeita tähän kirjaan. Yhdessä, niin Kopp väittää, voi uskaltaa riskeeraamaan ja laajentamaan henkilökohtaista tietoisuuttaan, mikä voi tehdä itsensä hyväksymisen mahdolliseksi.
Arkielämässä on riski, että tarrautuu vain rajoitettuun tietoisuuteensa, mikä tarjoaa elämän jatkuvien vastakohtien maailmassa. Vastakohdat käyvät loputonta sotaansa ja jännitettä mielessämme. Jotkut puolet hyväksymme ystävinä, toiset puolet itsestämme tuomitsemme vieraaksi ja hylkäämme vihollisina. Vaikka hyväksymme vastakohtaiset voimat itsessämme, niin Kopp lupaa, ettei helppoa mielenrauhaa ole tarjolla. Juuri kun tuntuu, että mielen hyvät tyypit voittavat, ja on löytänyt mielenrauhan, niin epätoivo valtaa toivon tantereet. Ja taas mennään mielen myllerryksiä läpi.
Kopp kirjoittaa, että tämä vastakohtien taistelu ja tarve sovittaa ne keskenään yhteen löytyvät kaikesta maailmanhistoriasta ja -kirjallisuudesta. Aina varhaisista myyteistä television tosi-tv-ohjelmiin, vastakohtien konfliktit lumoavat pakenemattomalla tavalla.
Koppin mielestä nykyiset vertauskuvat, tämän päivän tarinat jumalista ja demoneista yhä palvelevat mielemme sisällä taistelevien voimiemme heijastumana. Kestävä teema näiden tarinoiden opetuksissa on se, että meidän tunnustaa nämä mielemme sisäiset psyykkiset voimat tai ne tuhoavat meidät.
Varhaisissa kirjallisissa yrityksissä tämä mielen pakotettu sovinto esitettiin luodun olennon kaksoisluonteella. Nämä myyttiset sekamuodot kääntyivät tarinan kuluessa usein hirveiksi uhkiksi, kuten minotaurukseksi, merenneidoksi tai sfinksiksi. Vanhoissa eeppisissä sotatarinoissa oli hyviä ja pahoja valtioita tai arvottomien ja arvokkaiden sukujen verikostoja. Mitä kauempana kerrottu tarina on yksilöllisestä kokemuksestamme, niin sen turvallisempi tarina se on kuultavaksi. Kun mielensisäinen kamppailu on ulkoistettu, on kuuntelijan tai lukijan helpompi mukavasti iloita hyvän voimasta ja halveksia pahan voimia, ymmärtämättä että molemmat puolet ovat kuitenkin itsessä.
Taasen, mitä lähempänä itsen elämää mielen projektiot ovat, sitä todennäköisimmin niiden tarinoiden katselu tai kuuntelu on häiritsevää henkilökohtaiselle kokemukselle. On helpompaa kuunnella ja tunnistaa tarinat itsessään, jos ne käydään vaikkapa kaksosten tai sisarusten välillä, kuin itsen välillä. On vaikea sijoittaa omaan elämään Kainin ja Abelin raamatullista kertomusta tai Gilgamesin ja Enkidun seikkailutarinaa syvemmällä tasolla, jos niillä ei ole mitään tekemistä oman elämän kanssa.
Koppin mukaan, oman minän jakaantuneiden puolien heijastaminen on esiintynyt monissa muodoissa maailman tarinankertomisen historiassa. Viimeiset 200 vuotta kirjallisuus on tarjonnut henkilökohtaisempia metaforia, esimerkiksi kaksoisolento ja sen varjoinen luonne. Tämän häiritsevän tutun hahmon tapaaminen uhmaa kieltää sen kokemuksen, joka ei liity itseen. Koppin mukaan, kaksoisolento voi ottaa monenlaisia muotoja. Yhdessä tarinassa se on huijari, joka yrittää korvata päähenkilön. Toisessa se on päähenkilön (protagonist) pohdinta, hänen varjonsa, tai hänen kuvansa. Joissakin muodoissa tuo toinen minä, se kaksoisolento, on selvästi ulkoinen todellisuus, täysin itsenäinen ja ilman mitään jatkuvuutta minään. Tällaisessa esityksessä kaksoisolento on enemmän toinen kuin minä. Toisessa ääripäässä kaksoisolento, toinen minä, on päähenkilön mielen sisällä fantasiana tai hallusinaationa. Silloin kaksoisolento on minä, ei toinen. Jälkimmäinen tarina voi olla hyvin hämmentävä, koska ei tiedä, onko kaksoisolento fyysinen kaksoisolento vai pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Se on ratkaisematon kaksimielisyys, joka voi laittaa kuulijan tai lukijan henkilökohtaisessa kokemuksessa kohtaamaan itsensä. Kaksoisolento voi tuntea minämme intiimimmin kuin mitä kykenemme itse ajattelemaan. Kopp vertaa minää ja kaksoisolentoa minään ja sen varjoon. Ja kuten nykyaikana, hakukoneiden algoritmit tuntevat meidät paremmin sekunneissa kuin tulemme ikinä itseämme tuntemaan pitkissäkään psykoterapioissa, kaksoisolentomme ja hakukoneemme algoritmi tuntee meidät paremmin kuin mitä tunnemme.
Toisaalta Kopp muistuttaa, ellei tule toimeen oman varjonsa tai kaksoisolentonsa kanssa, niin on vaarassa jäädä puolittaiseksi henkilöksi omassa elämässään. Minän asenne kaksoisolentoaan kohtaan on sama kuin minän asenne varjoonsa. Tuo tuntematon toinen voi jäädä koetuksi kauhuna, inhona, lumouksena, vihana tai rakkautena. Suhtautuipa tähän kirjallisuuden kaksoisolentoon tai mielensä varjoon myönteisesti tai kielteisesti, niin jännite niiden väliltä ei katoa – emotionaalinen jännite on ja pysyy. Kopp väittää, että jos kohtaa varjonsa tai kaksoisolentonsa, niin minä kokee ensin haavoittuvuutta, sitten käsittämätöntä läheisyyden tunnetta ja lopulta pakenemattomuuden tunteena ennen ymmärryksen lisääntymistä, mielenrauhan lisääntymistä, henkilökohtaisen vapauden lisääntymistä tai jopa itsensä hyväksymistä.
Kirjallisuudessa varjo, toinen, tai kaksoisolento kuvataan usein vain minän lisänä, vieraana tai korkeintaan täydentävänä. Minä sen sijaan kuvataan ensisijaisena, tuttuna ja yksilön keskeisenä piirteenä. Minän suhde ”toiseen itsessään” ei ole koskaan helppo. Kun sitä suhdetta käy pohtimaan, joutuu epätodelliseen tilaan, kuin puoliuneen. Emme itse asiassa ja oikeasti tiedä, mitä tuo ”toinen” kokee. Sitä ei voi täysin omistaa, muttei varjostaan tai maailmankirjallisuuden ”kaksoisolennosta” pääse eroonkaan. Varjo, kaksoisolento tai toinen on samalla kertaa tuttu ja tuntematon, sekä raja että sidos, kirjoittaa Kopp vaikeaselkoisesti.
Varjostaan, tai maailmankirjallisuuden kaksoisolennostaan ei pääse eroon, mutta se voi kylläkin tarjota mahdollisuuden psyykkiseen kasvuun. Samoin kuin muihin heijastettujen omien hyväksymättömien puoliensa tunnistaminen, niin myös kaksoisolentonsa, toisen minänsä, tunnistaminen tarjoaa mahdollisuuden todelliseen psyykkiseen kasvuun ja henkilökohtaisen vapauden asteen lisääntymiseen. Jokapäiväisessä elämässä voi kohdata ihmisiä, ilmiöitä ja asioita, jotka antavat aihetta hurskasteluun ja sosiaalisessa mediassa asioihin, joka helposti johtaa ylimitoitettuun purkautumiseen. Nämä harmilliset tapahtumat voivat osoittautua mahdollisuuksiksi mennä tällaisen itsepetoksensa tuolle puolen henkilökohtaiseen vapauteen tai jopa itsensä hyväksymiseen. Ja ehkäpä jopa sosiaalisen median hylkäämiseen vanhojen paperisten kirjojen lukemiseksi.
Kopp jatkaa aiheesta, että jotta tämä psyykkinen kasvu voi tapahtua, niin minän pitää antautua ja luopua harhakuvitelmasta itsestään järkevänä ja johdonmukaisena. Vasta sitten tämä minä ja sen varjo, tämä minä ja sen kaksoisolento voivat sulautua yhdeksi. Minän pitää olla halukas kestämään itseä kiduttavaa tietoisuutta, johon liittyy väistämätön psykologinen muuttuminen. No gain without pain. Ei tuloksia ilman kipua. On äärimmäisen vaikeaa ihmiselle - psykoterapiassakin - hyväksyä se tosiasia, että täytyy ensin hyväksyä olevansa vähemmän kuin mitä kuvittelee olevansa (sitä kai koko depressiivinen kokemus yrittää periaatteessa kertoakin), jos aikoo koskaan tulla enemmäksi mitä koskaan on ollut.
Koppin mukaan ihminen on aina yrittänyt ratkaista kriittistä ongelmaa - itsensä hyväksymistä. Tarinankerronnan romanttisessa perinteessä ihminen yhdistyy jälleen idealisoituun ”toisen minänsä” hahmoon. Rakastuttuani (naiseen, Jumalaan tai muuhun) minusta tuli lopulta kokonainen – ja hyväksyin itseni. Valistus muutti itsensä hyväksymisen kysymyksen niin, että se kyseenalaisti auktoriteettien mielipiteet ja kiinnitti luonnontieteellisen huomionsa jokapäiväiseen kokemukseen. Minun omaan ja omien aistien avulla koettuun kokemukseen.
Koppin mukaan goottilainen romaanikirjallisuus edelsi 1800-luvun psykologisia romaaneja. 1700-luvun goottilaisessa kirjallisuudessa sankarin vastakohta oli roisto, tyypillinen antisankari. Koppin mukaan goottilainen romaani aloitti ensimmäisenä selvästi jakaantuneen minän tutkimisen (sankari-roisto), jo ennen kuin alitajunnasta ja psykologiasta puhuttiin. Goottilainen kirjallisuus ei uskaltanut Koppin mukaan mennä syvälle psykologisiin prosesseihin, mutta sijoitti mielensisäiset tapahtumat keskiaikaisiin linnoihin, maanalaisiin holveihin, salakäytäviin ja valeoviin, joissa aaveet ja demonit uhkasivat päähenkilöä. Tällä tavalla goottilaiset romaanit kykenivät päivänvalossa tutkimaan mielen kauheita yliluonnollisia ilmiöitä, siis minää ja sen varjoa.
Kopp mainitsee Matthew Lewisin romaanin ”Munkki” vuodelta 1796. Siinä 20-vuotias nuori mies kirjoittaa auki lihan ja hengen taistelusta. Tapahtumat sijoittuvat katoliseen kirkkoon Inkvisition aikaan. Katakombit korvaavat maanalaiset holvit, uskonnollisen kirjallisuuden yliluonnolliset olennot korvaavat aikaisemmat aaveet. Munkki, Ambrosio, on niin pyhä mies, että kuluttaa jokaisen hetkensä maailmalta täysin eristäytyneenä ja lihallista mieltänsä kuolettaen. Tämä yksimielinen itsensä puhtauden tavoittelu ei mahdollista oman humaanisen puolensa tunnistamista ja hyväksymistä. Ambrosius on täynnä tietynlaista uskonnollista ylpeyttä, joka tekee ihmisen haavoittuvaksi itsensä ulkopuolelta tuleville (saatanallisille?) houkutuksille. Ambrosion ylimielisyys on se, joka mahdollistaa sen, että paholaisen kätyri, noviisiksi naamioitunut Mathilda, viettelee hänet. Käyttäessään hyväksi munkin itselleen hyväksymätöntä intohimoaan, Matilda voittaa Ambrosion kieltäymykset. Tullessaan hyväksikäytetyksi, Ambrosius ei kadukaan eikä palaa kaidalle tielle, vaan kieltäymystä maistettuaan antaa tilaa pahuudelle itsessään. Hänestä tulee hyväksikäyttäjä, se joka hyväksikäyttää viattomia. Ambrosius uppoutuu syvemmälle pahuuteen, hän osallistuu sodomiaan, insestiin, raiskaukseen, nekrofiliaan ja mihin tahansa mahdollisuuteen toteuttaa minänsä pimeitä, aikaisemmin ankaran hyväksymättömiä puolia itsessään. Ambrosius ei tunnu voivan luopua pahuuden tavoistaan, vaikka välillä kärsiikin syyllisyyttä ja häpeää. Kirjan lopussa Ambrosius tuomitaan ikuiseen kadotukseen.
Lewisin kirjan teema tuntuu yllättävän ajankohtaiselta yli 200 vuotta sen kirjoittamisen jälkeen. Kuten Kopp kirjoitti, jos ei hyväksy minänsä varjoa, niin voi käydä huonosti. Ennemmin tai myöhemmin.
Lappeenrannassa 16.5.2020