Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa XI - sinun hulluutesi vai minun?
Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa XI – Your Craziness or Mine? (” Sinun hulluutesi vai minun?”)
Kirjan kolmannen osan Contradictions (” Omaan minään liittyvät ristiriitaisuudet”) toinen luku on kirjan 11. luku, jonka Kopp on nimennyt Your Craziness or Mine? (” Sinun hulluutesi vai minun?”).
Kopp aloittaa luvun kertomalla, että hulluksi tuleminen voi olla kauhistuttava kokemus. Sisäinen mielikuvitus luullaan erehdyksellisesti ulkoisiksi tapahtumiksi. Mielikuvitusta ja todellisuutta ei enää erota toisistaan. Hämillään kokemuksista, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä ja uhattuna reaktioilla, joita ei voi ennakoida – psykoottinen on mielensä sekavuuden valtaansa ottamana. Toisten kanssa jaetun todellisuudentajun menettäneenä henkilö on psykoosissaan avuton, toivoton, hukassa ja yksin.
Kopp muistuttaa, että olla peloissaan ei ole samaa kuin olla vaarassa. Joskus hulluuden sietäminen voi olla palkitsevaa. Järjettömät ajatukset voivat sisältää tunnistamatonta luovaa inspiraatiota. Mielikuvituksen valloilleen laskeminen voi tuoda elävää väriä tylsään elämään. Määrätietoinen mielenterveyden korostaminen tulee pian mielenterveyden irvikuvaksi - itseriittoiseksi omahyväisyydeksi. Vaatimus, että pitää koko ajan olla realistinen ja järkevä tekee elämästä tylsää, tyhjentäen elämästä karikatyyrisen hauskuuden ja villin seikkailun.
Päästäkseen arkipäiväisen yksitoikkoisuuden tuolle puolen, on joskus tietoisesti vaiennettava mielemme kriittiset päätelmät, joita kutsumme ”mielenterveydeksi”. Muuttunut tietoisuudentila voi rikastaa kokemustamme. Halustamme hullutella voi tuoda tylsään arkeen vaihtelua.
Päätelmämme siitä, mikä mielenterveyttä ja mielensairautta oli Koppin mielestä 1980-luvulla kivuliaan tarkasti rajattu. Lapsena opimme, että käyttäytyminen, joka sai vanhempamme tuntemaan epämukavuutta, oli ”typerää”. Joistakin käyttäytymisestämme rangaistiin, joitakin siedettiin ajattelemattomuutena. Häpäisemällä meitä, tiettyä käyttäytymistä luokiteltiin ”hulluksi”. Tämän myötä useimmat meistä, Koppin mukaan, opimme kieltämään, miten hulluja toisinaan olimme.
Puolustauduimme täydelliseen ”mielenterveyteen” kasvaessamme toisten omituisten tapojen julmasti tuomitsemana ja ohjaamana. Mitä määrätietoisemman mielenterveeksi tulimme, sitä enemmän hulluja löysimme ympärillämme. Nuo toiset toimivat mielemme varjoina, omien hyväksymättömien mielemme mielikuvituksen tuotteidemme projisointeina toisiin ihmisiin. Suurin osa meidän kriittisistä diagnostisista arvioistamme toisista tulevat ajattelematta. Jotkut projektiot sylkäisemme vihaisina argumentteina väittelyissä toisten kasvoille. Jotkut toisten arvosteluista olivat hyväntahtoisia yrityksiä auttaa toisia ”heidän parhaakseen”.
Kopp kirjoittaa, että mielenterveystyön ammattilaisina meillä on suurempi valtakirja kuin useimmilla muilla ihmisillä vahvistaa oman hulluutemme kieltäminen. Kopp kirjoittaa, kuinka hän uransa alkuvaiheessa psykologina tutki ja diagnosoi valtion mielisairaalassa seksuaalirikollisia. Tutkimukset olivat osa hoito- ja kuntoutussuunnitelmaa näille potilaille. Joskus tutkimustulokset ulottuivat kliinistä tilannetta pidemmälle – määrittelivät sitä, kuinka pitkä rangaistus tulisi, pidentyisikö rangaistus vai jopa kuolemanrangaistus asetettaisiin.
Kopp kertoo eräästä potilaastaan Howardista – poikamaisen kohtelias ja järkevä nuorimies, joka tuntui olevan väärässä paikassa oikeuspsykiatrisessa laitoksessa. Hän oli tunnettu kotikaupungissaan ” hyvänä sieluna, joka oli kova työntekijä, luki säännöllisesti Raamattua, eikä koskaan tuottanut ongelmia”. Ennen 28. ikävuotta hän ei ollut aiheuttanut mitään ongelmia. Tuon syntymäpäivän aamuna hän koki näyn, että hän on Herran kostaja. Oman mielensä pimeyden muihin heijastaen, hän alkoi nähdä syntisiä kaikkialla. Seuraavan 45 minuutin aikana hän ampui 12 ihmistä kuoliaaksi ja haavoitti viittä, ennen kuin poliisi riisui hänet aseista. Koppin mukaan Howard kertoi tarinansa ilman mitään kiihtymistä tai katumusta.
- Heidän ei olisi pitänyt tehdä niitä pahoja tekoja, mielisairaaksi tullut mies selitti.
Howardin uskonnolliset harhaluulot palvelivat hänelle itselleen linnakkeena hänen liian-hyvää-ollakseen-totta yksinkertaisen puhtaan sydämen ja itselleen myöntämättömien syntiyllykkeiden, jotka hän projisoi toisiin, välillä. Projektioidensa varjot ampumalla, hän kykeni säilyttämään idealisoidun kuvan itsestään turvallisesti kaukana siitä, että hän olisi tehnyt mitään väärää tai olisi mielisairas.
Howardin tapaus sai runsaasti julkisuutta. Mieleltään terveet kansalaiset olivat (ja ovat) uteliaita niistä kaikista kamalista asioista, mitä oli tehty ja mitä he eivät itse koskaan pystyisi tekemään. Kopp kirjoittaa, että – valitettavasti - jotkut rajatilapersoonallisuudet, voivat saada näistä tapahtumista ”tartunnan”. Ahdistuneesti hauraassa psyykkisessä tasapainossa pinnallisesti olevat rajatilapersoonallisuudet ja heidän mielessään syvemmällä jylläävät arkaaiset äärimmäiset nälän ja raivon tunteet, olivat (ja ovat) helpommin Howardin tapaisen hulluuden tartuttamia. Howardin ammuskelu sai tuolloin 1980-luvulla (kuten myöhempinä aikoinakin) ”seuraajia” ja seurasi sarja mielettömiä ammuskeluja. Howardia matkinut Bob joutui myös oikeuspsykiatriseen laitokseen ”sankarinsa” jälkiä seuraten, vain saadakseen lopuksi muilta potilailta tietää, ettei hänen sankarinsa ollut muuta kuin ”hintti pikkurikollinen”.
Kopp kirjoittaa 1980-luvun hengessä, kuinka psykoottiset joskus tekevät (act out) terveempien ja mieleltään tasapainoisempien kiellettyjä fantasioita todeksi. Kopp kirjoittaa, että vain harva marginaali-ihminen voi väittää todistetusti mielisairasta sankariksi. Suurempi yhteisö voi tuomita mielisairaan hylkiön, vaikka tämä ”yhteiskunnan vihollinen” voi toimia ”salaisena asiamiehenä” näille hänet tuomitseville mieleltään terveimmille kansalaisille.
Kopp kertoo esimerkin Johnista, joka poltti katolisen kirkon ja sen mukana tarkoittamatta kyseisen kirkon papin. Kopp kirjoittaa, että liberaalisti asennoitunut psykiatrinen henkilökunta osoitti outoa uteliasta sympatiaa Johnin rikosta kohtaan. Tosiasioista huolimatta Johnin teko johti kieroon huomioon, että ” antikatolilaisuus on liberaalien antisemitismiä”.
John kutsui itseään Pravdaksi (venäjänkielinen sana totuus), hän tunnusti avoimesti vihansa katolista kirkkoa kohtaan. Pravda kertoi olevansa kaksituhatta vuotta sitten toiselle planeetalle karkoitettu. Alun perin hän oli kertomansa mukaan Antikristus. Kristillisyyden alennustilan vuoksi – uskonpuhdistus, bolsevikkinen marxismi ja seksuaalinen modernismi- olivat päättäneet hänen karkotuksensa. Tuhoamalla nyt dekadentti katolinen kirkko, hän synnyttäisi tahrattoman Näkymättömän Todellisen Kristillisen Kirkon. Todisteena pyhästä missiostaan, Pravda näytti kristilliset merkit kehossaan, jotka oli saanut käsiinsä ja otsaansa paetessaan poliisia sähköisen aidan yli – hänen kertomansa mukaan hänen ristiinnaulitsemisessansa. Pravda oli lukenut Johnista lehdestä ja tiedusteli Koppilta, oliko John jo tunnustanut kirkon polttamisteon, jos ei, niin hän voisi ottaa teon kontolleen. Kopp kertoi, ettei voinut puhua toisten potilaiden asioista hänelle, kuten ei hänen asioitansa kenellekään muulle.
Kopp kertoo Johnin koko tarinan. John oli kasvanut New Jerseyssä itsensä eristäneessä alakulttuurissa, jossa Johnin outouttaan ja kyvyttömyyttään oli siedetty, eikä hän koskaan ollut vaarallinen. Hänen sallittiin olla oma itsensä ja elättää itsensä yhteisössä. Paljon sallivuutta, vähän vaatimuksia Johnille yhteisö asetti.
John oli aina ollut hidas, ei täysin tyhmä. Hän oppi ottamaan iisisti, ei aiheuttanut ongelmia ja oppi hautaamaan voimakkaat mielenliikkeensä kuorensa alle yhteisön pilkkaamisesta ja välinpitämättömyydestä huolimatta.
John oli myös hidas kiinnostumaan naisista. Yhteisön ulkopuolinen nainen, joka oli työhön yhteisön alueelle, sai Johnin kiinnostumaan itsestään. Vaikutti siltä, että nainen oli hyväksynyt Johnin vähän kiusallisen huomion, vaikkei nainen koskaan ollut välittänyt Johnista. Ehkä Johnin ihailu täytti jotain tyhjyyttä naisen elämässä. Tai ehkä nainen halusi hyväksikäyttää tyhmää Johnia, joka oli vähän yksinkertainen.
John halusi seurustella naisen kanssa, mutta nainen sanoi, että vaikka hän paljon piti Johnista, ei hän koskaan voisi olla ”vakavissaan” hänen kanssansa. Jos John ei kääntyisi protestanttisuudesta katolilaiseksi, ei heillä voisi olla yhteistä tulevaisuutta. John luuli, että jos hän kääntyisi katolilaiseksi, niin he menisivät naimisiin. Vaikutti siltä, että nainen yritti tällä estää vakavammat lähentelyt.
Epäröimättä John hyväksyi kääntymisen katolilaiseksi. Hän tekisi mitä vain nainen tahtoisi. John luuli, että hän voisi helposti kääntyä katolilaiseksi. John luuli, että vain suullinen lupaus, joskus sunnuntaisin kirkossakäynti, muttei tiennyt, että kääntymykseen tarvitaan katolilaisuuden kurssin suorittaminen. John oli juuri ja juuri selvinnyt koulusta. Tieto, että kurssi pitäisi suorittaa, sai Johnin täysin suunniltaan.
Mutta John oli rakastunut ja päätti yrittää suorittaa kurssin. Hän yritti, yritti ja yritti – muttei millään läpäissyt kurssia. Raivo alkoi tunkea turhautumisten alta. Raivoa ei voinut kohdistaa naiseen, vaan John koki katolisen kirkon nöyryyttävän häntä. Kirkko olisi hyvin voinut sanoa ok, mutteivat he halunneet tehdä niin. Sen sijaan, hänen piti opiskella jotain, mitä ei selvästi oppinut. Roomalaiskatolinen kirkko ja tämän opit olivat liian abstrakteja Johnille opittavaksi. John raivostui aina vain enemmän. Aikaisemmin John ei ollut avoimesti raivoansa purkanut ulospäin. John halusi kostaa, kostoaan haudottuaan valitsi kostonsa kohteeksi katolisen kirkkorakennuksen. Hän uskoi, että kirkko oli tyhjä, kun hän sytytti sen tuleen. Pappi oli kirkossa ja paloi kirkon mukana. John joutui oikeuspsykiatriseen mielisairaalaan.
Kopp tutki Johnin kaksi kertaa oikeuspsykiatriseen laitokseen jouduttuaan. Kopp kuvaa, kuinka syyttäjä yritti Johnin oikeudenkäynnissä todistajana ollessaan tehdä hänet ja hänen tutkimusmetodinsa naurunalaiseksi kaikilla mahdollisilla keinoilla.
- Tohtori Kopp, ai niin, tehän ette vielä ollut tohtori (Koppilla oli jotain tutkinnosta puuttuvia opintoja tekemättä), syyttäjä aloitti.
Tuomarin kanssa sujui paremmin. Kopp kuvaa kuinka tuomari oli hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että ihmiset ovat välillä vähän hulluja. Täten Koppilla oli oikeuskäynnissä hieman mukavampaa.
Kopp kirjoittaa, että mikä tahansa itseensä tyytyväinen sisäpiiri tarvitsee aina ulkopuolisia surkimuksia, joihin itseään verrata. Määritelläkseen sisäpiiriläiset terveiksi ja ulkopuoliset sairaiksi. Poikkeavat tarjoutuvat itseensä tyytyväiselle sisäpiirille tai vaikka kokonaiselle yhteiskunnalle sopiviksi syntipukeiksi, joihin voi sijoittaa epälojaalisuuteen liittyviä ajatuksia. Tietoisia ja tiedostamattomia.
Kopp kirjoittaa, että supermielenterveiden psykologinen tasapaino vaatii, että on olemassa hyvin, hyvin mielisairaita, joihin voi oman pimeän hulluutensa sijoittaa. Koska jos oman ”kaksoisolentonsa” varjoon tulee vedetyksi mukaan, niin voi olla niin, ettei enää osaa sanoa kuka on mielisairas ja kuka ei.
Tapansa mukaan Kopp ottaa esimerkin kirjallisuudesta – Truman Capoten novelli (1951) ” The Headless Hawk” (”Päätön haukka”). Novelli on esimerkki siitä, ettei toisen mielisairautta voi hyväksikäyttää ilman, että joutuu itse mukaan toisen mielisairauteen. Novellissa järkevä nuorimies Vincent ihmettelee, miksi hän on aina tuntenut uteliasta viehtymystä eksenterikkoihin, omituisiin ihmisiin. Samaan tapaan kuin karnevaalien kummajaisiin. Kaikkiin kehen tämä nuorimies ihastui, olivat jollakin tavalla ihmisenä pielessä, rikki.
Yhtenä talvi-iltana New Yorkissa mies poistuu taidegalleriasta, jota hän pitää. Vincent tapaa liikkeen ulkopuolella omituisen nuoren naisen, joka ei tunnu tietävän minne on matkalla ja seuraa Vincentiä tämän kotiin. Muutamaa päivää myöhemmin sama nainen kantaa mukanaan rutistettua maalaustaan, jonka haluaa nyt myydä Vincentille. Nainen puhuu jotain epämääräistä ja epäjohdonmukaista, Vincent pyytää aukaisemaan maalauksen. Maalaus on omituinen päätön hahmo ja koko kokonaisuus hyvin, hyvin erikoinen.
Outo maalaus kuitenkin viehättää jollakin oudolla tavalla Vincentiä. Hän ostaa maalauksen ja laittaa sen kotiinsa takkiensa yläpuolelle. Vincent odottaa näkevänsä naisen uudestaan, mutta muutamaan kuukauteen naista ei vain näy. Hän käy jopa NMKY:n asuntolassa. Vincentin ystävät huomaavat hänen miettivän koko ajan jotakin ja arvelevat hänen rakastuneen.
Keväällä yllättäen Vincent tapaa naisen. Vincent pyytää nyt naisen mukaan kotiinsa. Naisen kanssa ei saa mitään keskustelua aikaiseksi, hän myötäilee vain. Lopulta kun nainen puhuu, Vincent ei ymmärrä mitä ja mistä hän puhuu. Erottaa vain, että nainen puhuu Mr. Destronellistä, aivan kuin kaikki tuntisivat hänet. Nainen, joka kutsuu itseään D.J:ksi, ei osaa kuvata miestä tarkemmin. Vähän kaikkien näköinen. Nainen alkaa ihmetellä, miksi hän on Vincentin kotona. Vincent koettaa sanoa, että nainen on hänen luonaan, koska hän rakastaa naista. Nainen vastaa jotakin, jota on taas ylivoimaisen vaikea ymmärtää.
Vincentille järjestely sopii ihanteellisesti, koska nainen ei pyydä mitään vastineeksi, ja suostuu kaikkeen, mitä Vincent pyytää. Valitettavasti D.J ei osaa kokata, minkä vuoksi he syövät naisen halvassa lempiravintolassa Automatissa, jossa hänen rääsyinen asunsa ei herätä huomiota.
Vincent koettaa olla huomaamatta naisen outoa ulkoista olemusta, hänen outoja tapojaan ja hänen omituisia huomautuksiansa, mutta tajuaa, ettei voi naista paljastaa ystävilleen, jotka huomaisivat suhteen ”hyväksikäyttävän” luonteen. Vähitellen sitoutuminen D.J:hin eristää Vincentin enemmän ja enemmän aikaisemmasta elämästään. Mitä mielisairaammaksi nainen käy, sitä enemmän Vincent vetäytyy normaaleista aikaisemmista kontakteistaan. Naisen kanssa olemisesta tulee kokopäivätoimi. Mitä harhaluuloisemmaksi nainen tulee, sitä enemmän Vincent alkaa pelätä, että jonakin päivänä naisen tappaa hänet.
Päästäkseen eroon naisesta, Vincent päättää lähteä pitkälle lomalle yksin. Vincent lähettää naisen ravintolaan, pakkaa naisen tavarat laukkuun ulko-oven ulkopuolelle ja lähtee itse lentokentälle.
Ensi kertaa kuukausiin, Vincent kokee olevansa turvassa ja mieleltään terve.
Pitkän ajan kuluttua Vincent palaa New Yorkiin, ajatelleen että on irti naisesta ja voi lopultakin palata takaisin tavalliseen entiseen elämäänsä. Tavata ystäviään. Vapaana naisen mielisairaudesta, Vincent voisi elää ”entistä elämäänsä”. Kunnes kuukausia myöhemmin Vincent pysähtyy istumaan katulampun alle. D.J ilmestyy hänen viereensä matkalaukun kanssa, sanaakaan sanomatta, kuin koditon lapsi. On nyt aivan selvää, ettei Vincent enää koskaan voi paeta D.J:tä eikä tämän mielisairautta.
Kopp jatkaa kertomalla, että joissakin perheissä oletetaan jonkun yhden perheenjäsenen ”kantavan” koko perheen hulluutta. Jos näin ei olisi, niin kunkin perheenjäsenen pitäisi miettiä ”hulluutta itsessään”. Supermieliterveet vanhemmat vaativat, että kaikki muut perheessä, paitsi identifioitu potilas, ovat ”täysin normaaleita”.
Kopp kertoo esimerkin myöhemmältä uraltaan yksityisenä psykoterapeuttina perheterapiaistunnoista. Kopp kirjoittaa, ettei ollut mitenkään epätavallista, että kun lapsen piti lähteä kotoaan ja jättää vanhemmat pärjäämään keskenään, niin kyseinen lapsi tuli psykoottiseksi. Perheterapiassa oli aluksi vastassa terveet vanhemmat ja mielisairas lapsi. Terapiaistuntojen myötä perhekuvio alkoi muuttua. Psykoottinen lapsi alkoi yksilöityä omaksi itsekseen. Psykoosi oli liian kauan palvellut vaihtoehtona lapsen viivästyneelle kotoa muuttamiselle. Vanhempien piti alkaa selvittää välinsä keskenään, ilman psykoottisesti oireilevaa ”yli-ikäistä” lasta.
Kopp kertoo Marysta, joka oli ensimmäisissä perheistunnoissa avoimen harhainen ja hajanainen lähes koko ajan. Kun joku kysyi häneltä jotakin, hän oli pahatuulisen mykkä. Kun vanhemmat yrittivät puhua keskenään, niin Mary aloitti sekavan uskonnollisen palopuheen, ikuisesta kadotuksesta tms. Oleellista perheelle oli perhemyytti, jonka mukaan Jumala oli ilmestynyt Marylle ja näistä ilmestyksistä hän mielisairaissa palopuheissaan puhui. Mary oli ilmestysten mukaan uusi neitsyt Maria, joka synnyttäisi toisen Kristuksen.
Kopp kirjoittaa, etteivät alkuun vanhemmat reagoineet, vaikka kuinka hullusti Mary perheterapiassa käyttäytyi. He kiinnittivät huomionsa Maryn huonoon ryhtiin ja vaatetuksen siisteyteen. Isä oli yhtä ilmeettömän mieliterve kuin vastaavasti tyttärensä oli mielisairas. Isä oli tietokoneasiantuntija, älykkö ja istunnoissa omissa maailmoissaan. Äiti oli pyhimys, joka uhrasi omat tarpeensa koko perheen tarpeille.
Mary alkoi muuttua mielisairaudestaan aluksi potilastovereidensa tuella. Hän alkoi kiinnittää huomion enemmän omaan elämäänsä. Mary alkoi kiinnostua maallisista asioista, hän tuli elävämmäksi ja nätimmäksi. Perheistunnossa hän ilmoitti saaneensa työpaikan ja muuttavansa omaan asuntoon. Muut nuoret potilaat ja terapeutit olivat innoissaan muutoksesta. Vain Maryn vanhemmat olivat kauhuissaan.
Vanhemmat alkoivat esittää huolta Maryn itsekseen pärjäämisestä.
- Me tiedämme, miten sairas Mary on, hän ei pärjää yksin, vanhemmat kertoivat.
Mary koetti sanoa, että hän on muuttunut.
- Nyt tiedän, että kun tulin terapiaan, olin sairas. Pelkäsin seksiä, ja pelkäsin elämää. Luulin todella, että Jumala oli minut valinnut. Nyt ymmärrän, että se oli vain minun mielikuvitustani. Eivät ne olleet taivaallisia ääniä, joita kuulin. Ne olivat osa pääni mielisairautta.
Mielisairaan tyttären tervehtyminen pelotti ja hämmensi vanhempia. Isä ei ollut enää perheistunnoissa omissa maailmoissaan, hän kyynelehtien vastusti tyttären vastasyntynyttä mielenterveyttä.
- Älä kiellä meidän Herraamme, isä aneli.
- Et voi varma, että ne olivat vain mielisairautta, isä jatkoi.
Isä jatkoi äidin säestämänä, että raamatullisissa kirjoituksissa kirjoitetaan, että Jumala puhuu suoraan erityisesti valituille puhtaille sieluille. Isä vaati, ettei Mary hylkää kutsumustaan, altistu lihalle ja vaaranna joutumasta ikuiseen kadotukseen. Terapeutti vastusti isää ja tämän destruktiivista tarvetta pitää Mary mielisairaana.
Tulevissa perheistunnoissa Mary tervehtyi yhä enemmän ja isä tuli yhä mielisairaammaksi. Isä ilmoittikin yhdessä perheistunnossa, että nyt Jumala oli puhunut hänelle. Jumala oli käskenyt isän aloittaa pyhän ristiretken psykoterapiaa vastaan. Jumala oli ohjeistanut isää ilmoittamaan asiasta kirkkonsa papille, kuinka psykoterapia korruptoi jumalalliset näyt harhoiksi.
- Olen kertonut kaikille perheille, miten skandaalimaisesti herjaatte jumalallisia ilmoituksia. Teille ei tule yhtään uskovaista perhettä. Olen lähettänyt piispalle viestin, kuinka tuhoatte uskoa. Te ja muut juutalaiset kommunistiset kallonkutistajat, isä julisti.
Kopp kirjoittaa, että yksittäisen perheenjäsenen ajaminen mielisairaaksi on äärimmäinen ratkaisu jakautuneeseen minään. Rohkeimmat perheterapeutit väittivät 1980-luvulla, että ainut ”terve reaktio” mielisairaassa perheessä on tulla mielisairaaksi ja sitä kautta päästä eroon ”perheen ja suvun mielisairaudesta”.
Koppin mukaan useimmat meistä menevät elämässä läpi joutumatta mielisairaan tai hänen huoltajansa rooliin. Useimmat eivät päädy edes persoonallisuuden vertikaaliseen, horisontaaliseen tai vääristyneeseen jakautumiseen. Taistelu, jota useimmat meistä elämässään käyvät, on väistämättömien sisäisten ristiriitojen itsensä ilmaisu ja niiden suhde perinteiseen moraalisuuteen. Myös valintamme järjen ja mielikuvituksen sekä paljastuvien halujemme välillä säilyttäen samalla muista erillisen identiteettimme.
Lappeenrannassa 22.8.2021
Kirjan kolmannen osan Contradictions (” Omaan minään liittyvät ristiriitaisuudet”) toinen luku on kirjan 11. luku, jonka Kopp on nimennyt Your Craziness or Mine? (” Sinun hulluutesi vai minun?”).
Kopp aloittaa luvun kertomalla, että hulluksi tuleminen voi olla kauhistuttava kokemus. Sisäinen mielikuvitus luullaan erehdyksellisesti ulkoisiksi tapahtumiksi. Mielikuvitusta ja todellisuutta ei enää erota toisistaan. Hämillään kokemuksista, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä ja uhattuna reaktioilla, joita ei voi ennakoida – psykoottinen on mielensä sekavuuden valtaansa ottamana. Toisten kanssa jaetun todellisuudentajun menettäneenä henkilö on psykoosissaan avuton, toivoton, hukassa ja yksin.
Kopp muistuttaa, että olla peloissaan ei ole samaa kuin olla vaarassa. Joskus hulluuden sietäminen voi olla palkitsevaa. Järjettömät ajatukset voivat sisältää tunnistamatonta luovaa inspiraatiota. Mielikuvituksen valloilleen laskeminen voi tuoda elävää väriä tylsään elämään. Määrätietoinen mielenterveyden korostaminen tulee pian mielenterveyden irvikuvaksi - itseriittoiseksi omahyväisyydeksi. Vaatimus, että pitää koko ajan olla realistinen ja järkevä tekee elämästä tylsää, tyhjentäen elämästä karikatyyrisen hauskuuden ja villin seikkailun.
Päästäkseen arkipäiväisen yksitoikkoisuuden tuolle puolen, on joskus tietoisesti vaiennettava mielemme kriittiset päätelmät, joita kutsumme ”mielenterveydeksi”. Muuttunut tietoisuudentila voi rikastaa kokemustamme. Halustamme hullutella voi tuoda tylsään arkeen vaihtelua.
Päätelmämme siitä, mikä mielenterveyttä ja mielensairautta oli Koppin mielestä 1980-luvulla kivuliaan tarkasti rajattu. Lapsena opimme, että käyttäytyminen, joka sai vanhempamme tuntemaan epämukavuutta, oli ”typerää”. Joistakin käyttäytymisestämme rangaistiin, joitakin siedettiin ajattelemattomuutena. Häpäisemällä meitä, tiettyä käyttäytymistä luokiteltiin ”hulluksi”. Tämän myötä useimmat meistä, Koppin mukaan, opimme kieltämään, miten hulluja toisinaan olimme.
Puolustauduimme täydelliseen ”mielenterveyteen” kasvaessamme toisten omituisten tapojen julmasti tuomitsemana ja ohjaamana. Mitä määrätietoisemman mielenterveeksi tulimme, sitä enemmän hulluja löysimme ympärillämme. Nuo toiset toimivat mielemme varjoina, omien hyväksymättömien mielemme mielikuvituksen tuotteidemme projisointeina toisiin ihmisiin. Suurin osa meidän kriittisistä diagnostisista arvioistamme toisista tulevat ajattelematta. Jotkut projektiot sylkäisemme vihaisina argumentteina väittelyissä toisten kasvoille. Jotkut toisten arvosteluista olivat hyväntahtoisia yrityksiä auttaa toisia ”heidän parhaakseen”.
Kopp kirjoittaa, että mielenterveystyön ammattilaisina meillä on suurempi valtakirja kuin useimmilla muilla ihmisillä vahvistaa oman hulluutemme kieltäminen. Kopp kirjoittaa, kuinka hän uransa alkuvaiheessa psykologina tutki ja diagnosoi valtion mielisairaalassa seksuaalirikollisia. Tutkimukset olivat osa hoito- ja kuntoutussuunnitelmaa näille potilaille. Joskus tutkimustulokset ulottuivat kliinistä tilannetta pidemmälle – määrittelivät sitä, kuinka pitkä rangaistus tulisi, pidentyisikö rangaistus vai jopa kuolemanrangaistus asetettaisiin.
Kopp kertoo eräästä potilaastaan Howardista – poikamaisen kohtelias ja järkevä nuorimies, joka tuntui olevan väärässä paikassa oikeuspsykiatrisessa laitoksessa. Hän oli tunnettu kotikaupungissaan ” hyvänä sieluna, joka oli kova työntekijä, luki säännöllisesti Raamattua, eikä koskaan tuottanut ongelmia”. Ennen 28. ikävuotta hän ei ollut aiheuttanut mitään ongelmia. Tuon syntymäpäivän aamuna hän koki näyn, että hän on Herran kostaja. Oman mielensä pimeyden muihin heijastaen, hän alkoi nähdä syntisiä kaikkialla. Seuraavan 45 minuutin aikana hän ampui 12 ihmistä kuoliaaksi ja haavoitti viittä, ennen kuin poliisi riisui hänet aseista. Koppin mukaan Howard kertoi tarinansa ilman mitään kiihtymistä tai katumusta.
- Heidän ei olisi pitänyt tehdä niitä pahoja tekoja, mielisairaaksi tullut mies selitti.
Howardin uskonnolliset harhaluulot palvelivat hänelle itselleen linnakkeena hänen liian-hyvää-ollakseen-totta yksinkertaisen puhtaan sydämen ja itselleen myöntämättömien syntiyllykkeiden, jotka hän projisoi toisiin, välillä. Projektioidensa varjot ampumalla, hän kykeni säilyttämään idealisoidun kuvan itsestään turvallisesti kaukana siitä, että hän olisi tehnyt mitään väärää tai olisi mielisairas.
Howardin tapaus sai runsaasti julkisuutta. Mieleltään terveet kansalaiset olivat (ja ovat) uteliaita niistä kaikista kamalista asioista, mitä oli tehty ja mitä he eivät itse koskaan pystyisi tekemään. Kopp kirjoittaa, että – valitettavasti - jotkut rajatilapersoonallisuudet, voivat saada näistä tapahtumista ”tartunnan”. Ahdistuneesti hauraassa psyykkisessä tasapainossa pinnallisesti olevat rajatilapersoonallisuudet ja heidän mielessään syvemmällä jylläävät arkaaiset äärimmäiset nälän ja raivon tunteet, olivat (ja ovat) helpommin Howardin tapaisen hulluuden tartuttamia. Howardin ammuskelu sai tuolloin 1980-luvulla (kuten myöhempinä aikoinakin) ”seuraajia” ja seurasi sarja mielettömiä ammuskeluja. Howardia matkinut Bob joutui myös oikeuspsykiatriseen laitokseen ”sankarinsa” jälkiä seuraten, vain saadakseen lopuksi muilta potilailta tietää, ettei hänen sankarinsa ollut muuta kuin ”hintti pikkurikollinen”.
Kopp kirjoittaa 1980-luvun hengessä, kuinka psykoottiset joskus tekevät (act out) terveempien ja mieleltään tasapainoisempien kiellettyjä fantasioita todeksi. Kopp kirjoittaa, että vain harva marginaali-ihminen voi väittää todistetusti mielisairasta sankariksi. Suurempi yhteisö voi tuomita mielisairaan hylkiön, vaikka tämä ”yhteiskunnan vihollinen” voi toimia ”salaisena asiamiehenä” näille hänet tuomitseville mieleltään terveimmille kansalaisille.
Kopp kertoo esimerkin Johnista, joka poltti katolisen kirkon ja sen mukana tarkoittamatta kyseisen kirkon papin. Kopp kirjoittaa, että liberaalisti asennoitunut psykiatrinen henkilökunta osoitti outoa uteliasta sympatiaa Johnin rikosta kohtaan. Tosiasioista huolimatta Johnin teko johti kieroon huomioon, että ” antikatolilaisuus on liberaalien antisemitismiä”.
John kutsui itseään Pravdaksi (venäjänkielinen sana totuus), hän tunnusti avoimesti vihansa katolista kirkkoa kohtaan. Pravda kertoi olevansa kaksituhatta vuotta sitten toiselle planeetalle karkoitettu. Alun perin hän oli kertomansa mukaan Antikristus. Kristillisyyden alennustilan vuoksi – uskonpuhdistus, bolsevikkinen marxismi ja seksuaalinen modernismi- olivat päättäneet hänen karkotuksensa. Tuhoamalla nyt dekadentti katolinen kirkko, hän synnyttäisi tahrattoman Näkymättömän Todellisen Kristillisen Kirkon. Todisteena pyhästä missiostaan, Pravda näytti kristilliset merkit kehossaan, jotka oli saanut käsiinsä ja otsaansa paetessaan poliisia sähköisen aidan yli – hänen kertomansa mukaan hänen ristiinnaulitsemisessansa. Pravda oli lukenut Johnista lehdestä ja tiedusteli Koppilta, oliko John jo tunnustanut kirkon polttamisteon, jos ei, niin hän voisi ottaa teon kontolleen. Kopp kertoi, ettei voinut puhua toisten potilaiden asioista hänelle, kuten ei hänen asioitansa kenellekään muulle.
Kopp kertoo Johnin koko tarinan. John oli kasvanut New Jerseyssä itsensä eristäneessä alakulttuurissa, jossa Johnin outouttaan ja kyvyttömyyttään oli siedetty, eikä hän koskaan ollut vaarallinen. Hänen sallittiin olla oma itsensä ja elättää itsensä yhteisössä. Paljon sallivuutta, vähän vaatimuksia Johnille yhteisö asetti.
John oli aina ollut hidas, ei täysin tyhmä. Hän oppi ottamaan iisisti, ei aiheuttanut ongelmia ja oppi hautaamaan voimakkaat mielenliikkeensä kuorensa alle yhteisön pilkkaamisesta ja välinpitämättömyydestä huolimatta.
John oli myös hidas kiinnostumaan naisista. Yhteisön ulkopuolinen nainen, joka oli työhön yhteisön alueelle, sai Johnin kiinnostumaan itsestään. Vaikutti siltä, että nainen oli hyväksynyt Johnin vähän kiusallisen huomion, vaikkei nainen koskaan ollut välittänyt Johnista. Ehkä Johnin ihailu täytti jotain tyhjyyttä naisen elämässä. Tai ehkä nainen halusi hyväksikäyttää tyhmää Johnia, joka oli vähän yksinkertainen.
John halusi seurustella naisen kanssa, mutta nainen sanoi, että vaikka hän paljon piti Johnista, ei hän koskaan voisi olla ”vakavissaan” hänen kanssansa. Jos John ei kääntyisi protestanttisuudesta katolilaiseksi, ei heillä voisi olla yhteistä tulevaisuutta. John luuli, että jos hän kääntyisi katolilaiseksi, niin he menisivät naimisiin. Vaikutti siltä, että nainen yritti tällä estää vakavammat lähentelyt.
Epäröimättä John hyväksyi kääntymisen katolilaiseksi. Hän tekisi mitä vain nainen tahtoisi. John luuli, että hän voisi helposti kääntyä katolilaiseksi. John luuli, että vain suullinen lupaus, joskus sunnuntaisin kirkossakäynti, muttei tiennyt, että kääntymykseen tarvitaan katolilaisuuden kurssin suorittaminen. John oli juuri ja juuri selvinnyt koulusta. Tieto, että kurssi pitäisi suorittaa, sai Johnin täysin suunniltaan.
Mutta John oli rakastunut ja päätti yrittää suorittaa kurssin. Hän yritti, yritti ja yritti – muttei millään läpäissyt kurssia. Raivo alkoi tunkea turhautumisten alta. Raivoa ei voinut kohdistaa naiseen, vaan John koki katolisen kirkon nöyryyttävän häntä. Kirkko olisi hyvin voinut sanoa ok, mutteivat he halunneet tehdä niin. Sen sijaan, hänen piti opiskella jotain, mitä ei selvästi oppinut. Roomalaiskatolinen kirkko ja tämän opit olivat liian abstrakteja Johnille opittavaksi. John raivostui aina vain enemmän. Aikaisemmin John ei ollut avoimesti raivoansa purkanut ulospäin. John halusi kostaa, kostoaan haudottuaan valitsi kostonsa kohteeksi katolisen kirkkorakennuksen. Hän uskoi, että kirkko oli tyhjä, kun hän sytytti sen tuleen. Pappi oli kirkossa ja paloi kirkon mukana. John joutui oikeuspsykiatriseen mielisairaalaan.
Kopp tutki Johnin kaksi kertaa oikeuspsykiatriseen laitokseen jouduttuaan. Kopp kuvaa, kuinka syyttäjä yritti Johnin oikeudenkäynnissä todistajana ollessaan tehdä hänet ja hänen tutkimusmetodinsa naurunalaiseksi kaikilla mahdollisilla keinoilla.
- Tohtori Kopp, ai niin, tehän ette vielä ollut tohtori (Koppilla oli jotain tutkinnosta puuttuvia opintoja tekemättä), syyttäjä aloitti.
Tuomarin kanssa sujui paremmin. Kopp kuvaa kuinka tuomari oli hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että ihmiset ovat välillä vähän hulluja. Täten Koppilla oli oikeuskäynnissä hieman mukavampaa.
Kopp kirjoittaa, että mikä tahansa itseensä tyytyväinen sisäpiiri tarvitsee aina ulkopuolisia surkimuksia, joihin itseään verrata. Määritelläkseen sisäpiiriläiset terveiksi ja ulkopuoliset sairaiksi. Poikkeavat tarjoutuvat itseensä tyytyväiselle sisäpiirille tai vaikka kokonaiselle yhteiskunnalle sopiviksi syntipukeiksi, joihin voi sijoittaa epälojaalisuuteen liittyviä ajatuksia. Tietoisia ja tiedostamattomia.
Kopp kirjoittaa, että supermielenterveiden psykologinen tasapaino vaatii, että on olemassa hyvin, hyvin mielisairaita, joihin voi oman pimeän hulluutensa sijoittaa. Koska jos oman ”kaksoisolentonsa” varjoon tulee vedetyksi mukaan, niin voi olla niin, ettei enää osaa sanoa kuka on mielisairas ja kuka ei.
Tapansa mukaan Kopp ottaa esimerkin kirjallisuudesta – Truman Capoten novelli (1951) ” The Headless Hawk” (”Päätön haukka”). Novelli on esimerkki siitä, ettei toisen mielisairautta voi hyväksikäyttää ilman, että joutuu itse mukaan toisen mielisairauteen. Novellissa järkevä nuorimies Vincent ihmettelee, miksi hän on aina tuntenut uteliasta viehtymystä eksenterikkoihin, omituisiin ihmisiin. Samaan tapaan kuin karnevaalien kummajaisiin. Kaikkiin kehen tämä nuorimies ihastui, olivat jollakin tavalla ihmisenä pielessä, rikki.
Yhtenä talvi-iltana New Yorkissa mies poistuu taidegalleriasta, jota hän pitää. Vincent tapaa liikkeen ulkopuolella omituisen nuoren naisen, joka ei tunnu tietävän minne on matkalla ja seuraa Vincentiä tämän kotiin. Muutamaa päivää myöhemmin sama nainen kantaa mukanaan rutistettua maalaustaan, jonka haluaa nyt myydä Vincentille. Nainen puhuu jotain epämääräistä ja epäjohdonmukaista, Vincent pyytää aukaisemaan maalauksen. Maalaus on omituinen päätön hahmo ja koko kokonaisuus hyvin, hyvin erikoinen.
Outo maalaus kuitenkin viehättää jollakin oudolla tavalla Vincentiä. Hän ostaa maalauksen ja laittaa sen kotiinsa takkiensa yläpuolelle. Vincent odottaa näkevänsä naisen uudestaan, mutta muutamaan kuukauteen naista ei vain näy. Hän käy jopa NMKY:n asuntolassa. Vincentin ystävät huomaavat hänen miettivän koko ajan jotakin ja arvelevat hänen rakastuneen.
Keväällä yllättäen Vincent tapaa naisen. Vincent pyytää nyt naisen mukaan kotiinsa. Naisen kanssa ei saa mitään keskustelua aikaiseksi, hän myötäilee vain. Lopulta kun nainen puhuu, Vincent ei ymmärrä mitä ja mistä hän puhuu. Erottaa vain, että nainen puhuu Mr. Destronellistä, aivan kuin kaikki tuntisivat hänet. Nainen, joka kutsuu itseään D.J:ksi, ei osaa kuvata miestä tarkemmin. Vähän kaikkien näköinen. Nainen alkaa ihmetellä, miksi hän on Vincentin kotona. Vincent koettaa sanoa, että nainen on hänen luonaan, koska hän rakastaa naista. Nainen vastaa jotakin, jota on taas ylivoimaisen vaikea ymmärtää.
Vincentille järjestely sopii ihanteellisesti, koska nainen ei pyydä mitään vastineeksi, ja suostuu kaikkeen, mitä Vincent pyytää. Valitettavasti D.J ei osaa kokata, minkä vuoksi he syövät naisen halvassa lempiravintolassa Automatissa, jossa hänen rääsyinen asunsa ei herätä huomiota.
Vincent koettaa olla huomaamatta naisen outoa ulkoista olemusta, hänen outoja tapojaan ja hänen omituisia huomautuksiansa, mutta tajuaa, ettei voi naista paljastaa ystävilleen, jotka huomaisivat suhteen ”hyväksikäyttävän” luonteen. Vähitellen sitoutuminen D.J:hin eristää Vincentin enemmän ja enemmän aikaisemmasta elämästään. Mitä mielisairaammaksi nainen käy, sitä enemmän Vincent vetäytyy normaaleista aikaisemmista kontakteistaan. Naisen kanssa olemisesta tulee kokopäivätoimi. Mitä harhaluuloisemmaksi nainen tulee, sitä enemmän Vincent alkaa pelätä, että jonakin päivänä naisen tappaa hänet.
Päästäkseen eroon naisesta, Vincent päättää lähteä pitkälle lomalle yksin. Vincent lähettää naisen ravintolaan, pakkaa naisen tavarat laukkuun ulko-oven ulkopuolelle ja lähtee itse lentokentälle.
Ensi kertaa kuukausiin, Vincent kokee olevansa turvassa ja mieleltään terve.
Pitkän ajan kuluttua Vincent palaa New Yorkiin, ajatelleen että on irti naisesta ja voi lopultakin palata takaisin tavalliseen entiseen elämäänsä. Tavata ystäviään. Vapaana naisen mielisairaudesta, Vincent voisi elää ”entistä elämäänsä”. Kunnes kuukausia myöhemmin Vincent pysähtyy istumaan katulampun alle. D.J ilmestyy hänen viereensä matkalaukun kanssa, sanaakaan sanomatta, kuin koditon lapsi. On nyt aivan selvää, ettei Vincent enää koskaan voi paeta D.J:tä eikä tämän mielisairautta.
Kopp jatkaa kertomalla, että joissakin perheissä oletetaan jonkun yhden perheenjäsenen ”kantavan” koko perheen hulluutta. Jos näin ei olisi, niin kunkin perheenjäsenen pitäisi miettiä ”hulluutta itsessään”. Supermieliterveet vanhemmat vaativat, että kaikki muut perheessä, paitsi identifioitu potilas, ovat ”täysin normaaleita”.
Kopp kertoo esimerkin myöhemmältä uraltaan yksityisenä psykoterapeuttina perheterapiaistunnoista. Kopp kirjoittaa, ettei ollut mitenkään epätavallista, että kun lapsen piti lähteä kotoaan ja jättää vanhemmat pärjäämään keskenään, niin kyseinen lapsi tuli psykoottiseksi. Perheterapiassa oli aluksi vastassa terveet vanhemmat ja mielisairas lapsi. Terapiaistuntojen myötä perhekuvio alkoi muuttua. Psykoottinen lapsi alkoi yksilöityä omaksi itsekseen. Psykoosi oli liian kauan palvellut vaihtoehtona lapsen viivästyneelle kotoa muuttamiselle. Vanhempien piti alkaa selvittää välinsä keskenään, ilman psykoottisesti oireilevaa ”yli-ikäistä” lasta.
Kopp kertoo Marysta, joka oli ensimmäisissä perheistunnoissa avoimen harhainen ja hajanainen lähes koko ajan. Kun joku kysyi häneltä jotakin, hän oli pahatuulisen mykkä. Kun vanhemmat yrittivät puhua keskenään, niin Mary aloitti sekavan uskonnollisen palopuheen, ikuisesta kadotuksesta tms. Oleellista perheelle oli perhemyytti, jonka mukaan Jumala oli ilmestynyt Marylle ja näistä ilmestyksistä hän mielisairaissa palopuheissaan puhui. Mary oli ilmestysten mukaan uusi neitsyt Maria, joka synnyttäisi toisen Kristuksen.
Kopp kirjoittaa, etteivät alkuun vanhemmat reagoineet, vaikka kuinka hullusti Mary perheterapiassa käyttäytyi. He kiinnittivät huomionsa Maryn huonoon ryhtiin ja vaatetuksen siisteyteen. Isä oli yhtä ilmeettömän mieliterve kuin vastaavasti tyttärensä oli mielisairas. Isä oli tietokoneasiantuntija, älykkö ja istunnoissa omissa maailmoissaan. Äiti oli pyhimys, joka uhrasi omat tarpeensa koko perheen tarpeille.
Mary alkoi muuttua mielisairaudestaan aluksi potilastovereidensa tuella. Hän alkoi kiinnittää huomion enemmän omaan elämäänsä. Mary alkoi kiinnostua maallisista asioista, hän tuli elävämmäksi ja nätimmäksi. Perheistunnossa hän ilmoitti saaneensa työpaikan ja muuttavansa omaan asuntoon. Muut nuoret potilaat ja terapeutit olivat innoissaan muutoksesta. Vain Maryn vanhemmat olivat kauhuissaan.
Vanhemmat alkoivat esittää huolta Maryn itsekseen pärjäämisestä.
- Me tiedämme, miten sairas Mary on, hän ei pärjää yksin, vanhemmat kertoivat.
Mary koetti sanoa, että hän on muuttunut.
- Nyt tiedän, että kun tulin terapiaan, olin sairas. Pelkäsin seksiä, ja pelkäsin elämää. Luulin todella, että Jumala oli minut valinnut. Nyt ymmärrän, että se oli vain minun mielikuvitustani. Eivät ne olleet taivaallisia ääniä, joita kuulin. Ne olivat osa pääni mielisairautta.
Mielisairaan tyttären tervehtyminen pelotti ja hämmensi vanhempia. Isä ei ollut enää perheistunnoissa omissa maailmoissaan, hän kyynelehtien vastusti tyttären vastasyntynyttä mielenterveyttä.
- Älä kiellä meidän Herraamme, isä aneli.
- Et voi varma, että ne olivat vain mielisairautta, isä jatkoi.
Isä jatkoi äidin säestämänä, että raamatullisissa kirjoituksissa kirjoitetaan, että Jumala puhuu suoraan erityisesti valituille puhtaille sieluille. Isä vaati, ettei Mary hylkää kutsumustaan, altistu lihalle ja vaaranna joutumasta ikuiseen kadotukseen. Terapeutti vastusti isää ja tämän destruktiivista tarvetta pitää Mary mielisairaana.
Tulevissa perheistunnoissa Mary tervehtyi yhä enemmän ja isä tuli yhä mielisairaammaksi. Isä ilmoittikin yhdessä perheistunnossa, että nyt Jumala oli puhunut hänelle. Jumala oli käskenyt isän aloittaa pyhän ristiretken psykoterapiaa vastaan. Jumala oli ohjeistanut isää ilmoittamaan asiasta kirkkonsa papille, kuinka psykoterapia korruptoi jumalalliset näyt harhoiksi.
- Olen kertonut kaikille perheille, miten skandaalimaisesti herjaatte jumalallisia ilmoituksia. Teille ei tule yhtään uskovaista perhettä. Olen lähettänyt piispalle viestin, kuinka tuhoatte uskoa. Te ja muut juutalaiset kommunistiset kallonkutistajat, isä julisti.
Kopp kirjoittaa, että yksittäisen perheenjäsenen ajaminen mielisairaaksi on äärimmäinen ratkaisu jakautuneeseen minään. Rohkeimmat perheterapeutit väittivät 1980-luvulla, että ainut ”terve reaktio” mielisairaassa perheessä on tulla mielisairaaksi ja sitä kautta päästä eroon ”perheen ja suvun mielisairaudesta”.
Koppin mukaan useimmat meistä menevät elämässä läpi joutumatta mielisairaan tai hänen huoltajansa rooliin. Useimmat eivät päädy edes persoonallisuuden vertikaaliseen, horisontaaliseen tai vääristyneeseen jakautumiseen. Taistelu, jota useimmat meistä elämässään käyvät, on väistämättömien sisäisten ristiriitojen itsensä ilmaisu ja niiden suhde perinteiseen moraalisuuteen. Myös valintamme järjen ja mielikuvituksen sekä paljastuvien halujemme välillä säilyttäen samalla muista erillisen identiteettimme.
Lappeenrannassa 22.8.2021