Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance Osa X "Parempi puolisko"
Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa X – The Better Half (” Parempi puolisko”)
Kirjan kolmannen osan Contradictions (” Omaan minään liittyvät ristiriitaisuudet”) aloittaa kirjan kymmenes luku The Better Half (” Parempi puolisko”). Kopp aloittaa luvun kertomalla Platonin teosten viittauksista androgyynisyyteen, että olisi miehen ja naisen lisäksi myös kolmas sukupuoli – kaksoisluonto, miehen ja naisen yhdistävä androgyyni. Hän kertoo myös antiikin tarinan, jossa Zeus halkaisi alkuperäisen nelijalkaisen ja nelikätisen sekä tuplaten nykyihmiseen elimiä omaavan ´the primeval man´:n – mieheksi ja naiseksi. Apollo avustaa ihmisen muotoilussa. Täten syntyy rakkaus, kaipaus meidän puuttuvaan puoleemme, joka tekee meistä kokonaisen. Rakkaus on voima, joka voi tehdä meistä kokonaisen.
Kopp kirjoittaa, että Platonin tarina androgyynistä on myyttinen kuvaus alkuperäisestä kokemuksestamme epätäydellisyydestä – Toisen puutteesta. Tarina kuvaa sitä, kuinka kaipaamme toista puoliskoamme, joka tekee meistä kokonaisen, täydellisen. Koppin mukaan kuvaus ei ole heteroseksuaalinen, eikä hermafrodiittinen eikä biseksuaalinen. Androgyynisyys on vain yksi monista dualismeista, vastakkaisuuksista, joita kokonaisessa ihmisessä on. Jos sitä ei ymmärrä, niin miehen ja naisen välisestä suhteesta tulee epätoivoisempi kuin sen tarvitsisi olla. Jos sen hyväksyy, niin mies ja nainen voisivat olla toisilleen vähemmän vieraita ja vähemmän vihamielisiä.
Kopp muistuttaa, että jotkut persoonallisuuden jakaantumisen syyt ovat seurausta vaurioittavista kokemuksista. Kopp puhuu 1980-luvulla vertikaalisesta (pystysuuntaisesta) jakautumisesta, joka syntyy elämän kolmen ensimmäisen kriittisen vuoden epäpersoonallisesta vanhemmuudesta psykologiselle minärakenteelle. Horisontaalinen (vaakasuora) jakautuminen syntyy liiallisesta neuroottisuudesta myöhemmin liian kovan ja liian rajoittavan vanhemmuuden seurauksena. Jälkimmäisessä tapauksessa ihminen kehittää hämmennyksessään ja epävarmuudessaan tavan viivytellä, tehdä kompromisseja ja jopa kieltää omia viettitoimintojaan elääkseen ryhmässä ja tavoitellakseen pidemmän tähtäimen tavoitteita elämässä.
Kopp kirjoittaa, että vaikkei olisi vaurioittavaa vanhemmuuttakaan, niin jokainen meistä kamppailee tietyssä määrin väistämätöntä minän jakautumista vastaan. Vaikka olisi ollut kasvaessamme riittävä äitiys ja riittävän hyväksyvä isyys, meidän jokaisen pitää tukea minäämme, johon on sisäänrakennettu ihmisluonnon ristiriitaisuuden ituja. Vähemmän kuin optimaaliset kasvuolosuhteet suurentelevat ristiriitoja ja kaksimielisyyttä, joka persoonallisuuden kehitykseen liittyy – siihen, ketä me oikeasti ajattelemme olevamme ja kuinka hallitsemme minässämme olevia vastakkaisia voimia. Niitä eivät estä edes parhain mahdollinen vanhemmuuskaan – ei itsetietoiselta eläimeltä, ihmiseltä.
Minän loputtomat sisäiset ristiriidat päätyvät lopulta ratkaisemattomiksi mielensisäisiksi taisteluiksi – seksuaalisesta identiteetistä, moraalista, mielenterveydestä ja itselleen riittävyydestä. EI OLE MITÄÄN KEINOA KERRALLA JA LOPULLISESTI RATKAISTA KYSYMYSTÄ ”KUKA MINÄ OLEN?”. Emmekä voi lopullisesti päättää missä määrin olemme omillamme tai korjaamattomasti epätäydellisiä ilman Toista.
Kopp kirjoittaa Virginia Woolfin kaksoisolentoa koskevassa kirjallisuudessa, satiirisessa omaelämänkerrallisessa Orlando-romaanissa (1928) pohtii kirjailija minäänsä. Romaanissa 1500-luvulla 16-vuotias poika elää 1900-luvulle vanhentuen vain 36-vuotiaaksi, samalla muuttuen 1500-luvun aatelismiehestä 1900-luvun runoilijanaiseksi. Vintillä ensin huitoo nuori poika miekallaan, sitten keski-ikäinen nainen sanansäilällään. Orlando, mieheksi naamioitunut nainen kohtaa naiseksi naamioituneen miehen nimeltään Shell. He rakastuvat toisiinsa, tuntien ymmärtävänsä itseään paremmin kuin ennen – samalla paljastamatta henkilöllisyyttään. Onni on täydellinen, kun he sen lopulta paljastavat, mutta kumpikaan ei voi todella uskoa, että olisi todella miehen sijaan nainen, tai todella naisen sijaan mies. Ei onnistu kuvittelu pois omasta sukupuolestaan.
Kopp kirjoittaa, että 1980-luvulla ajateltiin, että tullakseen täydelliseksi henkilöksi, miehen pitää tulla toimeen naisellinen puolensa ja naisen miehellisen puolensa kanssa. Tuon ajan mukaisesti niistä syntyi jopa kaksi yhteiskunnallista liikettä- the human potential movement (itsensä kehittämisliike) ja the women´s liberation movement (naisten vapautusliike). Miehen naiseutta tai naisen mieheyttä useimpien mukaan pidettiin tuolloin kuitenkin pikemminkin halveksittavana piirteenä kuin arvostettuna resurssina. Naisellisia miehiä pidettiin epäonnistuneina persoonallisuuksina, aina pelkurista perverssiin. Miehenpuolinen nainen sai kuulla haukkumista huoraksi tai kastroivaksi nartuksi. Valepersoonallisia karikatyyreja syntyi tosimiehistä ja todellisista naisista: äärimmäiset karikatyyrit olivat stereotyyppisen uhmainen ja älyllisesti jäykkä mies sekä selkeän heikko ja tunne-elämältään häilyväinen nainen. Kopp kirjoittaa, että muoti muutti käsityksiä siitä, mitä on olla ideaali mies tai nainen. Tuulenviemää- elokuvan lähes ”täydelliset” Rhett Butler ja Scarlett O´Hara ovat silti epätäydellisiä – he tarvitsevat toisensa.
Human potential movement- itsensäkehittämisryhmissä (sensitivity training ja encounter groups) miehiä kannustettiin tunnustamaan ”naisellisia” piirteitä itsestään- vastalöydettyä hellyyttä ja haavoittuvuutta. Jotkut miehet saattoivat ensi kertaa elämässään jakaa kyyneleet toisten läsnä ollessa. Toisaalta ryhmissä saatettiin syyttää miestä, joka ei ”kyennyt” avautumaan haavoittuvista piirteistään, ei ollut ”tarpeeksi rohkea mies paljastamaan pehmeitä puoliaan”. Eli ryhmissä ei täysin toimittu ”miesten ehdoilla”. Vähän samaan tapaan kuin nykyisessä mielenterveystyössä oletetaan, että kun vain mies avautuu ja itkee, niin jotain merkittävää tapahtuu. Nykymiehen elämä on avautumista ja itkemistä monimutkaisempaa.
Human potential movement- itsensäkehittämisryhmät tarjosivat naisille itsensätehostamista ja lisää itsevarmuutta, mutta feminismityyppiset ajatukset eivät kuuluneet assertiivisuus-harjoituksiin. Liike nosti esille naisten voimakkaan tiedostamattoman suuttumuksen naisen perinteisestä alistuvuudesta. Salainen ”miesmäinen” viha tarjosi naisille poliittisen motivaation aktiivisesti muuttaa tilannettaan. Kopp viittaa tässä kohdin lukijaa ajan feministisen kirjallisuuden pariin.
Kopp haluaa keskittyä tässä luvussa miehenä elämisen osaansa. Hän kertoo kärsineensä samalla tavoin kuin mukautumiseen alistetut naiset. Miehenä hän ei saisi ”itkeä kuin tyttö” ja lisäksi hänen ”tulisi pitää puolensa ja taistella kuin mies”. Kopp kertoi hänen isänsä ylpeilleen, ettei ollut itkenyt edes vanhempiensa hautajaisissa- stoalaisten hyveiden mukaisesti. ”Vain naiset ja lapset itkevät”, Koppin isä tapasi sanoa.
Kopp kirjoittaa, että lapsena hänen käyttäytymisensä, asenteensa ja itsearviointinsa muotoutuivat pääasiallisesti vanhempien tarpeiden ja arvojen mukaisesti. Osaltaan se tietenkin heijasti laajemmin yhteiskunnassa hyväksyttyä käyttäytymistä ja arvoja. Joitakin arvoja myös vahvistettiin koulussa, mediassa ja lasten omissa ryhmissä.
Häpäisemistä lasten kohdalla käytettiin tehokkaana keinona poikkeavan käyttäytymisen karsimisessa. Poika ei ollut kunnon poika, jos hän ei ollut kova, kilpaileva ja ”rationaalinen”. Tyttö oli poikkeava, jos ei ollut mukautuva, hoivaava ja emotionaalinen. Pojista piti tulla tiukkamielisiä perheenelättäjiä, tytöistä helläsydämisiä vaimoja/äitejä. Oli tiukat seksuaalirooliodotukset kulttuurissa. Kopp kirjoittaa, ettei hänen sukupolvensa aikana rooliodotukset eikä häpäiseminen kadonneet.
Kopp kirjoittaa, että pojat mieluummin tappelivat järjettömistä asioista kuin tulivat toisten silmissä kutsutuksi mammanpojiksi tai pelkureiksi. Kopp kertoo, että heidän juutalaisessa kulttuurissansa, hänen äiti oli dominoiva hahmo ja isä alistuva hahmo. Silti hänet kasvatettiin siihen, että miehen täytyy olla taistelemaan haluamastaan asiasta, eikä koskaan olla ”neiti”.
Kopp muistaa, kuinka isä hänen viisivuotissynttäreilleen osti nyrkkeilyhanskat, jotta isä opettaisi kuinka hänen tuli pitää puoliaan. Äiti oli peloissaan, että hänen pikkupoikansa satuttaa itsensä. Kopp itse ei olisi nyrkkeilyhanskoja halunnut. Isä ei satuttanut häntä nyrkkeillessä, muttei myöskään suojannut itseään riittävästi, joten Kopp juniorin isku osui isän nenään, josta alkoi tulla verta. Isä koetti sanoa, että se on ok, mutta äiti kauhistui.
- Mitä minä sanoin? Ei noin villille pojalle kannata hanskoja antaa, hän välitä kenestäkään muusta kuin itsestään. Katso miten hän satuttaa isäänsä, varmasti seuraavaksi minua, äiti paasasi. Äiti sanoi, että vain Gentilesit (ei-juutalaisille varattu nimitys) tappelevat.
Kopp kertoo, että lapsena hän sai itse juutalaisena kuulla olevansa ”Kristuksen tappaja”. Äiti ohjeisti, ettei silloin tappelisi, mutta koskaan, ei koskaan, ei koskaan saisi kieltää olevansa juutalainen.
Kopp kirjoittaa, että lapsena ja nuorena, hän tappeli paljon ja huonosti, mutta varmasti usein. Hän ymmärtää jälkeenpäin hakeneensa huomiota tappelemalla kadulla – sitä huomiota, mitä ei saanut kotona. Kopp tunnustaa, että hän oli huono ystävystymään, eikä hän tiennyt, miten peleihin pitää mennä mukaan. Hän meni sosiaalista kömpelyyttään sotkemaan pelejä, kiusaamaan yhdessä leikkiviä tai vain käymään jonkun leikkivän kimppuun. Tämä johti siihen, että hänet hakattiin, ehkä sitten hyväksyttiin leikkeihin mukaan, jonkinlaisena harmillisena syntipukkina kuitenkin.
Kopp kertoo, että hänen lapsuutensa tappeluihin liittyy omituinen piirre. Hän oli arka, muttei uskaltanut olla tappelematta, ettei häntä olisi pidetty pelkurina. Toisaalta hän ei ollut tarpeeksi julma, niin ettei hänelle sitä kautta myöskään tarjoutunut mahdollisuutta voittaa tappeluita. Sen vuoksi hänen tappelunsa päättyivät hänen tappiokseen. Kun hän itse alkoi itkeä, niin se päätti tappelut ja hän poistui vihaisena.
Yhden poikkeuksen Kopp muistaa nuoruudestaan. Charlie Hood oli kulmakunnan kovis, joka hakkasi Koppin kolme tai neljä kertaa viikossa ja aina muiden läsnä ollessa. Charlie ei koskaan hakannut häntä pahasti, mutta sen verran aina, että ympärillä olevat lapset saivat viikkoviihteensä. Ei koskaan liian pahasti, eikä liian julmasti, että ympärillä olevat lapset olisivat alkaneet pitää Koppin puolia. Kopp ei äidin ohjeesta lyönyt Charlieta kasvoihin. Sitten kerran Charlie alkoi hakata Koppin ihastuksen, yhden tytön, läsnä ollessa. Nöyryytyksen pelossa Kopp löi Charlieta suoraan suuhun. Charlie lopetti välittömästi suu verta valuen, pyysi tämän mukaansa kasvojen pesuun puiston lähteelle ja alkoi tapahtuman jälkeen arvostaa, ihailla ja ystävystyä Koppin kanssa.
Kopp kertoo, että miehenä hän edelleen tavoittaa macho-ylpeyden – kunnian menettämisen pelon. Vaikka itse asiassa hän oli jo sen useasti menettänyt. Hän tunnistaa nyt aikuisena tapelleensa vain koska oli epävarma, piti itseään epätäydellisenä, eikä tiennyt, kuinka ihmisten kanssa tullaan toimeen. Oli monta kertaa, jolloin hän ei olisi halunnut tapella, mutta oli liian peloissaan neidiksi tai pelkuriksi kutsumisesta. Oli parempi päätyä veriseen sotkuun turpiinsa saaneena kuin tulla neitinä tai pelkurina pidetyksi.
Kopp kertoo, että nuoruudessaan meni mukaan yhteen jengiin, jonka liepeillä hengasi, koska se tarjosi ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita”.
- Ainut mitä hän tietää, on tapella ja kuinka joutua vaikeuksiin, tämä kamala poika. Jos hän todella rakastaisi meitä, jos hän vain välittäisi tulevaisuudestaan, jos hän todella, todella yrittäisi, hän voisi olla kunnon poika, kuten muut mukavat juutalaispojat naapurustossa. Mutta ei, tämä on liian vaikeaa hänelle. Hän ei tule edes toimeen muiden lasten kanssa. Ainut minkä hän osaa, on tapella ja joutua vaikeuksiin, Koppin äiti saarnasi.
Kopp alleviivaa, että tämä oli hänen äitinsä tapa puhua hänestä ja hänelle. Tämä oli myös hänen tapansa käyttäytyä väärin. Se oli myös tapa, jolla hän oppi välttämään kuvittelemaansa häpeää ja olemaan häpeämättä itseään. Isän mielestä, jos hän olisi ollut kovempi tappelija, hän olisi välttänyt ongelmat. Hän oli siis kulttuurinsa ja isän mielestä häpeä, jos ei tappelisi sekä äidin mielestä taasen häpeä, jos tappelisi.
Kopp muistaa, kuinka hän lopetti tappelemisen. Biljardisalissa syntyi tappelu, jonka paikan omistajan roteva poika lopetti ja sanoi, että jatkakaa pihalla. Koppin tappelukaveri sanoi, että no mennään.
- En, minä en lähde. Sinä voitit. Minulle riittää tämä tappeleminen, Kopp vastasi.
Kopp muistaa, kuinka häntä nimiteltiin ympärillä olevien toimesta pelkuriksi ja tappelukaveri katsoi häntä halveksivasti. Hän pystyi tuntemaan ”jänistämisen häpeän”. Toisaalta hän tunsi myös suurta helpotusta. Hänen ei tarvitsisi tapella, enää koskaan, jos ei todella halua. Hän saattoi valita.
Kopp kuvaa paria tilannetta myöhemmin elämässään, jossa joutui tappeluun, mm. armeijassa kaksi kertaa. Lisäksi hän kuvaa paljon myöhemmän tilanteen, jossa hänen lapsiaan syytettiin ikkunanrikkomisesta, koska heillä oli pitkät hiukset ja naapurustosta poikkeava pukeutuminen.
Ennakkoluuloinen mies vaati, että Koppin pitäisi lähteä pihalle tappelemalla ratkomaan asiaa. Kopp ei nytkään halunnut tapella, mutta mitä hän tekisi poikiensa edessä.
- Tappeleminen ei ratkaise mitään, ei aio tapella, eikä tappeleminen ratkaise varsinkaan tätä asiaa, ja haluan, että lopetat lasteni kiusaamisen, Kopp sanoi aiheettomasti ikkunanrikkomisesta Koppin lapsia syyttävälle miehelle.
Mies poistui päätään pudistellen ja sadatellen.
Vanha machoylpeys tai vanha häpeä herätti Koppilla pelon, miten hänen poikansa häneen suhtautuvat, kun hän kieltäytyi tappelusta. Hän pelkäsi poikien halveksuntaa. Pojat sanoivat, että he tiesivät, että hän rakasti heitä ja he olisivat pitäneet häntä typeränä, jos hän olisi tapellut tuon miehen kanssa. Vanhin pojista sanoi, että mahtoi olla kovaa kieltäytyä tappelusta, mutta oli iloinen, että Koppilla oli riittävästi rohkeutta kieltäytyä tappelemasta.
Kopp kirjoittaa, että kasvatuksen ja kulttuurin muuttaminen minän suhteen on todella vaikeaa sekä machomiehelle että kotihengettärelle. Machon pitää oppia itkemään ja hengettären haistattamaan pitkät. Matkalla itsensä ”paremman puoliskon” hyväksymiseen, machomiehistä tulee aluksi ihmeellisesti tunteeltaan ailahtelevia ja kotihengettäristä tulee besserwissereitä, mielipiteitä alkaa riittämään. Noviisi androgyyni (se,joka koettaa hyväksyä vastakkaisen puolensa itsestään) käyttäytyy kuin vastakkaisen sukupuolen alitajuinen parodia, Kopp tiivistää.
Mies, joka alkaa luopua machoilustaan ja hyväksyä naisellisen puolensa, on aluksi avuttoman lapsenomainen, vastuuttoman itseään säälivä, vastakohta aikaisemmalle machoilulle ja epäkäytännöllinen. Liiankin sentimentaalinen ja helposti loukkaantuva, ärsyttävän piikikäs ja roikkuva kuin viiniköynnös.
Nainen, joka alkaa löytää maskuliinisuutta itsessään, tulee aluksi ylikriittisen väitteleväksi ja itsepintaisen pikkutarkaksi kaikista yleistyksistä, joille ei ole kunnon perusteluja. Tässä vaiheessa oleva nainen hyökkää kaikki yliyleistyksiä vastaan: ” et koskaan myönnä olevasi väärässä”. Mies, joka etsii naiseutta itsessään, vastaa yleensä kiukuttelevilla syytöksillä, kuinka syvästi häntä on loukattu epäreiluilla hyökkäyksillä. Jos mies saa naisen kuuntelemaan, niin hän jatkaa holhoavilla selityksillä, joissa hän oikeasti kertoo ”mistä tässä kaikessa on oikeasti kyse”.
Itsensä puolien pitäminen on kuluttava ponnistus ”vastavapautuneelle naiselle”. Se vaatii aikaa ja harjoittelua muuttaa aikaisemmat tavat. Toistuvat epäonnistuneet ja vääristyneetkin yritykset pitää puoliaan keskusteluissa, elämässä ja väittelyissä vähä vähältä väistyvät. Kun ajan myötä tukahdutettu raivo väistyy, niin vastavapautunut nainen voi alkaa enemmän pitämään huolta ja surrakin kauan laiminlyötyä minäänsä. Koppin mukaan, se vaatii sitä, että nainen kykenee luopumaan olemaan äitinä ”pienen pojan egolleen”. Mikä on vaikeata tehdä menettämättä perspektiiviä ymmärrettävään esille tunkevaan katkeruuteen, joka syntyy ymmärryksestä, kuinka paljon hänen minänsä on jo tässä elämässä menettänyt. Hapuillessaan ymmärrystä itsestään, kömpelö itsetietoisuus siirtyy ilmaisemattomasta vihasta kohti pienempiä turhautumisia. Kohti itsensä hyväksymistä, jota eivät ulkoiset olosuhteet enää niin heiluttele. Ei tarvitse enää kommentoida erilaisia someviestejä, eikä olla kaikesta mielipidettä.
Miehellä muutos on myös vaikea, koska on yliherkkä kaikille vastalöydettyjen tunteidensa arvostelulle. Mököttävä, kiukutteleva ja kiukkukohtauksia saava entinen macho on yhtä kömpelö tunteidensa kanssa, kuin rationaalisuuttaan etsivä vastavapautunut nainen, kirjoittaa Kopp 1980-luvulla.
Vasta vuosien harjoittelun tuloksena voi oppia sulauttamaan itseensä ”paremman puolensa” lapsuuden kasvatuksen ja kulttuurisen sosiaalistamisen jälkeen. Kulttuuri ei tarjoa mitään ohjeistusta, kuinka tämä ”paremman puoliskon hyväksymisen muutos” tehdään. Naisen täytyy etsiä miehinen puolensa, miehen hyväksyä naisellinen puolensa. Kopp kirjoittaa, että mitä tahansa persoonallisuutensa varjoista koettaa avata, niin täydellisempi minä vaatii aina kivuliasta sisäistä työskentelyä. Ei siinä riitä, että otetaan kerran sieniä tai huumetta sisäisen psyykkisen muutoksen saamiseksi. Jos niin olisi, niin silloin sienten ja huumeiden kokeilijat olisivat kaikista fiksuimpia ihmisiä. Mikä ei tietenkään ole asioiden tila.
Kopp toivoo 1980-luvulla, että joskus tulevaisuudessa, jos tämä ”paremman puoliskonsa” hyväksyntä tapahtuu, niin sekä mies että nainen voisivat elää vapaampaa, rikkaampaa ja enemmän tietoisia valintoja täynnä olevaa elämää. Se voisi mahdollistaa miehen ja naisen suuremman empaattisen ja kahdenkeskisen ymmärryksen ja kunnioituksen. Mutta matka sinne sisältää väistämättä kivuliaan kömpelöitä muutoksia. Ehkä sen ymmärrykseen tarvitaan enemmän kuin yksi sukupolvi, Kopp ennustaa.
Kopp ei usko, että human potential eikä feministiliike saisi aikaiseksi ”paremman puoliskon” hyväksymisen. Hän arvelee, ettei muutos toisen sukupuolen hyväksymiseen tule helpolla, koska ymmärrettävä pitkäaikainen kaunaisuus sukupuolten välillä estää vielä kauan muutosta itsensä ”paremman puolen” hyväksymisessä.
Lappeenrannassa 31.7.2021
Kirjan kolmannen osan Contradictions (” Omaan minään liittyvät ristiriitaisuudet”) aloittaa kirjan kymmenes luku The Better Half (” Parempi puolisko”). Kopp aloittaa luvun kertomalla Platonin teosten viittauksista androgyynisyyteen, että olisi miehen ja naisen lisäksi myös kolmas sukupuoli – kaksoisluonto, miehen ja naisen yhdistävä androgyyni. Hän kertoo myös antiikin tarinan, jossa Zeus halkaisi alkuperäisen nelijalkaisen ja nelikätisen sekä tuplaten nykyihmiseen elimiä omaavan ´the primeval man´:n – mieheksi ja naiseksi. Apollo avustaa ihmisen muotoilussa. Täten syntyy rakkaus, kaipaus meidän puuttuvaan puoleemme, joka tekee meistä kokonaisen. Rakkaus on voima, joka voi tehdä meistä kokonaisen.
Kopp kirjoittaa, että Platonin tarina androgyynistä on myyttinen kuvaus alkuperäisestä kokemuksestamme epätäydellisyydestä – Toisen puutteesta. Tarina kuvaa sitä, kuinka kaipaamme toista puoliskoamme, joka tekee meistä kokonaisen, täydellisen. Koppin mukaan kuvaus ei ole heteroseksuaalinen, eikä hermafrodiittinen eikä biseksuaalinen. Androgyynisyys on vain yksi monista dualismeista, vastakkaisuuksista, joita kokonaisessa ihmisessä on. Jos sitä ei ymmärrä, niin miehen ja naisen välisestä suhteesta tulee epätoivoisempi kuin sen tarvitsisi olla. Jos sen hyväksyy, niin mies ja nainen voisivat olla toisilleen vähemmän vieraita ja vähemmän vihamielisiä.
Kopp muistuttaa, että jotkut persoonallisuuden jakaantumisen syyt ovat seurausta vaurioittavista kokemuksista. Kopp puhuu 1980-luvulla vertikaalisesta (pystysuuntaisesta) jakautumisesta, joka syntyy elämän kolmen ensimmäisen kriittisen vuoden epäpersoonallisesta vanhemmuudesta psykologiselle minärakenteelle. Horisontaalinen (vaakasuora) jakautuminen syntyy liiallisesta neuroottisuudesta myöhemmin liian kovan ja liian rajoittavan vanhemmuuden seurauksena. Jälkimmäisessä tapauksessa ihminen kehittää hämmennyksessään ja epävarmuudessaan tavan viivytellä, tehdä kompromisseja ja jopa kieltää omia viettitoimintojaan elääkseen ryhmässä ja tavoitellakseen pidemmän tähtäimen tavoitteita elämässä.
Kopp kirjoittaa, että vaikkei olisi vaurioittavaa vanhemmuuttakaan, niin jokainen meistä kamppailee tietyssä määrin väistämätöntä minän jakautumista vastaan. Vaikka olisi ollut kasvaessamme riittävä äitiys ja riittävän hyväksyvä isyys, meidän jokaisen pitää tukea minäämme, johon on sisäänrakennettu ihmisluonnon ristiriitaisuuden ituja. Vähemmän kuin optimaaliset kasvuolosuhteet suurentelevat ristiriitoja ja kaksimielisyyttä, joka persoonallisuuden kehitykseen liittyy – siihen, ketä me oikeasti ajattelemme olevamme ja kuinka hallitsemme minässämme olevia vastakkaisia voimia. Niitä eivät estä edes parhain mahdollinen vanhemmuuskaan – ei itsetietoiselta eläimeltä, ihmiseltä.
Minän loputtomat sisäiset ristiriidat päätyvät lopulta ratkaisemattomiksi mielensisäisiksi taisteluiksi – seksuaalisesta identiteetistä, moraalista, mielenterveydestä ja itselleen riittävyydestä. EI OLE MITÄÄN KEINOA KERRALLA JA LOPULLISESTI RATKAISTA KYSYMYSTÄ ”KUKA MINÄ OLEN?”. Emmekä voi lopullisesti päättää missä määrin olemme omillamme tai korjaamattomasti epätäydellisiä ilman Toista.
Kopp kirjoittaa Virginia Woolfin kaksoisolentoa koskevassa kirjallisuudessa, satiirisessa omaelämänkerrallisessa Orlando-romaanissa (1928) pohtii kirjailija minäänsä. Romaanissa 1500-luvulla 16-vuotias poika elää 1900-luvulle vanhentuen vain 36-vuotiaaksi, samalla muuttuen 1500-luvun aatelismiehestä 1900-luvun runoilijanaiseksi. Vintillä ensin huitoo nuori poika miekallaan, sitten keski-ikäinen nainen sanansäilällään. Orlando, mieheksi naamioitunut nainen kohtaa naiseksi naamioituneen miehen nimeltään Shell. He rakastuvat toisiinsa, tuntien ymmärtävänsä itseään paremmin kuin ennen – samalla paljastamatta henkilöllisyyttään. Onni on täydellinen, kun he sen lopulta paljastavat, mutta kumpikaan ei voi todella uskoa, että olisi todella miehen sijaan nainen, tai todella naisen sijaan mies. Ei onnistu kuvittelu pois omasta sukupuolestaan.
Kopp kirjoittaa, että 1980-luvulla ajateltiin, että tullakseen täydelliseksi henkilöksi, miehen pitää tulla toimeen naisellinen puolensa ja naisen miehellisen puolensa kanssa. Tuon ajan mukaisesti niistä syntyi jopa kaksi yhteiskunnallista liikettä- the human potential movement (itsensä kehittämisliike) ja the women´s liberation movement (naisten vapautusliike). Miehen naiseutta tai naisen mieheyttä useimpien mukaan pidettiin tuolloin kuitenkin pikemminkin halveksittavana piirteenä kuin arvostettuna resurssina. Naisellisia miehiä pidettiin epäonnistuneina persoonallisuuksina, aina pelkurista perverssiin. Miehenpuolinen nainen sai kuulla haukkumista huoraksi tai kastroivaksi nartuksi. Valepersoonallisia karikatyyreja syntyi tosimiehistä ja todellisista naisista: äärimmäiset karikatyyrit olivat stereotyyppisen uhmainen ja älyllisesti jäykkä mies sekä selkeän heikko ja tunne-elämältään häilyväinen nainen. Kopp kirjoittaa, että muoti muutti käsityksiä siitä, mitä on olla ideaali mies tai nainen. Tuulenviemää- elokuvan lähes ”täydelliset” Rhett Butler ja Scarlett O´Hara ovat silti epätäydellisiä – he tarvitsevat toisensa.
Human potential movement- itsensäkehittämisryhmissä (sensitivity training ja encounter groups) miehiä kannustettiin tunnustamaan ”naisellisia” piirteitä itsestään- vastalöydettyä hellyyttä ja haavoittuvuutta. Jotkut miehet saattoivat ensi kertaa elämässään jakaa kyyneleet toisten läsnä ollessa. Toisaalta ryhmissä saatettiin syyttää miestä, joka ei ”kyennyt” avautumaan haavoittuvista piirteistään, ei ollut ”tarpeeksi rohkea mies paljastamaan pehmeitä puoliaan”. Eli ryhmissä ei täysin toimittu ”miesten ehdoilla”. Vähän samaan tapaan kuin nykyisessä mielenterveystyössä oletetaan, että kun vain mies avautuu ja itkee, niin jotain merkittävää tapahtuu. Nykymiehen elämä on avautumista ja itkemistä monimutkaisempaa.
Human potential movement- itsensäkehittämisryhmät tarjosivat naisille itsensätehostamista ja lisää itsevarmuutta, mutta feminismityyppiset ajatukset eivät kuuluneet assertiivisuus-harjoituksiin. Liike nosti esille naisten voimakkaan tiedostamattoman suuttumuksen naisen perinteisestä alistuvuudesta. Salainen ”miesmäinen” viha tarjosi naisille poliittisen motivaation aktiivisesti muuttaa tilannettaan. Kopp viittaa tässä kohdin lukijaa ajan feministisen kirjallisuuden pariin.
Kopp haluaa keskittyä tässä luvussa miehenä elämisen osaansa. Hän kertoo kärsineensä samalla tavoin kuin mukautumiseen alistetut naiset. Miehenä hän ei saisi ”itkeä kuin tyttö” ja lisäksi hänen ”tulisi pitää puolensa ja taistella kuin mies”. Kopp kertoi hänen isänsä ylpeilleen, ettei ollut itkenyt edes vanhempiensa hautajaisissa- stoalaisten hyveiden mukaisesti. ”Vain naiset ja lapset itkevät”, Koppin isä tapasi sanoa.
Kopp kirjoittaa, että lapsena hänen käyttäytymisensä, asenteensa ja itsearviointinsa muotoutuivat pääasiallisesti vanhempien tarpeiden ja arvojen mukaisesti. Osaltaan se tietenkin heijasti laajemmin yhteiskunnassa hyväksyttyä käyttäytymistä ja arvoja. Joitakin arvoja myös vahvistettiin koulussa, mediassa ja lasten omissa ryhmissä.
Häpäisemistä lasten kohdalla käytettiin tehokkaana keinona poikkeavan käyttäytymisen karsimisessa. Poika ei ollut kunnon poika, jos hän ei ollut kova, kilpaileva ja ”rationaalinen”. Tyttö oli poikkeava, jos ei ollut mukautuva, hoivaava ja emotionaalinen. Pojista piti tulla tiukkamielisiä perheenelättäjiä, tytöistä helläsydämisiä vaimoja/äitejä. Oli tiukat seksuaalirooliodotukset kulttuurissa. Kopp kirjoittaa, ettei hänen sukupolvensa aikana rooliodotukset eikä häpäiseminen kadonneet.
Kopp kirjoittaa, että pojat mieluummin tappelivat järjettömistä asioista kuin tulivat toisten silmissä kutsutuksi mammanpojiksi tai pelkureiksi. Kopp kertoo, että heidän juutalaisessa kulttuurissansa, hänen äiti oli dominoiva hahmo ja isä alistuva hahmo. Silti hänet kasvatettiin siihen, että miehen täytyy olla taistelemaan haluamastaan asiasta, eikä koskaan olla ”neiti”.
Kopp muistaa, kuinka isä hänen viisivuotissynttäreilleen osti nyrkkeilyhanskat, jotta isä opettaisi kuinka hänen tuli pitää puoliaan. Äiti oli peloissaan, että hänen pikkupoikansa satuttaa itsensä. Kopp itse ei olisi nyrkkeilyhanskoja halunnut. Isä ei satuttanut häntä nyrkkeillessä, muttei myöskään suojannut itseään riittävästi, joten Kopp juniorin isku osui isän nenään, josta alkoi tulla verta. Isä koetti sanoa, että se on ok, mutta äiti kauhistui.
- Mitä minä sanoin? Ei noin villille pojalle kannata hanskoja antaa, hän välitä kenestäkään muusta kuin itsestään. Katso miten hän satuttaa isäänsä, varmasti seuraavaksi minua, äiti paasasi. Äiti sanoi, että vain Gentilesit (ei-juutalaisille varattu nimitys) tappelevat.
Kopp kertoo, että lapsena hän sai itse juutalaisena kuulla olevansa ”Kristuksen tappaja”. Äiti ohjeisti, ettei silloin tappelisi, mutta koskaan, ei koskaan, ei koskaan saisi kieltää olevansa juutalainen.
Kopp kirjoittaa, että lapsena ja nuorena, hän tappeli paljon ja huonosti, mutta varmasti usein. Hän ymmärtää jälkeenpäin hakeneensa huomiota tappelemalla kadulla – sitä huomiota, mitä ei saanut kotona. Kopp tunnustaa, että hän oli huono ystävystymään, eikä hän tiennyt, miten peleihin pitää mennä mukaan. Hän meni sosiaalista kömpelyyttään sotkemaan pelejä, kiusaamaan yhdessä leikkiviä tai vain käymään jonkun leikkivän kimppuun. Tämä johti siihen, että hänet hakattiin, ehkä sitten hyväksyttiin leikkeihin mukaan, jonkinlaisena harmillisena syntipukkina kuitenkin.
Kopp kertoo, että hänen lapsuutensa tappeluihin liittyy omituinen piirre. Hän oli arka, muttei uskaltanut olla tappelematta, ettei häntä olisi pidetty pelkurina. Toisaalta hän ei ollut tarpeeksi julma, niin ettei hänelle sitä kautta myöskään tarjoutunut mahdollisuutta voittaa tappeluita. Sen vuoksi hänen tappelunsa päättyivät hänen tappiokseen. Kun hän itse alkoi itkeä, niin se päätti tappelut ja hän poistui vihaisena.
Yhden poikkeuksen Kopp muistaa nuoruudestaan. Charlie Hood oli kulmakunnan kovis, joka hakkasi Koppin kolme tai neljä kertaa viikossa ja aina muiden läsnä ollessa. Charlie ei koskaan hakannut häntä pahasti, mutta sen verran aina, että ympärillä olevat lapset saivat viikkoviihteensä. Ei koskaan liian pahasti, eikä liian julmasti, että ympärillä olevat lapset olisivat alkaneet pitää Koppin puolia. Kopp ei äidin ohjeesta lyönyt Charlieta kasvoihin. Sitten kerran Charlie alkoi hakata Koppin ihastuksen, yhden tytön, läsnä ollessa. Nöyryytyksen pelossa Kopp löi Charlieta suoraan suuhun. Charlie lopetti välittömästi suu verta valuen, pyysi tämän mukaansa kasvojen pesuun puiston lähteelle ja alkoi tapahtuman jälkeen arvostaa, ihailla ja ystävystyä Koppin kanssa.
Kopp kertoo, että miehenä hän edelleen tavoittaa macho-ylpeyden – kunnian menettämisen pelon. Vaikka itse asiassa hän oli jo sen useasti menettänyt. Hän tunnistaa nyt aikuisena tapelleensa vain koska oli epävarma, piti itseään epätäydellisenä, eikä tiennyt, kuinka ihmisten kanssa tullaan toimeen. Oli monta kertaa, jolloin hän ei olisi halunnut tapella, mutta oli liian peloissaan neidiksi tai pelkuriksi kutsumisesta. Oli parempi päätyä veriseen sotkuun turpiinsa saaneena kuin tulla neitinä tai pelkurina pidetyksi.
Kopp kertoo, että nuoruudessaan meni mukaan yhteen jengiin, jonka liepeillä hengasi, koska se tarjosi ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita”.
- Ainut mitä hän tietää, on tapella ja kuinka joutua vaikeuksiin, tämä kamala poika. Jos hän todella rakastaisi meitä, jos hän vain välittäisi tulevaisuudestaan, jos hän todella, todella yrittäisi, hän voisi olla kunnon poika, kuten muut mukavat juutalaispojat naapurustossa. Mutta ei, tämä on liian vaikeaa hänelle. Hän ei tule edes toimeen muiden lasten kanssa. Ainut minkä hän osaa, on tapella ja joutua vaikeuksiin, Koppin äiti saarnasi.
Kopp alleviivaa, että tämä oli hänen äitinsä tapa puhua hänestä ja hänelle. Tämä oli myös hänen tapansa käyttäytyä väärin. Se oli myös tapa, jolla hän oppi välttämään kuvittelemaansa häpeää ja olemaan häpeämättä itseään. Isän mielestä, jos hän olisi ollut kovempi tappelija, hän olisi välttänyt ongelmat. Hän oli siis kulttuurinsa ja isän mielestä häpeä, jos ei tappelisi sekä äidin mielestä taasen häpeä, jos tappelisi.
Kopp muistaa, kuinka hän lopetti tappelemisen. Biljardisalissa syntyi tappelu, jonka paikan omistajan roteva poika lopetti ja sanoi, että jatkakaa pihalla. Koppin tappelukaveri sanoi, että no mennään.
- En, minä en lähde. Sinä voitit. Minulle riittää tämä tappeleminen, Kopp vastasi.
Kopp muistaa, kuinka häntä nimiteltiin ympärillä olevien toimesta pelkuriksi ja tappelukaveri katsoi häntä halveksivasti. Hän pystyi tuntemaan ”jänistämisen häpeän”. Toisaalta hän tunsi myös suurta helpotusta. Hänen ei tarvitsisi tapella, enää koskaan, jos ei todella halua. Hän saattoi valita.
Kopp kuvaa paria tilannetta myöhemmin elämässään, jossa joutui tappeluun, mm. armeijassa kaksi kertaa. Lisäksi hän kuvaa paljon myöhemmän tilanteen, jossa hänen lapsiaan syytettiin ikkunanrikkomisesta, koska heillä oli pitkät hiukset ja naapurustosta poikkeava pukeutuminen.
Ennakkoluuloinen mies vaati, että Koppin pitäisi lähteä pihalle tappelemalla ratkomaan asiaa. Kopp ei nytkään halunnut tapella, mutta mitä hän tekisi poikiensa edessä.
- Tappeleminen ei ratkaise mitään, ei aio tapella, eikä tappeleminen ratkaise varsinkaan tätä asiaa, ja haluan, että lopetat lasteni kiusaamisen, Kopp sanoi aiheettomasti ikkunanrikkomisesta Koppin lapsia syyttävälle miehelle.
Mies poistui päätään pudistellen ja sadatellen.
Vanha machoylpeys tai vanha häpeä herätti Koppilla pelon, miten hänen poikansa häneen suhtautuvat, kun hän kieltäytyi tappelusta. Hän pelkäsi poikien halveksuntaa. Pojat sanoivat, että he tiesivät, että hän rakasti heitä ja he olisivat pitäneet häntä typeränä, jos hän olisi tapellut tuon miehen kanssa. Vanhin pojista sanoi, että mahtoi olla kovaa kieltäytyä tappelusta, mutta oli iloinen, että Koppilla oli riittävästi rohkeutta kieltäytyä tappelemasta.
Kopp kirjoittaa, että kasvatuksen ja kulttuurin muuttaminen minän suhteen on todella vaikeaa sekä machomiehelle että kotihengettärelle. Machon pitää oppia itkemään ja hengettären haistattamaan pitkät. Matkalla itsensä ”paremman puoliskon” hyväksymiseen, machomiehistä tulee aluksi ihmeellisesti tunteeltaan ailahtelevia ja kotihengettäristä tulee besserwissereitä, mielipiteitä alkaa riittämään. Noviisi androgyyni (se,joka koettaa hyväksyä vastakkaisen puolensa itsestään) käyttäytyy kuin vastakkaisen sukupuolen alitajuinen parodia, Kopp tiivistää.
Mies, joka alkaa luopua machoilustaan ja hyväksyä naisellisen puolensa, on aluksi avuttoman lapsenomainen, vastuuttoman itseään säälivä, vastakohta aikaisemmalle machoilulle ja epäkäytännöllinen. Liiankin sentimentaalinen ja helposti loukkaantuva, ärsyttävän piikikäs ja roikkuva kuin viiniköynnös.
Nainen, joka alkaa löytää maskuliinisuutta itsessään, tulee aluksi ylikriittisen väitteleväksi ja itsepintaisen pikkutarkaksi kaikista yleistyksistä, joille ei ole kunnon perusteluja. Tässä vaiheessa oleva nainen hyökkää kaikki yliyleistyksiä vastaan: ” et koskaan myönnä olevasi väärässä”. Mies, joka etsii naiseutta itsessään, vastaa yleensä kiukuttelevilla syytöksillä, kuinka syvästi häntä on loukattu epäreiluilla hyökkäyksillä. Jos mies saa naisen kuuntelemaan, niin hän jatkaa holhoavilla selityksillä, joissa hän oikeasti kertoo ”mistä tässä kaikessa on oikeasti kyse”.
Itsensä puolien pitäminen on kuluttava ponnistus ”vastavapautuneelle naiselle”. Se vaatii aikaa ja harjoittelua muuttaa aikaisemmat tavat. Toistuvat epäonnistuneet ja vääristyneetkin yritykset pitää puoliaan keskusteluissa, elämässä ja väittelyissä vähä vähältä väistyvät. Kun ajan myötä tukahdutettu raivo väistyy, niin vastavapautunut nainen voi alkaa enemmän pitämään huolta ja surrakin kauan laiminlyötyä minäänsä. Koppin mukaan, se vaatii sitä, että nainen kykenee luopumaan olemaan äitinä ”pienen pojan egolleen”. Mikä on vaikeata tehdä menettämättä perspektiiviä ymmärrettävään esille tunkevaan katkeruuteen, joka syntyy ymmärryksestä, kuinka paljon hänen minänsä on jo tässä elämässä menettänyt. Hapuillessaan ymmärrystä itsestään, kömpelö itsetietoisuus siirtyy ilmaisemattomasta vihasta kohti pienempiä turhautumisia. Kohti itsensä hyväksymistä, jota eivät ulkoiset olosuhteet enää niin heiluttele. Ei tarvitse enää kommentoida erilaisia someviestejä, eikä olla kaikesta mielipidettä.
Miehellä muutos on myös vaikea, koska on yliherkkä kaikille vastalöydettyjen tunteidensa arvostelulle. Mököttävä, kiukutteleva ja kiukkukohtauksia saava entinen macho on yhtä kömpelö tunteidensa kanssa, kuin rationaalisuuttaan etsivä vastavapautunut nainen, kirjoittaa Kopp 1980-luvulla.
Vasta vuosien harjoittelun tuloksena voi oppia sulauttamaan itseensä ”paremman puolensa” lapsuuden kasvatuksen ja kulttuurisen sosiaalistamisen jälkeen. Kulttuuri ei tarjoa mitään ohjeistusta, kuinka tämä ”paremman puoliskon hyväksymisen muutos” tehdään. Naisen täytyy etsiä miehinen puolensa, miehen hyväksyä naisellinen puolensa. Kopp kirjoittaa, että mitä tahansa persoonallisuutensa varjoista koettaa avata, niin täydellisempi minä vaatii aina kivuliasta sisäistä työskentelyä. Ei siinä riitä, että otetaan kerran sieniä tai huumetta sisäisen psyykkisen muutoksen saamiseksi. Jos niin olisi, niin silloin sienten ja huumeiden kokeilijat olisivat kaikista fiksuimpia ihmisiä. Mikä ei tietenkään ole asioiden tila.
Kopp toivoo 1980-luvulla, että joskus tulevaisuudessa, jos tämä ”paremman puoliskonsa” hyväksyntä tapahtuu, niin sekä mies että nainen voisivat elää vapaampaa, rikkaampaa ja enemmän tietoisia valintoja täynnä olevaa elämää. Se voisi mahdollistaa miehen ja naisen suuremman empaattisen ja kahdenkeskisen ymmärryksen ja kunnioituksen. Mutta matka sinne sisältää väistämättä kivuliaan kömpelöitä muutoksia. Ehkä sen ymmärrykseen tarvitaan enemmän kuin yksi sukupolvi, Kopp ennustaa.
Kopp ei usko, että human potential eikä feministiliike saisi aikaiseksi ”paremman puoliskon” hyväksymisen. Hän arvelee, ettei muutos toisen sukupuolen hyväksymiseen tule helpolla, koska ymmärrettävä pitkäaikainen kaunaisuus sukupuolten välillä estää vielä kauan muutosta itsensä ”paremman puolen” hyväksymisessä.
Lappeenrannassa 31.7.2021