Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa V - Double Trouble ( Kaksinkertaisia vaikeuksia)
Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa V – Double Trouble (”Kaksinkertaisia vaikeuksia”)
40 vuotta sitten Sheldon Kopp kirjoitti 10. kirjansa, joka kertoo itsensä hyväksymisestä – siihen liittyvistä riskeistä ja palkkiosta. Kirjan toisen osan Severed Selves (”Irtileikatut minän osat”) ja kirjan vidennessä luvussa Double Trouble (”Kaksinkertaisia vaikeuksia”) Kopp myöntää, että vuodet valtion mielisairaalassa tekivät sen, että hänen oli vaikeaa kuvitella olevansa täysin erilainen ihminen kuin ne, jotka oli passitettu valtion mielisairaalaan. He eivät olleet valtion mielisairaalassa siksi, että olivat toteuttaneet salaiset seksuaaliset fantasiansa, vaan heidän perversseillä teoilla ( ekshibitionismi, insesti, raiskaus, lapsen hyväksikäyttö ja aggressiivinen homoseksuaalisuus) oli yksi yhteinen nimittäjä – he olivat karkeasti rikkoneet uhrin siviilioikeuksia. Uhrien suostumusta tekoon ei ollut.
Koppin mukaan heidän kanssaan työskentely johti hänet pohtimaan, että mitä kukakin elämässään tekee ja kuinka kukin käsittelee sisäistä psyykkistä myllerrystään omalla tavallaan. Hän hämmästeli myös sitä, että teemat olivat aina samoja. Kuten edellä kerrottiin, niin nämä potilaat eivät suostuneet olemaan Koppin minän hyväksymättömien (”seksuaalisten”) osien sijoitusastiana. Toisaalta Kopp pohti, että hänen oma seksuaalisuus oli yhtä poikkeavaa (vaikkei kerro miten) kuin muiden ja myös rikkoi tavallaan toisten seksuaalisia oikeuksia.
Kopp toivoi että potilaat olisivat oppineet häneltä jotakin noina vuosina, jolloin hän oli valtion mielisairaalassa töissä. Hän oli aivan varma, että kliininen kokemus oli hänelle arvokkaampi kuin potilaiden häneltä saama psykoterapeuttinen apu.
Koppin etsiessä itseään, minänsä piilossa ja kadoksissa olevia osia, hän tunnisti samanlaisen idean olleen 1700-luvun goottilaisissa romaaneissa. Näissä romaaneissa psykologinen alue on ensimmäisen kerran eksplisiittisesti tunnustettu. Myöhemmät kirjoittajat sittemmin kyllä tutkivat näitä psykologisia alueita. 1800-luvulla tutkittiin erityisesti minän jakautumista keskittyen erityisiin sisäisiin ristiriitapareihin: soveliaisuus-intohimo, taide-elämä, tavat-moraali, ja erityisesti rationaalinen ja ei-rationaalinen. Kirjallisena ratkaisuyrityksenä tähän minän jakautumisen persoonalliseen ja sosiaaliseen ongelmaan syntyi monimerkityksellinen kaksoisolento-ajatus.
Koppin mukaan viimeisen 200 vuoden aikana moni kirjailija on tutkinut jakautunutta persoonallisuutta, muttei hänen mielestä kukaan niin uppoutuneesti kuin Dostojevski. Dostojevskille oli pakkomielle ihmissielun kaksijakoisuus, josta hän kirjoitti aina uudelleen ja uudelleen – Koppin mukaan meidän jokaisen ratkaisemattomasta ristiriidasta. Dostojevski itse oli syvästi ahdistuksesta kärsivä, hänen tarinansa paljastavat syvän ymmärryksen mielikuvituksen ja tarpeettoman kärsimyksen välillä. Dostojevksi, Koppin mukaan, vietti elämänsä tutkien tietoisen ja ei-tietoisen minän vastakkaisuutta. Todellisuuden ja unien, hallusinaatioiden, mielikuvituksen välisiä eroja selvitellen.
Dostojevskin toinen kirja Kaksoisolento (1846 Dvojnik, suom. 2011) oli avaava julistus jakaantuneen minän pakkomielteelle, joka leimasi myös hänen myöhempää tuotantoaan. Dostojevski itse kuvaa, että kaksoisolento-idea oli vakavin yritys mihin hän ryhtyi, muttei saanut sitä oikein kunnollisen tarinan muotoon. Koppille Kaksoisolennon lukemiskokemus oli ”häiritsevän sitouttava kokemus”. Kopp pitää sitä muiden kaksoisolento-kirjallisuuden perusmuotona.
Kaksoisolento-kirjan epäonninen antisankari on puolustautuvan ujo, manipulatiivisen teennäinen, heikko ja pikkumainen byrokraattinen virkailija Golyadkin (Senior, Sr). Ja Golyadkin II tai Junior on hänen vastakohtansa, kaksoisolento, rohkea ja menestyksellinen toiminnan mies.
Todellinen Golyadkin on ainainen epäonnistuja, joka menestyy vain mielikuvituksessaan. Hänen kaksoisolentonsa rajoittamaton itseluottamus todellistuu käytännön sosiaalisena ja uramenestyksenä. Kaksoisolento ei ole vain yksinkertaisesti idealisoitu toiveidentoteutuma, ei vain todellisen Golyadkinin puutteiden kompensaatio.
Sekä Golyadkin että hänen kaksoisolentonsa ovat armottomia vallantavoittelijoita. Äkeä, hyökkäävä ja kapinallinen Golyadkin II, kaksoisolento, on avoimen ilkeä, tunteeton ja petollinen. Golyadkin junior on heistä kahdesta tehokkaampi, koska hänen ei tarvitse vakuuttaa itselleen olevansa hyvä ja nöyrä kansanpalvelija.
Golyadkin Senior on krooninen huoltenkantaja. Täydellisyyteen pyrkivissä yrityksissään poistaa itsestään ristiriitaisuudet, G sr pakkomielisesti vatkaa loputtomasti mielessään jokaista ajatusta ja impulssia, niin että niihin liittyvät ajatukset jäävät tekemättä. Säilyttääkseen illuusion, että hän kuitenkin kontrolloi elämäänsä, hän ei voi jättää yhtäkään mahdollisuutta pohtimatta. Elämän ironiaa on se, että juuri se energia, jonka hän tarvitsisi selviytyäkseen henkilökohtaisen elämän ja uran haasteista, hän kuluttaa ahdistuneisiin pohdintoihin kaiken mahdollisuudesta.
Kuvittelemalla, että asiat ovat paremmin kuin ne itse asiassa ovat, Golyadkin Senior vain pahentaa tilannettaan. Hän lisää ongelmiinsa vaikeuden tulla toimeen ihmisten kanssa kieltämällä osallisuutensa ja rikoskumppanuutensa loputtomiin epärehellisiin yrityksiinsä lähestyä toisia ihmisiä. Hän itsepäisesti väittää itselleen, että hän on juuri nyt , ihan pian, parhaillaan uuden ja paremman elämän kynnyksellä. Samalla hän kieltää vastuunsa itsensä toistamisesta ja tilanteensa parantamisen epäonnistumiseen, mikä taasen johtaa suurempaan epäonnistumiseen ja vähempään vastuuseen todellisista muutoksista elämässään.
Dostojevskin Kaksoisolento-romaani alkaa kun Golyadkin Senior on varhain aamulla kotonaan. Hän on itsepäisen tietämättömänä valmistautumassa kaikkiin katastrofeihin joita hän tulee kohtaamaan päivän mittaan. Hänen pitäisi olla menossa jo työhönsä hallituksen toimistovirkailijaksi, mutta hän on uppoutunut etsimään juuri sopivan elegantteja vaatteita, jotka sopivat hänen arvoiselleen erityiselle henkilölle. Siksi tärkeäksi, joksi hän itsensä kuvittelee. Hänen ajatuksissaan on tehdä hyvä vaikutus päivälliskutsuilla, jonne hän on varma, että hänet on sinne kutsuttu. Päivälliskutsut pidetään hallituksen korkean virkamiehen kotona. Vaikka tämä tärkeä virkamies on tuskin edes tietoinen Golyadkin seniorista, pitää G sr häntä mentorinaan. Fantasioissa omasta tärkeydestään, G sr kuvittelee menevänsä naimisiin tämän tärkeän virkamiehen tyttären (johon uskoo olevansa rakastunut) kanssa.
G sr on varannut vaunut, joilla ajaa kahden nuoren työtoverinsa ohi, millä hetkellä G sr tulee kömpelön tietoiseksi itsestään ja myöntämättä selvää nolostumistaan, hän alkaa kuvitella, että nuoret työntekijät pilkkaavat häntä. On täysin selvää, että hän projisoi oman omituisen ärtyisäksi tekevän itsekritiikkinsä näiden työntekijöiden kuviteltuihin pilkantekoihin. Hän siis, minän arkaaisia psykologisia puolustuskeinoja käyttämällä, eristää itsensä itsestään vielä enemmän.
Myöhemmin G sr ajaa pomonsa ohi, joka ihmettelee miksi G sr ei ole toimistossa kovaa töitä tekemässä. G sr pohtii, mitä hänen pitäisi tilanteessa tehdä. Myös tämän kohtaamisen seurauksena G sr on täynnä itseä kiduttavia epäilyksiä, jotka kroonisesti hämärtävät G sr:n tietoisuutta oman luonteensa perustavanlaatuisista ristiriidoista. Kykenemättömänä sietämään todennäköisen vastauksetonta kysymystä siitä, kuka hän on lopulta on, G sr syrjäyttää tämän sisäisen kysymysristiriidan olemuksestaan turvallisemmalla kysymyksellä siitä, mitä hän aikoo tehdä. Hetkessä G sr on hukassa taas loputtomissa pohdiskeluissaan. Jokainen ajatus ja impulssi on pakkomielteisesti tasapainotettava ja tehtävä vaarattomaksi sen vastakohdan pohdiskelulla. G sr nosti hattuaan tervehdykseksi, mutta pohtiessaan eri vaihtoehtoja miten reagoida pomon tapaamiseen, hän menetti mahdollisuutensa puhua pomolleen, mitä G sr käy puolestaan välittömästi murehtimaan. Golyadkin sr täyttää helposti pakkoajatus- ja toimintopainoitteisen häiriön kriteerit – psykiatrisesti.
Dostojevskin Kaksoisolento-romaanin groteskin ilmeetön huumori paljastaa Golyadkinin kamppailevan oman typeryytensä kanssa, vaikka G sr syyttääkin muita siitä, että hän käyttäytyy huonosti. Seuraavaksi G sr käy lääkärissä, jonka kanssa G sr ajattelee olevansa paljon intiimimmässä suhteessa hänen kanssaan kuin itse asiassa on. Lääkärin luona hän kuvaa kokonaan kivuliaan noloa tilannettaan. Hän kuvaa lääkärille olevansa epämääräisen ajojahdin ja määrittelemättömän panettelun uhri. G sr jakaa luottamuksella tietoja murjottavasti panettelemalla sitä ettei saa ylennystä eikä hänen rakkausasiansa etene. G sr syyttää muita, samalla hänen oma passiivisuus ja itsepäinen toiveajattelu jätetään huomioimatta.
Kaikkien näiden ahdistavien kohtaamisten jälkeen, G sr saapuu korkean virkamiehen asunnolle, jonne hän luuli saaneensa päivälliskutsun. Nöyryytykseen G sr saa huomata ettei häntä ole kutsuttu, eikä häntä edes oteta vastaan. Vastentahtoisesti G sr poistuu, esittäen kaikki mahdolliset tekosyyt, jotka mahdollistavat hänen idealisoidun omakuvan säilyttämisen kaikista näistä vastoinkäymisistä huolimatta. Hän puolustelee itseään mumisten ja mutisten niin kauan, että joutuu lopulta ulosheitetyksi fyysisesti.
Tämän jälkeen G sr kulkee päämäärättömästi tyhjiä katuja. Pää kolmantena jalkana hän pakenee, näyttäen mieheltä, joka haluaa paeta ja piiloutua yhtä paljon vihollisilta kuin itseltäänkin. Juuri sillä hetkellä G sr kohtaa kaksoisolentonsa G jr:n. Joku hyvin tuttu on juuri G sr:n vieressä puhunut hänelle, mutta G sr kääntyy nopeasti poispäin- mahdollisuudesta nähdä elämänsä uudesta perspektiivistä. Halusta selittää itselleen tapaaminen kaksoisolennon kanssa unena, hetkellisenä hulluutena, erehdyksenä, G sr kiinnittää huomionsa tarkemmin entisiin selityksiinsä – oikeuttaakseen itsensä omissa silmissään erilaisilla kiistämättömillä argumenteilla ja siten kuvittelemalla pelastaa näin omatuntonsa täydellisesti. Tämä ei tapahdu niinkään haluttomuudesta muuttaa mieltään, vaan sietämättömyydestä tunnustaa, että se mitä hän pitää henkilökohtaisena absoluuttisena todellisuutena, onkin vain erityinen suhteellinen subjektiivisuus. Joka sekin on vähemmän järkevä ja yhdenmukainen kuin mitä hän kuvittelee. Ja kuten tavallista, hermostuneisuus ja epävarmuus jostakin asiantilasta kiduttaa häntä aina syvältä enemmän kuin itse kyseessä oleva asia.
G sr tapaa kaksoisolentonsa, joka tuntuu tuntevan hänet hyvin, yhä useammin. Aluksi G sr on kykenemätön välttämään näitä häiritseviä kohtaamisia, pian hän alkaa odottamaan niitä ja lopulta jopa etsii niitä. Kun G sr tapaa kaksoisolentonsa viimein kotonaan, hän ei voi kieltää, että tämä kaksoisolento on kuin onkin kaksoisolento hänestä. G sr yrittää päästä kaksoisolennosta eroon kohteliaisuudella, mielistelemällä, muttei onnistu. Kaksoisolento, joka on pukeutunut täsmälleen samalla tavalla kuin hän, saa G sr:n tuntemaan kaksoisolennon avoimen aggressiiviseksi ja tekopyhän alistavaksi. Kaksoisolento saa G sr:n tuntemaan itsensä yhä typerämmäksi kun kaksoisolento paljastaa G sr:n työ- ja rakkauselämää. Myös kahvilassa jossa G sr käy pasteijansa nauttimassa, kaksoisolento saa teetetyksi laskun yhdelletoista. Ylimääräiset kymmenen pasteijaa on syönyt kaksoisolento, joka on livahtanut maksamatta. Kaksoisolento paljastaa avoimesti G sr:n idealisoidun minän kaikki häpeälliset puolet.
Päättämättömyyteen ja jatkuvaan tarkistamiseen juuttunut G sr joutuu kaksoisolentonsa itsevarmuuden ja aggressiivisen sosiaalisen pätevyyden – jotka kaikki G sr:lta puuttuvat – jyräämäksi. Kun G sr yrittää lopulta pitää puoliaan, kaksoisolento on jo täysin tyrmännyt hänet. Kukaan ei usko G sr:ää. Kaksoisolento on vakuuttanut kaikki, että G sr on hullu. Kaksoisolento on lopulta ottanut G sr:n paikan, ja G sr on viety mielisairaalaan.
Kopp harmittelee, että Dostojevskin tarinan groteskia loppua on tulkittu psykologisesti tai psykiatrisesti paranoidisen persoonallisuuden psykoottisena hajoamisena, hallusinaationa tai monipersoonaongelmana.
Kopp muistuttaa, että tarinan psykiatrisointi tarjoaa kylläkin lukijalle rauhoittavan ja suojelevan etäisyyden epämiellyttävästä tietoisuudesta – tunnistamasta kunkin omaa minän jakautunutta ja itsepetoksellista luonnettaan. Se ettemme tunnista G sr:ää itsessämme, antaa myös meille mahdollisuuden olla tunnistamatta, ettemme ole sitä mitä kuvittelemme olevamme. Salaisesti tiedämme, että piilotetut toiveemme ovat järjettömiä ja motiivimme epäpuhtaita. Jotta me voisimme kuitenkin ylläpitää idealisoitua kuvaa itsestämme, meidän täytyy laittaa mieleltämme syrjään, avoimeen ilmaisuun sopimattomat halumme. Ne jotka voivat olla liian villejä jopa pelkästään itsekseen kuviteltavaksi.
Kopp alleviivaa, että jokainen meistä käyttää psyykkistä energiaa pitääkseen pystyssä kuvitellun minän ”linnoitusta”, joka estää itseemme opittujen kuulumattomien osien paljastumista. Mitä jäykemmin jakautunut persoonamme tässä suhteessa on, niin sitä pakonomaisempaa pitää minän vartiointi olla sen suhteen ettemme menetä ”kontrolliamme”. Liioiteltua itsen puolustamista tässä suhteessa näkee kaikissa ihmisissä aika ajoin, Kopp muistuttaa ilmiön tavallisuudesta.
Kopp on varma, että minän jakautumisen syynä on kasvatus. Hänen mielestään kaikki lapset ovat alussa luonnollisia, spontaanisti itseään tiedostamattomia. Kehollisia jännityksiä eikä turhautumia siedetä. Ne toiminnot jotka ovat pienokaisen omassa hallinnassa ( virtsaaminen ja ulostaminen) vapautetaan välittömästi, kun siltä tuntuu. Jännitteet joita lapsi ei voi itse ratkaista (kuten nälkä) ilmoitetaan epämiellyttävästä kokemuksesta kertovalla itkulla. Lapsi odottaa, että hänen hoivaajansa ratkaisee hänen epämiellyttävyytensä välittömästi. Vähitellen lapsen spontaani käytös laajenee primitiivisiä toimintoja laajemmalle. Pitkän aikaa lapsi käyttäytyy impulssiensa mukaisesti. He vain tekevät niin kuin tekevät – arvioimatta, mitä ovat tekemässä, mitä se merkitsee ketä he ovat tai liittyykö tekeminen heidän arvonkokemukseen.
Vanhemmat ja muut merkittävät henkilöt yhdessä persoonallisuuden ja kulttuurin kanssa pian keskeyttävät tämän luontaisen spontaanisuuden. Ulkopuolisten reaktiot alkavat muokata lapsen käyttäytymistä, asenteita ja tunnetta omasta arvostaan. Kiitokset ja palkkiot seuraavat ”hyvää käytöstä”. Rangaistukset ja vihalla uhkailu suitsivat sääntöjen rikkomisia. Paheksunta ja halveksunta seuraavat, jos lapsi ei käyttäydy vanhempien odotusten mukaisesti.
Koppin ajattelu on hyvin selkeää kasvatuksen suhteen. Hyväksyntä ja kiitos kasvattavat hyvinvoinnin tunnetta lapsessa. Ne rohkaisevat itseluottamusta, spontaanisuutta, ja tunnetta omasta arvosta. Rangaistukset ja uhkat rikkomuksista synnyttävät syyllisyyden tunteita, moraalista itsensä rajoittamista ja painetta sovitukseen. Syyllisyys on ahdistusta, joka seuraa sääntöjen rikkomista. Tunnetta, että on tehnyt tekoja, joita voi seurata vanhempien vihainen kosto. Itsensä suojelemiseksi, lapsi oppii käsittelemään ennalta ehkäisevästi tätä oletettua rangaistusta, jonka sisäistää syyllisyyden uhkan tunteeksi. Jos odotettu rangaistus on riittävän kova – sietämättömän kivulias, uhkaava selkäsauna tai tuho – lapsi voi oppia pidättämään impulssinsa toimia sääntöjen vastaisesti ja tuntea siitä syyllisyyttä jo etukäteen. Jos ahdistus ja syyllisyys herää jo teon ajattelusta, niin se voi lopettaa impulssin jo alkuunsa.
Tämän seurauksena, Koppin mukaan, kokonaisia minän osia täysin kielletään, mustamaalataan, tai ei mielletä ollenkaan omiksi. Nuo kivuliaat lapsuuden kokemukset, joissa radikaalisti kielletään vaistomaisia impulsseja, tulevat Koppin ajattelussa itsekontrollin karikatyyreiksi. Itsehallinnan irvikuviksi. Meidän älylliset puolustelut, jäykät kehon asennot ja kankeat sosiaaliset tavat tekevät meistä sätkynukkeja, jotka on pakotettu pitämään yllä toimintaa, joka on jo täysin epäolennaista tai jopa absurdia. Vaikka samaan aikaan ajattelemme toimintojemme olevan ”kunnollisia, järkeviä ja sopivia”.
On enemmän kuin ilmeistä, että lapsuuden kokemukset, niin Kopp jatkaa, tekevät meistä dogmaattisia, itsepäisen tiukkoja mielipiteissään tai pedanttisia. Kysymys ei ole siitä, että olisimme avoimen väitteleviä tai koko ajan eri mieltä, vaan keskitymme epärelevantteihin yksityiskohtiin, emmekä tunnista omaa näkökulmaamme yhdessä muiden kanssa mielipiteitä vaihtaessamme. Muut kokevat sellaisessa järkevältä näyttävässä käyttäytymisessämme piilotettua arvostelua ja outoutta.
Luonnolliset impulssimme ovat saavuttamattomissa, tunteemme ovat pidäteltyjä. Meillä ei ole enää kovin hauskaa. Emmekä me ole hauskaa seuraa muille. Meidän tarkoin tutkittu, tarkoituksellinen itsetietoinen käytös jättää vain vähän tilaa kepeydelle tai spontaanisuudelle. Jos emme ole täysin huumorittomia, niin pidättäydymme kuivissa ja loukkaavissa kommenteissa. Kunnialliset ja yksinkertaiset halumme, toiveemme ja mielihyvämme koetaan houkutuksena, joita pitää välttää tai olla niitä huomioimatta. Yritämme parhaamme mukaan käyttäytyä niin kuin pitäisi. Emme uskalla tehdä niin kuin haluaisimme. Mehän voimme menettää kontrollin tai tulla jopa hulluksi. Ja sitten, varmasti, kaikki romahtaa kasaan.
Valitettavasti, itsekontrolli rajoittuu vain ein sanomiseen. Paradoksaalisesti, mitä enemmän vaadimme ylläpitää itsekontrollin illuusiota, sitä vähemmän vastuussa omasta elämästä itsemme löydämme. Hallitsemattoman elämämme yksityiskohtien suitsiminen on ärsyttävän loputon tehtävä. Jäljellä jääneellä energialla yritämme saattaa ulkoisen elämämme järjestykseen, jotta se voisi tarjota illuusion sisäisestä varmuudesta. Kuvittelemme, että jos vain johdonmukaisesti pohtisimme kaikkia eri vaihtoehtoja, niin sitten voisimme olla varmoja, että kaikki sujuu täydellisesti. Tämä tehtävä tuo kyllä mieleen rauhoittavalta tuntuvan elementin ja mahdollistaa tarpeellisten toimien lykkäämistä.
Yritämme lisätä päättämättömyyteemme yrityksen ratkaista ratkaisemattomia kysymyksiä. Mikä on siis järkevää, reilua, normaalia, tai oikein? Loputon märehtiminen ja abstraktit huolet voivat pitää meidät poissa tarpeellisista ja aktiivisimmista ongelmista. Tekemällä käsitteistä tarpeettoman vaikeita, emme pohdi mitä yksittäisessä hetkessä, tässä ja nyt, tapahtuu. Päivittäisten arkiriitojen yläpuolelle pääsemme pohtimalla näitä abstrakteja ja idealisoituja ideoita arkiongelmien sijaan. Näin luulemme olevamme näiden jokapäiväisten ärsytysten aiheiden ja pettymysten yläpuolella. Lopulta, saavuttamattomien tavoitteiden täydellisen hallinnan ja järjestyksen periksiantamaton yritys johtaa vastakohtaansa – ratkaisemattomat ristiriidat itsessämme uhkaavat koko ajan tulla tietoisuuteemme. Alamme ahdistua.
Koppin mukaan välitön reaktio edellä mainittuun on, tulla ahdistuneeksi siitä, että menettää hallinnan. Voimme yrittää mennä kauemmaksi ei-hyväksytyistä emotionaalisista piirteistämme. Pakonomaisesti ajatteleva ajattelee pikkutarkasti silloinkin kun pitäisi vain tuntea, että hyvin menee.
Tavallisesti tunteen ajattelu riittää siitä syntyvän intohimon sammuttamiseen. Paineen alla voi keskittyä pelkän ajattelemisen ajattelemiseen, mikä sekään ei joskus riitä. Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia toimenpiteitä. Tietty yleinen luonteenomainen tyyli johtaa tietynlaisiin neuroottisiin oireisiin. Kun lopulta epäonnistuu kontrolloimattomien tunteiden välttelyssä, niin menettää elämänenergiansa ja – jännityksensä ja putoaa masennuksen suohon. Lisääntyneen turvallisuuden tunteen tavoittelu johtaa järjettömien pelkojen lisääntymiseen, joka johtaa taas siihen, että kaikkea odottamatonta pitää ryhtyä välttelemään. Kun uppoutuu eristävään päihteidenkäyttöön, niin yrittää vaientaa salaisen kaipuun emotionaalisen nälän tunnustamiseen, Kopp kuvailee näitä erilaisia neurooseja.
On mahdollista pitää eroa minässä tietoisen ajattelun ja hyväksymättömän ajattelun välillä, mutta hinta on valtava. Välttääkseen riskejä ja impulsiivisia tekoja on elettävä elämätön elämä, jossa pidentyneesti lykkää jokaista liikettä, koska jokaista liikettä varjostaa aina epäily ja päättämättömyys. Kun koettaa olla kaikessa täydellinen, niin se tarkoittaa käytännön elämässä samalla kaiken kokemuksen jatkuvaa arvostelua. Mikään ei ole tarpeeksi hyvää tuottaakseen iloa. Oma riittämättömyytemme jättää meidät ainaiseksi arvostelun ja kritisoinnin odottamiselle. Me voimme pitää itsemme erillämme loukkaantumisesta ja nöyryytyksestä, mutta samalla meidän täytyy erottaa itsemme muurilla myös hyväksynnästä ja hellyydestä.
Olemalla vain älykäs ja energinen ei auta. Pakonomainen väärinohjattu älykkyys oikeastaan vain varmistaa itselleen elegantimmat emotionaaliset ansat. Kopp kertoo, että tämä kivulias ironia tuli esille eräässä pakko-oireisessa potilaassa, jota hän hoiti. Martta oli kärsinyt vuosia masennuksesta, vaikka oli lukenut kaiken masennuksesta saatavilla olevan kirjallisuuden läpi. Siis kaikkien psykoterapioiden hyvät ja huonot puolet. Hänen kyselyntarpeensa ei sinällään ollut järjetön, sillä se oli juuri sopiva hänen akateemiselle taustalleen. Depression akateeminen kysely ja tutkiminen oli kuitenkin sen julkisivun käytössä, ettei Martta kokisi omia tunteitaan. Hänen akateeminen etsintänsä depression syistä toimi hyvänä (pelokkaana) tekosyynä lykätä itselleen tarpeellisten asioiden tekemistä ja tunteiden kohtaamista.
Martta työskenteli menestyksellisesti erään yliopiston hallinnossa, hän hakeutui psykoterapiaan, koska työssä alkoi mennä huonosti. Hän selviytyi tavallisesti ammatissaan loistavasti, hän loisti paineissa, ja teki pomonsa (joka muistutti hänen isäänsä, johon hänellä ei ollut enää kunnon suhdetta) hommat, kun tämä oli niihin kykenemätön. Väsyessään hän alkoi huomata, kuinka hänestä työtoverit olivat vastuuttomia. Samaan tapaan kuin hänen vanhempi kapinoiva siskonsa oli ollut. Äiti oli kehunut sitä, ettei Martta aiheuttanut kotona mitään ongelmia. Erityisesti sitä, ettei Martta sortunut itsesäälin syntiin. Martan äiti ei ollut tyytyväinen liittoonsa emotionaalisesti. Isä eli omaa elämäänsä avioliitossa.
Kopp kirjoittaa, että Martan täytyi kehittää jakaantunut minä psykologisesti selvitäkseen kasvuympäristössään. Työ oli ollut Martan elämän keskiössä, muttei se enää tuonut aikaisempaa tyydytystä. Jokin oli siis pielessä. Hän alkoi katkerana katsella ympärilleen elämän epäreiluutta. Hän tunsi juuttuvansa töihinsä, pomolla oli impulsiivisia oikkuja, joita piti ratkaista. Muut naiset työpaikalla eivät viettäneet hänen kanssaan aikaa, eikä häntä kutsuttu mukaan yhteisiin rientoihin. Muut naiset vaikuttivatkin itsekkäiltä ja kevytmielisiltä. Martalla ei ollut ollut miestä eikä rakastajaa. Joskus Martta sai tyydytystä siitä, että hän ajatteli tekevänsä kovin töitä, antoi itsestään paljon työpaikalleen ja ajatteli olevansa työpaikan omatunto, minkä vuoksi sai varmaankin osakseen tuota kurjaa kohtelua.
Kopp kertoo, että psykoterapian aluksi hän koetti empatiseerata Martan tunteita, minkä Martta torjui voimakkaasti – ei hän ollut täällä itseään säälimässä. Martta ajatteli, ettei hänellä oikeastaan ollut mitään syytä voida huonosti. Muilla meni huonommin, hänen nyt vain piti tässä elämässä hoitaa hankalammat hommat. Ja jos jotakin muuta oli, niin sen hän kyllä selvittäisi itsekseen. Se että oli riippuvainen muista ihmisistä oli Martalle sekä heikkouden että vaaran merkki.
Vähitellen Martta alkoi oppia psykoterapiassa kuinka hänen moralistinen kulmikkuus on itseasiassa suoja. Suoja, ettei hänen haavoittuvuutensa ja salainen emotionaalinen tuska paljastuisi. Kopp kertoo, että tässä vaiheessa psykoterapiaa Martta kertoi alkaneensa nähdä unia: hän näkee kävelevänsä kaupungissa, joka siisti, turvallinen ja esikaupungilla. Tarkemmin katsoen jokainen talo näytti täsmälleen samalta, ne oli muovista. Hän alkoi paeta tätä muovista todellisuutta, mutta ainut pakoreitti kadun päässä pois kadulta oli pimeää, rumaa ja likaista ovea pitkin. Se kauhistutti Marttaa, joka heräsi tässä vaiheessa.
Koppin tulkinta unesta oli, että Martta pelkäsi menettävänsä kontrollin sopimattomille, hämmentäville, ja ”itsekkäille” tunteille. Martta muisti jo nuorena päättäneensä uhrautua työuralle ja jättää persoonallisemman minän vähemmälle. Ymmärtäessään haluavansa enemmän, hän alkoi hävetä.
Kopp kirjoittaa, että Martan psykoterapiassa kaipauksensa hyväksymiseksi - kului aikaa, luottamuksen hakua ja paljon kyyneleitä. Pikkuhiljaa Martta korvasi muuttamattomat oikean elämän säännöt joustavimmilla elämänohjeilla. Epätäydellisempi järjestys ja vähemmän kontrolloitu onnellisuus vaativat huomion kiinnittämistä enemmän omiin tunteisiin ja tehokkaampaan tunneilmaisuun.
Martta, työholisti, uskalsi jopa fantisoida, että lopettaa työnsä, ostaa tiukat bikinit, menee rannalle ja rakastelee jokaisen vastaantulevan kanssa. Hän kuitenkin mietti, mitä muut tilanteesta ajattelevat, vaikka hänellä ei periaatteessa ollut ketään, joka olisi hänen tekemisiään – hänen itsensä lisäksi – rajoittanut.
Koppin mukaan Martta ei päässyt psykoterapiassa kaikista ongelmistaan eroon, mutta hän oli aika ajoin onnellinen ja tyytyväinen itseensä. Elämä ei ollut tullut täysin helpoksi, mutta ehdottomasti helpommaksi.
Minä joka on jakautunut pakon ja hylkäämisen kesken, on aina ylläpito-ongelma, Kopp muistuttaa. Martan hyväksymättömät tunteet ja omistamaton kaipaus olivat laajasti projisoitu melkein jokaiseen jonka hän tapasi. Vain työnteko vaikutti kunnossa olevalta, muu elämässä oli hajallaan. Hän oli havahtumassa omaan todellisuutensa, joka on psykoterapiassa joka kerta samalla vapauttava ja suuresti surettava. Kun todellisuus yritti tulla silmille, niin Martasta jokainen ihminen tuntui itsekkäältä ja vastuuttomalta. Omituista kyllä, sama elämä joka tuotti hänelle vain vaille jäämistä, tuntui tuottavan muille palkkioitaan.
Ennen luvun päättämistä Kopp kirjoittaa vielä Maxista, joka on myös loputon jahkaaja, täydellisyyden tavoittelija. Max yrittää tavoitella idealisoitua minäänsä, minäideaaliaan, käyttäytymällä mahdollisimman täydellisesti. Max on seksuaalisesti neitsyt, joka päiväunelmoi kohtaavansa jonkun viehättävän humalaisen naisen, joka haluaa rakastella hänen kanssaan. Kun tilaisuus tulee rakastella selvin päin häntä haluavan naisen kanssa, niin Max kääntyy naisen luo mennessään naisen ovella pois, vedoten itselleen korkeampiin kristillisiin arvoihin. Hän ei uskalla asettua haavoittuvuuteen seksuaalisen kokemuksensa kanssa. Lopulta Max oppii, ettei hänen tarvitse imitoida Kristusta, vaan minäihannettaan voi alentaa, mitä kautta myös hän huomaa tavoittavansa sisäistä kaipaustaan ja paloaan.
Max oppii hyväksymään, että elämä on täynnä loputtomasti ristiriitaisuuksia: itsekuri vs. itsensä hemmottelu, systemaattinen ajattelu vs. järjettömät tunteet, järkevä varovaisuus vs. jännittävä seikkailu. Hyväksyessään nämä ikuiset vastakkainasettelut lopultakin vastaamattomina, hänen elämästään tulee pakonomaisuuden sijaan hauskempaa kuin se aikaisempi kontrolloitu johdonmukaisuus, jossa jahdataan huonosti käyttäytyvää kaksoisolentoa. Sitä joka uskaltaa elää sellaista elämää, jota itsekin välillä haluaisi, jos vain uskaltaisi. Muulloinkin kuin humalassa.
24.6.2020 Lappeenrannassa
40 vuotta sitten Sheldon Kopp kirjoitti 10. kirjansa, joka kertoo itsensä hyväksymisestä – siihen liittyvistä riskeistä ja palkkiosta. Kirjan toisen osan Severed Selves (”Irtileikatut minän osat”) ja kirjan vidennessä luvussa Double Trouble (”Kaksinkertaisia vaikeuksia”) Kopp myöntää, että vuodet valtion mielisairaalassa tekivät sen, että hänen oli vaikeaa kuvitella olevansa täysin erilainen ihminen kuin ne, jotka oli passitettu valtion mielisairaalaan. He eivät olleet valtion mielisairaalassa siksi, että olivat toteuttaneet salaiset seksuaaliset fantasiansa, vaan heidän perversseillä teoilla ( ekshibitionismi, insesti, raiskaus, lapsen hyväksikäyttö ja aggressiivinen homoseksuaalisuus) oli yksi yhteinen nimittäjä – he olivat karkeasti rikkoneet uhrin siviilioikeuksia. Uhrien suostumusta tekoon ei ollut.
Koppin mukaan heidän kanssaan työskentely johti hänet pohtimaan, että mitä kukakin elämässään tekee ja kuinka kukin käsittelee sisäistä psyykkistä myllerrystään omalla tavallaan. Hän hämmästeli myös sitä, että teemat olivat aina samoja. Kuten edellä kerrottiin, niin nämä potilaat eivät suostuneet olemaan Koppin minän hyväksymättömien (”seksuaalisten”) osien sijoitusastiana. Toisaalta Kopp pohti, että hänen oma seksuaalisuus oli yhtä poikkeavaa (vaikkei kerro miten) kuin muiden ja myös rikkoi tavallaan toisten seksuaalisia oikeuksia.
Kopp toivoi että potilaat olisivat oppineet häneltä jotakin noina vuosina, jolloin hän oli valtion mielisairaalassa töissä. Hän oli aivan varma, että kliininen kokemus oli hänelle arvokkaampi kuin potilaiden häneltä saama psykoterapeuttinen apu.
Koppin etsiessä itseään, minänsä piilossa ja kadoksissa olevia osia, hän tunnisti samanlaisen idean olleen 1700-luvun goottilaisissa romaaneissa. Näissä romaaneissa psykologinen alue on ensimmäisen kerran eksplisiittisesti tunnustettu. Myöhemmät kirjoittajat sittemmin kyllä tutkivat näitä psykologisia alueita. 1800-luvulla tutkittiin erityisesti minän jakautumista keskittyen erityisiin sisäisiin ristiriitapareihin: soveliaisuus-intohimo, taide-elämä, tavat-moraali, ja erityisesti rationaalinen ja ei-rationaalinen. Kirjallisena ratkaisuyrityksenä tähän minän jakautumisen persoonalliseen ja sosiaaliseen ongelmaan syntyi monimerkityksellinen kaksoisolento-ajatus.
Koppin mukaan viimeisen 200 vuoden aikana moni kirjailija on tutkinut jakautunutta persoonallisuutta, muttei hänen mielestä kukaan niin uppoutuneesti kuin Dostojevski. Dostojevskille oli pakkomielle ihmissielun kaksijakoisuus, josta hän kirjoitti aina uudelleen ja uudelleen – Koppin mukaan meidän jokaisen ratkaisemattomasta ristiriidasta. Dostojevski itse oli syvästi ahdistuksesta kärsivä, hänen tarinansa paljastavat syvän ymmärryksen mielikuvituksen ja tarpeettoman kärsimyksen välillä. Dostojevksi, Koppin mukaan, vietti elämänsä tutkien tietoisen ja ei-tietoisen minän vastakkaisuutta. Todellisuuden ja unien, hallusinaatioiden, mielikuvituksen välisiä eroja selvitellen.
Dostojevskin toinen kirja Kaksoisolento (1846 Dvojnik, suom. 2011) oli avaava julistus jakaantuneen minän pakkomielteelle, joka leimasi myös hänen myöhempää tuotantoaan. Dostojevski itse kuvaa, että kaksoisolento-idea oli vakavin yritys mihin hän ryhtyi, muttei saanut sitä oikein kunnollisen tarinan muotoon. Koppille Kaksoisolennon lukemiskokemus oli ”häiritsevän sitouttava kokemus”. Kopp pitää sitä muiden kaksoisolento-kirjallisuuden perusmuotona.
Kaksoisolento-kirjan epäonninen antisankari on puolustautuvan ujo, manipulatiivisen teennäinen, heikko ja pikkumainen byrokraattinen virkailija Golyadkin (Senior, Sr). Ja Golyadkin II tai Junior on hänen vastakohtansa, kaksoisolento, rohkea ja menestyksellinen toiminnan mies.
Todellinen Golyadkin on ainainen epäonnistuja, joka menestyy vain mielikuvituksessaan. Hänen kaksoisolentonsa rajoittamaton itseluottamus todellistuu käytännön sosiaalisena ja uramenestyksenä. Kaksoisolento ei ole vain yksinkertaisesti idealisoitu toiveidentoteutuma, ei vain todellisen Golyadkinin puutteiden kompensaatio.
Sekä Golyadkin että hänen kaksoisolentonsa ovat armottomia vallantavoittelijoita. Äkeä, hyökkäävä ja kapinallinen Golyadkin II, kaksoisolento, on avoimen ilkeä, tunteeton ja petollinen. Golyadkin junior on heistä kahdesta tehokkaampi, koska hänen ei tarvitse vakuuttaa itselleen olevansa hyvä ja nöyrä kansanpalvelija.
Golyadkin Senior on krooninen huoltenkantaja. Täydellisyyteen pyrkivissä yrityksissään poistaa itsestään ristiriitaisuudet, G sr pakkomielisesti vatkaa loputtomasti mielessään jokaista ajatusta ja impulssia, niin että niihin liittyvät ajatukset jäävät tekemättä. Säilyttääkseen illuusion, että hän kuitenkin kontrolloi elämäänsä, hän ei voi jättää yhtäkään mahdollisuutta pohtimatta. Elämän ironiaa on se, että juuri se energia, jonka hän tarvitsisi selviytyäkseen henkilökohtaisen elämän ja uran haasteista, hän kuluttaa ahdistuneisiin pohdintoihin kaiken mahdollisuudesta.
Kuvittelemalla, että asiat ovat paremmin kuin ne itse asiassa ovat, Golyadkin Senior vain pahentaa tilannettaan. Hän lisää ongelmiinsa vaikeuden tulla toimeen ihmisten kanssa kieltämällä osallisuutensa ja rikoskumppanuutensa loputtomiin epärehellisiin yrityksiinsä lähestyä toisia ihmisiä. Hän itsepäisesti väittää itselleen, että hän on juuri nyt , ihan pian, parhaillaan uuden ja paremman elämän kynnyksellä. Samalla hän kieltää vastuunsa itsensä toistamisesta ja tilanteensa parantamisen epäonnistumiseen, mikä taasen johtaa suurempaan epäonnistumiseen ja vähempään vastuuseen todellisista muutoksista elämässään.
Dostojevskin Kaksoisolento-romaani alkaa kun Golyadkin Senior on varhain aamulla kotonaan. Hän on itsepäisen tietämättömänä valmistautumassa kaikkiin katastrofeihin joita hän tulee kohtaamaan päivän mittaan. Hänen pitäisi olla menossa jo työhönsä hallituksen toimistovirkailijaksi, mutta hän on uppoutunut etsimään juuri sopivan elegantteja vaatteita, jotka sopivat hänen arvoiselleen erityiselle henkilölle. Siksi tärkeäksi, joksi hän itsensä kuvittelee. Hänen ajatuksissaan on tehdä hyvä vaikutus päivälliskutsuilla, jonne hän on varma, että hänet on sinne kutsuttu. Päivälliskutsut pidetään hallituksen korkean virkamiehen kotona. Vaikka tämä tärkeä virkamies on tuskin edes tietoinen Golyadkin seniorista, pitää G sr häntä mentorinaan. Fantasioissa omasta tärkeydestään, G sr kuvittelee menevänsä naimisiin tämän tärkeän virkamiehen tyttären (johon uskoo olevansa rakastunut) kanssa.
G sr on varannut vaunut, joilla ajaa kahden nuoren työtoverinsa ohi, millä hetkellä G sr tulee kömpelön tietoiseksi itsestään ja myöntämättä selvää nolostumistaan, hän alkaa kuvitella, että nuoret työntekijät pilkkaavat häntä. On täysin selvää, että hän projisoi oman omituisen ärtyisäksi tekevän itsekritiikkinsä näiden työntekijöiden kuviteltuihin pilkantekoihin. Hän siis, minän arkaaisia psykologisia puolustuskeinoja käyttämällä, eristää itsensä itsestään vielä enemmän.
Myöhemmin G sr ajaa pomonsa ohi, joka ihmettelee miksi G sr ei ole toimistossa kovaa töitä tekemässä. G sr pohtii, mitä hänen pitäisi tilanteessa tehdä. Myös tämän kohtaamisen seurauksena G sr on täynnä itseä kiduttavia epäilyksiä, jotka kroonisesti hämärtävät G sr:n tietoisuutta oman luonteensa perustavanlaatuisista ristiriidoista. Kykenemättömänä sietämään todennäköisen vastauksetonta kysymystä siitä, kuka hän on lopulta on, G sr syrjäyttää tämän sisäisen kysymysristiriidan olemuksestaan turvallisemmalla kysymyksellä siitä, mitä hän aikoo tehdä. Hetkessä G sr on hukassa taas loputtomissa pohdiskeluissaan. Jokainen ajatus ja impulssi on pakkomielteisesti tasapainotettava ja tehtävä vaarattomaksi sen vastakohdan pohdiskelulla. G sr nosti hattuaan tervehdykseksi, mutta pohtiessaan eri vaihtoehtoja miten reagoida pomon tapaamiseen, hän menetti mahdollisuutensa puhua pomolleen, mitä G sr käy puolestaan välittömästi murehtimaan. Golyadkin sr täyttää helposti pakkoajatus- ja toimintopainoitteisen häiriön kriteerit – psykiatrisesti.
Dostojevskin Kaksoisolento-romaanin groteskin ilmeetön huumori paljastaa Golyadkinin kamppailevan oman typeryytensä kanssa, vaikka G sr syyttääkin muita siitä, että hän käyttäytyy huonosti. Seuraavaksi G sr käy lääkärissä, jonka kanssa G sr ajattelee olevansa paljon intiimimmässä suhteessa hänen kanssaan kuin itse asiassa on. Lääkärin luona hän kuvaa kokonaan kivuliaan noloa tilannettaan. Hän kuvaa lääkärille olevansa epämääräisen ajojahdin ja määrittelemättömän panettelun uhri. G sr jakaa luottamuksella tietoja murjottavasti panettelemalla sitä ettei saa ylennystä eikä hänen rakkausasiansa etene. G sr syyttää muita, samalla hänen oma passiivisuus ja itsepäinen toiveajattelu jätetään huomioimatta.
Kaikkien näiden ahdistavien kohtaamisten jälkeen, G sr saapuu korkean virkamiehen asunnolle, jonne hän luuli saaneensa päivälliskutsun. Nöyryytykseen G sr saa huomata ettei häntä ole kutsuttu, eikä häntä edes oteta vastaan. Vastentahtoisesti G sr poistuu, esittäen kaikki mahdolliset tekosyyt, jotka mahdollistavat hänen idealisoidun omakuvan säilyttämisen kaikista näistä vastoinkäymisistä huolimatta. Hän puolustelee itseään mumisten ja mutisten niin kauan, että joutuu lopulta ulosheitetyksi fyysisesti.
Tämän jälkeen G sr kulkee päämäärättömästi tyhjiä katuja. Pää kolmantena jalkana hän pakenee, näyttäen mieheltä, joka haluaa paeta ja piiloutua yhtä paljon vihollisilta kuin itseltäänkin. Juuri sillä hetkellä G sr kohtaa kaksoisolentonsa G jr:n. Joku hyvin tuttu on juuri G sr:n vieressä puhunut hänelle, mutta G sr kääntyy nopeasti poispäin- mahdollisuudesta nähdä elämänsä uudesta perspektiivistä. Halusta selittää itselleen tapaaminen kaksoisolennon kanssa unena, hetkellisenä hulluutena, erehdyksenä, G sr kiinnittää huomionsa tarkemmin entisiin selityksiinsä – oikeuttaakseen itsensä omissa silmissään erilaisilla kiistämättömillä argumenteilla ja siten kuvittelemalla pelastaa näin omatuntonsa täydellisesti. Tämä ei tapahdu niinkään haluttomuudesta muuttaa mieltään, vaan sietämättömyydestä tunnustaa, että se mitä hän pitää henkilökohtaisena absoluuttisena todellisuutena, onkin vain erityinen suhteellinen subjektiivisuus. Joka sekin on vähemmän järkevä ja yhdenmukainen kuin mitä hän kuvittelee. Ja kuten tavallista, hermostuneisuus ja epävarmuus jostakin asiantilasta kiduttaa häntä aina syvältä enemmän kuin itse kyseessä oleva asia.
G sr tapaa kaksoisolentonsa, joka tuntuu tuntevan hänet hyvin, yhä useammin. Aluksi G sr on kykenemätön välttämään näitä häiritseviä kohtaamisia, pian hän alkaa odottamaan niitä ja lopulta jopa etsii niitä. Kun G sr tapaa kaksoisolentonsa viimein kotonaan, hän ei voi kieltää, että tämä kaksoisolento on kuin onkin kaksoisolento hänestä. G sr yrittää päästä kaksoisolennosta eroon kohteliaisuudella, mielistelemällä, muttei onnistu. Kaksoisolento, joka on pukeutunut täsmälleen samalla tavalla kuin hän, saa G sr:n tuntemaan kaksoisolennon avoimen aggressiiviseksi ja tekopyhän alistavaksi. Kaksoisolento saa G sr:n tuntemaan itsensä yhä typerämmäksi kun kaksoisolento paljastaa G sr:n työ- ja rakkauselämää. Myös kahvilassa jossa G sr käy pasteijansa nauttimassa, kaksoisolento saa teetetyksi laskun yhdelletoista. Ylimääräiset kymmenen pasteijaa on syönyt kaksoisolento, joka on livahtanut maksamatta. Kaksoisolento paljastaa avoimesti G sr:n idealisoidun minän kaikki häpeälliset puolet.
Päättämättömyyteen ja jatkuvaan tarkistamiseen juuttunut G sr joutuu kaksoisolentonsa itsevarmuuden ja aggressiivisen sosiaalisen pätevyyden – jotka kaikki G sr:lta puuttuvat – jyräämäksi. Kun G sr yrittää lopulta pitää puoliaan, kaksoisolento on jo täysin tyrmännyt hänet. Kukaan ei usko G sr:ää. Kaksoisolento on vakuuttanut kaikki, että G sr on hullu. Kaksoisolento on lopulta ottanut G sr:n paikan, ja G sr on viety mielisairaalaan.
Kopp harmittelee, että Dostojevskin tarinan groteskia loppua on tulkittu psykologisesti tai psykiatrisesti paranoidisen persoonallisuuden psykoottisena hajoamisena, hallusinaationa tai monipersoonaongelmana.
Kopp muistuttaa, että tarinan psykiatrisointi tarjoaa kylläkin lukijalle rauhoittavan ja suojelevan etäisyyden epämiellyttävästä tietoisuudesta – tunnistamasta kunkin omaa minän jakautunutta ja itsepetoksellista luonnettaan. Se ettemme tunnista G sr:ää itsessämme, antaa myös meille mahdollisuuden olla tunnistamatta, ettemme ole sitä mitä kuvittelemme olevamme. Salaisesti tiedämme, että piilotetut toiveemme ovat järjettömiä ja motiivimme epäpuhtaita. Jotta me voisimme kuitenkin ylläpitää idealisoitua kuvaa itsestämme, meidän täytyy laittaa mieleltämme syrjään, avoimeen ilmaisuun sopimattomat halumme. Ne jotka voivat olla liian villejä jopa pelkästään itsekseen kuviteltavaksi.
Kopp alleviivaa, että jokainen meistä käyttää psyykkistä energiaa pitääkseen pystyssä kuvitellun minän ”linnoitusta”, joka estää itseemme opittujen kuulumattomien osien paljastumista. Mitä jäykemmin jakautunut persoonamme tässä suhteessa on, niin sitä pakonomaisempaa pitää minän vartiointi olla sen suhteen ettemme menetä ”kontrolliamme”. Liioiteltua itsen puolustamista tässä suhteessa näkee kaikissa ihmisissä aika ajoin, Kopp muistuttaa ilmiön tavallisuudesta.
Kopp on varma, että minän jakautumisen syynä on kasvatus. Hänen mielestään kaikki lapset ovat alussa luonnollisia, spontaanisti itseään tiedostamattomia. Kehollisia jännityksiä eikä turhautumia siedetä. Ne toiminnot jotka ovat pienokaisen omassa hallinnassa ( virtsaaminen ja ulostaminen) vapautetaan välittömästi, kun siltä tuntuu. Jännitteet joita lapsi ei voi itse ratkaista (kuten nälkä) ilmoitetaan epämiellyttävästä kokemuksesta kertovalla itkulla. Lapsi odottaa, että hänen hoivaajansa ratkaisee hänen epämiellyttävyytensä välittömästi. Vähitellen lapsen spontaani käytös laajenee primitiivisiä toimintoja laajemmalle. Pitkän aikaa lapsi käyttäytyy impulssiensa mukaisesti. He vain tekevät niin kuin tekevät – arvioimatta, mitä ovat tekemässä, mitä se merkitsee ketä he ovat tai liittyykö tekeminen heidän arvonkokemukseen.
Vanhemmat ja muut merkittävät henkilöt yhdessä persoonallisuuden ja kulttuurin kanssa pian keskeyttävät tämän luontaisen spontaanisuuden. Ulkopuolisten reaktiot alkavat muokata lapsen käyttäytymistä, asenteita ja tunnetta omasta arvostaan. Kiitokset ja palkkiot seuraavat ”hyvää käytöstä”. Rangaistukset ja vihalla uhkailu suitsivat sääntöjen rikkomisia. Paheksunta ja halveksunta seuraavat, jos lapsi ei käyttäydy vanhempien odotusten mukaisesti.
Koppin ajattelu on hyvin selkeää kasvatuksen suhteen. Hyväksyntä ja kiitos kasvattavat hyvinvoinnin tunnetta lapsessa. Ne rohkaisevat itseluottamusta, spontaanisuutta, ja tunnetta omasta arvosta. Rangaistukset ja uhkat rikkomuksista synnyttävät syyllisyyden tunteita, moraalista itsensä rajoittamista ja painetta sovitukseen. Syyllisyys on ahdistusta, joka seuraa sääntöjen rikkomista. Tunnetta, että on tehnyt tekoja, joita voi seurata vanhempien vihainen kosto. Itsensä suojelemiseksi, lapsi oppii käsittelemään ennalta ehkäisevästi tätä oletettua rangaistusta, jonka sisäistää syyllisyyden uhkan tunteeksi. Jos odotettu rangaistus on riittävän kova – sietämättömän kivulias, uhkaava selkäsauna tai tuho – lapsi voi oppia pidättämään impulssinsa toimia sääntöjen vastaisesti ja tuntea siitä syyllisyyttä jo etukäteen. Jos ahdistus ja syyllisyys herää jo teon ajattelusta, niin se voi lopettaa impulssin jo alkuunsa.
Tämän seurauksena, Koppin mukaan, kokonaisia minän osia täysin kielletään, mustamaalataan, tai ei mielletä ollenkaan omiksi. Nuo kivuliaat lapsuuden kokemukset, joissa radikaalisti kielletään vaistomaisia impulsseja, tulevat Koppin ajattelussa itsekontrollin karikatyyreiksi. Itsehallinnan irvikuviksi. Meidän älylliset puolustelut, jäykät kehon asennot ja kankeat sosiaaliset tavat tekevät meistä sätkynukkeja, jotka on pakotettu pitämään yllä toimintaa, joka on jo täysin epäolennaista tai jopa absurdia. Vaikka samaan aikaan ajattelemme toimintojemme olevan ”kunnollisia, järkeviä ja sopivia”.
On enemmän kuin ilmeistä, että lapsuuden kokemukset, niin Kopp jatkaa, tekevät meistä dogmaattisia, itsepäisen tiukkoja mielipiteissään tai pedanttisia. Kysymys ei ole siitä, että olisimme avoimen väitteleviä tai koko ajan eri mieltä, vaan keskitymme epärelevantteihin yksityiskohtiin, emmekä tunnista omaa näkökulmaamme yhdessä muiden kanssa mielipiteitä vaihtaessamme. Muut kokevat sellaisessa järkevältä näyttävässä käyttäytymisessämme piilotettua arvostelua ja outoutta.
Luonnolliset impulssimme ovat saavuttamattomissa, tunteemme ovat pidäteltyjä. Meillä ei ole enää kovin hauskaa. Emmekä me ole hauskaa seuraa muille. Meidän tarkoin tutkittu, tarkoituksellinen itsetietoinen käytös jättää vain vähän tilaa kepeydelle tai spontaanisuudelle. Jos emme ole täysin huumorittomia, niin pidättäydymme kuivissa ja loukkaavissa kommenteissa. Kunnialliset ja yksinkertaiset halumme, toiveemme ja mielihyvämme koetaan houkutuksena, joita pitää välttää tai olla niitä huomioimatta. Yritämme parhaamme mukaan käyttäytyä niin kuin pitäisi. Emme uskalla tehdä niin kuin haluaisimme. Mehän voimme menettää kontrollin tai tulla jopa hulluksi. Ja sitten, varmasti, kaikki romahtaa kasaan.
Valitettavasti, itsekontrolli rajoittuu vain ein sanomiseen. Paradoksaalisesti, mitä enemmän vaadimme ylläpitää itsekontrollin illuusiota, sitä vähemmän vastuussa omasta elämästä itsemme löydämme. Hallitsemattoman elämämme yksityiskohtien suitsiminen on ärsyttävän loputon tehtävä. Jäljellä jääneellä energialla yritämme saattaa ulkoisen elämämme järjestykseen, jotta se voisi tarjota illuusion sisäisestä varmuudesta. Kuvittelemme, että jos vain johdonmukaisesti pohtisimme kaikkia eri vaihtoehtoja, niin sitten voisimme olla varmoja, että kaikki sujuu täydellisesti. Tämä tehtävä tuo kyllä mieleen rauhoittavalta tuntuvan elementin ja mahdollistaa tarpeellisten toimien lykkäämistä.
Yritämme lisätä päättämättömyyteemme yrityksen ratkaista ratkaisemattomia kysymyksiä. Mikä on siis järkevää, reilua, normaalia, tai oikein? Loputon märehtiminen ja abstraktit huolet voivat pitää meidät poissa tarpeellisista ja aktiivisimmista ongelmista. Tekemällä käsitteistä tarpeettoman vaikeita, emme pohdi mitä yksittäisessä hetkessä, tässä ja nyt, tapahtuu. Päivittäisten arkiriitojen yläpuolelle pääsemme pohtimalla näitä abstrakteja ja idealisoituja ideoita arkiongelmien sijaan. Näin luulemme olevamme näiden jokapäiväisten ärsytysten aiheiden ja pettymysten yläpuolella. Lopulta, saavuttamattomien tavoitteiden täydellisen hallinnan ja järjestyksen periksiantamaton yritys johtaa vastakohtaansa – ratkaisemattomat ristiriidat itsessämme uhkaavat koko ajan tulla tietoisuuteemme. Alamme ahdistua.
Koppin mukaan välitön reaktio edellä mainittuun on, tulla ahdistuneeksi siitä, että menettää hallinnan. Voimme yrittää mennä kauemmaksi ei-hyväksytyistä emotionaalisista piirteistämme. Pakonomaisesti ajatteleva ajattelee pikkutarkasti silloinkin kun pitäisi vain tuntea, että hyvin menee.
Tavallisesti tunteen ajattelu riittää siitä syntyvän intohimon sammuttamiseen. Paineen alla voi keskittyä pelkän ajattelemisen ajattelemiseen, mikä sekään ei joskus riitä. Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia toimenpiteitä. Tietty yleinen luonteenomainen tyyli johtaa tietynlaisiin neuroottisiin oireisiin. Kun lopulta epäonnistuu kontrolloimattomien tunteiden välttelyssä, niin menettää elämänenergiansa ja – jännityksensä ja putoaa masennuksen suohon. Lisääntyneen turvallisuuden tunteen tavoittelu johtaa järjettömien pelkojen lisääntymiseen, joka johtaa taas siihen, että kaikkea odottamatonta pitää ryhtyä välttelemään. Kun uppoutuu eristävään päihteidenkäyttöön, niin yrittää vaientaa salaisen kaipuun emotionaalisen nälän tunnustamiseen, Kopp kuvailee näitä erilaisia neurooseja.
On mahdollista pitää eroa minässä tietoisen ajattelun ja hyväksymättömän ajattelun välillä, mutta hinta on valtava. Välttääkseen riskejä ja impulsiivisia tekoja on elettävä elämätön elämä, jossa pidentyneesti lykkää jokaista liikettä, koska jokaista liikettä varjostaa aina epäily ja päättämättömyys. Kun koettaa olla kaikessa täydellinen, niin se tarkoittaa käytännön elämässä samalla kaiken kokemuksen jatkuvaa arvostelua. Mikään ei ole tarpeeksi hyvää tuottaakseen iloa. Oma riittämättömyytemme jättää meidät ainaiseksi arvostelun ja kritisoinnin odottamiselle. Me voimme pitää itsemme erillämme loukkaantumisesta ja nöyryytyksestä, mutta samalla meidän täytyy erottaa itsemme muurilla myös hyväksynnästä ja hellyydestä.
Olemalla vain älykäs ja energinen ei auta. Pakonomainen väärinohjattu älykkyys oikeastaan vain varmistaa itselleen elegantimmat emotionaaliset ansat. Kopp kertoo, että tämä kivulias ironia tuli esille eräässä pakko-oireisessa potilaassa, jota hän hoiti. Martta oli kärsinyt vuosia masennuksesta, vaikka oli lukenut kaiken masennuksesta saatavilla olevan kirjallisuuden läpi. Siis kaikkien psykoterapioiden hyvät ja huonot puolet. Hänen kyselyntarpeensa ei sinällään ollut järjetön, sillä se oli juuri sopiva hänen akateemiselle taustalleen. Depression akateeminen kysely ja tutkiminen oli kuitenkin sen julkisivun käytössä, ettei Martta kokisi omia tunteitaan. Hänen akateeminen etsintänsä depression syistä toimi hyvänä (pelokkaana) tekosyynä lykätä itselleen tarpeellisten asioiden tekemistä ja tunteiden kohtaamista.
Martta työskenteli menestyksellisesti erään yliopiston hallinnossa, hän hakeutui psykoterapiaan, koska työssä alkoi mennä huonosti. Hän selviytyi tavallisesti ammatissaan loistavasti, hän loisti paineissa, ja teki pomonsa (joka muistutti hänen isäänsä, johon hänellä ei ollut enää kunnon suhdetta) hommat, kun tämä oli niihin kykenemätön. Väsyessään hän alkoi huomata, kuinka hänestä työtoverit olivat vastuuttomia. Samaan tapaan kuin hänen vanhempi kapinoiva siskonsa oli ollut. Äiti oli kehunut sitä, ettei Martta aiheuttanut kotona mitään ongelmia. Erityisesti sitä, ettei Martta sortunut itsesäälin syntiin. Martan äiti ei ollut tyytyväinen liittoonsa emotionaalisesti. Isä eli omaa elämäänsä avioliitossa.
Kopp kirjoittaa, että Martan täytyi kehittää jakaantunut minä psykologisesti selvitäkseen kasvuympäristössään. Työ oli ollut Martan elämän keskiössä, muttei se enää tuonut aikaisempaa tyydytystä. Jokin oli siis pielessä. Hän alkoi katkerana katsella ympärilleen elämän epäreiluutta. Hän tunsi juuttuvansa töihinsä, pomolla oli impulsiivisia oikkuja, joita piti ratkaista. Muut naiset työpaikalla eivät viettäneet hänen kanssaan aikaa, eikä häntä kutsuttu mukaan yhteisiin rientoihin. Muut naiset vaikuttivatkin itsekkäiltä ja kevytmielisiltä. Martalla ei ollut ollut miestä eikä rakastajaa. Joskus Martta sai tyydytystä siitä, että hän ajatteli tekevänsä kovin töitä, antoi itsestään paljon työpaikalleen ja ajatteli olevansa työpaikan omatunto, minkä vuoksi sai varmaankin osakseen tuota kurjaa kohtelua.
Kopp kertoo, että psykoterapian aluksi hän koetti empatiseerata Martan tunteita, minkä Martta torjui voimakkaasti – ei hän ollut täällä itseään säälimässä. Martta ajatteli, ettei hänellä oikeastaan ollut mitään syytä voida huonosti. Muilla meni huonommin, hänen nyt vain piti tässä elämässä hoitaa hankalammat hommat. Ja jos jotakin muuta oli, niin sen hän kyllä selvittäisi itsekseen. Se että oli riippuvainen muista ihmisistä oli Martalle sekä heikkouden että vaaran merkki.
Vähitellen Martta alkoi oppia psykoterapiassa kuinka hänen moralistinen kulmikkuus on itseasiassa suoja. Suoja, ettei hänen haavoittuvuutensa ja salainen emotionaalinen tuska paljastuisi. Kopp kertoo, että tässä vaiheessa psykoterapiaa Martta kertoi alkaneensa nähdä unia: hän näkee kävelevänsä kaupungissa, joka siisti, turvallinen ja esikaupungilla. Tarkemmin katsoen jokainen talo näytti täsmälleen samalta, ne oli muovista. Hän alkoi paeta tätä muovista todellisuutta, mutta ainut pakoreitti kadun päässä pois kadulta oli pimeää, rumaa ja likaista ovea pitkin. Se kauhistutti Marttaa, joka heräsi tässä vaiheessa.
Koppin tulkinta unesta oli, että Martta pelkäsi menettävänsä kontrollin sopimattomille, hämmentäville, ja ”itsekkäille” tunteille. Martta muisti jo nuorena päättäneensä uhrautua työuralle ja jättää persoonallisemman minän vähemmälle. Ymmärtäessään haluavansa enemmän, hän alkoi hävetä.
Kopp kirjoittaa, että Martan psykoterapiassa kaipauksensa hyväksymiseksi - kului aikaa, luottamuksen hakua ja paljon kyyneleitä. Pikkuhiljaa Martta korvasi muuttamattomat oikean elämän säännöt joustavimmilla elämänohjeilla. Epätäydellisempi järjestys ja vähemmän kontrolloitu onnellisuus vaativat huomion kiinnittämistä enemmän omiin tunteisiin ja tehokkaampaan tunneilmaisuun.
Martta, työholisti, uskalsi jopa fantisoida, että lopettaa työnsä, ostaa tiukat bikinit, menee rannalle ja rakastelee jokaisen vastaantulevan kanssa. Hän kuitenkin mietti, mitä muut tilanteesta ajattelevat, vaikka hänellä ei periaatteessa ollut ketään, joka olisi hänen tekemisiään – hänen itsensä lisäksi – rajoittanut.
Koppin mukaan Martta ei päässyt psykoterapiassa kaikista ongelmistaan eroon, mutta hän oli aika ajoin onnellinen ja tyytyväinen itseensä. Elämä ei ollut tullut täysin helpoksi, mutta ehdottomasti helpommaksi.
Minä joka on jakautunut pakon ja hylkäämisen kesken, on aina ylläpito-ongelma, Kopp muistuttaa. Martan hyväksymättömät tunteet ja omistamaton kaipaus olivat laajasti projisoitu melkein jokaiseen jonka hän tapasi. Vain työnteko vaikutti kunnossa olevalta, muu elämässä oli hajallaan. Hän oli havahtumassa omaan todellisuutensa, joka on psykoterapiassa joka kerta samalla vapauttava ja suuresti surettava. Kun todellisuus yritti tulla silmille, niin Martasta jokainen ihminen tuntui itsekkäältä ja vastuuttomalta. Omituista kyllä, sama elämä joka tuotti hänelle vain vaille jäämistä, tuntui tuottavan muille palkkioitaan.
Ennen luvun päättämistä Kopp kirjoittaa vielä Maxista, joka on myös loputon jahkaaja, täydellisyyden tavoittelija. Max yrittää tavoitella idealisoitua minäänsä, minäideaaliaan, käyttäytymällä mahdollisimman täydellisesti. Max on seksuaalisesti neitsyt, joka päiväunelmoi kohtaavansa jonkun viehättävän humalaisen naisen, joka haluaa rakastella hänen kanssaan. Kun tilaisuus tulee rakastella selvin päin häntä haluavan naisen kanssa, niin Max kääntyy naisen luo mennessään naisen ovella pois, vedoten itselleen korkeampiin kristillisiin arvoihin. Hän ei uskalla asettua haavoittuvuuteen seksuaalisen kokemuksensa kanssa. Lopulta Max oppii, ettei hänen tarvitse imitoida Kristusta, vaan minäihannettaan voi alentaa, mitä kautta myös hän huomaa tavoittavansa sisäistä kaipaustaan ja paloaan.
Max oppii hyväksymään, että elämä on täynnä loputtomasti ristiriitaisuuksia: itsekuri vs. itsensä hemmottelu, systemaattinen ajattelu vs. järjettömät tunteet, järkevä varovaisuus vs. jännittävä seikkailu. Hyväksyessään nämä ikuiset vastakkainasettelut lopultakin vastaamattomina, hänen elämästään tulee pakonomaisuuden sijaan hauskempaa kuin se aikaisempi kontrolloitu johdonmukaisuus, jossa jahdataan huonosti käyttäytyvää kaksoisolentoa. Sitä joka uskaltaa elää sellaista elämää, jota itsekin välillä haluaisi, jos vain uskaltaisi. Muulloinkin kuin humalassa.
24.6.2020 Lappeenrannassa