Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa VI
Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa VI – A Self of One´s Own (” Oma minä”)
40 vuotta sitten Sheldon Kopp kirjoitti 10. kirjansa, joka kertoo itsensä hyväksymisestä – siihen liittyvistä riskeistä ja palkkiosta. Kirjan toisen osan Severed Selves (”Irtileikatut minän osat”) ja kirjan kuudennen luvun A Self of One´s Own (” Oma minä”) Kopp aloittaa lauseella:
- Vanhemmat, jotka jäävät ilman yhteyttä omaa häiritsevään intohimoiseen luontoonsa, voivat rasittaa lapsiaan samanlaisella liiallisella hallinnalla, kuten edellisen luvun Marta ja Max.
Marta ja Max vahingoittuivat Koppin mukaan kasvunsa kuluessa, heillä oli kylläkin tarkasti määritelty, mutta jakautunut minäkäsitys. Sen vuoksi heidän tukahdetut toiveensa eivät voineet täysin hävitä. Olivatpa heidän epäsuorat ja vääristyneet ilmaisut millaisia tahansa, niin heidän persoonallisuutensa varjopuolia ei käynyt kieltäminen. Niitä ei saanut tukahdettua.
Dostojevski mainitussa kirjassaan Kaksoisolento dramatisoi kuinka tietoisesti syrjään työnnetyt impulssit ja tunteet heijastetaan kaksoisolentoon. Mielikuvitus ja todellisuus ovat niin toisiinsa kietoutuneet, että kaksoisolento Golyadkin II tuntuu olevan todellisempi kuin oikea elävä henkilö. Toisinaan taas se on selvästi harhainen aave virkailijan mielikuvituksessa. On kuitenkin yksi selvä asia, Golyadkin I on vähiten valmistautunut kohtaamaan kaksoisolentonsa. Erityisesti niiden kaksoisolennon piirteiden osalta, joita hän itse julkisesti halveksii ja salaisesti kadehtii.
Kullakin meistä on aika ajoin vaikeuksia tulla toimeen ristiriitaisen luontomme ja sen eri suuntaan vetävien voimien kanssa. Koppin mukaan pakko-oireisessa häiriössä (OCD) on liioiteltu horisontaalinen särö julkisesti hyväksytyn pintasiviili-minämme ja sen alla olevan häiritsevien alkukantaisten intohimojen välillä. Hänen mukaansa (1980-luvulle tyypillisen psykologisen ajattelun mukaisesti), aluksi vanhemmat hyväksyivät lapsen lapsuusajan tarpeet, mutta lapsen vanhetessa he muuttuivat valikoivan koviksi kesyttäjiksi, kun lapsen impulssit saivat vanhemmat liian ahdistuneeksi. He eivät voineet sallia lapsen villeyttä. Kasvaessaan nämä lapset kehittyivät aikuisiksi - omasta sielunelämästään irroitetuiksi ylikontrolloiviksi luonteiksi. He viettivät enemmän aikaa murehtivissa ajatuksissa kuin intohimoisissa tunteissa, mieluimmin nirsosti lykkäsivät elämässään asioita kuin rohkeasti toimivat. Menneessä, ei tulevassa.
Kopp kuitenkin muistuttaa, että neuroottinen persoonallisuus on vähiten vaurioitunut psykopatologinen persoonallisuus. Vaikka onkin vaikeaa ja paljon energiaa vievää pitää tuota horisontaalista säröä, niin neuroottisen persoonallisuuden kärsimys on kuitenkin valikoivaa ja hallittavissa. Neuroottisen persoonallisuuden lapsuudessa, vanhempien liialliset kiellot tiettyjen viettien ilmaisuja varten mahdollistivat kuitenkin yhtenäisen minän kehittymisen.
Koppin mukaan (ja 1980-luvulle tyypillisen psykologisen ajattelun mukaan) kun pienen lapsen vanhemmat ovat liian karkeita ja kaltoin kohtelevia elämän ensimmäisinä kuukausina, niin kehittyvä minä jää niin pirstoutuneeksi, että sitä kutsutaan psykoottiseksi persoonallisuudeksi.
Ne lapset, jotka vaurioituvat myöhemmin ja vähemmän vakavasti ensimmäisen kolmen vuoden aikana, kärsivät myös muodostuneen minän ongelmista. Neuroottisen ja psykoottisen persoonallisuuden väliin jää epävakaat persoonallisuudet. 1980-luvulla oli psykiatrien keskuudessa tyypillistä määrittää psyykkisten oireiden vaikeusaste kategorisesti kolmelle akselille neuroottinen- epävakaa/ rajatila- psykoottinen persoonallisuus.
Epävakaan tai rajatilapersoonallisuuden kyseessä ollessa, nämä henkilöt kehittivät kasvunsa kuluessa ”vääräksi minäksi” – nimitetyn kliinisen häiriön. Teorian mukaan väärä minä suojelee heikosti kehittynyttä arkaaista ydinminää psyykkiseltä hajoamiselta. Väärä minä kehittyi Koppin kirjan kirjoitusajalle tyypillisen ajattelun mukaan, kun lapsi luopuu omista tarpeistaan hoivaajasta, yleensä äidistä, huolehtiakseen. Tämä psykologinen seuraus on kasvavalle lapselle psykologisesti kallis ja vaarallinen, mutta se pelastaa lapsen tulemasta hulluksi tai vaipumasta elinikäiseen sanattomaan epätoivoon. Neurootikon tapaan, epävakaa tai rajatilapersoonallisuus kärsii tarpeettomasti pitääkseen poissa tietoisuudesta minän ei-hyväksyttäviä osia. Rajatilapersoonallisuus ei kuitenkaan koskaan saa riittävää mahdollisuutta kehittää luotettavaa eheää minää alusta alkaen ja kärsii lapsuuden vahinkojen seurauksista koko elämänsä aikana. Jos ei hoidata itseään.
Neuroottinen persoonallisuus kärsii siitä, että tukahdetut yllykkeet koettavat saada itsensä ilmaistuksi idealisoidun siviiliminän hallinnan läpi. Neurootikon epäonnistuminen tässä tehtävässä johtaa vain tämän siviiliminän tilapäisiin hallinnan ja kontrollin menetyksiin ja pintakiillon naarmuihin muiden silmissä. Välillä kontrolli pettää erilaisilla tavoilla, silmittömästi raivostuu hetkeksi tms.
Epävakaan tai rajatilapersoonallisuuden täytyy onnistua olemaan huomaamatta varhaiskantaista minäänsä, jota uhkaa persoonallisuuden ”repeäminen erilleen”, vain huomatakseen sen tyhjäksi petokseksi. Siksi epävakaa tai rajatilapersoonallisuus suuntaa enimmät yrityksensä toistuviin itsensä rauhoittamiseen säilyttääkseen itsekunnioituksensa. Vain vähän energiaa tai huomiota jää löytää mitä eniten haluaa elämältä tai kuinka saavuttaa se.
Koppin mukaan ne, jotka kehittävät epävakaan tai rajatilapersoonallisuuden on kohdeltu epäpersoonallisesti varhaisimpina vuosinaan. Huomioiva persoonallinen huolenpito on se, mitä kukin lapsi tarvitsee – turvallisuutta, tukea ja vapautta – välttämättä hyvään psykologiseen kasvuun. Riittävän empaattisen huolenpidon puuttuessa, lapset eivät pysty kehittämään vakaata, muista erillistä ja yksilöllistä minää. Heiltä puuttuu selvä tunne, keitä he olivat lapsina. He kasvavat aikuisiksi, jotka jäävät uhanalaisiksi tunteelle, ettei heillä ole henkilökohtaisen identiteetin keskeistä ydintä. Heillä ei ole selkeää tunnetta olemassaolostaan itsenäisenä olentona. ”Kuka minä olen” -kysymys jää heille jatkuvaksi hämmennyksen kohteeksi elämässään. Uudestaan ja uudestaan se mitä määritelty minäksi, helposti tyhjenee, fragmentoituu, tai jopa uhkaa minuuden hajoamisella. Minä ei ole sama eilen, tänään eikä huomenna. Se täytyy aina määritellä uudelleen , jokaisessa hetkessä – mikä on raskasta ja ei-vakaata, vaan ainaista tilanteesta toiseen reagointia.
Tämä epävarma tunne minästä aikuisena heijastelee Koppin mukaan vanhempien tunkeutumista ja/tai laiminlyöntiä varhaisten vuosien aikana. On useita tapoja, joiden vuoksi kukin erityinen lapsi voi menettää henkilökohtaisen huolenpidon, jota tarvitaan syvän eheän minätunteen kehittämiseksi. Riittävän hyvä hoiva voi puuttua, jos äidillä tai muulla hoivaajalla on liikaa muuta tekemistä tai liian vähän tukea hoivan tekemiselle. Joskus sen aiheuttaa vanhemman sairaus. Kasvattajan fyysinen kipuilu voi estää tarvittavan energian ja keskittymisen omaamista lapsensa kasvattamiselle. Voimakkaasta masennuksesta kärsivä hoivaaja ei omaa riittävää vitaalisuutta lapsen psykologisen kasvun edistämiseksi. Riittämätön hoiva lapsen varhaisina kasvuvuosina ei voi Koppin mukaan olla jättämättä seurauksia.
Varhaisina vuosina lapsi ei kykene erottelemaan tunkeilua tai julmaa kaltoinkohtelua ei-hoivaavalta hoivaajalta, eikä riittämätöntä henkilökohtaista huomiota rakastavalta, mutta kykenemättömältä hoivaajalta. Lapsi näkee hoivan kaikkivaltiaana ja kaikkitietävänä. Siksi, jokainen hoivaava teko ja tekemättömyys koetaan tarkoituksellisena, tarkoitettuna.
Lyhyet turhautumisen hetket eivät pitkäaikaisesti vahingoita ketään lasta psykologisesti minätunteen kehittymisessä. Erillisyyden oppimiseksi hoivaajasta ne ovat jopa välttämättömiä. Riittävän hyvä hoiva vaatii vanhemman kykyä ja halukkuutta huomioida tarkasti ja tarkkaavaisesti lapsen mielentiloja ja henkistä painetta. Se vaatii myös luottamusta lapsen kykyyn itsenäiseen kehitykseen.
On aikoja, jolloin välitöntä tyydytystä tarvitaan, mutta lapsen on vähitellen kehitettävän riittävän hyvä minä, joka kykenee yksin tulemaan toimeen jonakin päivänä hänestä kiinnostumattomassa maailmankaikkeudessa. Riittävän hyvä kasvatus auttaa lasta kasvattamaan riittävää sietokykyä turhautumiselle, kun välitöntä tyydytystä ei tulekaan. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada hyvä kokemus.
Riittävän hyväksi kasvattajaksi voi oppia, vaikkei olisi sitä itse kasvunsa kuluessa saanutkaan. Adoptiovanhemmat, laitoksissa työskentelevät varhaiskasvatuksen ihmiset ja jopa isät voivat oppia riittävän hyviksi kasvattajiksi. On selvää, että jotkut lapset on helpompi kasvattaa kuin toiset. Joskus on niin, etteivät lapsen ja kasvattajan temperamentti sovi toisilleen helposti, mikä voi johtaa lapsella tunnistamattomiin sairauksiin ja kasvattajan omiin vaikeuksiin. Kasvatetun on helpompi kasvattaa seuraava sukupolvi.
Koppin mukaan niille, joilta puuttuu johdonmukainen, luotettava ja mukavan tuttu tunne henkilökohtaisesta minästä, Dostojevskin Golyadkin ei ole sopiva kirjallinen metafora. Epävakaat ihmiset löytävät Koppin mukaan itsensä paremmin Kafkan Gregor Samsasta. Kafkan Muodonmuutos (Metamorfoosi)- kirjassa Kafka paljastaa kuinka alitajunta tunkeutuu henkilökohtaiseen identiteettiin:
- Kun Gregor Samsa heräsi yhtenä aamuna levottomista unistaan, hän havaitsi muuttuneensa sängyssään valtavaksi hyönteiseksi.
Kafka kuvaa kuinka Gregor Samsa liikuttaa hyönteisen vartaloaan sängyssä. Koppin mukaan Kafka kuvaa groteskin surrealistisesti sitä, kuinka vieraaksi Gregor havaitsee sisäisen olemuksensa. Kopp myöntää, että tarinaa on tulkittu monesta muustakin viitekehyksestä. Vaikkapa sosioekonomisen systeemin välinpitämättömyyden tai eksistentiaalisen ”maailmaan heitetyn” ihmisen epätoivosta käsin tarinan voi tulkita. Joka tapauksessa, Koppin mukaan, Gregor Samsa tai kuka tahansa epävakaa persoonallisuus yrittää heijastaa elämäänsä järjestystä ja merkitystä. Mutta Gregor Samsa tajuaa, että hänen oma henkilökohtainen kokemuksensa onkin vain valhetta.
Koppin mukaan syvyyspsykologisessa mielessä, Gregorin vieraantuminen persoonallisuutensa ytimestä on seurausta siitä, että hän on kasvanut perheessä, jossa kukaan ei tunne, kuka hän todella on. Kukaan ei yritä eikä ole yrittänyt ymmärtää sitä, miltä tuntuu olla erityisesti juuri hän. Perheessä annetaan kyllä kuva, että meidän perheessä kaikista välitetään. Illuusio on niin onnistuneesti ylläpidetty, ettei kukaan tunnista, ettei ihan oikeasti kukaan välitä kenestäkään.
Jotta Gregor kestää ja sietää tätä oivallustaan tulematta heti hulluksi, on myös Gregorin ryhdyttävä itsepetokseen. Suojellakseen itseään murskaavalta yksinäisyyden tunteelta, hänen täytyy olla huomioimatta kaipaustaan – kaipaustaan tulla henkilökohtaisesti arvokkaana pidetyksi ja huomioiduksi. Rakastetuksi. Siispä, jotta täyttää muiden odotukset, Gregorin on uhrattava olemasta oma henkilökohtainen itsensä. Minä en ole minä, vaan se mitä odotetaan olevan. Muiden taholta.
Gregor on matkaava myyntimies. Pakonomaisena tavoitteenaan tehdä perusperheelleen rahaa, hän viettää paljon aikaa yksikseen ja poissa kotoa. Hän inhoaa myyntimiehen työnsä epäpersoonallisia piirteitä: jatkuvaa matkustamista, juna-aikataulujen varmistamista, hotellien sänkyjä, epäsäännöllisiä aterioita siellä täällä, uusia satunnaisia tuttavuuksia, eikä hänellä koskaan ole läheisiä ystäviä.
Hän inhoaa työtään, mutta se on ainut mitä hän tietää. Hän ei pysähdy miettimään, mitä muuta elämällä voisi olla tarjottavana. Vanhempiensa odotuksiin nähden, hänestä on tullut se, mikä hän on. Hän ei ikinä osta itselleen mitään, eikä maksa omia velkojaan. Sen sijaan, hän tekee työtä maksaakseen takaisin vanhemmilleen, mitä olivat velkaa muille. Henkisten velallisten ketju, jossa kukaan ei lopulta enää muista, kenen velkoja ja miksi niitä maksetaan. Kukaan ei herää henkisen velan unesta.
Gregorin elämä ei ole ainut, joka on vailla henkilökohtaista merkitystä. Hänen vanhempiensa identiteetit ovat kiinnostavan onttoja myös. Äiti vaikuttaa välittävän, mutta hän kuulostaa vain autoritaarisen miehensä nimettömänä kaikuvalta ääneltä. Tämä itsepäinen patriarkka kuvittelee, että hänellä on vielä valtaa perheessä. Julkisivu on myös muiden perheenjäsenten ylläpitämä. Isä pitää kotona univormua, kuin kuvitellen, ettei ole eläköitynyt. Päivällispöydässä hän aina nukahtaa keskustelujen aikana. Kun vaimo ja tytär vievät hänet sänkyyn, isä väittää, ettei ole nukkunut, on ollut hereillä kaiken aikaa. Muut eivät sano mitään mykästä kunnioituksesta häntä kohtaan, he kohtelevat häntä kuin suurta vauvaa.
Kaikki muut kuin isä perheessä ovat kroonisesti ylityöllistettyjä ja väsyneitä. Vaikka isä ei tee mitään, hän ottaa kaikesta kunnian itselleen. Salaisesti isä on heikko ja yhtä alisteinen kuin poikakin. Kukaan ei tiedä kuka isä todella on. Äiti toimii kuin hänellä ei olisi omaa minää olemassakaan.
Gregor on antanut elämänsä vuodet perusperheelleen, vaikka vanhemmat vaativat sitä - nämä eivät itse asiassa tarvitsisi sitä. Isällä oli enemmän rahaa kuin Gregor tiesi. Äiti oli passiivisesti osallistunut petokseen, että perhe tarvitsee rahaa. Uhratessaan elämänsä vuodet vanhempiensa itsekeskeisille odotuksille hänestä, Gregor tajuaa lopulta, että hänen henkilökohtaisesta minästään on tullut hänelle itselleen muukalainen. Hänen muuntumisensa hyönteiseksi on vain ilmaus siitä, kuinka vieraaksi, käsittämättömäksi ja jopa kapinoivaksi hänen sisäinen minänsä on tullut hänelle itselleen. Hän pelkää, että todellisen minän ilmaantuminen ja syvällinen tajuaminen hajottaa hänet. Tekee hulluksi. Niin kuin jotkut ihmiset tekeekin, kun asian oivaltavat.
Muuttuessaan tuholaishyönteiseksi, Gregor oivaltaa, että hänen välinpitämättömyytensä on jättänyt hänet kyvyttömäksi tekemään mitään, joka helpottaisi hänen yksinäisyyttään. Eläessään sietämättömän tyhjää elämää, kaivatessaan saavuttamatonta vapautumista, hän ei keksi muuta kuin toiveen kuolla. Toive kuolla on ainut mihin hän oivalluksissaan päätyy.
Sanaton masennus ja epätoivo tyhjässä aikuisen elämässä, Koppin mukaan, heijastelee sitä, että jokin on mennyt todella pahasti pieleen – silloin kun lapsuudessa yksilön minää kehitettiin. Hetkinä, jolloin lapsen pitäisi oppia tyytymään erillisyyteen kasvattajastaan, hän on kaikkein haavoittuvin kokemaan kasvattajan huomioimattomuuden hylkäyksenä ja katkeilevat epäjohdonmukaiset tunkeilut hyökkäyksenä. Äidin kasvot ovat minän ensimmäinen peili. Äidin kasvoista heijastaa jotain miksi lapsi on tuleva. Katsoessaan äidin kasvoja, vauva näkee vastauksen, jossa oppii tunnistamaan omat tarpeensa. Äidin alitajunta on lapsen ensimmäinen tajunta, teoria väittää.
Äidin tai ensimmäisien kasvattajien lapsen tarpeisiin reagoimaton kasvatus johtaa, Koppin mukaan, lapsen omaan apatiaan siitä, ettei tiedä mikä tekisi kasvattajan onnelliseksi. Tilapäiset epäjohdonmukaiset tunkeilut eivät tarjoa lapselle muuta kuin mitä ja milloin kasvattaja itse haluaa lapselleen tarjota. Jos tämä on kaikki, mitä vauvalle on tarjolla, niin vauva voi hyväksyä, että tämä on ikään kuin hänen tarpeisiinsa vastaamista. Aikuisena tällaisen kasvun läpi käynyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä muut haluavat – omien toiveidensa sijaan.
Koppin toinen muunnos ei-riittävän-hyvästä- vanhemmuudesta on tilanne, jossa kasvattaja on huomaavainen lasta kohtaan, mutta vain kun vauvan käyttäytyminen tekee kasvattajan ahdistuneeksi. Lapsi kokee tällaisen kasvatuksen läpikäyneenä maailman vaarallisen ennustamattomana. Sen energian, jonka olisi voinut käyttää kehittämään iloisen seikkauksellisen minän, tällainen lapsi kuluttaa varuillaan olemiseen ja kaikkien mahdollisten haitallisten ympäristön tapahtumien kontrollointiin.
Koppin mukaan, oli syy mikä tahansa ei-riittävän-hyvään- vanhemmuuteen, lapsi joka menettää nämä ratkaisevat kuukaudet empaattisen henkilökohtaisen huomion puuttumisen vuoksi – kasvaa epävarmaksi siitä kuka hän oikeasti on. Jos kasvattaja on liian usein lapsen tarpeita huomioimaton, lapsesta tulee aikuisena toisista vaarallisen riippuvainen. Kun kasvattaja tuottaa lapselle vakavasti pettymyksiä, ei ole turvallista olla vihainen kasvattajalle. Ei saa suututtaa isää, äitiä, sisaruksia, puolisoa, esimiestä, eikä ketään, joka voi vihastua minulle.
Lapsi voi myös kehittää itselleen samantapaisia haitallisia asenteita itseään kohtaan. Tarvitaan lapselle kokemuksia nauttia itsestään. Jos niitä ei ole kehittynyt, niin myöhemmässä elämässä ei voi olla rakentavan itsekriittinen itseään kohtaan. Jos kokee itsensä kokonaan pahaksi lapseksi, itselle vahingollinen itseviha voi olla yhtä täydellistä ja vaarallista, kuin tunne, jota koetaan turhauttavaa näennäisen kokonaan pahaa äitiyttä kohtaan. Paha silmä vaanii kaikkialla. Kaikki minua koskeva arvostelu tarkoittaa silloin, että olen jotenkin hyväksymättömän epätäydellinen.
Mitä vanhemmat voivat tehdä, kysyy Kopp. Turhauttaa lapsensa optimaalisesti hänen omaksi parhaakseen. Vaikka molemmat vanhemmat ottaisivat kasvatustehtävänsä, kuinka vakavasti tahansa – ei ole mitään tapaa tehdä juuri oikein. Kukaan vanhempi ei voi olla tekemättä virheitä lapsen kasvatuksessa. Englantilaisilla on tätä varten vanha sananlasku, jonka mukaan kestää kolme neljä sukupolvea tehdä herrasmies. Ehkä lapsenlapsilla tai lapsenlapsenlapsilla on jo asiat paremmin.
Emme voi muistaa sanallisesti, mitä ensimmäisten neljän vuoden aikana on kasvatuksessamme tapahtunut (vaikka jotkut niin väittävätkin), koska vasta noin neljävuotiaana yhdistyvät aivopuoliskot pystyvät kokemusten kielelliseen ilmaisuun. Toki on olemassa sitä ennen ei-kielellisiä kokemuksia, joita ei voi sanallisesti argumentoida. Muisti on dynaaminen, ei valokuva. Tiedetään, että vääränlainen psykoterapiassa voi tuottaa valemuistoja lapsuudesta. Kasvatuksen muistoja, joita ei ole koskaan ollut olemassakaan.
Koppin mukaan voi muistella, miten kasvatuksemme sai meidät itsemme tuntemaan. Paras tunteemme tulee muistoista, joissa tunsimme itsemme rakastetusti hyväksytyksi. Riippumatta siitä mitä olemme tehneet. Valikoiva ihailu lapsuudessa vaikutti käyttäytymiseemme vahingoittamatta itsearvostustamme. Rankaisun uhka taas tehokkaasti määritteli sitä, kuinka käyttäydymme. Valitettavasti syyllisyys joskus johti ”huonojen osiemme” tukahduttamiseen.
Palkitseminen ja rankaiseminen eivät ole ainoita tapoja muovata lapsen käyttäytymistä. Perinteisessä kasvatuksessa lapsen häpäisy on vahingollisinta lapsen oman arvontunteelle. Totaalinen hyväksymättömyys ja halveksunta häpäisyn muodossa saa lapsen tuntemaan itsensä täysin arvottomaksi, jota myöhempi häpäisy vain pahentaa.
Vanhempien täydellinen hyväksymättömyys varhain ja myöhemmin kokemuksena ennakoi hylkäämisen uhkaa tai jopa mielen hajoamista (annihilaatiota). Jos kasvattajat eivät arvosta lastaan sellaisena, joka hän on – voi hän päätyä tuntemaan itsesi hyväksymättömäksi. Tämä kokemus voi tehdä kasvavasta lapsesta ujon, välttelevän ja jopa ahdistuneen tekemään virheitä, näyttämään typerältä ja olemaan muiden naurunalaiseksi tekemisen kohteena. Voi päätyä kiusaamisen kohteeksi lapsuudessa ja aikuisuudessa.
Häpäisy saa tavallisesti muodon, jossa vanhemmat ilmaisevat pettymyksensä sanomalla: ” Katso, kuinka typerä, kömpelö tai tyhmä olet! Mitä muut ihmiset ajattelevat, kun näkevät, ettet osaa tehdä mitään oikein? Sinun pitäisi hävetä käytöstäsi! Jos todella välittäisit, jos vain haluaisit käyttäytyä, jos vain yrittäisit olla sellainen lapsi kuin haluaisimme sinun olevan”. Tällaiset toistuvat kommentit synnyttävät kasvavalle lapselle itsehalveksunnan sisäisen kauin. Lapsi oppii sanomaan itselleen: ” Mikä idiootti olenkaan, mikä typerys ja kauhea ihminen olen. En tee mitään oikein, minulla ei ole itsekontrollia, en yritä tarpeeksi. Jos yrittäisin, niin varmaan he olisivat tyytyväisiä!”.
Vanhempi lapsi näkee vanhempien häpäisyn hyvää tarkoittavana – he rakastavat häntä jonakin päivänä, kun hän on vähemmän epätäydellinen. Sitten kun hänestä tulee se, mitä vanhemmat hänestä haluavat tulevan. Kopp kirjoittaa useammassa kirjassaan äidistään, joka tapasi sanoa hänelle: ” Rakastan sinua, mutta en pidä sinusta!”. Rakasti, koska hän oli hyvä äiti, mutta ei pitänyt, koska hän ei ollut äitiä tyydyttävä lapsi. Todennäköisesti vielä vain äiti oli ainut, joka saattoi sietää kyseistä ei-hyväksyttävää lasta. Vielä aikuisena, kun Kopp tiesi olevansa epätäydellinen, hänen minänsä oli helposti ei-hyväksyttävä. Toistuvasti hän joutui muistuttamaan itseään omasta arvostaan. Ihmisenä ja psykoterapeuttina. Olemme kaikki vaillinaisia pyhiinvaeltajia, kirjoitti Kopp kirjassaan Jos tapaat buddhan, tapa hänet ( If you meet Buddha on the road, kill him).
Kopp kirjoittaa, ettei edellä kirjoitettua tule sotkea luonnolliseen yritykseen hallita elämässä asioita. Kasvunsa kuluessa kukin meistä kokee hetkellisiä nolostumisen hetkiä, kun kompuroi, änkyttää, möhlää ja tekee virheitä. Kaiken uuden yrittämisessä on riski epäonnistua. Epäonnistumisen hetkinä itsekontrollin menetys on väistämätöntä. Mutta jotta näistä ei muodostuisi hajottavaa häpeän kokemusta, kasvava ja uusia asioita yrittävä lapsi (ja myös aikuinen?) tulisi hyväksyä itsensä omana itsenään. Jotkut vanhemmat ovat liian kovia epäonnistumisten suhteen omien ongelmiensa tai kovien kulttuuristen standardien vuoksi, eivätkä kestä epäonnistumisen noloutta tai häpeänkokemusta.
Kopp kirjoittaa, että kun lapsen häpäisyn tarve nousee neuroottisten vanhempien omasta patologiasta, lapsen odotetaan pitävän huolta näistä itseensä käpertyneistä vanhemmista. Sellainen lapsi ei ikinä opi, että vanhempien tehtävä on huolehtia lapsesta, eikä päinvastoin. Hän ei ehkä edes uskalla ajatella, että se on vanhempien tehtävä.
Astetta pahempi tilanne on se, jossa vanhempi alitajuisesti TARVITSEE itselleen epätyydyttävän lapsen. Tarvitsee itselleen huonon lapsen sietääkseen omaa pahoinvointiaan. Riippumatta siitä kuinka kovasti lapsi yrittää miellyttää tällaista vanhempaa tai mitä tahansa hän saavuttaa, niin mikään ei riitä vanhemmalle, joka tarvitsee olemassaolonsa vuoksi itselleen epäonnistuvan lapsen. Mikään muu kuin täydellisyys ei näille vanhemmille riitä, vaikka vanhempi itse ei ole millään mittapuulla saavuttanut yhtään mitään. Kympin oppilaalle voidaan kotona sanoa, että miten on mahdollista, että olet noin fiksu, muttet osaa edes huonettasi siivota.
Kun lapsi kasvaa ja yrittää oppia erilaisia taitoja ja kykyjä elää omaa elämäänsä, on tärkeää, että vanhemmat ja kasvattajat tukevat lapsen toivetta seistä omilla jaloillaan. Muuten pelkona on häpeänkokemus omasta yrittämisestä.
Lapsi kykenee sietämään väistämättömiä noloja tilanteita, jotka liittyvät tilapäisiin epäonnistumisiin. Silti voi kehittyä itsenäiseksi, itsensä arvokkaaksi kokevaksi henkilöksi. Näin ei kuitenkaan käy, jos lapsen odotetaan selviytyvän ikätasolleen sopimattomista odotuksista. Tai aikuistuva lapsi ei tiedosta, että toteuttaa toisten odotuksia, eikä oikeasti elä omaa elämäänsä.
Häpäisevät vanhemmat ilmaisevat halveksuntansa ja inhonsa lasta häpäisemällä, kääntymällä hänestä poispäin ja vetämällä häneltä pois rakkautensa. Lapsi, joka on tällaista toistuvasti kokenut, kirjoittaa Kopp vuonna 1980, kokee itsensä aina pienenä, voimattomana ja arvottomana. Hän voi suostua elämässään, vaikka minkälaiseen huonoon kohteluun, jota kuvittelee välittämiseksi tai rakkaudeksi. Tämä voi johtaa elämään, jossa vain etsii loputtomasti toisten ihmisten hyväksyntää – hyväksyy itsensä äärimmäisen huonon kohtelunkin toiveena, että jonakin päivänä hänen minänsä, hänet ihmisenä tunnistetaan ja huomataan muiden toimesta omaksi arvokkaaksi itsekseen.
Lappeenrannassa 6.3.2021
40 vuotta sitten Sheldon Kopp kirjoitti 10. kirjansa, joka kertoo itsensä hyväksymisestä – siihen liittyvistä riskeistä ja palkkiosta. Kirjan toisen osan Severed Selves (”Irtileikatut minän osat”) ja kirjan kuudennen luvun A Self of One´s Own (” Oma minä”) Kopp aloittaa lauseella:
- Vanhemmat, jotka jäävät ilman yhteyttä omaa häiritsevään intohimoiseen luontoonsa, voivat rasittaa lapsiaan samanlaisella liiallisella hallinnalla, kuten edellisen luvun Marta ja Max.
Marta ja Max vahingoittuivat Koppin mukaan kasvunsa kuluessa, heillä oli kylläkin tarkasti määritelty, mutta jakautunut minäkäsitys. Sen vuoksi heidän tukahdetut toiveensa eivät voineet täysin hävitä. Olivatpa heidän epäsuorat ja vääristyneet ilmaisut millaisia tahansa, niin heidän persoonallisuutensa varjopuolia ei käynyt kieltäminen. Niitä ei saanut tukahdettua.
Dostojevski mainitussa kirjassaan Kaksoisolento dramatisoi kuinka tietoisesti syrjään työnnetyt impulssit ja tunteet heijastetaan kaksoisolentoon. Mielikuvitus ja todellisuus ovat niin toisiinsa kietoutuneet, että kaksoisolento Golyadkin II tuntuu olevan todellisempi kuin oikea elävä henkilö. Toisinaan taas se on selvästi harhainen aave virkailijan mielikuvituksessa. On kuitenkin yksi selvä asia, Golyadkin I on vähiten valmistautunut kohtaamaan kaksoisolentonsa. Erityisesti niiden kaksoisolennon piirteiden osalta, joita hän itse julkisesti halveksii ja salaisesti kadehtii.
Kullakin meistä on aika ajoin vaikeuksia tulla toimeen ristiriitaisen luontomme ja sen eri suuntaan vetävien voimien kanssa. Koppin mukaan pakko-oireisessa häiriössä (OCD) on liioiteltu horisontaalinen särö julkisesti hyväksytyn pintasiviili-minämme ja sen alla olevan häiritsevien alkukantaisten intohimojen välillä. Hänen mukaansa (1980-luvulle tyypillisen psykologisen ajattelun mukaisesti), aluksi vanhemmat hyväksyivät lapsen lapsuusajan tarpeet, mutta lapsen vanhetessa he muuttuivat valikoivan koviksi kesyttäjiksi, kun lapsen impulssit saivat vanhemmat liian ahdistuneeksi. He eivät voineet sallia lapsen villeyttä. Kasvaessaan nämä lapset kehittyivät aikuisiksi - omasta sielunelämästään irroitetuiksi ylikontrolloiviksi luonteiksi. He viettivät enemmän aikaa murehtivissa ajatuksissa kuin intohimoisissa tunteissa, mieluimmin nirsosti lykkäsivät elämässään asioita kuin rohkeasti toimivat. Menneessä, ei tulevassa.
Kopp kuitenkin muistuttaa, että neuroottinen persoonallisuus on vähiten vaurioitunut psykopatologinen persoonallisuus. Vaikka onkin vaikeaa ja paljon energiaa vievää pitää tuota horisontaalista säröä, niin neuroottisen persoonallisuuden kärsimys on kuitenkin valikoivaa ja hallittavissa. Neuroottisen persoonallisuuden lapsuudessa, vanhempien liialliset kiellot tiettyjen viettien ilmaisuja varten mahdollistivat kuitenkin yhtenäisen minän kehittymisen.
Koppin mukaan (ja 1980-luvulle tyypillisen psykologisen ajattelun mukaan) kun pienen lapsen vanhemmat ovat liian karkeita ja kaltoin kohtelevia elämän ensimmäisinä kuukausina, niin kehittyvä minä jää niin pirstoutuneeksi, että sitä kutsutaan psykoottiseksi persoonallisuudeksi.
Ne lapset, jotka vaurioituvat myöhemmin ja vähemmän vakavasti ensimmäisen kolmen vuoden aikana, kärsivät myös muodostuneen minän ongelmista. Neuroottisen ja psykoottisen persoonallisuuden väliin jää epävakaat persoonallisuudet. 1980-luvulla oli psykiatrien keskuudessa tyypillistä määrittää psyykkisten oireiden vaikeusaste kategorisesti kolmelle akselille neuroottinen- epävakaa/ rajatila- psykoottinen persoonallisuus.
Epävakaan tai rajatilapersoonallisuuden kyseessä ollessa, nämä henkilöt kehittivät kasvunsa kuluessa ”vääräksi minäksi” – nimitetyn kliinisen häiriön. Teorian mukaan väärä minä suojelee heikosti kehittynyttä arkaaista ydinminää psyykkiseltä hajoamiselta. Väärä minä kehittyi Koppin kirjan kirjoitusajalle tyypillisen ajattelun mukaan, kun lapsi luopuu omista tarpeistaan hoivaajasta, yleensä äidistä, huolehtiakseen. Tämä psykologinen seuraus on kasvavalle lapselle psykologisesti kallis ja vaarallinen, mutta se pelastaa lapsen tulemasta hulluksi tai vaipumasta elinikäiseen sanattomaan epätoivoon. Neurootikon tapaan, epävakaa tai rajatilapersoonallisuus kärsii tarpeettomasti pitääkseen poissa tietoisuudesta minän ei-hyväksyttäviä osia. Rajatilapersoonallisuus ei kuitenkaan koskaan saa riittävää mahdollisuutta kehittää luotettavaa eheää minää alusta alkaen ja kärsii lapsuuden vahinkojen seurauksista koko elämänsä aikana. Jos ei hoidata itseään.
Neuroottinen persoonallisuus kärsii siitä, että tukahdetut yllykkeet koettavat saada itsensä ilmaistuksi idealisoidun siviiliminän hallinnan läpi. Neurootikon epäonnistuminen tässä tehtävässä johtaa vain tämän siviiliminän tilapäisiin hallinnan ja kontrollin menetyksiin ja pintakiillon naarmuihin muiden silmissä. Välillä kontrolli pettää erilaisilla tavoilla, silmittömästi raivostuu hetkeksi tms.
Epävakaan tai rajatilapersoonallisuuden täytyy onnistua olemaan huomaamatta varhaiskantaista minäänsä, jota uhkaa persoonallisuuden ”repeäminen erilleen”, vain huomatakseen sen tyhjäksi petokseksi. Siksi epävakaa tai rajatilapersoonallisuus suuntaa enimmät yrityksensä toistuviin itsensä rauhoittamiseen säilyttääkseen itsekunnioituksensa. Vain vähän energiaa tai huomiota jää löytää mitä eniten haluaa elämältä tai kuinka saavuttaa se.
Koppin mukaan ne, jotka kehittävät epävakaan tai rajatilapersoonallisuuden on kohdeltu epäpersoonallisesti varhaisimpina vuosinaan. Huomioiva persoonallinen huolenpito on se, mitä kukin lapsi tarvitsee – turvallisuutta, tukea ja vapautta – välttämättä hyvään psykologiseen kasvuun. Riittävän empaattisen huolenpidon puuttuessa, lapset eivät pysty kehittämään vakaata, muista erillistä ja yksilöllistä minää. Heiltä puuttuu selvä tunne, keitä he olivat lapsina. He kasvavat aikuisiksi, jotka jäävät uhanalaisiksi tunteelle, ettei heillä ole henkilökohtaisen identiteetin keskeistä ydintä. Heillä ei ole selkeää tunnetta olemassaolostaan itsenäisenä olentona. ”Kuka minä olen” -kysymys jää heille jatkuvaksi hämmennyksen kohteeksi elämässään. Uudestaan ja uudestaan se mitä määritelty minäksi, helposti tyhjenee, fragmentoituu, tai jopa uhkaa minuuden hajoamisella. Minä ei ole sama eilen, tänään eikä huomenna. Se täytyy aina määritellä uudelleen , jokaisessa hetkessä – mikä on raskasta ja ei-vakaata, vaan ainaista tilanteesta toiseen reagointia.
Tämä epävarma tunne minästä aikuisena heijastelee Koppin mukaan vanhempien tunkeutumista ja/tai laiminlyöntiä varhaisten vuosien aikana. On useita tapoja, joiden vuoksi kukin erityinen lapsi voi menettää henkilökohtaisen huolenpidon, jota tarvitaan syvän eheän minätunteen kehittämiseksi. Riittävän hyvä hoiva voi puuttua, jos äidillä tai muulla hoivaajalla on liikaa muuta tekemistä tai liian vähän tukea hoivan tekemiselle. Joskus sen aiheuttaa vanhemman sairaus. Kasvattajan fyysinen kipuilu voi estää tarvittavan energian ja keskittymisen omaamista lapsensa kasvattamiselle. Voimakkaasta masennuksesta kärsivä hoivaaja ei omaa riittävää vitaalisuutta lapsen psykologisen kasvun edistämiseksi. Riittämätön hoiva lapsen varhaisina kasvuvuosina ei voi Koppin mukaan olla jättämättä seurauksia.
Varhaisina vuosina lapsi ei kykene erottelemaan tunkeilua tai julmaa kaltoinkohtelua ei-hoivaavalta hoivaajalta, eikä riittämätöntä henkilökohtaista huomiota rakastavalta, mutta kykenemättömältä hoivaajalta. Lapsi näkee hoivan kaikkivaltiaana ja kaikkitietävänä. Siksi, jokainen hoivaava teko ja tekemättömyys koetaan tarkoituksellisena, tarkoitettuna.
Lyhyet turhautumisen hetket eivät pitkäaikaisesti vahingoita ketään lasta psykologisesti minätunteen kehittymisessä. Erillisyyden oppimiseksi hoivaajasta ne ovat jopa välttämättömiä. Riittävän hyvä hoiva vaatii vanhemman kykyä ja halukkuutta huomioida tarkasti ja tarkkaavaisesti lapsen mielentiloja ja henkistä painetta. Se vaatii myös luottamusta lapsen kykyyn itsenäiseen kehitykseen.
On aikoja, jolloin välitöntä tyydytystä tarvitaan, mutta lapsen on vähitellen kehitettävän riittävän hyvä minä, joka kykenee yksin tulemaan toimeen jonakin päivänä hänestä kiinnostumattomassa maailmankaikkeudessa. Riittävän hyvä kasvatus auttaa lasta kasvattamaan riittävää sietokykyä turhautumiselle, kun välitöntä tyydytystä ei tulekaan. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada hyvä kokemus.
Riittävän hyväksi kasvattajaksi voi oppia, vaikkei olisi sitä itse kasvunsa kuluessa saanutkaan. Adoptiovanhemmat, laitoksissa työskentelevät varhaiskasvatuksen ihmiset ja jopa isät voivat oppia riittävän hyviksi kasvattajiksi. On selvää, että jotkut lapset on helpompi kasvattaa kuin toiset. Joskus on niin, etteivät lapsen ja kasvattajan temperamentti sovi toisilleen helposti, mikä voi johtaa lapsella tunnistamattomiin sairauksiin ja kasvattajan omiin vaikeuksiin. Kasvatetun on helpompi kasvattaa seuraava sukupolvi.
Koppin mukaan niille, joilta puuttuu johdonmukainen, luotettava ja mukavan tuttu tunne henkilökohtaisesta minästä, Dostojevskin Golyadkin ei ole sopiva kirjallinen metafora. Epävakaat ihmiset löytävät Koppin mukaan itsensä paremmin Kafkan Gregor Samsasta. Kafkan Muodonmuutos (Metamorfoosi)- kirjassa Kafka paljastaa kuinka alitajunta tunkeutuu henkilökohtaiseen identiteettiin:
- Kun Gregor Samsa heräsi yhtenä aamuna levottomista unistaan, hän havaitsi muuttuneensa sängyssään valtavaksi hyönteiseksi.
Kafka kuvaa kuinka Gregor Samsa liikuttaa hyönteisen vartaloaan sängyssä. Koppin mukaan Kafka kuvaa groteskin surrealistisesti sitä, kuinka vieraaksi Gregor havaitsee sisäisen olemuksensa. Kopp myöntää, että tarinaa on tulkittu monesta muustakin viitekehyksestä. Vaikkapa sosioekonomisen systeemin välinpitämättömyyden tai eksistentiaalisen ”maailmaan heitetyn” ihmisen epätoivosta käsin tarinan voi tulkita. Joka tapauksessa, Koppin mukaan, Gregor Samsa tai kuka tahansa epävakaa persoonallisuus yrittää heijastaa elämäänsä järjestystä ja merkitystä. Mutta Gregor Samsa tajuaa, että hänen oma henkilökohtainen kokemuksensa onkin vain valhetta.
Koppin mukaan syvyyspsykologisessa mielessä, Gregorin vieraantuminen persoonallisuutensa ytimestä on seurausta siitä, että hän on kasvanut perheessä, jossa kukaan ei tunne, kuka hän todella on. Kukaan ei yritä eikä ole yrittänyt ymmärtää sitä, miltä tuntuu olla erityisesti juuri hän. Perheessä annetaan kyllä kuva, että meidän perheessä kaikista välitetään. Illuusio on niin onnistuneesti ylläpidetty, ettei kukaan tunnista, ettei ihan oikeasti kukaan välitä kenestäkään.
Jotta Gregor kestää ja sietää tätä oivallustaan tulematta heti hulluksi, on myös Gregorin ryhdyttävä itsepetokseen. Suojellakseen itseään murskaavalta yksinäisyyden tunteelta, hänen täytyy olla huomioimatta kaipaustaan – kaipaustaan tulla henkilökohtaisesti arvokkaana pidetyksi ja huomioiduksi. Rakastetuksi. Siispä, jotta täyttää muiden odotukset, Gregorin on uhrattava olemasta oma henkilökohtainen itsensä. Minä en ole minä, vaan se mitä odotetaan olevan. Muiden taholta.
Gregor on matkaava myyntimies. Pakonomaisena tavoitteenaan tehdä perusperheelleen rahaa, hän viettää paljon aikaa yksikseen ja poissa kotoa. Hän inhoaa myyntimiehen työnsä epäpersoonallisia piirteitä: jatkuvaa matkustamista, juna-aikataulujen varmistamista, hotellien sänkyjä, epäsäännöllisiä aterioita siellä täällä, uusia satunnaisia tuttavuuksia, eikä hänellä koskaan ole läheisiä ystäviä.
Hän inhoaa työtään, mutta se on ainut mitä hän tietää. Hän ei pysähdy miettimään, mitä muuta elämällä voisi olla tarjottavana. Vanhempiensa odotuksiin nähden, hänestä on tullut se, mikä hän on. Hän ei ikinä osta itselleen mitään, eikä maksa omia velkojaan. Sen sijaan, hän tekee työtä maksaakseen takaisin vanhemmilleen, mitä olivat velkaa muille. Henkisten velallisten ketju, jossa kukaan ei lopulta enää muista, kenen velkoja ja miksi niitä maksetaan. Kukaan ei herää henkisen velan unesta.
Gregorin elämä ei ole ainut, joka on vailla henkilökohtaista merkitystä. Hänen vanhempiensa identiteetit ovat kiinnostavan onttoja myös. Äiti vaikuttaa välittävän, mutta hän kuulostaa vain autoritaarisen miehensä nimettömänä kaikuvalta ääneltä. Tämä itsepäinen patriarkka kuvittelee, että hänellä on vielä valtaa perheessä. Julkisivu on myös muiden perheenjäsenten ylläpitämä. Isä pitää kotona univormua, kuin kuvitellen, ettei ole eläköitynyt. Päivällispöydässä hän aina nukahtaa keskustelujen aikana. Kun vaimo ja tytär vievät hänet sänkyyn, isä väittää, ettei ole nukkunut, on ollut hereillä kaiken aikaa. Muut eivät sano mitään mykästä kunnioituksesta häntä kohtaan, he kohtelevat häntä kuin suurta vauvaa.
Kaikki muut kuin isä perheessä ovat kroonisesti ylityöllistettyjä ja väsyneitä. Vaikka isä ei tee mitään, hän ottaa kaikesta kunnian itselleen. Salaisesti isä on heikko ja yhtä alisteinen kuin poikakin. Kukaan ei tiedä kuka isä todella on. Äiti toimii kuin hänellä ei olisi omaa minää olemassakaan.
Gregor on antanut elämänsä vuodet perusperheelleen, vaikka vanhemmat vaativat sitä - nämä eivät itse asiassa tarvitsisi sitä. Isällä oli enemmän rahaa kuin Gregor tiesi. Äiti oli passiivisesti osallistunut petokseen, että perhe tarvitsee rahaa. Uhratessaan elämänsä vuodet vanhempiensa itsekeskeisille odotuksille hänestä, Gregor tajuaa lopulta, että hänen henkilökohtaisesta minästään on tullut hänelle itselleen muukalainen. Hänen muuntumisensa hyönteiseksi on vain ilmaus siitä, kuinka vieraaksi, käsittämättömäksi ja jopa kapinoivaksi hänen sisäinen minänsä on tullut hänelle itselleen. Hän pelkää, että todellisen minän ilmaantuminen ja syvällinen tajuaminen hajottaa hänet. Tekee hulluksi. Niin kuin jotkut ihmiset tekeekin, kun asian oivaltavat.
Muuttuessaan tuholaishyönteiseksi, Gregor oivaltaa, että hänen välinpitämättömyytensä on jättänyt hänet kyvyttömäksi tekemään mitään, joka helpottaisi hänen yksinäisyyttään. Eläessään sietämättömän tyhjää elämää, kaivatessaan saavuttamatonta vapautumista, hän ei keksi muuta kuin toiveen kuolla. Toive kuolla on ainut mihin hän oivalluksissaan päätyy.
Sanaton masennus ja epätoivo tyhjässä aikuisen elämässä, Koppin mukaan, heijastelee sitä, että jokin on mennyt todella pahasti pieleen – silloin kun lapsuudessa yksilön minää kehitettiin. Hetkinä, jolloin lapsen pitäisi oppia tyytymään erillisyyteen kasvattajastaan, hän on kaikkein haavoittuvin kokemaan kasvattajan huomioimattomuuden hylkäyksenä ja katkeilevat epäjohdonmukaiset tunkeilut hyökkäyksenä. Äidin kasvot ovat minän ensimmäinen peili. Äidin kasvoista heijastaa jotain miksi lapsi on tuleva. Katsoessaan äidin kasvoja, vauva näkee vastauksen, jossa oppii tunnistamaan omat tarpeensa. Äidin alitajunta on lapsen ensimmäinen tajunta, teoria väittää.
Äidin tai ensimmäisien kasvattajien lapsen tarpeisiin reagoimaton kasvatus johtaa, Koppin mukaan, lapsen omaan apatiaan siitä, ettei tiedä mikä tekisi kasvattajan onnelliseksi. Tilapäiset epäjohdonmukaiset tunkeilut eivät tarjoa lapselle muuta kuin mitä ja milloin kasvattaja itse haluaa lapselleen tarjota. Jos tämä on kaikki, mitä vauvalle on tarjolla, niin vauva voi hyväksyä, että tämä on ikään kuin hänen tarpeisiinsa vastaamista. Aikuisena tällaisen kasvun läpi käynyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä muut haluavat – omien toiveidensa sijaan.
Koppin toinen muunnos ei-riittävän-hyvästä- vanhemmuudesta on tilanne, jossa kasvattaja on huomaavainen lasta kohtaan, mutta vain kun vauvan käyttäytyminen tekee kasvattajan ahdistuneeksi. Lapsi kokee tällaisen kasvatuksen läpikäyneenä maailman vaarallisen ennustamattomana. Sen energian, jonka olisi voinut käyttää kehittämään iloisen seikkauksellisen minän, tällainen lapsi kuluttaa varuillaan olemiseen ja kaikkien mahdollisten haitallisten ympäristön tapahtumien kontrollointiin.
Koppin mukaan, oli syy mikä tahansa ei-riittävän-hyvään- vanhemmuuteen, lapsi joka menettää nämä ratkaisevat kuukaudet empaattisen henkilökohtaisen huomion puuttumisen vuoksi – kasvaa epävarmaksi siitä kuka hän oikeasti on. Jos kasvattaja on liian usein lapsen tarpeita huomioimaton, lapsesta tulee aikuisena toisista vaarallisen riippuvainen. Kun kasvattaja tuottaa lapselle vakavasti pettymyksiä, ei ole turvallista olla vihainen kasvattajalle. Ei saa suututtaa isää, äitiä, sisaruksia, puolisoa, esimiestä, eikä ketään, joka voi vihastua minulle.
Lapsi voi myös kehittää itselleen samantapaisia haitallisia asenteita itseään kohtaan. Tarvitaan lapselle kokemuksia nauttia itsestään. Jos niitä ei ole kehittynyt, niin myöhemmässä elämässä ei voi olla rakentavan itsekriittinen itseään kohtaan. Jos kokee itsensä kokonaan pahaksi lapseksi, itselle vahingollinen itseviha voi olla yhtä täydellistä ja vaarallista, kuin tunne, jota koetaan turhauttavaa näennäisen kokonaan pahaa äitiyttä kohtaan. Paha silmä vaanii kaikkialla. Kaikki minua koskeva arvostelu tarkoittaa silloin, että olen jotenkin hyväksymättömän epätäydellinen.
Mitä vanhemmat voivat tehdä, kysyy Kopp. Turhauttaa lapsensa optimaalisesti hänen omaksi parhaakseen. Vaikka molemmat vanhemmat ottaisivat kasvatustehtävänsä, kuinka vakavasti tahansa – ei ole mitään tapaa tehdä juuri oikein. Kukaan vanhempi ei voi olla tekemättä virheitä lapsen kasvatuksessa. Englantilaisilla on tätä varten vanha sananlasku, jonka mukaan kestää kolme neljä sukupolvea tehdä herrasmies. Ehkä lapsenlapsilla tai lapsenlapsenlapsilla on jo asiat paremmin.
Emme voi muistaa sanallisesti, mitä ensimmäisten neljän vuoden aikana on kasvatuksessamme tapahtunut (vaikka jotkut niin väittävätkin), koska vasta noin neljävuotiaana yhdistyvät aivopuoliskot pystyvät kokemusten kielelliseen ilmaisuun. Toki on olemassa sitä ennen ei-kielellisiä kokemuksia, joita ei voi sanallisesti argumentoida. Muisti on dynaaminen, ei valokuva. Tiedetään, että vääränlainen psykoterapiassa voi tuottaa valemuistoja lapsuudesta. Kasvatuksen muistoja, joita ei ole koskaan ollut olemassakaan.
Koppin mukaan voi muistella, miten kasvatuksemme sai meidät itsemme tuntemaan. Paras tunteemme tulee muistoista, joissa tunsimme itsemme rakastetusti hyväksytyksi. Riippumatta siitä mitä olemme tehneet. Valikoiva ihailu lapsuudessa vaikutti käyttäytymiseemme vahingoittamatta itsearvostustamme. Rankaisun uhka taas tehokkaasti määritteli sitä, kuinka käyttäydymme. Valitettavasti syyllisyys joskus johti ”huonojen osiemme” tukahduttamiseen.
Palkitseminen ja rankaiseminen eivät ole ainoita tapoja muovata lapsen käyttäytymistä. Perinteisessä kasvatuksessa lapsen häpäisy on vahingollisinta lapsen oman arvontunteelle. Totaalinen hyväksymättömyys ja halveksunta häpäisyn muodossa saa lapsen tuntemaan itsensä täysin arvottomaksi, jota myöhempi häpäisy vain pahentaa.
Vanhempien täydellinen hyväksymättömyys varhain ja myöhemmin kokemuksena ennakoi hylkäämisen uhkaa tai jopa mielen hajoamista (annihilaatiota). Jos kasvattajat eivät arvosta lastaan sellaisena, joka hän on – voi hän päätyä tuntemaan itsesi hyväksymättömäksi. Tämä kokemus voi tehdä kasvavasta lapsesta ujon, välttelevän ja jopa ahdistuneen tekemään virheitä, näyttämään typerältä ja olemaan muiden naurunalaiseksi tekemisen kohteena. Voi päätyä kiusaamisen kohteeksi lapsuudessa ja aikuisuudessa.
Häpäisy saa tavallisesti muodon, jossa vanhemmat ilmaisevat pettymyksensä sanomalla: ” Katso, kuinka typerä, kömpelö tai tyhmä olet! Mitä muut ihmiset ajattelevat, kun näkevät, ettet osaa tehdä mitään oikein? Sinun pitäisi hävetä käytöstäsi! Jos todella välittäisit, jos vain haluaisit käyttäytyä, jos vain yrittäisit olla sellainen lapsi kuin haluaisimme sinun olevan”. Tällaiset toistuvat kommentit synnyttävät kasvavalle lapselle itsehalveksunnan sisäisen kauin. Lapsi oppii sanomaan itselleen: ” Mikä idiootti olenkaan, mikä typerys ja kauhea ihminen olen. En tee mitään oikein, minulla ei ole itsekontrollia, en yritä tarpeeksi. Jos yrittäisin, niin varmaan he olisivat tyytyväisiä!”.
Vanhempi lapsi näkee vanhempien häpäisyn hyvää tarkoittavana – he rakastavat häntä jonakin päivänä, kun hän on vähemmän epätäydellinen. Sitten kun hänestä tulee se, mitä vanhemmat hänestä haluavat tulevan. Kopp kirjoittaa useammassa kirjassaan äidistään, joka tapasi sanoa hänelle: ” Rakastan sinua, mutta en pidä sinusta!”. Rakasti, koska hän oli hyvä äiti, mutta ei pitänyt, koska hän ei ollut äitiä tyydyttävä lapsi. Todennäköisesti vielä vain äiti oli ainut, joka saattoi sietää kyseistä ei-hyväksyttävää lasta. Vielä aikuisena, kun Kopp tiesi olevansa epätäydellinen, hänen minänsä oli helposti ei-hyväksyttävä. Toistuvasti hän joutui muistuttamaan itseään omasta arvostaan. Ihmisenä ja psykoterapeuttina. Olemme kaikki vaillinaisia pyhiinvaeltajia, kirjoitti Kopp kirjassaan Jos tapaat buddhan, tapa hänet ( If you meet Buddha on the road, kill him).
Kopp kirjoittaa, ettei edellä kirjoitettua tule sotkea luonnolliseen yritykseen hallita elämässä asioita. Kasvunsa kuluessa kukin meistä kokee hetkellisiä nolostumisen hetkiä, kun kompuroi, änkyttää, möhlää ja tekee virheitä. Kaiken uuden yrittämisessä on riski epäonnistua. Epäonnistumisen hetkinä itsekontrollin menetys on väistämätöntä. Mutta jotta näistä ei muodostuisi hajottavaa häpeän kokemusta, kasvava ja uusia asioita yrittävä lapsi (ja myös aikuinen?) tulisi hyväksyä itsensä omana itsenään. Jotkut vanhemmat ovat liian kovia epäonnistumisten suhteen omien ongelmiensa tai kovien kulttuuristen standardien vuoksi, eivätkä kestä epäonnistumisen noloutta tai häpeänkokemusta.
Kopp kirjoittaa, että kun lapsen häpäisyn tarve nousee neuroottisten vanhempien omasta patologiasta, lapsen odotetaan pitävän huolta näistä itseensä käpertyneistä vanhemmista. Sellainen lapsi ei ikinä opi, että vanhempien tehtävä on huolehtia lapsesta, eikä päinvastoin. Hän ei ehkä edes uskalla ajatella, että se on vanhempien tehtävä.
Astetta pahempi tilanne on se, jossa vanhempi alitajuisesti TARVITSEE itselleen epätyydyttävän lapsen. Tarvitsee itselleen huonon lapsen sietääkseen omaa pahoinvointiaan. Riippumatta siitä kuinka kovasti lapsi yrittää miellyttää tällaista vanhempaa tai mitä tahansa hän saavuttaa, niin mikään ei riitä vanhemmalle, joka tarvitsee olemassaolonsa vuoksi itselleen epäonnistuvan lapsen. Mikään muu kuin täydellisyys ei näille vanhemmille riitä, vaikka vanhempi itse ei ole millään mittapuulla saavuttanut yhtään mitään. Kympin oppilaalle voidaan kotona sanoa, että miten on mahdollista, että olet noin fiksu, muttet osaa edes huonettasi siivota.
Kun lapsi kasvaa ja yrittää oppia erilaisia taitoja ja kykyjä elää omaa elämäänsä, on tärkeää, että vanhemmat ja kasvattajat tukevat lapsen toivetta seistä omilla jaloillaan. Muuten pelkona on häpeänkokemus omasta yrittämisestä.
Lapsi kykenee sietämään väistämättömiä noloja tilanteita, jotka liittyvät tilapäisiin epäonnistumisiin. Silti voi kehittyä itsenäiseksi, itsensä arvokkaaksi kokevaksi henkilöksi. Näin ei kuitenkaan käy, jos lapsen odotetaan selviytyvän ikätasolleen sopimattomista odotuksista. Tai aikuistuva lapsi ei tiedosta, että toteuttaa toisten odotuksia, eikä oikeasti elä omaa elämäänsä.
Häpäisevät vanhemmat ilmaisevat halveksuntansa ja inhonsa lasta häpäisemällä, kääntymällä hänestä poispäin ja vetämällä häneltä pois rakkautensa. Lapsi, joka on tällaista toistuvasti kokenut, kirjoittaa Kopp vuonna 1980, kokee itsensä aina pienenä, voimattomana ja arvottomana. Hän voi suostua elämässään, vaikka minkälaiseen huonoon kohteluun, jota kuvittelee välittämiseksi tai rakkaudeksi. Tämä voi johtaa elämään, jossa vain etsii loputtomasti toisten ihmisten hyväksyntää – hyväksyy itsensä äärimmäisen huonon kohtelunkin toiveena, että jonakin päivänä hänen minänsä, hänet ihmisenä tunnistetaan ja huomataan muiden toimesta omaksi arvokkaaksi itsekseen.
Lappeenrannassa 6.3.2021