Toiminnot

Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa XII Vielä toinen jota emme tunne

Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa XII – Another Whom We Do Not Know (”Vielä toinen jota emme tunne”).
 
Kirjan neljännen osan All of Me (” Kaikki minusta”) ensimmäinen luku on kirjan 12. luku, jonka Kopp on nimennyt Another Whom We Do Not Know (”Vielä toinen, jota emme tunne”).
 
Kopp aloittaa luvun lauseella: Lopulta, kaikkien persoonallisuus on jakautunut. Niilläkin, jotka ovat kasvaneet lähes optimaalisissa turvallisuuden, tuen ja huolenpidon ilmapiirissä on alttiutta olla omistamatta tiettyjä minän piirteitä. Kuitenkaan ei niin äärimmäisiä ja kaiken käsittäviä kuin patologisessa minän jakautumisessa. Vaikka minän tiettyjen osien omistamattomuus tarjoaa arjen suojaa, niin sillä on hintansa. Hinta on suurempi pysyvissä persoonallisuuden jakautumisissa, mutta psykopatologian outoudet ovat vähäisessä määrin ilmeisiä kaikille ihmisille.
 
Koppin mukaan neurootikot ja luonnehäiriöiset eivät halua tunnistaa ja tunnustaa tiettyjä minän piirteitä, mikä voisi olla opettavaista myös vähemmän dramaattisesti vaurioituneille muille ihmisille. 
-       ´Patients´ are just like everyone else, only more so, kirjoittaa Kopp.
 
Potilaat ovat kuin kuka tahansa, mutta vain enemmän niin. Ja samalla tavalla kuin terapia auttaa enemmän vaurioituneita, se voi toimia ohjeena vähemmän persoonallisuudeltaan vaurioituneiden itsensä hyväksymiselle. Ennen itsensä hyväksymisen laajentamista Koppin mukaan on lisättävä tietoisuutta siitä, miltä tuntuu omata minä (self). Minän ja ei-minän raja on enemmän kuin pelkkä abstrakti käsite. Minän rajat voidaan kokea hyvin varhaiskantaisella, primitiivisellä tavalla. 
 
Suurimman osan ajasta emme ole ”itsetietoisia” psykologisesta ”minästä” emmekä kehomme fyysisistä rajoista. Mutta niiden tullessa uhatuksi, tulemme epämiellyttävän tietoisiksi niiden hyväksyttävästä ja ei-hyväksyttävästä sisällöstä. Sisällöstä, joka ei sovi yhteen omakuvamme (self-image) kanssa. 
 
Fyysisellä tasolla Koppin mielestä esimerkiksi käy sylki. Paha tai vieras maku suussa pakottaa sylkäisemään. Sama sylki, joka vielä äsken oli suussa luonnollinen osa itseäni, on muuttunut joksikin iljettäväksi ja veden saastuttavaksi, kun syljen on lasiin sylkäissyt. Todellisuudessa ei vesi eikä sylki ole muuttunut, mutta käsityksemme niistä on muuttunut. Oma keho ei ole muuttunut ei-hyväksyttäväksi, mutta mielikuva syljetyn veden juomisesta on. Sama syljen ja veden sekoittuminen suussa ei herätä syljetyn veden juomisen mielikuvaa tavallisesti vettä juodessamme.
 
Kopp kirjoittaa kategorisesti, ettei ole mitään tapaa todella tietää keitä me todellisuudessa olemme. Se mitä voimme tietää on käsitys itsestämme (self-concept). Tämä mielikuva ei ole ”todellinen minämme”, se on kuva minästä (picture of the self), kokoelma parhaista toiveistamme ja pahimmista peloistamme siitä, keitä todella olemme. Jokaisella on minäkuva, käsitys itsestämme.
 
Minäkuvan julkinen puoli on tehty toivottavista piirteistä, todellisista tai kuvitelluista. Tämä on se, mitä esitämme muille. On houkuttelevaa ottaa tämä ihannointi todellisena esityksenä siitä, keitä me todellisuudessa olemme. 
 
Elämämme alusta lähtien, elämämme maailmassa, joka vain epätäydellisesti soveltuu yksilöllisiin tarpeisiimme. Meidän täytyy oppia sopeutumaan, tai me kuolemme. Tunne-elämässä henkiinjäämiseen kuuluu, mitä suurimmassa määrin, ylläpitää itsetuntoamme. Mikäli emme tunne itseämme riittävän hyväksi, elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. 
 
Toisinaan, vain peilistä näkyvä minämme on ainut hyvänolon lähteemme. Riippumatta kuinka kurjaksi tunnemme olomme sisällämme, voimme kyetä ylläpitämään sosiaalista minäkuvaa, joka tuntuu hyväksyttävältä. Tämä kuva ei ole välttämättä se, miten muut meidät näkevät. Pikemminkin se on heijastus siitä, miten kuvittelemme toisten näkevän meidät. 
 
Meidän kaikkien on opittava hallitsemaan ristiriitaisuuksia, joita sisältyy arvokkaamman julkisen minäkuvamme ja enemmän kyseenalaisen sisäisen, yksityisen piilossa olevan minämme välille. Jotkut yksityisen minämme piirteet ovat niin sopimattomia idealisoituun omakuvaamme, että ne täytyy olla huomioimatta, kieltää ne tai olla niitä omistamatta ja tunnustamatta. Näiden piirteiden tunkeminen tietoisuutemme varjoon säästää meidät sietämättömältä itsemme mustamaalaamiselta – häpeän ja syyllisyyden tunteilta. Jotkut näistä ”kauheista salaisuuksista” ovat niin uhkaavia itsetunnollemme, että kätkemme ne sekä muilta että itseltämme. 
 
Kopp kirjoittaa, että on ironista, että mitä enemmän koetamme näitä itsemme hyväksymättömiä piirteitä muilta salata, sitä enemmän ne näkyvät. Petämme vain itseämme. Ja mikä vielä pahempaa, piirteet, joita koetamme muilta salata, saattavat olla helposti muiden hyväksyttävissä. Jotkut voivat rakastaa meitä vaatimatta, että meidän pitäisi olla jotakin muuta kuin mitä olemme. 
 
Kopp tunnustaa, että suurta osaa hänen elämäänsä piinasivat julmat itsearviot, jotka tarpeettomasti jakoivat hänen persoonallisuuttaan. Aivan liian usein hän antautui houkutukselle näytellä itsestään ”aitoa” mielikuvaa, joka oli harhaanjohtava, mielistelevä ja pystytetty muodollinen muotokuva. Toivotun mielikuvan poseeraus ryösti elämästä spontaanisuuden ja minimoi mahdollisuudet uusiin kokemuksiin. Kuinka usein hän tyytyi mitättömiin moraalisiin voittoihin. Kaikki, mitä tarvitsi sellaisina aikoina tehdä, oli vakuuttaa itsensä jälleen kerran, että hänellä oli oikeus – jälleen kerran – salata haavoittuvuutensa. ” En vi**u avaudu”.
 
Kopp kirjoittaa, että hän on menestyksellisesti välttänyt itsetuntonsa alentamista, mutta vain sillä hinnalla, että on menettänyt kaikki mahdollisuutensa kasvattaa omanarvon tunnetta. Turvallisuus aiheuttaa samalla mahdollisuuksien menettämistä. Joissakin tilanteissa, ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin jakaa minänsä. Mutta kaikella minän osien omistamattomuudella on hintansa. Kuten kaikilla sisäisen turvallisuuden toimilla, jakautuneen minän linnoittamisella kulutetaan suhteettoman paljon voimavaroja linnoituksen tarjoamaan turvaan nähden. 
 
Kopp jatkaa, että kuten sinä, niin hänkin päätyy jonglööräämään liian monen minän välillä. Elämä näyttäytyy joskus surkealta makuuhuonefarssilta, joka tarjoaa enemmän nolostumista kuin viihdytystä. Ellemme opi elämään joidenkin paljastettujen ja salattujen minämme ristiriitojen kanssa, niin johdonmukaisuuden puute tekee henkilökohtaisen identiteettimme tekopyhäksi, kokemuksemme epätodelliseksi ja elämämme merkityksettömäksi. 
 
Maailmaa ei ole pystytetty kohtaamaan meidän tarpeitamme. Kukaan ei näe meitä maailmankaikkeuden keskipisteenä. Elämän meistä kiinnostumaton ja epätäydellinen asetelma pakottaa meidät tekemään sitä, mitä meille merkitykselliset ihmiset vaativat. Meidän pitää karsia muille sopimaton käyttäytymisemme. Vaikka halveksimme valheellisen minän ( false self) todellisia motiiveja, me säilytämme kätketyt ja epäyhtenäiset yksityiset ajatuksemme, tunteemme ja toiveemme. Opimme käyttäytymään tavalla, jolla toiset toivovat meidän käyttäytyvän, vaikka tiedämme, ettei se esitys ole todellinen minämme. Mutta kuten kaikki demoniset jutut, kehittämämme valheellinen minä tarkoitettuna petosyrityksenä karkaa käsistä. Jonkin ajan kuluttua, esittämämme valheet alkavat tuntua todelta. Valheellinen minä voi lopulta olla ainoa todellisuus, jonka itsestämme tunnemme.
 
Alun perin valheellinen minä (false self) on teeskennelty sopeutumisyritys heihin ja heidän käyttäytymiseensä, jotka meidät ravitsevat ja hoitavat. Lisäksi se suojaa todellisen minämme nimettömyyttä. Tämä synnyttää epämukavan tasapainon. Jos valheellisen minän naamio on tarpeeksi tehokas, voi sen takana todelliset kasvot elää omaa elämäänsä. Jos valheellinen minä on taas liian tehokas, se voi olla ainut saatavilla oleva identiteetti. Ei voi pitää valheellisen minän naamiota ilman että samalla vaarantaa luopuvansa omasta persoonallisesta tavasta elää omaa elämäänsä.
 
Lapsena, avuttomana ja toisista riippuvaisena, teeskentely tuo paljon toivottua vallan tunnetta. Mutta tästä voi tulla vaarallinen piiloudu-ja-etsi -peli. Peli, jossa ”it is a joy to be hidden but a disaster not to be found”. Eli on ilo teeskennellä ja olla piilossa, mutta siitä voi tulla katastrofi, ettei koskaan tule omana itsenään löydetyksi. Ei tule näkyväksi itselleen eikä muille – omana todellisena itsenään.
 
Maailma on joskus ystävällinen, joskus kova, mutta lopulta täysin välinpitämätön meidän tarpeillemme, Kopp toteaa. Pysyäksemme hengissä, meidän kaikkien täytyy oppia sopeutumaan toisten ja yhteiskunnan odotuksiin. Teeskentelyä on kaikkialla, muttei teeskentelyn tarvitse olla kaikki, mitä on olemassa.
 
Personallisuuden patologinen jakaminen uhraa mahdollisuuden olla todellinen itsensä. Lopulta, patologisesti jakautunut minä päätyy elämään täysin valheellista elämää. Kun ei käyttäydy valheellisen minän teeskennellystä roolista, niin voi tulla tietoiseksi, mitä muuta elämä voisi olla. Koppin mukaan ei ole teeskentely sinänsä, joka pilaa elämän autenttisuuden. Se, että teeskentelee, ettei teeskentele muuttaa valheellisen minän antiminäksi ( antiself). Alkuperäinen teeskentely käyttäytymisstrategiana, jonka pitää huiputtaa muita, muuttuu jatkuessaan krooniseksi itsepetokseksi. Lopulta teeskentelijä ei enää tiedä kuka hän todella on.
 
Kun teeskentely ei ole enää tietoista, valheellinen minä on lakannut toimimasta todellisen minän agenttina. Kaksoisagenttina, antiminä pettää todellista minää. Kaikissa tapauksessa, silloin ei ole enää mitään pakokeinoa. Mikä itsessä kielletään, se varmasti kohdataan ulkoisessa maailmassa. Itsessämme kielletyt ja omistamattomat osat alkavat näkyä kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa. 
 
Me olemme ihmisinä täynnä ristiriitaisuuksia. Ne ristiriitaisuudet, joita emme voi hyväksyä, väistämättä ikään kuin tapahtuvat meille ”meidän ulkopuoleltamme”. Joka ikinen päivä, jokaiselle meistä, kanssakäymisessä muiden kanssa tarjoutuu kaleidoskooppinen näkymä itsemme hyväksymättömistä osista. Joka ikinen päivä kanssakäymisessä muiden kanssa tarjoutuu mahdollisuus saada täysin ilmaista psykoterapiaa niin paljon sielu sietää ja kykenee katsomaan.
 
Jokaisessa kohtaamisessa toisen ihmisen kanssa on emotionaalisesti latautunut häivähdys toisesta ihmisestä. Näissä lyhyissä kohtaamisissa me heijastamme toisiin ihmisiin itsemme hyväksymättömiä puolia ja koemme heissä itsessämme hyväksymättömiä puolia. Laiska voi herättää ärtymystä, koska ei osaa itse laiskotella tai luopua muista itselle mielensisäisesti asetetuista vaatimuksista. Lihavaa ihmistä voi halveksia sen vuoksi, ettei itse omien syömiseen liittyvien ongelmien vuoksi voi nauttia hyvästä ruuasta. Lista on loputon. Kopp kirjoittaa, että olivatpa nämä heijastumamme toisiin ihmisiin miellyttäviä tai kivuliaita, ne ovat aina suojaamattoman häiritseviä.
 
Kopp kirjoittaa, että jotkut näistä heijastumista, projektioista, toisiin ihmisiin ovat pitkäikäisiä. Jokaisessa suhteessa on hänen mielestään Ohukainen-Paksukainen -vastavuoroisuutta. Jos ei mene suhteettomuuksiin, Koppin mielestä on psykologista viisautta etsiä kumppani, jolla on piirteitä, joita meillä ei ole. On lumoavaa ”paremman puoliskomme” erilaisuus, joka tarjoaa sekä rikkautta että tuskaa pitkäkestoisissa rakkaussuhteissa. 
 
Patologisesti jakautuneissa persoonallisuuksissa, heidän merkittävimmät ihmissuhteet ovat vain varjotanssia (shadow tance). Heidän kroonisissa avioliitto-, sukuriita- ja muissa hyvätyyppi/pahatyyppi- melodraamoissa, toinen osapuoli tarjoutuu aina hyväksikäytetyksi toiseksi minäksi (alter egoksi), säilöntäpurkiksi, johon sijoitetaan kaikki itsen hyväksymättömät puolet.
”Exäni on narsisti ” ja ”sisareni sai enemmän sitä tai tätä (ansiotonta rahaa) perinnönjaossa” ovat tämän melodraamalajin kestävimpiä teemoja. 
 
Kun ihmissuhde on pelkkää toiseen sijoitettua heijastumaa, projektiota, päädytään karkeisiin stereotypioihin, joissa on omissa maailmoissaan oleva pakkomielteinen mies ja hysteerisen labiili nainen. Pyhimys ja synnintekijä. Neandertaali ja nunna. Hyvä puoliso ja huono puoliso. Loputon karikatyyrien maailma tarjoaa aineistoa stand up:lle, näytelmille ja elokuville.
 
Jokainen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa – ja niissä omien projektioiden havainnointi - on mahdollisuus suurempaan itsetietoisuuteen. Me emme usein huomaa, mitä toiset ihmiset kohtaamisissamme opettavat meille, emmekä oikeasti, mikä on meille uhkaksi. 
 
Kopp mainitsee jälleen esimerkin kirjallisuudesta, jossa valheellisen minän ja sen kuolettavan kaksoisolennon varjotanssi on erityisen makaaberia. Tennessee Williams kirjoitti novellin: ” Desire and the Black Masseur” (”Himo ja värillinen hieroja”, 1967). Kertomus on viisitoistalapsisen perheen Anthony Burnsista, jota ei omassa perheessään huomioitu ollenkaan. Hän oli mielellään näkymätön, hajuton, mauton kaikissa tekemissään aikuisikään saakka. Erityisesti hän piti istumisesta elokuvateatterin pimeässä katsomossa ihmisjoukkoon sulautuen. 30-vuotiaaksi saakka hän oli täysin tietämätön omista haluistaan. Hänellä ei ollut uteliaisuutta, ei mielenkiinnon kohteita, eikä erityisiä kaipauksen aiheita. Tietämättään hän etsi elämässään rangaistusta kokemilleen synneille, joita hän ei edes osannut kuvitella, saati sitten tehdä. Burns kärsi alaselkäkivusta, johon hierontaa esitettiin hoidoksi. Ujoudestaan huolimatta hän meni turkkilaiseen saunaan hierottavaksi. Alun epävarmuudessa alastomien vartaloiden ympäröimänä, häntä komensi värillinen hieroja: ” ota vaatteet pois ja käy pitkällesi pöydälle”. Hierojan vihantunteidensa kohteeksi (vihasi valkoisia, jotka hyväksikäyttivät hänen ylpeyttään) joutunut Burns aluksi tunsi kipua hierojan liian kovasta käsittelystä, mutta sen jatkuessa kipu muuttui mielihyväksi. Ensin kaksi kylkiluuta meni poikki, sitten jalka, minkä jälkeen värillinen hieroja ja Burns heitettiin paikasta ulos. Toisen vihantunne ja väkivalta sekä toisen alistumisen ja antautumisen tarve kohtasivat julmalla tavalla, jossa Burns lopuksi tapetaan. Ei niin tavaton tarina väkivallasta ja sen kohteesta.
 
Kopp kirjoittaa, että me kaikki projisoimme toisiin niitä persoonallisuutemme puolia, joita emme voi hyväksyä itsessämme. Koska näemme toisen sellaisena kuin haluamme, on vaikea hahmottaa missä kohtaa projektiomme alkavat ja loppuvat. Vähemmän patologisissa persoonallisuuden jakautumisissa, me heijastamme oman omistamattoman itsevarmuutemme, epävarmuutemme, esimerkiksi toisen hyvin aggressiiviselta vaikuttavaan persoonaan. Joku ihminen voi tuntua hyvin aggressiiviselta, koska itse ei suostu tunnustamaan itselleen, ettemme ole itsevarmoja. 
 
Omasta arvostaan epävarma ja ujo ihminen alkaa helposti nähdä ja kokea, että toiset ihmiset tuijottavat, mikä epävarman mukaan tarkoittaisi sitä, että he kritisoivat ja arvostelevat. Epäluulot heräävät siitä, että toiset mahdollisesti juonivat hänen päänmenokseen. Vainoharhaiseksi ihminen lopulta tulee, kun on epävarma itsestään, hyppää havainnoistaan ja kokemuksistaan liian nopeasti johtopäätökseen pohtimatta kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja sekä omaa heikon tajun, siitä mitä muut ihmiset oikeasti ajattelevat ( theory of mind) kirjoittaa Richard Bentall kirjassa Doctoring the Mind, Why psychiatric treatment fail (2009).
 
Kopp ehdottaa, että erottaakseen kuinka paljon projektiota havainnoissamme on, niin yksi vaihtoehto on kiinnittää huomiota siihen, kuinka suhteeton emotionaalinen reaktiomme tuohon toisen henkilön synnyttämään tunteeseen on. Kun olemme vapaita projektioista, voimme olla vapaita toisten moraalisista tuomitsemisista, palvonnallisesta ihailusta ja lumouksellisesta hurmaantumisesta. Jos joku toinen ihminen herättää voimakkaan tunnereaktion, myönteisen tai kielteisen, niin se on hyvä paikka alkaa ottaa ilmaista psykoterapiaa itselleen.
 
Kun emme ole vapaita projektioistamme, me todennäköisesti pidämme itsevarmaa ihmistä dominoivana. Arvostelemme rentoa tyyppiä laiskaksi ja tehottomaksi. Syytämme nautiskelijaa moraalisesti rappioituneeksi. Useimmiten meidän on vaikea erottaa projektiota projisoidusta, mutta tunnereaktion suhteettomuus voi paljastaa projektiomme projisoidusta.
 
Koppin mukaan unissa projektiomme ovat puhtaammassa muodossa. Unet tarjoavat selvemmän kuvan pimeistä puolistamme. Kiinnittämällä huomion uniimme, unet tarjoavat tumman peilin, josta tietoisuuden varjoihin sijoittamamme heijastumat paljastuvat. Itsemme omistamattomat osat sijoitetaan unissa toisiin ihmisiin, asioihin ja tapahtumiin. Unissamme voi olla viisautta, jota emme itse tiedä tietävämme.
 
Kopp kertoo potilaastaan Sidneystä. Nuori mies tuli terapiaan, koska alkoi tulla tietoiseksi omasta esille pyrkivästä raivostaan. Hän oli oppinut kasvunsa kuluessa vanhemmiltaan, että raivo oli vaarallista. Tämän vuoksi Sidney sijoitti raivonsa tietoisuutensa varjoihin. Hänestä tuli mukava, herkkä ja saamaton poika. Kaikki raivon ilmaisut äiti koki sopimattomina ja isä kapinointina. Tätä varhaista persoonallisuuden horisontaalista jakautumista täydensi Sidneyn oma hysteerinen vääristymä. Koppin mukaan Sidney oli ylimielisen oloinen, steriilin omissa oloissaan oleva ja naismaisen elegantti, mikä tuntuinen olevan hänelle luonnollista. Hän oli vanginnut raivonsa tähän hysteeriseen valheelliseen minään, joka muodosti koristellun häkin hänen ympärilleen. Terapian myötä, unia näkemällä, Sidney alkoi huomata kuinka hyödyttömän hatara, väärinmuotoiltu ja groteski hahmo hän häkissään olikaan. Kun hänellä ei ollut ollut missään vaiheessa vahvan ja tukevan isän roolimallia, niin hän ei tiennyt, mitä merkitsi olla täysikasvuinen aikuinen mies. Äidin pojasta piti kasvaa aikuinen mies, kuten nykyaikana. Mutta miten kasvaa aikuiseksi täysikasvuiseksi mieheksi, kun ei täysikasvuisia aikuisia miehiä ollut missään. Ei aikanaan päiväkodissa, ei enää koulussa, eikä edes missään, missä ihmisiä kohtasi. Somesta nyt puhumattakaan.
 
Kopp siteeraa Jungia, joka kirjoittaa, että unissamme unelmoiva minä voi olla viisas sisäinen oppaamme. Kopp kertoo omista unistaan, jossa hän oppi vihaisen suden nähdessään, että vihainen susi koettaa kertoa, että hän itse asiassa pitää lastensa puolia kuin susiäiti. Pinnalliselta taholta vihainen susi voi olla painajainen, kun sen ensimmäisen kerran muistaa nähneensä. Mutta aivan jotain muuta, kun kuuntelee, mitä painajaiset koettavat kertoa meille. Masentuneena ihmisen univalverytmi muuttuu niin, että ihminen näkee paljon painajaisia. Painajaiset yrittävät neuvoa näkijäänsä, jos niin haluaa. Painajaisilla on hyvä tarkoitus, jos sen löytää.
 
Kopp kirjoittaa, että hänen psykoterapeuttiystävänsä kanssa kertovat toisilleen näkemiään unia.
Painajaiset ilmaisevat itselle hyväksymättömiä ajatuksia, tunteita ja toiveita. Kopp siteeraa Donald Lathropia: ”the ego hates to admit that it doesn´t know everything”. Minän tietoinen osa, ego, vihaa sitä, ettei tiedä kaikkea. Kopp kertoo omasta painajaisestaan, kun hänen piti yliopistossa lukea saksaa. Jos ei läpäise toisen vuoden tenttiä, niin joutuu vielä kolmannen vuoden lukemaan saksaa, jota Kopp inhosi. Toistuva painajaisuni lopulta muuttuu muotoon, jossa unen opas kertoo olevansa saatavilla, jos tarvitsee apua. Sitä ennen Kopp harhaili unissaan yksin kolkoissa rakennuksissa, joissa ei ole pääsemässä läpi toisen vuoden saksan tentistä ja kolmas vuosi sitä samaa oli odottamassa. Kopp heräsi nyt ymmärtämäänsä tunteeseen, ettei enää koskaan tarvitse tuntea itseään avuttoman yksinäiseksi. Painajainen lakkasi vaivaamasta hänen uniaan.
 
Lappeenrannassa 4.9.2021