Toiminnot

Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Omakuva

Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa VIII – Self-Portrait (” Omakuva”)
 
Kirjan toisen osan Severed Selves (”Irtileikatut minän osat”) ja kirjan kahdeksannen luvun Self-Portrait (” Omakuva”) Kopp aloittaa kertomalla, että persoonallisuus jaetaan vertikaalisesti yleensä kahteen eri osaan: kylmään irrallaan olevaan julkiseen kuvaan ja raastavan haavoittuvaan yksityiseen kuvaan. Kirjoilleen uskollisena Kopp hakee referenssinsä kaunokirjallisuudesta, ei tieteestä. Hän kirjoittaa, ettei kukaan muu ole demonstroinut tätä persoonallisuuden jakoa dramaattisemmin kuin Oscar Wilde. Hän esiintyi narsistisen rajatilaisena persoonallisuutena sekä kirjoituksissaan että mahtailevan kivuliaassa henkilökohtaisessa elämässään.
 
Luonteenomaisen häpeämättömästi Oscar Wilde otti jo ennen Trumpia käyttöön vaihtoehtoiset faktat julistamalla: ” Totuus on kokonaan ja absoluuttisesti tyylikysymys!”. Vaatiessaan, että elämän pitäisi jäljitellä taidetta, hän edisti Narsistista Uutta Individualismia – rappeutunutta itsensä hemmottelua. Silti, Kopp kirjoittaa, ettei missään muualla kuin Wilden romaanissa Dorian Grayn muotokuva, Wilde paljasta selvemmin salaisen kaipuunsa kadotettuun viattomuuteen ja turmeltumattomaan puhtauteen.
 
Rappio, jota Wilde kuvasi, osoittautuu Koppin mielestä pateettiseksi vaatimukseksi kieltää ylitsetunkeva ahdistus, joka pilkottaa rappion ja individualismin ihannoinnin osoittautumisesta suureksi pettymykseksi. 
 
Kun yksi Wilden romaanihenkilöistä julistaa, että itsensä kehittäminen on hänen elämänsä ainut päämäärä, niin Koppin mielestä Wilde ilmaisee siinä, että vain toimimalla harmoniassa kaikista sisäisimmän minänsä kanssa, voi löytää elämän merkityksellisyyden. Wilden romaanihenkilön (ja Wilden itsensä?) julkea moraalittomuus osoittautuu, lopultakin vain epätoivoiseksi yritykseksi etsiä, kuka oikein ihmisenä on. Mutta ilman sisäisesti koostavaa tunnetta sisäisestä minästä, hänen on keksittävä itselleen identiteetti. Hänen täytyy rakentaa itselleen ”itsensä” samalla kun elää elämäänsä. On keksittävä itselleen roolihenkilö omaan elämäänsä ja alettava elää tuon roolihenkilön elämää.
 
Oscar Wilden kirjassa -Dorian Grayn omakuva- fyysisesti kaunis sukupuoleton keikari on täysin sitoutunut vain itsensä, hän ei välitä kenestäkään muusta. Ainut mitä Dorian Gray haluaa, on kadottaa itsensä ikuisesti addiktioonsa - monimuotoisen perverssiin aistillisuuteensa.
 
Toinen puoli tästä turmeltunutta elämää viettävästä nuoresta miehestä on kuin sankari, mutta omakuva on jotain muuta. Narkissoksen tapaan, joka rakastui vedestä heijastuvaan omaan kuvaansa, Dorian rakastuu heijastettuun pilaamattomaan viattomuuteen.
-       Tunne omasta kauneudestaan tuli hänelle kuin ilmestyksenä… varjona hänen yksinäisyydestään. Raaka todellisuus vyöryi hänen ylitseen. Kyllä, edessä olisivat päivät, jolloin hänen naamansa tulisi olemaan ryppyinen ja kurttuinen. Silmät sameat ja värittömät. Hänen upea ulkomuotonsa olisi lopulta mennyttä. Helakanpuna häviäisi hänen huuliltaan, kultaisuus häviäisi hiuksista. Elämä, jonka synnytti hänen sielunsa, pilaisi hänen kehonsa. Hän tulisi pelokkaaksi, piileskeleväksi ja moukkamaiseksi… mutta onneksi hänen kuvansa jäisi aina nuoreksi. Hän ei olisi kuvassaan koskaan vanhempi kuin tuona kesäkuun päivänä… Jos vain olisi joku toinen keino! Kuin hän itse ei vanhenisi ollenkaan, vaan olisi kuin tuo kuva vain. Sille hän olisi valmis tekemään ja antamaan kaikkensa. Ei olisi mitään, mitä hän ei antaisi tuon vanhenemattomuuden vuoksi. Hän antaisi sielunsa siitä!
 
Kopp ei vielä tuolloin tiennyt millaiseksi liiketoiminnaksi on paisunut se, että tämän päivän omaan kuvaansa rakastuneet doriangrayt koettavat etsiä samaa vanhenemattomuuden Graalin maljaa tai viimeistä erityiskallista Q10:tä sisältävää ihovoidetta – näkemättä oikeasti kuka peilistä takaisin katsoo. Kuinka puistattavan kamalaksi nuoret ja vanhenemista epätoivoisesti pelkäävät vanhenevat ihmiset laittavat itsensä. Itse Dorian Gray varmaan toteaisi katukuvan omituisia hahmoja katsoessaan: Oho! Omituisen näköisinä kaiken maailman ulkonäön parantamisilla voi vain ihmetellä, kuinka he pitävät kauniina. Jotain kummallista on tapahtunut sitten Dorian Grayn päivien. Tai ehkä doriangrayläisyydestä on vain tullut todellisuutta.
 
Kopp kirjoittaa, että Dorian Gray myös myy sielunsa ikuista kauneutta tavoitellessaan. Kaiken väistämättömän vanhenemisen keskellä, Dorian yrittää säilyttää tarhattoman nuoruuden viattomuutensa. Ilman katumusta, hän hyväksikäyttää, pettää ja tuhoaa toisia ihmisiä. Viattomuuden kaipauksen sielunsa kuvassa häpeän naamio kuitenkin heijastelee. Kaksikasvoinen naamio ei toimi niinkään hänen irstaan elämänsä omatuntona, vaan sen vertauskuvana.
 
Lopulta, kun hän yrittää muuttaa itseään inhimillisemmäksi, niin hänen ystävällisyyden yrityksensäkin ovat petosta ja tekopyhyyttä. Kyvyttömyys ylläpitää sisäisesti yhtenäistä minää, johtaa aina tyhjään ja sieluttomaan elämään. Niin kuin kaikille aistillisuuden perversioihin langenneille lopulta käy. Persoonallisuudeltaan jakautuneena, hänestä on tullut itsensä vihollinen. Nyt hänestä on tullut lopultakin iättömän glamourinsa omakuva, kun hänen haavoittuvat inhimilliset piirteet säilyvät vain maalauksessa. Dorian yrittää ratkaista sielunsa ristiriidan ja päättää, että hänen täytyy ottaa veitsi ja tuhota tämä salaisen, itse luodun identiteettinsä taikakalu. Tuo taulu hänestä nuorena.
 
Koko hänen salaisen turmeltuneen elämänsä ajan, Dorian Gray piti tuota nuoruuden omakuvaa lukitussa huoneessa. Lopulta hänen palvelijansa löytävät miehen, jonka nuoruuden kauneutta seinillä roikkuva taulu kuvaa, itseään sydämeensä puukottaneena – yöasussaan, kuihtuneena, ryppyisenä ja inhottavan näköisenä. Vanhana.
 
Tämän päivän doriangrayille käy vielä pahemmin. Tuhannet selfiet, jotka on otettu instagrammeihin ja muihin internetin ihmeellisiin maailmoihin, säilyvät siellä ikuisesti muistuttamassa ajasta, jolloin oli nuori ja kaunis. Niitä ei voi enää koskaan puukottaa, jos ristiriita nuoruuden valokuvien ja nykyisyyden välillä nousee liian suureksi.
 
Kopp kirjoittaa, kuten oli jo liian myöhäistä Dorianille muuttaa hänen tyhjää pilakuvamaista elämäänsä, psykoterapiaankin saapuu rajatilaisia luonteita, jotka toivovat palauttavansa autenttisen minänsä. Jotkut eivät vain viivy riittävän kauan psykoterapiassa, jotta voisivat uudelleen rakentaa kadotetun inhimillisyytensä. Joillekin se on vain liian myöhäistä. 
 
Kopp kertoo psykoterapiaan tulleesta Archiesta, joka oli lähempänä kuuttakymmentä. Archie muisti kuinka hän oli kasvanut orpona. Epäpersoonallinen ”koti”, elinikä sitten, oli se, minkä hän oli tietoisesti rakentanut tyylitellyksi valeminäksi. Oman elämän roolihenkilön koti. Nykyään hän oli menestynyt, ”itsetehty” liikemies. Hän tuli psykoterapiaan valitellen, että hänen itsetehty minä oli kuluneen ohut. 
 
Suurimman osan elämästään Archie oli kuvannut itseään sanoilla ”ihmisvihaajana” ja ”äkämyksenä”. Kolmekymmentä vuotta hän oli ollut naimisissa ”enkelin” kanssa. Vain hänen vaimonsa ymmärsi, että hänen mahtailunsa oli vain julkisivua. Mutta nyt vaimo oli eroamassa ja jättämässä hänet, Archien vastenmielinen käyttäytyminen alkoi lopultakin riittää vaimolle. Ilman vaimoaan Archiella ei ollut ketään. Archiella ei ollut läheisiä ystäviä. Hän oli vieraantunut aikuisista lapsistaan. Kukaan töissä ei koskaan arvostanut sitä, että ”sisältä” hän oli pehmyt ja haavoittuva.
 
Perverssillä tavalla, Kopp kirjoittaa, Archie tyrmäsi kaikki Koppin yritykset hänen tunteidensa sympaattisesta arvostamisesta. Vitsiksi laittamisella ja terävillä heitoilla, Archie pilkkasi sekä Koppin yritystä myötätuntoon ja omia ahdistuksen aiheitaan. Hän tunnusti, ettei millään muulla tavalla ollut koskaan reagoinut hellyyteen – hän oli toivottoman avuton hellyyteen reagoinnissa. Ainut poikkeus oli ”nussiminen”. Vain ”kovana panomiehenä” ollessaan, hän salli tunnustamattomien lapsen hellyyden tarpeiden tulla kohdatuksi. 
 
Archie lopetti psykoterapian muutaman kerran jälkeen. Hän poistui terapiasta kehuskellen, että oli itse luonut itsensä. Se mitä hän jätti kertomatta, oli se, että se itseluodun elämän lopputuloksena oli vain verenpainetauti ja yksinäisyyttä. Hän jätti psykoterapian nauraen, ettei uutta viiniä voi laittaa vanhoihin nahkoihin. Ja meni tyhjään yksinäisyyteensä.
 
Kopp muistuttaa psykoterapian historiasta, jolloin osa psykoterapiaan hakeutuvista ihmisistä todettiin etukäteen ”psykoterapiaan sopimattomiksi”. Ajateltiin, että hyvin varhain häiriintyneet, luonnehäiriön suojaksi lapsuuden epäpersoonallista vanhemmuutta vastaan kehittäneitä pidettiin kykenemättömänä muodostamaan välttämätöntä transferenssi ( = tunteensiirto)- suhdetta psykoterapeuttiin. 
 
Koppin mukaan osa psykoterapeutin ongelmaa oli rehellinen kliininen väärinkäsitys. Ei vain yksinkertaisesti osattu psykoterapeutteina auttaa sellaisia ” transferenssiin kykenemättömiä” ihmisiä. Sitten Kopp täräyttää, että suuremmassa määrin ongelma johtui siitä, että psykoterapeutit tuomitsivat heidät, koska oli psykoterapeutin vaikea pitää yllä idealisoitua kuvaa itsestään, kun ei kyennyt osaa potilaista auttamaan. Kun ei osaa auttaa potilastaan, on vaikea pitää itseään hyvänä ihmisenä ja loistavana parantajana.
 
Rajatilaiset luonteet kokivat tunteensa niin erityisinä ja itsetärkeinä, että he suhtautuivat psykoterapeutteihin välinpitämättömästi ja psykoterapeuttien auttamisyrityksiin halveksien. Sen sijaan, että nämä potilaat olisivat toteuttaneet psykoterapeuttien haaveita psykoterapeutin rajattomasta loistosta ja ihailusta, nämä hyväkkäät vaativat jatkuvaa huomiota ja pitivät psykoterapeuttien yrityksiä epätyydyttävinä.
 
Sellaisissa tilanteissa, joissa heidän kanssaan psykoterapeutista tuli arvostettu rajatilapotilaan silmissä, psykoterapiasta tuli painajaista, kun paljastui potilaan loputon ja täyttymätön emotionaalinen nälkä sekä loppumattomat vaatimukset psykoterapeutille. Heti kun psykoterapeutti oli ympäröity narsistisen erityisyyden piirillä, alkoivat potilaan odotukset täydellisestä äidistä ja potilaan odotuksesta olla ihailtu vauva. Heti kun psykoterapeutti ei ollut täysin kosketuksissa potilaan loputtomiin vauvamaisiin tarpeisiin, potilas reagoi raivolla, jonka tarkoitus oli loukkauksella nöyryyttää psykoterapeutti äitimäisen empatian puutteesta.
 
Potilaan loukkaantuminen ja viha saivat hämmentyneen psykoterapeutin tuntemaan itsensä ylirasitetuksi- mahtavasta vastuusta osallistua tyrannisen herkkähipiäisen vauvamaisen luonteen auttamiseen, kun tätä vauvamaista luonnehäiriöistä oli mahdotonta auttaa, eikä mikään tuntunut olevan tarpeeksi hyvää.
 
Kopp kirjoittaa, että erityisesti ne psykoterapeutit, jotka olivat itse kokeneet epätyydyttävää vanhemmuutta omassa lapsuudessaan, olivat erityisen haavoittuvia näille potilaiden hyökkäyksille ja vaatimuksille. Potilaan hienovarainen välinpitämättömyys, kyltymätön nälkä ja tuhoava räjähtävä raivo olivat ja ovat näille psykoterapeuteille vaikeita tällaisten potilaiden psykoterapiassa.


Ei ihme, ettei aikuispsykiatriaan ole tulijoita, jos työ on näin raskasta ja vaativaa. Seuraavan kymmenen vuoden aikana 75 % aikuispsykoterapeuteista eläköityy. Kuka heidät sitten hoitaa? Huxleyn tapaan annetaan heille soomaa: rauhoittavia lääkkeitä, kannabista, LSD:tä, ketamiinia, psilosybiinia?
 
Kopp kirjoittaa, siis vuonna 1980, kyvyttömyys sietää omaa avuttomuutta näiden potilaan järkyttävien hyökkäyksien edessä on hyökkäys psykoterapeuttien kovalla työllä hankittuun omakuvaan- itseään hyvinä ihmisinä ja auttavina psykoterapeutteina pitäviin ihmisiin. Kyvyttömyys sietää omaa avuttomuutta ja kyvyttömyyttä auttaa näitä potilaita, ovat kaikkina aikoina johtaneet potilaiden syyttämiseen.
 
Kopp kirjoittaa, että psykiatrisesti moralisoimme syyttämällä potilaita emotionaalisesti tyhjiksi, pahantahoisen manipuloiviksi ja totaalisen kyvyttömäksi rakastamaan. Diagnostisesti tuomitsemme potilaat infantiilisiksi luonnehäiriöiksi, joita ei kerta kaikkiaan voi hoitaa. Tämän kaiken tehtävä oli, Kopp kirjoittaa, suojella psykoterapeutin narsistisesti idealisoitua omakuvaa.
 
Tuomitsemalla vain potilaat pahoiksi, ”pahat potilaat” auttavat psykoterapeutteja ylläpitämään suuruudenhullua kuvaa itsestään- ”pelkästään hyvinä” psykoterapeutteina. Uudelleen ja uudelleen, johtopäätökset vahvistuvat kliinisesti. Kuten me psykoterapeutit, Kopp kirjoittaa, nämä potilaat olivat raastavan herkkiä naurunalaiseksi tekemiselle. Mitä kurjemmaksi saimme heidät tuntemaan, sitä huonomman itsekeskeisesti he käyttäytyivät.
 
Ongelma alkaa yleensä jo ensimmäisellä käynnillä, psykoterapeutin ja narsistisen potilaan välillä. Kopp kirjoittaa, että 1980-luvulla psykoterapeuttinen koulutus oli suunnattu auttamaan erilaisia neuroottisia persoonallisuuksia, joiden kroonisesti rajoittunut elämä oli jonkun kriisin vuoksi tehnyt näistä ihmisistä kykenemättömiä selviytymään arjestaan. Kopp kysyykin, että entäs, kun potilaaksi saapuu rajatilainen potilas, jolla ei ole selvää valituksenaihetta parannettavasta pakosta, pakkomielteestä, konversio-oireesta tai erityisestä pelosta? Nämä potilaat kertovat vain epämääräisistä tyhjyyden ja kuolemansävyisistä tunteista. Usein he ovat eläneet ihan tavallisen luovan elämän, joka on toiminut ihan hyvin, mutteivat he löydä elämälleen mitään merkitystä.
He eivät osaa vastata kysymykseen: Mikä sinusta tulee isona? Mikä tuo elämääsi merkitystä? Mitä sinulle kuuluu viiden vuoden kuluttua?
 
Jotkut heistä kertovat oireista kysyttäessä, että kyllä, heillä ajoittain on stressiä. Heillä on tunne, että ” minä romahdan”. Useimmiten kuitenkin, riippumatta siitä, kuinka suurta subjektiivinen kärsimys onkaan, he vaan jatkuvasti selviytyvät elämässään. Heidän varhaisina kasvun ja kehityksen vuosinaan, ei ollut riittävästi vanhemmuutta, että he olisivat voineet kehittää riittävän luonnollisen yksilöllisen identiteetin ytimen. Myöhempinä aikoina, monet näistä ihmisistä huomaavat keksineensä julkisivun, roolihenkilön omaan elämäänsä, joka palvelee täydentävänä rakenteena ontoille ja tyhjille minärakenteille.
 
Näissä keksityissä omakuvissa nämä ihmiset toimivat pinnallisesti hyvin, mutta yksityisissä tunteissaan, he ovat haavoittuvaisia ja rikkoutuvia. He kokevat heiveröiset minänsä helposti tyhjentyviksi ja joskus pelkäävät stressin pidentyessä hajoavansa kappaleiksi, eli tulevansa hulluksi.
 
Usein rajatilaiset luonteet elävät vakuuttavan tuottavasti, menestyksellisesti he vakuuttavat muut, että heidän elämässä on kaikki hyvin ja että he ovat psyykkisesti terveitä ihmisiä. Salaa he tuntevat pettävänsä ihmisiä. He tuntevat elävänsä keksittyä elämää, eivät tiedä keitä todella ovat, eivätkä useinkaan osaa sanoa, mikä on todellista ja mikä ei. Ja vaikka kuinka värikkäiltä he vaikuttavat muiden silmissä, he itse tuntevat, ettei heillä ole yhtään elinvoimaa eivätkä he innostu mistään. He saapuvat psykoterapiaan uskomatta, että psykoterapia voisi mitään merkittävää muuttaa heidän elämässään. He hakeutuvat psykoterapiaan jonkun epämääräisen ymmärryksen vuoksi,”koska niin tavallisesti ihmiset tällaisissa olosuhteissa tekevät”-asenteen kanssa. He lähestyvät psykoterapiaa tietämättä, mitä siltä odottavat. He eivät osaa vastata kysymykseen, mitä varten he psykoterapiaan haluavat ja mitä he ovat valmiita konkreettisesti muuttamaan. Oman epävarmuutensa he ratkaisevat etsimällä näyttöä siitä, ettei tähän ja tähän psykoterapeuttiin voi luottaa. Psykoterapeutti ei ole heille tarpeeksi pätevä. He etsivät seuraavaa, joka osaisi vastata etukäteen heidän kysymättömiin kysymyksiinsä.
 
Ennen kuin psykoterapeutit alkoivat ymmärtää potilailla esiintyvää epäluottamuksen ja halveksunnan narsistista kuorta, psykoterapeutit vastahyökkäsivät potilasta vastaan potilaan piiloarvostelulla, joka oli puettu ammatilliseksi kliiniseksi psykoterapeuttiseksi tulkinnaksi. Psykoterapeutit kertoivat potilaalle, että tämä potilasta suojeleva kuori oli tehty vääristyneistä ja väärinsijoitetuista reaktioista, joiden tehtävä oli mobilisoida hoidon vastustaminen. Potilaalle siis kerrottiin ja näin hänen tuli se oikeasti ymmärtää, että nämä hänen kokemansa tunteet psykoterapeuttia kohtaan olivat perusteettomia, sopimattomia, sairaita ja pahoja. Kun itse asiassa psykoterapeutti ei tiennyt, mitä olisi potilaansa kanssa tehnyt.
 
Tällaisella potilaan uudella persoonallisella määrittelyllä, kliinisellä psykoterapeuttisella tulkinnalla, psykoterapeutti rakensi itselleen hoitosuhteen, joka sopi paremmin psykoterapeutille ja neurootikkoja varten saatuun psykoterapiakoulutukseen. Siis niihin psykoterapiaan soveltuviin potilaisiin, jotka hakivat psykoterapiasta sekä psykoterapeutin apua että hyväksyntää. 
 
Kopp kirjoittaa, että neuroottiset potilaat siirtävät vanhempia kohtaan kokemat tunteensa (tunteensiirto- eli transferenssi-käsite) psykoterapeutteihin. Vanhemmista, jotka rajoittivat (ja ehkä rajoittavat yhä) ankarasti neuroottisen potilaan käyttäytymistä, ajattelemista ja tunteita. Piilotetun arvostelevat tulkinnat vahvistavat tätä kuvitelmaa vanhemmista ja heidän alkuperäisistä suhteista lapsiinsa. Koskaanhan ei voi varmasti tietää, miten asianlaita potilaan lapsuudessa todellisuudessa on ollut. Neurootikon pelosta, että psykoterapeutti jollakin tavalla rankaisee heitä, neurootikkopotilaat koettavat vielä kovemmin olla hyviä yhteistyössä olevia potilaita. Oikein kunnollisia ja hyviä potilaita.
 
Vastaavat kliiniset ammatilliset tulkinnat rajatilapotilaiden asenteista johtivat sen sijaan liioitteluun heidän alkuperäisestä luottamuksensa puutteesta ja vielä kylmempään ylimieliseen asenteeseen. Lopputuloksena oli usein se, että psykoterapeutti omahyväisesti hylkäsi potilaan sekä sopimattomana psykoterapiaan että tavallaan syytti potilasta siitä, ettei hänellä ollut oikea asenne psykoterapiaan. Joskus se taas oli potilas, joka irtisanoi psykoterapeuttinsa. Tässä tapauksessa ulospäin näytti siltä, että potilas oli ylimielisesti hylännyt psykoterapeutin, mutta aina se toi mukanaan syvän yksityisen tunteen siitä, että oli häpeällisen sopimaton yhteen ihmisten kanssa. Potilas voi kokea, ettei tämäkään onnistunut. Ettei onnistu kenenkään kanssa.
 
Kopp kirjoittaa, että lisääntynyt ymmärrys minän psykologiasta paransi tilannetta. Rajatilapotilaille alettiin tarjota sitä sopivaa henkilökohtaista huomiota, mitä he tarvitsevat. Yhä useammin hoito onnistui, potilaat muuttuivat, ja psykoterapeutin uudistettu omakuva oli vähemmän potilaan taholta tulevaa kehuskelua ja kannattelua tarvitseva.
 
Koppin mukaan, 1980-luvulla, psykoterapeutin perinteinen lähestymistapa piti muuttua heti ensimmäisestä kerrasta lähtien.  Potilaan halveksuntaa ja epäluottamusta ei pitänyt tulkita pois, vaan hyväksyä myötätunnolla. Psykoterapeutin piti vain alkaa kuunnella tarkkaavaisesti. Sen sijaan, että yrittäisi symbolisesti ymmärtää potilaan sanojen takana olevia merkityksiä, piti kuunnella alkaakseen arvostaa sanoja, jotka kertovat kuinka potilas voi juuri tässä ja nyt.
 
Kopp kertoo potilaastaan Ellystä (niin tuohon aikaan pystyi potilaistaan kirjoittamaan julkisesti), jonka avausrepliikit psykoterapiassa olivat läpinäkyvän sarkastisia.
-       Lähettävä lääkäri R. kertoi minulle, että te olette melko kova psykoterapeutti.
Kopp odotti, että potilas olisi jatkanut, mutta kun hän ei jatkanut, niin Kopp vastasi pehmeästi:
-       Kuulostaa siltä, että tiedätte että hän ajattelee, että minä olen kova, ja ehkä minä ajattelen, että olen kova, mutta teillä itsellänne on mahdollisuus nähdä itse.
 
Elly vastasi tiukemmin ja vähemmän varmana itsestään:
-       Te kallonkutistajat luulette tietävänne kaiken. Me olemme kuin näytteitä mikroskoopin lasilla, joita te tutkitte, bakteereita, joita luokittelette ja hallitsette ennen kuin leviämme epidemiaksi.
Kopp vastasi:
-       Vaikka kuuntelen, ehkä ymmärränkin vähän enemmän, mikä voi tehdä minusta vaarallisemman. Teitä on siis petetty aikaisemmin.
Elly jatkoi epäröiden, hieman sanoja hakien:
-       Olette ensimmäinen kallokutistaja, jonka olen haastanut ja joka ei heti puolusta itseään.
Sitten Elly oli hiljaa jonkin aikaa ja jatkoi, itseensä luottavaisemmin:
-       Ehkä en ole vielä koskenut teidän arkoihin paikkoihinne vielä. Olin hoidossa katolisella psykiatrilla. Ainut mitä minun tarvitsi saada hänet pois tolaltaan, oli puhua aborteistani.
Kopp jatkoi:
-       Ehkä tämä kerta voi olla toisenlainen, mutta on liian varhaista alkaa luottaa minuun. Kuka tietää? Kun löydät mikä minua järkyttää, niin saatat kyetä riuhtomaan minua ympäriinsä, kuten tuota toistakin psykoterapeuttia.
Ellyn ensimmäinen hymynväre ilmestyi:
-       Te todella kuuntelette, eikö totta?
 
Kopp kirjoittaa, että ainut mitä tarvitsi tarjota potilaalle tuolla hetkellä, oli tarkkaavaisesti kuunnella, mitä potilaalla oli sanottavana. Se oli aito yritys alkaa ymmärtää mitä potilas tuntee. Ei ollut tilaa potilaan arvostelulle, eikä kyseenalaistaa hänen kokemustaan tulla vastaanotolle. Kaikki mitä tarvitsi tehdä, oli se, että viestitti kuuntelevansa, yrittävänsä ymmärtää ja toivoa hyväksyä potilaan näkemys kohtaamisesta, koska se oli juuri hänen erityinen kokemuksensa.
 
Kenen tahansa potilaan kohdalla, tällaisessa tilanteessa, tulkitseminen olisi ollut liian aikaista. Kaikki huomio tulisi kiinnittää henkilökohtaisen kontaktin luomiseen tähän naiseen. Jos psykoterapeutti katoaa päässään teoretisoimaan psykopatologioista ja niihin sopivista interventioista, niin tämän potilaan epäluottamus ja halveksinta vain vahvistuvat. Kopp kirjoittaa, että Elly oli kivuliaan herkkä kaikelle hyvää tarkoittavalle tunkeutumiselle ja pienimmillekin hyvälaatuisille hylkäämisen tunteille. 
 
Kopp kirjoittaa, että vaikka tuttu neuroottinen potilas aluksi näyttää näistä kahdesta riippuvaisemmalta ja yhteistyökykyisemmältä, on se kuitenkin narsistinen rajatilapotilas, joka kykenee täysin kiehtovaan kiinnittymiseen psykoterapeuttiin. Neuroottinen potilas jää vakiintuneen erilliseen minätunteeseen, rajoittuen vain jakamaan kiellettyjä tukahdettuja yllykkeitä horisontaalisesti. Tämä sama horisontaalinen jakaminen kuitenkin ylläpitää piilossa olevaa suojattua linnaketta psykoterapeuttia vastaan. Neuroottisen potilaan yhteistyön valemaski on tarkoitettu riisumaan aseista näennäisen vaaralliset viholliset. Arvostelevan ja rankaisevan vanhemman mielikuva (alkuperäisesti kielletty tietoisuus ja nyt tukahdutettujen yllykkeiden ilmaisu) on heijastettu psykoterapeuttiin. Neuroottisen minärakenne vahvistuu hänelle jatkuvassa taistelussa ylläpitää omistamattomien yllykkeiden tukahduttaminen.
 
Kopp kirjoittaa, että suurin osa psykoterapeuttisesta työstä neurootikkojen kanssa on hidasta, pitkäveteistä koettelemusta yrittää vähitellen purkaa neurootikon puolustusta (puolustusmekanismeja). Lopulta neurootikko sallii itsensä kokea aikaisemmin omistamattomat tunteensa. Tulee jälleen tietoiseksi itsestään, itsensä hyväksyväksi ja sallii itselleen vapaamman itsensä ilmaisun. Tulkitsemalla alitajuisia naamioituneita symbolisia kommunikaatioita, psykoterapeutti auttaa neurootikkoa toipumaan mielensisäisistä uhkaavista lapsuuden kokemuksista. Kokemuksista, jotka olivat aluksi tarpeen vaistomaisten yllykkeiden poislohkomisessa itsestä. Kasvusta ja kasvatuksesta, kun piti tulla kunnollinen.
 
Rajatilapotilaan kanssa työskentely on hyvin erilaista. Potilaan alkuperäinen asenne voi ulottua saavuttamattomasta apatiasta tai kylmästä välinpitämättömyydestä syvään epäluottamukseen ja katkeraan halveksuntaan. Paradoksaalista kyllä, jos nuo linnoitukset kohdataan oikealla tunteella ja empatialla sekä aidolla hyväksynnällä, hoitosuhde voi välittömästi muuttua voimakkaaksi kiintymykseksi terapeuttiin, joka koetaan tarkkaavaisena ja ymmärtäväisenä. Kun neuroottinen potilas siirtää tunteensa epätyydyttävistä vanhemmistaan psykoterapeuttiinsa, narsistinen potilas siirtää psykoterapeuttiin ideasoidun vanhempansa. Sellaisen, jonka hän olisi halunnut itsellään olevan.
 
Kopp kirjoittaa, että he sopivat tapaavansa Ellyn kanssa kolme kertaa viikossa. Hyvin pian, epäsuorasti Elly alkoi viestittää, että psykoterapeutista oli tullut hänelle tärkeä henkilö. Elly myönsi, että psykoterapeutista oli tullut ainut tärkeä henkilö hänen muuten tyhjässä elämässä. 
Luvun lopun Kopp kuvaa Ellyn psykoterapiaa. Elly eli näennäisen hyvää elämää, mutta Ellyn sanoin: ” Ainut ongelma on se, että missään ei ole mitään järkeä. On kuin elämäni sujuisi ilman että sillä olisi mitään erityisesti minun kanssani tekemistä. Olen aina tuntenut olevani enemmän kuollut kuin elossa. Käyn kallonkutistajilla koska mieheni ajattelee, että niin on parasta tehdä”.
Elly oli pääasiallisesti apaattinen, sai välillä itkukohtauksia, joiden arveli tarkoittavan sitä, että hän oli siis surullinen. Kun Elly koki, ettei Kopp häntä hyväksynyt, hän koki itsensä kivuliaan nöyryytetyksi. Elly kertoi, että jos joku oli onneton, niin hän helposti ajatteli, että se oli hänen vikansa. Elly yritti sopeutua toisten ihmisten odotuksiin. Elly yritti saada nämä ihmiset hinnalla millä hyvänsä tyytyväiseksi, mutta jos hänen tarjouksensa hylättiin, Elly muuttui kiukuttelevaksi, loukkaantuneeksi ja hyökkäsi asenteella ”minun rakkauteni on hylätty”. Tämä narsistinen omistavuus oli Ellyn toinen, salainen agenda. Jotta Elly voisi tulla omaksi aidoksi itsekseen, jolla on aito identiteetti, hänen oli opittava tunnistamaan nämä toisiin ihmisiin heijastamansa piirteet hänessä itsessään oleviksi irrationaalisiksi voimiksi. Psykoterapian myötä, kun hänen itsetuntonsa ei ollut koko ajan uhattuna hänen ihmissuhteissaan, Elly keksi, että hän voi elää niin kuin halusi. Hän erosi miehestään ja tyhjästä avioliitostaan, alkoi tehdä asioita, mitä hän itse oli aina halunnut ilman että pohti koko ajan, mitä muut ajattelevat. Hän alkoi kirjoittaa.
 
2.5.2021 Lappeenranta