Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa IX - Omaan minään liittyvät ristiriitaisuudet
Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa IX – Self-Contradictions (” Omaan minään liittyvät ristiriitaisuudet”)
Kirjan kolmannen osan Contradictions (” Omaan minään liittyvät ristiriitaisuudet”) aloittaa kirjan yhdeksäs luku Hide and Seek (”Piiloudu ja etsi”). Kopp aloittaa luvun kertomalla, että jokaisen ihmisen minä on jakautunut. Meillä kaikilla on omaan minään liittyviä ristiriitaisuuksia, joita ei voi koskaan ratkaista kerralla ja pysyvästi. On olemassa tilapäisiä ja osittaisia ratkaisuja taistelussa sisäisen minämme ristiriitaisuuksia vastaan, mutta vaikka kuinka tasapainottaisimme niitä, niin persoonallisuutemme vastakkaiset puolet jäävät peruuttamattomasti jännitystilaan.
Hän jatkaa, että jokaisessa minässä on sisäänrakennettu vastakkaisuus ikuisten ääripäiden välillä: maskuliinisuus ja feminiinisyys, järki ja mielikuvitus sekä yksilölliset tarpeet ja sosiaalinen vastuuntunto. Kaikkien meidän täytyy tulla toimeen yhtä aikaa sekä ”korkeamman henkisen tietoisuuden” että perusbiologisten vaistojen kanssa. Eikä niitä voi miettiä koko ajan, minkä vuoksi itsetietoisuus vaihtelee riittävästi, jotta voimme paeta ylivoimaisiksi käyvää tunnetta sisäisestä ristiriitaisuudestamme, jonka käsittelyyn meillä ei aina ole riittävästi voimavaroja.
Toisinaan koemme sisäisen minämme ristiriitojen edessä, kun tarkasti havainnoimme itseämme - avuttomuutta. Selvä käsitys itsestämme on perusta tunteelle, että on vastuussa omasta elämästään. Paradoksaalisesti tilanteissa, joissa havaitsemme itsemme tarkasti ja oikein, koemme itsemme avuttomaksi, mikä voi lisätä riittämättömyyden tunnettamme.
Jos ei ajatella rehellisiä erehdyksiä eikä harkittua vastuuttomuutta, voimme tuoda elämäämme jonkin verran tehokasta elämänhallintaa. Mutta riippumatta siitä kuinka viisaasti ja huolellisesti yritämme elää elämäämme, elämä jatkaa kulkuaan henkilökohtaisen kontrollimme tuolla puolen. Aina. Jokaisen elämä määräytyy pääosin meistä riippumattomista tekijöistä. Ja jokainen meistä päätyy kuolemaan epäpersoonallisella välttämättömyydellä, vaikka hautakivessämme lukisi mitä tahansa.
Jokainen meistä kärsii elämämme täydellisen vastuun puutteesta – me voimme hallita elämäämme vain osittain. Kenelläkään meistä ei ole riittävästi vapautta tuntea olevamme täysin vastuussa elämästämme. Silti, jokaisen meistä pitää löytää keinoja ja tapoja tehdä tämä lopultakin hallitsematon olemassaolo jollakin tavalla henkilökohtaisesti mielekkääksi. Suuri osa elämästämme ei ole meidän hallittavissa. Toisinaan näyttää siltä, ettei ponnistuksillamme ole mitään havaittavaa vaikutusta. Kykenemättömänä selviytymään menestyksellisesti kohtalon ennustamattomasta ylettömyydestä, meidät on jätetty tuntemaan avuttomuutta ja toivottomuutta. Sartren sanoin: olemme maailmaan heitettyjä. Joskus emme voi tehdä mitään tilanteemme korjaamiseksi. Aina voi lotota, mutta riippumatta siitä, kuinka kovasti yritämme, olemme kyvyttömiä elämään juuri niin kuin toivomme.
Kun asiat eivät suju toivomammallamme tavalla, kuten laiminlyödyllä tai kaltoinkohdelulla lapsella, voimme kokea turhautumisemme ansaittuna. Alentuneen itsetunnon uhan alla, voimme pudota lisääntyneeseen itsepetokseen. Sellaisina aikoina, me siirrämme tarkkaavaisuutemme itsemme oikeuttamiseen, minkä seurauksena voimme joskus kadottaa alkuperäiset tavoitteet mielestämme. Vaadimme, että mitä tahansa tapahtuukin, niin meitä ei voi syyttää, koska olemme oikeassa, tai ainakin tarkoitimme tehdä hyvää. Kieltäessämme tilanteen todellisuuden, me voimme asemoitua ja teeskennellä kaikki on juuri niin kuin pitääkin.
Sellainen itsepetos vaatii alentuneen itsetunnon vahvistamista tietynlaisella valikoivalla tarkkaamattomuudella, joka vääristää näkemyksemme itsestämme ja maailmastamme. Yrittäessämme säilyttää myönteisen kuvan itsestämme, avuttomana, yritämme samalla piilottaa ”huonon puolemme” muiden näkyvistä. Selittämällä pois vastuuttomat tekemisemme, me voimme suunnata syytöksemme pois itsestämme. Voimme olla huomioimatta kaiken sen näytön, joka on ristiriidassa selityksemme kanssa. Joko tietoisesti tai tahtomattamme, voimme kaunistella sitä, mitä meille tapahtuu. Tai jos jäämme kiinni rysän päältä, me voimme rypeä liiallisen syyllisyyden esityksessä, jolle on enemmän leimallista ylimielisyys kuin katumus. Aito anteeksipyyntö vaatii kolmea asiaa: kertoo, että on pahoillaan, että se oli minun vika ja mitä voin tehdä asioiden oikaisemiseksi.
Muiden huiputtaminen kuluttaa aina energiaa (valehteleminen - itse asiassa - kuluttaa enemmän aivoenergiaa kuin rehellisyys, joten ainakaan evoluutio ei ole ollut valehtelemisen puolella). Muiden huiputtaminen rajoittaa vapauttamme. Valikoiva tarkkaamattomuus vaatii kumppanikseen itsepetosta, mikä voi lisätä muiden huiputtamisen vahingollisuutta.
He, jotka ovat kärsineet liiallisen vaurioittavista lapsuudenkokemuksista, voivat päätyä suuresti vaurioituneiksi, koska he joutuvat radikaalisti halkaisemaan persoonallisuutensa säilyttääkseen itsearvostuksensa. Ja jopa suhteellisen vaurioitumattomat tavalliset persoonallisuudet joutuvat kestämään jonkin verran sisäisen minän jakautumista. Mutta heillä nämä tavallisten persoonallisuuksien itsensäsuojelemisen ”linnoitukset” ovat tilapäisiä ja vähemmän täydellisiä kuin niiden vastineena olevat radikaalit neuroottiset ja epävakaat persoonallisuuden ”linnoitukset”.
Kopp kirjoittaa, että mikä tahansa sisäisen minän jakaantuminen tulee emotionaalisesti kalliiksi. Joskus meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin pystyttää itseä suojelevia itsepetoksen rakenteita. Liian usein me jäämme pitämään niitä pystyssä vielä kauan sen jälkeen, kun niitä ei enää tarvittaisi.
Koppin mukaan voi tutkia persoonallisuuksien jakautumista, tutkimalla horisontaalisesti jakautunutta pakkoneuroottista ja vertikaalisesti jakautunutta narsistista epävakaata persoonallisuutta. Kaikesta tästä voi olla oppia vähemmän patologisia sisäisen minän jakautumisia ja suhteellisen vahingoittumattomia tavallisia persoonallisuuksia tutkittaessa. Ja on olemassa vielä kolmas patologinen tyyppi, hysteerinen persoonallisuus. Koppin mukaan hysteerinen persoonallisuus ei ole kärsinyt niin kriittisen pahoja lapsuuden kokemuksia kuin pakkoneuroottinen persoonallisuus. Jos pakkoneuroottinen persoonallisuus on jakautunut horisontaalisesti, narsistis-epävakaa vertikaalisesti, niin hysteerinen persoonallisuus diagnonaalisesti (”on the bias”).
Horisontaalisesti jakautunut persoonallisuus, obsessiivis-kompulsiivinen persoonallisuus, keskittyy kontrolliin ja hallintaan. Pakkoneuroottiset kehittävät loistavia puolustusmekanismeja, jotteivat olisi kosketuksissa tukahdutettuihin yllykkeisiinsä. He korvaavat tunteen järjellä, uhraavat mielihyvän moraalisella asenteella ja hylkäävät toiminnan äärimmäisellä varovaisuudella kaiken tekemisen suhteen. He mieluummin näyttävät ennemmin typeriltä toisten silmissä kuin kärsivät omasta itsekriittisyydestä – jos vain voivat olla varmoja etteivät menetä kontrolliaan perusvieteille.
Hysteerikot eivät välitä heidän primitiivisistä vieteistään, niin kauan kuin voivat ylläpitää vääristynyttä minäkuvaansa. He eivät koskaan laita ”kunnollista käyttäytymistä” miellyttävän omakuvan pystyttämisen edelle. Hysteerikko ei yritä pitää yllä vääristynyttä minäkuvaa pakkoneurootikon tavoin. Ilman murehtimista, oikeuttamista tai selittelyä, hysteerikko yksinkertaisesti vaatii, että asioiden pitää olla juuri sillä tavalla kuin he haluavat niiden olevan. Mikä tahansa kokemus, joka sopii hysteerikon vääristyneen minäkuvaan, on häpeämättömästi hyväksytty ja yliarvostettu. Mikä tahansa haastaa hysteerikon mielikuvituksellista kuvaa itsestään (ei siis olisikaan isän pikku prinsessa tai äidin pikku soturi), kielletään välittömästi. Hysteerikko ei välitä logiikasta, järjestyksestä eikä tarkkaavaisuudesta yksityiskohtien suhteen – tosiasiat ja ristiriidat jätetään helposti huomiotta. Hysteerikko on epämääräinen ja impulsiivinen. Satujen yksinkertainen puhdas ja ristiriidaton minäkuva ylläpidetään liioittelemalla mitä tahansa heikkoa vaikutelmaa, joka tukee vääristynyttä minäkuvaa.
Hysteerikko ei tutki eikä järkeile voivatko tosiasiat ja heränneet ideat vahvistua pohtimisen tuloksena, hän korvaa ne epämääräisen vääristyneillä vaikutelmilla, jotka palvelevat tunteiden liioittelua (”Aika ihmeellistä että minulla vain pitää yksinkertaisesti olla se”, ”Niin kamalaa, etten voi mitenkään sietää sitä”). Impressionistinen näkemys itsestä pidetään yllä vastaamalla hämmentävän yleistävällä tavalla, joka pienentää jokaisen kokemuksen kahteen luokkaan – joko ”ihmeelliseksi, ihanaksi” tai ”kauheaksi” (sopii tai ei sovi mielikuvitustäyteiseen kuvaan itsestään). Ei ole harmaita alueita, vain ihanaa tai kauheata.
Hysteerikon valikoivan kevytmielinen tarkkaavaisuus ei huomioi niitä yksityiskohtia, jotka ovat ristiriidassa itsestä halutun yleisen mielikuvan kanssa. Pitääkseen sisäisen minänsä ristiriitaisuudet menestyksellisesti pois mielestä, ulkomaailman monimutkaisuudet täytyy laittaa sivuun. Tämä johtaa hysteerikolla siihen, että kuva itsestä ja tilanteista elämässä tulee emotionaalisesti liioitellummaksi kuin elämä itse. Hysteerikko alkaa käyttäytymisellään näyttää karikatyyriltä. Naispuoliset hysteerikot näyttäytyvät loistokkaina kuningattarina tai ihailtuina pikkutyttöinä. Miespuoliset hysteerikot ovat romanttisia seikkailijoita tai arvokkaita ihmelapsia. Kumpikin kärsii tasapainottavien ristiriitaisuuksien puutteesta, mikä tekee hysteerikosta vähemmän uskottavan. Ajatellaan, että kuningattaret eivät käy vessassa, ihailtu pikkutyttö taistele verisesti urastaan, romanttinen seikkailija ei käytä terroria, eikä ihmelapsi hämmenny.
Suurin osa meistä ihmisistä kokee sisäisen minänsä ja persoonallisuutensa suhteen epäilyjä ja ristiriitaisuuksia. Suurin osa valveajastamme menee arkisten asioiden hoitamisessa. Voimme taistella likaisesti, jos tarve vaatii. Useimmin kuin toivoisimme, olemme kuitenkin itsemme suhteen epävarmoja tai peloissamme.
Hysteerikko, sen sijaan, on keskittynyt poistamaan ihmisluontoon tavallisesti kuuluvat ristiriitaisuudet ja luomaan niiden tilalle yksinkertaisen vaikutelman erityisestä itsestään. Luonteenpiirteet ja kokemukset, jotka eivät sovi muodostettuun kuvaan itsestään, suljetaan yksinkertaisesti pois tietoisuudesta. Hysteerikko melodramaattisesti kiistää kokonaiset kokemuksensa ja korvaa ne toiveikkaalla mielikuvituksellaan, mutta siitä ei synny ”monipersoonallisuutta”. Hysteerikon esityksillä ei useinkaan ole todellista emootion syvällisyyttä, vaan pinnallisuutta. Hänen tunteensa ovat pinnallisia.
Kopp kirjoittaa, ettei hän eikä hänen työkaverinsa ole 30 vuoden urallaan tavannut ensimmäistäkään monipersoonallisuutta, vaan se on täysin populaarikirjallisuuden (Stevesonin Dr Jekyll ja Mr Hyde tai Flora Rheta Schreiberin Sybil) luoma myytti, jolla ei ole mitään tekemistä vakavasti otettavan psykiatrisen kirjallisuuden kanssa.
Kopp kertoo, että psykoterapiassa hysteerinen persoonallisuus kieltää, että mikään mitä terapeutti tekee herättäisi hänessä vihaa.
- Olen yksinkertaisesti kyvytön tuntemaan niin raakoja tunteita kuin viha. Olen juuri niin kuin olen, hyvin herkkä, joten totta kai monet asiat järkyttävät minua, hysteerikko vastaa.
Kopp kertoo, että kun hän ei hyväksynyt erään hysteerikon hänelle ostamia kukkia, niin tämä henkilö hakkasi kukat palasiksi hänen kahvipöytäänsä vasten. Kopp oli hyvillään, ettei potilas tuonut mitään kovempaa lahjaa. Kun tapahtuma oli ohi, hysteerikko kielsi täydellisesti olleensa vihainen ollenkaan, väittäen, että hän oli yksinkertaisesti loukkaantunut, kun hänen rakkaudenosoituksestaan niin ”julmasti” kieltäydyttiin. Persoonallisuuden häiriöille on tyypillistä, ettei tunnista itsensä kaikkia puolia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Persoonallisuushäiriöiselle vika on aina jossakin muualla tai muissa.
Kopp kirjoittaa, että on totta, että kaikki hysteerikot ovat valikoivan tarkkaamattomia kokemuksille, jotka ovat ristiriidassa heidän kokemustensa kanssa. Luonteenomaisesti hysteerikot käyttäytyvät harkitun huomiota vaativana, todellisuutta kaunistellen ja kertomalla hieman enemmän kuin totuuden. Kaikki hysteerikot eivät ole naisia. Monet mieshysteerikot ovat heteromiehiä, vaikka usein homoseksuaalisen miehen karikatyyri tulee hysteerikon käyttäytymisestä ensimmäisenä mieleen. Liioiteltu miehisyys voi myös paljastaa hysteerikon.
Kopp kertoo, että hoitaneensa miestä, joka harrasti vuorikiipeilyä, metsästystä ja oli mielestään kova siitosori. Hemingwayläinen rohkeus ja kovuus olivat hänessä aina esillä. Hänen pehmeä luonteensa oli kielletty. Hän ei koskaan voinut avoimesti myöntää hellyyttään, passiivisuuttaan eikä pelkojaan. Supermachoilu paljasti hänen tarpeensa tulla hyväksytyksi kuin pieni poika. Hänen luonteensa pehmeiden puolien hyväksymättömyys (Koppin teknisesti ilmaisemana dissosioitu passiivinen riippuvuus) johti terapiaan hakeutumiseen, kun hänellä oli ajoittain seksuaalisia vaikeuksia, impotenssia.
Kuten hänen naispuolinen vastineensa, hän oli ollut vanhempiensa silmäterä ja vanhempien mielihyvän kohde ja vaikuttamisen jalokivi. Samoin kuin naispuolinen hysteerinen persoona on oppinut olemaan vanhempien huomion kohteena oleva ihailtu prinsessa, niin miespuolinen hysteerinen persoona on oppinut näyttelemään urheaa pikkusotilasta voittaakseen isän ihailun ja äidin lellittelyn. Koppin mukaan huolimatta selvistä eroista vääristyneiden, lohkottujen ja liioiteltujen omakuvien suhteen, sekä nais- että miespuoliset hysteerikot päätyvät lopulta heikkoon kompromissiin. Voittaakseen vastakkaisen sukupuolen huomion, sekä ihaillun pikkuprinsessan ja urhean pikkusoturin on pystyttävä täyttämään vanhempien fantasiat heidän suhteensa. Siksi sekä pikkuprinsessa että pikkusotilas päätyvät liioiteltuun tunteeseen omasta erityislaatuisuudestaan, mikä vaatii vanhempien luoman ihannoidun itsekuvan ylläpitämistä.
Vanhempien toiveet ja fantasiat voivat lapsen suhteen olla toisistaan poikkeavia: lapsen pitää kyetä olemaan yhtä aikaa kömpelö ja tunaroiva sekä aikaansaapa, alistuva mutta samalla uhmainen, eroottinen mutta samalla neitseellisen viaton. Täyttääkseen nämä ristiriitaiset vanhempien odotukset, lapsi oppii tunne-elämässään eloon jäädäkseen kehittämään monipuolisen repertuaarin sijaisnäyttelijän hyödyllisiä keinoja eri tilanteita varten.
Kopp kertoo hoitaneensa nuorta hysteeristä naista. Psykologisesti hänellä oli useita osia. Ammatillisesti hän oli kehittänyt taipumuksensa improvisoida perhetilanteissa lupaavaksi näyttelijän uraksi. Ymmärrettävästi hän tuli psykoterapiaan valittaen uupumista ja sekaannuksen hetkiä, kun hän ei lopulta tiennyt mikä hänen elämässään oli todellista ja mikä ei. Hänen historiaansa läpikäydessä tuli selväksi, ettei hän olisi selvinnyt emotionaalisesti kehityshistoriasta ilman että kehitti taipumuksensa improvisoida ihmisten edessä heidän tarpeidensa tyydyttämiseksi. Hän oli häntä ihailleen isoäidin kasvattama. Äiti oli aina ollut hänestä vain pinnallisen kiinnostunut, minkä tämä nainen oli jo pienenä lapsena käsittänyt. Äiti oli ollut liian masentunut kyetäkseen huomaamaan lapsen tarpeet. Bunny, kuten Kopp häntä kutsuu, koetti parantaa äidin kroonisen tyytymättömyyden, äidin hymyilevän masennuksen. Bunny koetti lohduttaa äitiä pienestä pitäen kaikin tavoin. Omat tarpeensa hyläten, Bunny osallistui aktiivisesti kaikille musiikki- ja taideharrastuksille, joita äiti vaati ja joka pian vaati kaiken Bunnyn ”vapaa-ajan”. Täyttääkseen äidin itsensä toteutumattomat unelmat, Bunny oppi piilottamaan oman tyytymättömyytensä osallistua vanhemman toiveeseen elää uudelleen omaa lapsuuttaan lapsensa kautta.
Teoreettisesti olisi toki ollut mahdollista Bunnylle hakea hyvää ”äitiyttä” isältä, mutta isä oli marginalisoitunut alkoholisti. Vanhimpana tyttärenä Bunny oli isän lellimä, eikä saanut kuristusta ja kaltoinkohtelua, jota muut sisarukset saivat isältä osakseen. Muut lapset aiheuttivat isän mielestä vain ongelmia, mutta Bunny oli isän pikkukulta. Muut lapset saivat piiskaa, Bunny sen sijaan tanssi humalaiselle isälle. Erityisasemastaan huolimatta Bunnyn asema isän silmissä oli myös omiaan hämmentämään kasvavaa nuorta naista. Isänpuolen tultua kuvaan seksuaalisine ehdotuksineen, Bunny ajatteli, että jos olisi ollut ”yhteistyökykyisempi”, niin isä ei olisi ikinä perheestä lähtenyt. Murrosikäisen isän ihailu teini-ikäisestä tyttärestään antaa aikuistuvalle naiselle hyvän perustan pitää itsestään ilman että pitää miellyttää toisia.
Äidillä miehet kuitenkin vaihtuivat ja Bunnyn tehtäväksi tuli huolehtia neljästä nuoremmasta sisaruksestaan, kun äiti ei siihen kyennyt. Bunnyn tehtävä oli olla perheen viihdyttäjä, mutta omaa uraa ja elämää ei rohkaistu tavoiteltavaksi. Bunny täytti kaikki perheenjäsenten vaatimukset, salaa haaveili omia unelmiaan ja arvosti erinomaista kykyään täyttää toisten tarpeet.
Psykoterapiaan Bunny tuli puolessavälissä kolmeakymmentä, Bunny oli taiteellisesti saavuttanut kalpea ja uupunut hysteerikko. Psykoterapian aloittamiseksi Bunny kirjoitti pitkän dramaattisen kirjeen Koppille, sen sijaan että olisi kuten muut potilaat, soittanut ja sopinut vastaanottoajan. Kirjeessä Bunny kuvasi taiteellisia yrityksiään ja onnettomia rakkaussuhteita. Bunny toivoi kirjeessään, että Kopp ottaisi hänet potilaakseen (liittäen mukaan paketin, jossa oli omia runojaan ja piirustuksiaan) samalla kun pelkäsi, että tästäkin psykoterapiasuhteesta tulisi vain lisäpettymys ”saavuttamattoman isähahmon” löytämiseksi. Kopp vastasi, ettei ollut avannut pakettia ja hänelle voi soittaa, koska hän aika ajoin otti uusia potilaita. Kuten kuka tahansa, Bunny oli vapaa soittamaan hänen toimistoonsa. He voisivat varata tunnin sen selvittämiseksi, kannattaisiko heidän yhdessä aloittaa psykoterapia.
Muutamaa päivää myöhemmin Bunny soitti. Bunnyn hysteerinen into kalpeni, kun Kopp ei vastannut Bunnyn erityisiin tunnustuksiin ja neuvotteluihin poikkeuksista tavallisesta psykoterapiakäytännöstä. Tunteiden vaihtuessa tunnin kuluessa voimakkaasti, Bunny kuitenkin vakuutti, että lopultakin oli löytänyt jonkun miehen, joka oli hellä hänelle eikä kohdellut häntä halveksivasti. Bunnysta se oli ”maagista”. Kopp tiesi, että psykoterapian kuherruskuukausi päättyisi hänen kuukauden lomaansa.
Koppin loman lähestyessä, Bunny kävi kireämmäksi. Sitten yhtäkkiä Bunny ilmoitti, että nämä muutamat yhteiset psykoterapiaviikot olivat olleet hänelle hyvin merkityksellisiä: nämä viikot olivat muuttaneet koko hänen emotionaalista näkökulmaansa. Hänen elinikäiset psykologiset ongelmansa olivat kerralla ratkenneet. Hänen masentavat itsensä epäilyt, lamaannuttava ahdistus ja jopa kivuliaan sotkuiset suhteet miesten kanssa – ne kaikki olivat ratkenneet Koppin ihmeellisen parantavaan rakkaudelliseen hyväksyntään. Kopp haastoi tällaisen ihmeparantumisen mahdollisuuden näin nopeasti, mutta Bunny ei ollut erityisen halukas tutkimaan näitä ”triviaaleja” asioita. Bunny toisti vain, kuinka Koppin ”rakkaus” oli pelastanut hänet.
Seuraavalla kerralla Bunny oli 10 minuuttia hiljaa pahantuulisena. Hän itki ja näytti Koppille, että teki niin.
- Olen loukkaantunut ja vihainen, Bunny sanoi lopulta.
Bunny selitti, että Koppin olisi psykoterapeuttina pitänyt tietää, ettei hän pitänyt siitä, että Kopp piti lomaa, mutta ei itse halunnut puhua siitä, ettei pilaisi Koppin lomaa. Bunnyn käsitellessä pettymystään, hän kiukustumistaan seurasi naiivi seksuaalisen houkuttelun yritys. Bunny kertoi, ettei hän ollut taitava vain lavalla, vaan myös makuuhuoneessa. Jos Bunny kävisi lattialle hänen jalkojensa juureen, niin Kopp voisi tehdä, mitä haluaisi. Kopp tulkitsi tämän Bunnyn seksuaalisen yrityksen psykoterapiassa Bunnyn vauvamaiseksi yritykseksi varmistaa ”hoitavalle äidille”, että vauva olisi hyvin syötetty, lämpimänä ja kuivana.
Bunnylle alkoi vähitellen psykoterapian myötä paljastua hänen hysteerinen käyttäytymisensä.
- Minun pitää täydellisesti sopeutua toisen odotuksiin ja toiveisiin. Muutoin, alan tuntea omia tunteitani, Bunny sanoi.
Bunny oppi hitaasti ja kivuliaasti tunnistamaan omia tunteitaan. Aluksi tuli raivonrippeitä niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat häntä hyväksikäyttäneet. Jokaista raivonpurkausta täytyi käydä läpi suruna, jossa hän oppi suremaan lapsuutta, jota hän kaipasi ja jota hänellä ei ikinä ollut. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä saada hyvä lapsuus.
Bunny eli markkinapaikkaelämää, jossa hyväksikäyttö ja rakkauden saavuttaminen olivat vaihtovälineinä. Samaa nykyisin lienee somettaminen deittiryhmissä, kuin mitä Bunnyn 1980-luvun markkinapaikkaelämä oli. Bunny markkinapaikkavaihtokaupat eivät koskaan tarjonneet riittävää kompensaatiota sille, ettei Bunny itseasiassa pitänyt itsestään. Kostonhetket, jolloin Bunny varmisti, etteivät hänen rakastajansa saaneet mitä havittelivat, eivät poistaneet tunnetta turvattomuudesta ja avuttomuudesta - siitä, että häntä rakastettiin vain ”vaihtotavarana markkinapaikalla”. Housujen riisuminen ei saanut miehiä rakastamaan häntä aidosti.
Kopp kirjoittaa, että Bunny oli vaikea löytää ja hyväksyä kiellettyjä tunteitaan, jotka eivät sopineet hänen vääristyneeseen omakuvaansa. Elämään tavallisena ristiriitaisena ihmisenä vei vielä kauemmin aikaa. Kopp muistuttaa, että kuten muut hysteerikot, Bunny oli luottanut yksinkertaiseen hyväksikäyttöön ongelmiensa ratkaisemiseksi. Ongelmiin, jotka vaativat monimutkaisempia ratkaisuja. Siihen, että kykenee olemaan yksinkertaisesti joko nainen tai mies. Kerralla, puhtaasti, yksinkertaisesti ja ilman ristiriitaa olemaan oman sukupuolensa edustaja on osoittautunut 1980-luvun jälkeen vielä Koppin kirjan aikoja vaikeammaksi.
Lappeenrannassa 23.6.2021
Kirjan kolmannen osan Contradictions (” Omaan minään liittyvät ristiriitaisuudet”) aloittaa kirjan yhdeksäs luku Hide and Seek (”Piiloudu ja etsi”). Kopp aloittaa luvun kertomalla, että jokaisen ihmisen minä on jakautunut. Meillä kaikilla on omaan minään liittyviä ristiriitaisuuksia, joita ei voi koskaan ratkaista kerralla ja pysyvästi. On olemassa tilapäisiä ja osittaisia ratkaisuja taistelussa sisäisen minämme ristiriitaisuuksia vastaan, mutta vaikka kuinka tasapainottaisimme niitä, niin persoonallisuutemme vastakkaiset puolet jäävät peruuttamattomasti jännitystilaan.
Hän jatkaa, että jokaisessa minässä on sisäänrakennettu vastakkaisuus ikuisten ääripäiden välillä: maskuliinisuus ja feminiinisyys, järki ja mielikuvitus sekä yksilölliset tarpeet ja sosiaalinen vastuuntunto. Kaikkien meidän täytyy tulla toimeen yhtä aikaa sekä ”korkeamman henkisen tietoisuuden” että perusbiologisten vaistojen kanssa. Eikä niitä voi miettiä koko ajan, minkä vuoksi itsetietoisuus vaihtelee riittävästi, jotta voimme paeta ylivoimaisiksi käyvää tunnetta sisäisestä ristiriitaisuudestamme, jonka käsittelyyn meillä ei aina ole riittävästi voimavaroja.
Toisinaan koemme sisäisen minämme ristiriitojen edessä, kun tarkasti havainnoimme itseämme - avuttomuutta. Selvä käsitys itsestämme on perusta tunteelle, että on vastuussa omasta elämästään. Paradoksaalisesti tilanteissa, joissa havaitsemme itsemme tarkasti ja oikein, koemme itsemme avuttomaksi, mikä voi lisätä riittämättömyyden tunnettamme.
Jos ei ajatella rehellisiä erehdyksiä eikä harkittua vastuuttomuutta, voimme tuoda elämäämme jonkin verran tehokasta elämänhallintaa. Mutta riippumatta siitä kuinka viisaasti ja huolellisesti yritämme elää elämäämme, elämä jatkaa kulkuaan henkilökohtaisen kontrollimme tuolla puolen. Aina. Jokaisen elämä määräytyy pääosin meistä riippumattomista tekijöistä. Ja jokainen meistä päätyy kuolemaan epäpersoonallisella välttämättömyydellä, vaikka hautakivessämme lukisi mitä tahansa.
Jokainen meistä kärsii elämämme täydellisen vastuun puutteesta – me voimme hallita elämäämme vain osittain. Kenelläkään meistä ei ole riittävästi vapautta tuntea olevamme täysin vastuussa elämästämme. Silti, jokaisen meistä pitää löytää keinoja ja tapoja tehdä tämä lopultakin hallitsematon olemassaolo jollakin tavalla henkilökohtaisesti mielekkääksi. Suuri osa elämästämme ei ole meidän hallittavissa. Toisinaan näyttää siltä, ettei ponnistuksillamme ole mitään havaittavaa vaikutusta. Kykenemättömänä selviytymään menestyksellisesti kohtalon ennustamattomasta ylettömyydestä, meidät on jätetty tuntemaan avuttomuutta ja toivottomuutta. Sartren sanoin: olemme maailmaan heitettyjä. Joskus emme voi tehdä mitään tilanteemme korjaamiseksi. Aina voi lotota, mutta riippumatta siitä, kuinka kovasti yritämme, olemme kyvyttömiä elämään juuri niin kuin toivomme.
Kun asiat eivät suju toivomammallamme tavalla, kuten laiminlyödyllä tai kaltoinkohdelulla lapsella, voimme kokea turhautumisemme ansaittuna. Alentuneen itsetunnon uhan alla, voimme pudota lisääntyneeseen itsepetokseen. Sellaisina aikoina, me siirrämme tarkkaavaisuutemme itsemme oikeuttamiseen, minkä seurauksena voimme joskus kadottaa alkuperäiset tavoitteet mielestämme. Vaadimme, että mitä tahansa tapahtuukin, niin meitä ei voi syyttää, koska olemme oikeassa, tai ainakin tarkoitimme tehdä hyvää. Kieltäessämme tilanteen todellisuuden, me voimme asemoitua ja teeskennellä kaikki on juuri niin kuin pitääkin.
Sellainen itsepetos vaatii alentuneen itsetunnon vahvistamista tietynlaisella valikoivalla tarkkaamattomuudella, joka vääristää näkemyksemme itsestämme ja maailmastamme. Yrittäessämme säilyttää myönteisen kuvan itsestämme, avuttomana, yritämme samalla piilottaa ”huonon puolemme” muiden näkyvistä. Selittämällä pois vastuuttomat tekemisemme, me voimme suunnata syytöksemme pois itsestämme. Voimme olla huomioimatta kaiken sen näytön, joka on ristiriidassa selityksemme kanssa. Joko tietoisesti tai tahtomattamme, voimme kaunistella sitä, mitä meille tapahtuu. Tai jos jäämme kiinni rysän päältä, me voimme rypeä liiallisen syyllisyyden esityksessä, jolle on enemmän leimallista ylimielisyys kuin katumus. Aito anteeksipyyntö vaatii kolmea asiaa: kertoo, että on pahoillaan, että se oli minun vika ja mitä voin tehdä asioiden oikaisemiseksi.
Muiden huiputtaminen kuluttaa aina energiaa (valehteleminen - itse asiassa - kuluttaa enemmän aivoenergiaa kuin rehellisyys, joten ainakaan evoluutio ei ole ollut valehtelemisen puolella). Muiden huiputtaminen rajoittaa vapauttamme. Valikoiva tarkkaamattomuus vaatii kumppanikseen itsepetosta, mikä voi lisätä muiden huiputtamisen vahingollisuutta.
He, jotka ovat kärsineet liiallisen vaurioittavista lapsuudenkokemuksista, voivat päätyä suuresti vaurioituneiksi, koska he joutuvat radikaalisti halkaisemaan persoonallisuutensa säilyttääkseen itsearvostuksensa. Ja jopa suhteellisen vaurioitumattomat tavalliset persoonallisuudet joutuvat kestämään jonkin verran sisäisen minän jakautumista. Mutta heillä nämä tavallisten persoonallisuuksien itsensäsuojelemisen ”linnoitukset” ovat tilapäisiä ja vähemmän täydellisiä kuin niiden vastineena olevat radikaalit neuroottiset ja epävakaat persoonallisuuden ”linnoitukset”.
Kopp kirjoittaa, että mikä tahansa sisäisen minän jakaantuminen tulee emotionaalisesti kalliiksi. Joskus meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin pystyttää itseä suojelevia itsepetoksen rakenteita. Liian usein me jäämme pitämään niitä pystyssä vielä kauan sen jälkeen, kun niitä ei enää tarvittaisi.
Koppin mukaan voi tutkia persoonallisuuksien jakautumista, tutkimalla horisontaalisesti jakautunutta pakkoneuroottista ja vertikaalisesti jakautunutta narsistista epävakaata persoonallisuutta. Kaikesta tästä voi olla oppia vähemmän patologisia sisäisen minän jakautumisia ja suhteellisen vahingoittumattomia tavallisia persoonallisuuksia tutkittaessa. Ja on olemassa vielä kolmas patologinen tyyppi, hysteerinen persoonallisuus. Koppin mukaan hysteerinen persoonallisuus ei ole kärsinyt niin kriittisen pahoja lapsuuden kokemuksia kuin pakkoneuroottinen persoonallisuus. Jos pakkoneuroottinen persoonallisuus on jakautunut horisontaalisesti, narsistis-epävakaa vertikaalisesti, niin hysteerinen persoonallisuus diagnonaalisesti (”on the bias”).
Horisontaalisesti jakautunut persoonallisuus, obsessiivis-kompulsiivinen persoonallisuus, keskittyy kontrolliin ja hallintaan. Pakkoneuroottiset kehittävät loistavia puolustusmekanismeja, jotteivat olisi kosketuksissa tukahdutettuihin yllykkeisiinsä. He korvaavat tunteen järjellä, uhraavat mielihyvän moraalisella asenteella ja hylkäävät toiminnan äärimmäisellä varovaisuudella kaiken tekemisen suhteen. He mieluummin näyttävät ennemmin typeriltä toisten silmissä kuin kärsivät omasta itsekriittisyydestä – jos vain voivat olla varmoja etteivät menetä kontrolliaan perusvieteille.
Hysteerikot eivät välitä heidän primitiivisistä vieteistään, niin kauan kuin voivat ylläpitää vääristynyttä minäkuvaansa. He eivät koskaan laita ”kunnollista käyttäytymistä” miellyttävän omakuvan pystyttämisen edelle. Hysteerikko ei yritä pitää yllä vääristynyttä minäkuvaa pakkoneurootikon tavoin. Ilman murehtimista, oikeuttamista tai selittelyä, hysteerikko yksinkertaisesti vaatii, että asioiden pitää olla juuri sillä tavalla kuin he haluavat niiden olevan. Mikä tahansa kokemus, joka sopii hysteerikon vääristyneen minäkuvaan, on häpeämättömästi hyväksytty ja yliarvostettu. Mikä tahansa haastaa hysteerikon mielikuvituksellista kuvaa itsestään (ei siis olisikaan isän pikku prinsessa tai äidin pikku soturi), kielletään välittömästi. Hysteerikko ei välitä logiikasta, järjestyksestä eikä tarkkaavaisuudesta yksityiskohtien suhteen – tosiasiat ja ristiriidat jätetään helposti huomiotta. Hysteerikko on epämääräinen ja impulsiivinen. Satujen yksinkertainen puhdas ja ristiriidaton minäkuva ylläpidetään liioittelemalla mitä tahansa heikkoa vaikutelmaa, joka tukee vääristynyttä minäkuvaa.
Hysteerikko ei tutki eikä järkeile voivatko tosiasiat ja heränneet ideat vahvistua pohtimisen tuloksena, hän korvaa ne epämääräisen vääristyneillä vaikutelmilla, jotka palvelevat tunteiden liioittelua (”Aika ihmeellistä että minulla vain pitää yksinkertaisesti olla se”, ”Niin kamalaa, etten voi mitenkään sietää sitä”). Impressionistinen näkemys itsestä pidetään yllä vastaamalla hämmentävän yleistävällä tavalla, joka pienentää jokaisen kokemuksen kahteen luokkaan – joko ”ihmeelliseksi, ihanaksi” tai ”kauheaksi” (sopii tai ei sovi mielikuvitustäyteiseen kuvaan itsestään). Ei ole harmaita alueita, vain ihanaa tai kauheata.
Hysteerikon valikoivan kevytmielinen tarkkaavaisuus ei huomioi niitä yksityiskohtia, jotka ovat ristiriidassa itsestä halutun yleisen mielikuvan kanssa. Pitääkseen sisäisen minänsä ristiriitaisuudet menestyksellisesti pois mielestä, ulkomaailman monimutkaisuudet täytyy laittaa sivuun. Tämä johtaa hysteerikolla siihen, että kuva itsestä ja tilanteista elämässä tulee emotionaalisesti liioitellummaksi kuin elämä itse. Hysteerikko alkaa käyttäytymisellään näyttää karikatyyriltä. Naispuoliset hysteerikot näyttäytyvät loistokkaina kuningattarina tai ihailtuina pikkutyttöinä. Miespuoliset hysteerikot ovat romanttisia seikkailijoita tai arvokkaita ihmelapsia. Kumpikin kärsii tasapainottavien ristiriitaisuuksien puutteesta, mikä tekee hysteerikosta vähemmän uskottavan. Ajatellaan, että kuningattaret eivät käy vessassa, ihailtu pikkutyttö taistele verisesti urastaan, romanttinen seikkailija ei käytä terroria, eikä ihmelapsi hämmenny.
Suurin osa meistä ihmisistä kokee sisäisen minänsä ja persoonallisuutensa suhteen epäilyjä ja ristiriitaisuuksia. Suurin osa valveajastamme menee arkisten asioiden hoitamisessa. Voimme taistella likaisesti, jos tarve vaatii. Useimmin kuin toivoisimme, olemme kuitenkin itsemme suhteen epävarmoja tai peloissamme.
Hysteerikko, sen sijaan, on keskittynyt poistamaan ihmisluontoon tavallisesti kuuluvat ristiriitaisuudet ja luomaan niiden tilalle yksinkertaisen vaikutelman erityisestä itsestään. Luonteenpiirteet ja kokemukset, jotka eivät sovi muodostettuun kuvaan itsestään, suljetaan yksinkertaisesti pois tietoisuudesta. Hysteerikko melodramaattisesti kiistää kokonaiset kokemuksensa ja korvaa ne toiveikkaalla mielikuvituksellaan, mutta siitä ei synny ”monipersoonallisuutta”. Hysteerikon esityksillä ei useinkaan ole todellista emootion syvällisyyttä, vaan pinnallisuutta. Hänen tunteensa ovat pinnallisia.
Kopp kirjoittaa, ettei hän eikä hänen työkaverinsa ole 30 vuoden urallaan tavannut ensimmäistäkään monipersoonallisuutta, vaan se on täysin populaarikirjallisuuden (Stevesonin Dr Jekyll ja Mr Hyde tai Flora Rheta Schreiberin Sybil) luoma myytti, jolla ei ole mitään tekemistä vakavasti otettavan psykiatrisen kirjallisuuden kanssa.
Kopp kertoo, että psykoterapiassa hysteerinen persoonallisuus kieltää, että mikään mitä terapeutti tekee herättäisi hänessä vihaa.
- Olen yksinkertaisesti kyvytön tuntemaan niin raakoja tunteita kuin viha. Olen juuri niin kuin olen, hyvin herkkä, joten totta kai monet asiat järkyttävät minua, hysteerikko vastaa.
Kopp kertoo, että kun hän ei hyväksynyt erään hysteerikon hänelle ostamia kukkia, niin tämä henkilö hakkasi kukat palasiksi hänen kahvipöytäänsä vasten. Kopp oli hyvillään, ettei potilas tuonut mitään kovempaa lahjaa. Kun tapahtuma oli ohi, hysteerikko kielsi täydellisesti olleensa vihainen ollenkaan, väittäen, että hän oli yksinkertaisesti loukkaantunut, kun hänen rakkaudenosoituksestaan niin ”julmasti” kieltäydyttiin. Persoonallisuuden häiriöille on tyypillistä, ettei tunnista itsensä kaikkia puolia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Persoonallisuushäiriöiselle vika on aina jossakin muualla tai muissa.
Kopp kirjoittaa, että on totta, että kaikki hysteerikot ovat valikoivan tarkkaamattomia kokemuksille, jotka ovat ristiriidassa heidän kokemustensa kanssa. Luonteenomaisesti hysteerikot käyttäytyvät harkitun huomiota vaativana, todellisuutta kaunistellen ja kertomalla hieman enemmän kuin totuuden. Kaikki hysteerikot eivät ole naisia. Monet mieshysteerikot ovat heteromiehiä, vaikka usein homoseksuaalisen miehen karikatyyri tulee hysteerikon käyttäytymisestä ensimmäisenä mieleen. Liioiteltu miehisyys voi myös paljastaa hysteerikon.
Kopp kertoo, että hoitaneensa miestä, joka harrasti vuorikiipeilyä, metsästystä ja oli mielestään kova siitosori. Hemingwayläinen rohkeus ja kovuus olivat hänessä aina esillä. Hänen pehmeä luonteensa oli kielletty. Hän ei koskaan voinut avoimesti myöntää hellyyttään, passiivisuuttaan eikä pelkojaan. Supermachoilu paljasti hänen tarpeensa tulla hyväksytyksi kuin pieni poika. Hänen luonteensa pehmeiden puolien hyväksymättömyys (Koppin teknisesti ilmaisemana dissosioitu passiivinen riippuvuus) johti terapiaan hakeutumiseen, kun hänellä oli ajoittain seksuaalisia vaikeuksia, impotenssia.
Kuten hänen naispuolinen vastineensa, hän oli ollut vanhempiensa silmäterä ja vanhempien mielihyvän kohde ja vaikuttamisen jalokivi. Samoin kuin naispuolinen hysteerinen persoona on oppinut olemaan vanhempien huomion kohteena oleva ihailtu prinsessa, niin miespuolinen hysteerinen persoona on oppinut näyttelemään urheaa pikkusotilasta voittaakseen isän ihailun ja äidin lellittelyn. Koppin mukaan huolimatta selvistä eroista vääristyneiden, lohkottujen ja liioiteltujen omakuvien suhteen, sekä nais- että miespuoliset hysteerikot päätyvät lopulta heikkoon kompromissiin. Voittaakseen vastakkaisen sukupuolen huomion, sekä ihaillun pikkuprinsessan ja urhean pikkusoturin on pystyttävä täyttämään vanhempien fantasiat heidän suhteensa. Siksi sekä pikkuprinsessa että pikkusotilas päätyvät liioiteltuun tunteeseen omasta erityislaatuisuudestaan, mikä vaatii vanhempien luoman ihannoidun itsekuvan ylläpitämistä.
Vanhempien toiveet ja fantasiat voivat lapsen suhteen olla toisistaan poikkeavia: lapsen pitää kyetä olemaan yhtä aikaa kömpelö ja tunaroiva sekä aikaansaapa, alistuva mutta samalla uhmainen, eroottinen mutta samalla neitseellisen viaton. Täyttääkseen nämä ristiriitaiset vanhempien odotukset, lapsi oppii tunne-elämässään eloon jäädäkseen kehittämään monipuolisen repertuaarin sijaisnäyttelijän hyödyllisiä keinoja eri tilanteita varten.
Kopp kertoo hoitaneensa nuorta hysteeristä naista. Psykologisesti hänellä oli useita osia. Ammatillisesti hän oli kehittänyt taipumuksensa improvisoida perhetilanteissa lupaavaksi näyttelijän uraksi. Ymmärrettävästi hän tuli psykoterapiaan valittaen uupumista ja sekaannuksen hetkiä, kun hän ei lopulta tiennyt mikä hänen elämässään oli todellista ja mikä ei. Hänen historiaansa läpikäydessä tuli selväksi, ettei hän olisi selvinnyt emotionaalisesti kehityshistoriasta ilman että kehitti taipumuksensa improvisoida ihmisten edessä heidän tarpeidensa tyydyttämiseksi. Hän oli häntä ihailleen isoäidin kasvattama. Äiti oli aina ollut hänestä vain pinnallisen kiinnostunut, minkä tämä nainen oli jo pienenä lapsena käsittänyt. Äiti oli ollut liian masentunut kyetäkseen huomaamaan lapsen tarpeet. Bunny, kuten Kopp häntä kutsuu, koetti parantaa äidin kroonisen tyytymättömyyden, äidin hymyilevän masennuksen. Bunny koetti lohduttaa äitiä pienestä pitäen kaikin tavoin. Omat tarpeensa hyläten, Bunny osallistui aktiivisesti kaikille musiikki- ja taideharrastuksille, joita äiti vaati ja joka pian vaati kaiken Bunnyn ”vapaa-ajan”. Täyttääkseen äidin itsensä toteutumattomat unelmat, Bunny oppi piilottamaan oman tyytymättömyytensä osallistua vanhemman toiveeseen elää uudelleen omaa lapsuuttaan lapsensa kautta.
Teoreettisesti olisi toki ollut mahdollista Bunnylle hakea hyvää ”äitiyttä” isältä, mutta isä oli marginalisoitunut alkoholisti. Vanhimpana tyttärenä Bunny oli isän lellimä, eikä saanut kuristusta ja kaltoinkohtelua, jota muut sisarukset saivat isältä osakseen. Muut lapset aiheuttivat isän mielestä vain ongelmia, mutta Bunny oli isän pikkukulta. Muut lapset saivat piiskaa, Bunny sen sijaan tanssi humalaiselle isälle. Erityisasemastaan huolimatta Bunnyn asema isän silmissä oli myös omiaan hämmentämään kasvavaa nuorta naista. Isänpuolen tultua kuvaan seksuaalisine ehdotuksineen, Bunny ajatteli, että jos olisi ollut ”yhteistyökykyisempi”, niin isä ei olisi ikinä perheestä lähtenyt. Murrosikäisen isän ihailu teini-ikäisestä tyttärestään antaa aikuistuvalle naiselle hyvän perustan pitää itsestään ilman että pitää miellyttää toisia.
Äidillä miehet kuitenkin vaihtuivat ja Bunnyn tehtäväksi tuli huolehtia neljästä nuoremmasta sisaruksestaan, kun äiti ei siihen kyennyt. Bunnyn tehtävä oli olla perheen viihdyttäjä, mutta omaa uraa ja elämää ei rohkaistu tavoiteltavaksi. Bunny täytti kaikki perheenjäsenten vaatimukset, salaa haaveili omia unelmiaan ja arvosti erinomaista kykyään täyttää toisten tarpeet.
Psykoterapiaan Bunny tuli puolessavälissä kolmeakymmentä, Bunny oli taiteellisesti saavuttanut kalpea ja uupunut hysteerikko. Psykoterapian aloittamiseksi Bunny kirjoitti pitkän dramaattisen kirjeen Koppille, sen sijaan että olisi kuten muut potilaat, soittanut ja sopinut vastaanottoajan. Kirjeessä Bunny kuvasi taiteellisia yrityksiään ja onnettomia rakkaussuhteita. Bunny toivoi kirjeessään, että Kopp ottaisi hänet potilaakseen (liittäen mukaan paketin, jossa oli omia runojaan ja piirustuksiaan) samalla kun pelkäsi, että tästäkin psykoterapiasuhteesta tulisi vain lisäpettymys ”saavuttamattoman isähahmon” löytämiseksi. Kopp vastasi, ettei ollut avannut pakettia ja hänelle voi soittaa, koska hän aika ajoin otti uusia potilaita. Kuten kuka tahansa, Bunny oli vapaa soittamaan hänen toimistoonsa. He voisivat varata tunnin sen selvittämiseksi, kannattaisiko heidän yhdessä aloittaa psykoterapia.
Muutamaa päivää myöhemmin Bunny soitti. Bunnyn hysteerinen into kalpeni, kun Kopp ei vastannut Bunnyn erityisiin tunnustuksiin ja neuvotteluihin poikkeuksista tavallisesta psykoterapiakäytännöstä. Tunteiden vaihtuessa tunnin kuluessa voimakkaasti, Bunny kuitenkin vakuutti, että lopultakin oli löytänyt jonkun miehen, joka oli hellä hänelle eikä kohdellut häntä halveksivasti. Bunnysta se oli ”maagista”. Kopp tiesi, että psykoterapian kuherruskuukausi päättyisi hänen kuukauden lomaansa.
Koppin loman lähestyessä, Bunny kävi kireämmäksi. Sitten yhtäkkiä Bunny ilmoitti, että nämä muutamat yhteiset psykoterapiaviikot olivat olleet hänelle hyvin merkityksellisiä: nämä viikot olivat muuttaneet koko hänen emotionaalista näkökulmaansa. Hänen elinikäiset psykologiset ongelmansa olivat kerralla ratkenneet. Hänen masentavat itsensä epäilyt, lamaannuttava ahdistus ja jopa kivuliaan sotkuiset suhteet miesten kanssa – ne kaikki olivat ratkenneet Koppin ihmeellisen parantavaan rakkaudelliseen hyväksyntään. Kopp haastoi tällaisen ihmeparantumisen mahdollisuuden näin nopeasti, mutta Bunny ei ollut erityisen halukas tutkimaan näitä ”triviaaleja” asioita. Bunny toisti vain, kuinka Koppin ”rakkaus” oli pelastanut hänet.
Seuraavalla kerralla Bunny oli 10 minuuttia hiljaa pahantuulisena. Hän itki ja näytti Koppille, että teki niin.
- Olen loukkaantunut ja vihainen, Bunny sanoi lopulta.
Bunny selitti, että Koppin olisi psykoterapeuttina pitänyt tietää, ettei hän pitänyt siitä, että Kopp piti lomaa, mutta ei itse halunnut puhua siitä, ettei pilaisi Koppin lomaa. Bunnyn käsitellessä pettymystään, hän kiukustumistaan seurasi naiivi seksuaalisen houkuttelun yritys. Bunny kertoi, ettei hän ollut taitava vain lavalla, vaan myös makuuhuoneessa. Jos Bunny kävisi lattialle hänen jalkojensa juureen, niin Kopp voisi tehdä, mitä haluaisi. Kopp tulkitsi tämän Bunnyn seksuaalisen yrityksen psykoterapiassa Bunnyn vauvamaiseksi yritykseksi varmistaa ”hoitavalle äidille”, että vauva olisi hyvin syötetty, lämpimänä ja kuivana.
Bunnylle alkoi vähitellen psykoterapian myötä paljastua hänen hysteerinen käyttäytymisensä.
- Minun pitää täydellisesti sopeutua toisen odotuksiin ja toiveisiin. Muutoin, alan tuntea omia tunteitani, Bunny sanoi.
Bunny oppi hitaasti ja kivuliaasti tunnistamaan omia tunteitaan. Aluksi tuli raivonrippeitä niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat häntä hyväksikäyttäneet. Jokaista raivonpurkausta täytyi käydä läpi suruna, jossa hän oppi suremaan lapsuutta, jota hän kaipasi ja jota hänellä ei ikinä ollut. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä saada hyvä lapsuus.
Bunny eli markkinapaikkaelämää, jossa hyväksikäyttö ja rakkauden saavuttaminen olivat vaihtovälineinä. Samaa nykyisin lienee somettaminen deittiryhmissä, kuin mitä Bunnyn 1980-luvun markkinapaikkaelämä oli. Bunny markkinapaikkavaihtokaupat eivät koskaan tarjonneet riittävää kompensaatiota sille, ettei Bunny itseasiassa pitänyt itsestään. Kostonhetket, jolloin Bunny varmisti, etteivät hänen rakastajansa saaneet mitä havittelivat, eivät poistaneet tunnetta turvattomuudesta ja avuttomuudesta - siitä, että häntä rakastettiin vain ”vaihtotavarana markkinapaikalla”. Housujen riisuminen ei saanut miehiä rakastamaan häntä aidosti.
Kopp kirjoittaa, että Bunny oli vaikea löytää ja hyväksyä kiellettyjä tunteitaan, jotka eivät sopineet hänen vääristyneeseen omakuvaansa. Elämään tavallisena ristiriitaisena ihmisenä vei vielä kauemmin aikaa. Kopp muistuttaa, että kuten muut hysteerikot, Bunny oli luottanut yksinkertaiseen hyväksikäyttöön ongelmiensa ratkaisemiseksi. Ongelmiin, jotka vaativat monimutkaisempia ratkaisuja. Siihen, että kykenee olemaan yksinkertaisesti joko nainen tai mies. Kerralla, puhtaasti, yksinkertaisesti ja ilman ristiriitaa olemaan oman sukupuolensa edustaja on osoittautunut 1980-luvun jälkeen vielä Koppin kirjan aikoja vaikeammaksi.
Lappeenrannassa 23.6.2021