Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa XIII
Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa XIII – Return to the Borderland (”Paluu mielen takamaille”).
Kirjan neljännen osan All of Me (” Kaikki minusta”) toinen luku on kirjan 13. luku ja kirjan viimeinen luku, jonka Kopp on nimennyt Return to the Borderland (”Paluu mielen takamaille”).
Kopp aloittaa luvun lauseella: Lisääntynyt itsensä hyväksyminen saa aina meidät voimaan paremmin. Vähimmillään riittää, että vain pinnallisesti hyväksyy ihmisluontoon kuuluvat heikkoudet. ” Kukaan ei ole täydellinen”, ” Kaikki tekevät virheitä” ja ”Huomenna on uusi päivä” voivat antaa meille anteeksi epätäydellisyytemme, tekemämme virheet ja suoda meille uuden mahdollisuuden.
Luopuessamme perfektionistisista ihanteista, kasvatamme itsehyväksyntäämme ja palautamme kolhiintunutta itsetuntoamme. Vähentäessämme vaatimuksiamme sen suhteen mitä meidän pitäisi olla, voimme elää mukavammin sellaisena kuin olemme.
Paradoksaalisesti, nimenomaan itsemme hyväksyntä lisää meidän mahdollisuuksiamme tulla siksi, joksi voisimme tulla. Ei ideaaliin eikä ihanteisiin pyrkiminen. Yksinkertaisesti itseihanteen vähentäminen tavallisen elämänkokoiseksi olemiseksi helpottaa elämään kuuluvia jännitteitä, säästää meidät täydellisyyteen pyrkiviltä itsensä murehtimiselta ja lisää tyytyväisyyttä tavallisiin arkipäivän saavutuksistamme.
Muihin ihmisiin heijastamamme ongelmien (projektioiden) palauttaminen takaisin itseemme on monin veroin monimutkaisempi itsensä hyväksymisen muoto. Sen lisäksi mitä saa täydellisyyteen pyrkivistä ihanteista luopumisesta, niin projektioista luopuminen tarjoaa myös mielikuvituksen vapautta, vapauttaa luovaa potentiaalia ja rikastuttaa jokapäiväisen elämän kokemuksia. Toisiin ihmisiin ongelmien ja ennakkoluulojemme heijastamisen (projektioiden) palauttaminen oman itseymmärryksen tietoiseksi lisääntymiseksi, vapauttaa niitä psykologisia resursseja, jotka ovat olleet sidottuina oman tietoisuutemme ulkopuolelle.
Koppin mukaan kuvatun laisen itsehyväksynnän tavan saavuttamiseen kuluu aikaa hieman enemmän kuin yksi elämä. Se on lisäksi epätasainen prosessi. Itsensä hyväksynnän prosessia ei voi aloittaa eikä lopettaa omien halujensa mukaisesti. Itsensä hyväksymisen prosessi vaatii, että luovumme illuusiosta, että sen voi ”kävellä läpi” valveilla olevan rationaalisen tietoisuuden hallitsemana. Mitä enemmän luovutamme ja siirrymme sekavalle mielen takamaille, sitä suuremmat ovat itsensä hyväksymisestä tulevat henkilökohtaiset palkkiot. Meidän täytyy vain oppia sietämään vastakohtien sovinnontekoa, useiden todellisuuksien samanaikaista kokemuksellisuutta ja ymmärrystä siitä, että kaiken minkä karkoitamme ”ei-minänä”, meidän täytyy hyväksyä ”todellisena minänämme”. Mikä ei tarkoita tietenkään yksinkertaisesti, että voi päättää, että olen päinvastaisesti sitä, mitä olen aina itsestäni kuvitellut. Se olisi vain mielen ansa: vääränlainen uskomus on se, että mikä on piilotettua, on totta ja että vain tukahdutettu olisi totisinta totta. Pitää oppia arvostamaan jokaista osaa itsestään.
Ei voi olla huomioimatta varjoissa olevaa minäänsä, muttei myöskään tietoista jokapäiväistä näkemystä itsestään. Mikä pahempaa, molempien täydellinen hyväksyntä vaatii sen paradoksin arvostamista, että mikä on yhdelle heikkous, voi olla toiselle vahvuus. Se mikä vaikuttaa typerimmältä mahdolliselta arkitietoisuudelleni, voikin olla minulle mitä suurinta viisainta, kun sitä pystyy katsomaan kauempaa.
Kopp kertoi aikaisemmin tarinan sudesta unessaan. Susi on kuin minä (self), se on ristiriitainen olento. Metsästäjäkulttuurissa sutta ihaillaan ja kunnioitetaan sen rohkeuden, saalistustaitojen ja kestävyyden vuoksi. Maanviljely-yhteisöissä sutta halveksitaan sen pelkuruuden, typeryyden ja raakuuden vuoksi. Susi on todellakin olento, jonka ei ole yksinkertaisesti määriteltävissä yhdeksi tai toiseksi. Arkkityyppistä sutta ei voi redusoida siksi tai täksi. Kuten ei myöskään arkkityyppistä minää (self). Kumpaakaan ei voi homogenisoida, sekoittaa toisistaan poikkeavia määritelmiä toisiinsa.
Itsensä hyväksyminen helpottaa mielensisäisiä psyykkisiä jännitteitä, se suo psykologista voimaa ja se tarjoaa suuremman tunteen täydellisyydestä. Saadakseen nämä itsensä hyväksymisen palkkiot, on opittava hyväksymään, että minä (self) jää monitulkintaiseksi. Tutki sitä, miten tarkasti tahansa. Jatkuvasti muuntuva, aktiivinen ja ratkaisemattomia monimerkityksiä täynnä oleva minä (self) jää olemukseltaan egon tahdonalaisen vaatimuksen ja loogisesti johdonmukaisen järjestelmän tuolle puolen. Aina.
Tämä radikaali itsensä hyväksymisen laajentuminen vaatii vapaaehtoista luopumista epäuskosta. Sekä järjen säännöt että yhden todellisuuden turvallisuus täytyy päättyä mielikuvitukseen uppoutumiseen. Ensiksi pitää tuttu jokapäiväinen ego siirtää syrjään, mikä on kaikista vaikein vaihe itsensä hyväksymisessä.
Persoonallisuus on Koppin mukaan nykyajan vastine sielulle. Kuten aikaisemmin henkinen kasvu, niin myös nykyajassa psykologinen itsensä hyväksyminen vaatii riskiä ja uhrausta. Sama kivuliaan vaikeasti tavoiteltava yksinkertainen totuus täytyy oppia kerta toisensa jälkeen- et voi toivoa löytäväsi minääsi (self) ellet ole aluksi halukas hukkaamaan minääsi (self). Saat sen , mistä luovut, kertoo ikiaikainen viisaus.
Niin kauan kuin jaksat muistaa, sinun omakuvasi on ollut tarkasti valittu sen suhteen, mitä se sisältää ja mitä se ei sisällä. Nyt täytyy riskeerata ajattelemalla ajattelematonta. Kaikki, minkä olet hylännyt ei-minänä, sinun nyt täytyy hyväksyä laajentuneen itseymmärryksesi osana.
Koppin mukaan voisi vaikka kuvitella, että täytyy elää uudelleen elämämme ensimmäisen kolmen vuoden tapahtumia. Kopp kutsuu sitä ”paluuksi mielen takamaille” (a return to the borderland). Täytyy hyväksyä paluu elämän alkuvaiheen elohopeamaisiin kokemuksiin. Aikaan ennen kuin minän (self) rajat pystytettiin. Aikaan, jolloin ei ollut selkeää eroa ja lopullista eroa menneen ja nykyisen eikä unen ja todellisuuden välillä. Itsen ja toisen erottelu oli määrittämätön ja aina vaihtuva.
Koppin mukaan meillä on monia mahdollisuuksia kohdata tällaista psyykkistä henkilökohtaista kasvua. Mikä tahansa arkipäivän kokemus, joka muuttaa meidän jokapäiväistä tietoisuuttamme, järkyttää tavallista todellisuudentajuamme tai haastaa tutkimatonta identiteettiämme – avaa oven koko loppuun minäämme (self). Syvyyspsykoterapia, paastoaminen tai meditaatio ovat kaikki vapaaehtoisia yrityksiä ylittää nämä egon rajat (ego-transcedent experiences).
Kivuliaammin laajennamme minäämme stressitilanteissa. Ne myös tarjoavat mahdollisuuksia psyykkiseen kasvuun. Kopp kertoo omasta armeijakokemuksestaan, jossa hänet auttaja-ammattilaisesta alennettiin alokkaaksi. Kun Koppin itsearvostus alokasajan myötä aleni, niin samalla paniikki ja ahdistus lisääntyivät. Hän tiesi, että muilla oli samanlaisia vaikeuksia, muttei se tieto häntä auttanut.
Kopp kertoo alokas-Haroldista, joka oli vielä häntäkin enemmän hämmennyksissä. Aluksi Harold vaikutti kömpelöltä ja yksinkertaisesti tyhmältä. Hän ei ollut tyhmä, mutta oli aivan hukassa ilman arkipäivän suojiaan. Harold oli asunut äitinsä kanssa kuin ikuisesti äitiinsä tarrautuva avuton lapsi. 23-vuotiaana häneltä ei ollut elämässä vaadittu juuri mitään. Hän oli käynyt yksinkertaisessa suorittavassa työssä tehtaassa. Haroldin mukaan työ oli niin mukavaa, ettei se edes keskeyttänyt hänen päiväunelmointiansa.
Alokas Haroldista tuli armeijassa syntipukki. Hän ei suoriutunut harjoituksista ja vääpeli teki hänestä julkisen naurunaiheen. Myös parakeilla Harold sai tuta alokastoveriensa halveksunnan. Saappaat eivät olleet kunnolla putsatut, peti ei ollut kunnolla petattu, asepuku ei ollut tarpeeksi siisti. Uusiksi ja taas kerran uusiksi.
Harold tuli asepalveluksen edistyessä yhä pelokkaaksi ja masentuneeksi. Kopp pelkäsi, että Harold sekoaisi ja joutuisi loppuelämäksi psykiatriseen hoitolaitokseen. Koppin oli ammattiauttajana helppo samaistua Haroldiin. Hän pelkäsi, että jos Harold sekoaa, niin hänkin menettää mielensä. Kopp lähestyi Haroldia auttamismielessä ja kysyi tämän ongelmaa omanaan. Hän kertoi Haroldille, että keskellä tätä armeijan touhua, hänen oli vaikea muistaa välillä, kuka hän oikeasti oli. Hän pyysi Haroldia auttamaan, kun hän hämmentyi kantahenkilökunnan arvostelusta ja äksiiseistä.
Harold oli ymmärrettävästi aluksi epäluuloinen, pelkäsi, että Kopp tekee hänestä pilkkaa. Kopp selitti, että jos Harold voisi joka aamu varmistaa, että Kopp oli lankannut kengät ja sijannut vuoteensa. Harold selitti, että hän kyllä selviytyisi hommasta. Selvä juttu, roger. Koko perusharjoituskauden Harold ”vahti” Koppia. Kumpikin nautti uudesta roolistaan, Kopp riippuvaisena ja Harold huolehtijana. Kun kumpikin oli valmis luopumaan aikaisemmasta käsityksestä itsestään, niin he kykenivät yhdessä menemään läpi identiteettiä-uhkaavan ja stressaavan armeijavaiheen.
Kopp kirjoittaa, että ulkoiset stressitilanteet tarjoavat usein mahdollisuuksia tehdä pysyviä ja kestäviä muutoksia itsensä hyväksymisen rajoissa. Aina stressin ei tarvitse tietenkään tulla ulkoapäin. Se minä itseämme pidämme voi tulla haastetuksi myös mielensisäisillä prosesseilla kuten ulkoisen stressinaiheuttajan kautta.
Henkilökohtaisten kriisien tavallisia merkkejä ovat ahdistus, epäily ja epäluulo. Ne viittaavat hetkiin, jolloin mielensisäinen levottomuus tarjoaa mahdollisuuksia henkilökohtaiseen psyykkiseen kasvuun. Näinä pitkittyneinä mielensisäisen levottomuuden hetkinä monet hakeutuvat psykoterapiaan. Kopp kirjoittaa, että voi olla hyödyllistä, jos ulkoiset olosuhteet tai mielensisäinen levottomuus horjuttavat vakaata identiteettiä. Ilman väliaikaista epäilyä siitä, kuka oikeastaan on, on mahdotonta saada pysyviä muutoksia itsensä hyväksynnän rajoihin.
Hengellisen kasvun rituaalinen valmistautuminen aina sisältää huolestuttavan eksyttäviä (disorientoivia) kokemuksia. Jos rituaalisetti ja sen ympäristö ovat johdattelevia, niin paastoaminen, eristäytyminen, laulut ja meditaatio -voivat kaikki saada aikaiseksi näkyjä ja paljastuksia, jotka koetaan identiteettiä muuttavana sielun kuolemana ja uudelleensyntymisenä. Vanha ja uusi Aatami jne.
Jatkaakseen henkistä kasvua kunkin meistä täytyy oppia, että ”persoonallisuus” olipa se kuinka tuttu tahansa, ei ole muuta kuin jatkuvasti uusiutuva valinta. Koppin mukaan se on sitä samaa – meille kaikille. Joko antaudumme itsetietoisuuden laajentamisohjelmalle tai elämänkriisien aikana parumme, ettemme voi elää elämää sellaisena kuin se on – henkilökohtainen kasvu vaatii uudelleen ja uudelleen, että uudistamme käsityksemme minästä. Ja syvimmillään ja kestävimmillään tämä vaatii, että aina palaamme mielen takamaille (borderland).
Minkälainen alue tämä mielen takamaa (borderland) on? Kuten mikä tahansa ylimeno (transitio)alue vastakkaisten kokemusten välissä, tämä psykologinen mielen takamaa on kynnysalue, jossa on voimaa ja mysteeriä. Ja myös janusominaisuutta eli sekä hyvää että pahaa. Mielen takamaan epäselvät rajat edistävät epävarmuuden olemassaoloa.
Antiikin orgioista, joissa juhlittiin talven päättymistä ja kevään alkamista, rituaalit loivat alueen, jonka ilmapiirissä oli sekä ristiriitaisuutta että hylkäämistä. Halloweenissa, myönteinen ja kielteinen tulevaisuus ovat kahtena eri puolena -”karkki vai kepponen”. Raja todellisuuden ja fantasian välillä häviää. Elämä ja kuoleman rajaa halveksitaan pukeutumalla aaveiksi ja haltijoiksi.
Psykologinen mielen takamaa (borderland) on myös varjomainen alamaailma. Lakien, viranomaisten, järjen, tapojen ja tuolla puolen oleva psykologinen rajaseutu. Kaikkea voi ajatella. Mikään ei kiellettyä ajatella. Kaikki on sallittua. Keskellä antiikkista anarkiaa, faktat on korvattu metaforilla. Oikean ja väärän määrää silkka opportunismi. Kaikki tavallinen on poistettu tietoisuudesta, se on ylösalaisin oleva sielun alue.
Koppin mukaan, jos emme pääse mielemme takamaille, niin mielen takamaa toimii meidän alitajunnastamme. Jatkuvasti tuhoten arkipäiväiset ”hyvät ja järkevät aikomuksemme”.
Koppin mukaan persoonallisuuden hajottava jakaantuminen tapahtuu eniten noina ”tarpeeksi hyvän äitiyden” varhaisina vuosina, ennen johdonmukaisen omakuvan muodostumista. Kopp julistaa julmasti, että jos näin pääsee tapahtumaan, ei kukaan lapsi selviydy vaurioitta tuosta ajanjaksosta. Jotkut päätyvät elämään patologisesti vertikaalisesti jakautuneina persoonallisuuksina. Psychology today (2021) kirjoitti vähän aikaa sitten, että varhaisen kaltoinkohtelun johdosta kehittyy neljä eri tapaa selvitä elämässä: 1. väärä minä ( false self, josta Koppkin on kirjoittanut), 2. uhriutuminen, 3. passiivis-aggressiivinen ( mielensä pahoittaja) ja 4. passiivinen ihminen.
Selviytyäkseen psyykkisesti hengissä, niin Kopp väittää, jokaisen meistä täytyy uudistaa joitain piirteitä, joita luulemme itsessämme olevan. Parantava itsensä hyväksyminen vaatii vapaaehtoista paluuta mielen takamaille. Tämä Koppin mukaan rakenteellisesti muistuttaa varhaisten vuosien arkaaista kokemusta. Niitä aikoja, jolloin minä (self) muodostui. Kopp mielestä on ironista, että ne kärsityt häpäisemisen vaurioittavat vaikutukset voivat olla nyt parantavia. Mutta vain jos häpeämättömästi ilmoitamme omistavamme ne persoonallisuuden puolet, joita koetimme aikaisemmin olla omistamatta ja koetimme kieltää itsessämme olevan.
Parantavassa itsensä hyväksymisessä mielen takamailla meidän täytyy tunnustaa, että kaikki mitä arkipäivän tietoisuus tavallisesti pitää pahana, kömpelönä, nolona tai jollakin tavalla ei-hyväksyttävänä, on myös osa meitä. Meidän täytyy hyväksyä sekä tumma varjomme että kirkas minämme. Meidän täytyy paljastaa salaiset suuruudenhullut kuvitelmat itsestämme kaikessa loistossaan. Meidän täytyy toivottaa tervetulleeksi kaikki uniemme ja haaveidemme hahmot. Mikään mielemme heijastumista ja kuvitelmista ei ole sinällään paha tai hyvä, ne kaikki kuuluvat meille. Jos haluamme olla täydellisemmin oma itsemme, meidän tulee tutustua kaikkiin persoonallisuutemme ja mielemme outoihin otuksiin ja saada heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi.
Ei ole koskaan mahdollista olla täysin tietoinen minästään (self), ei minään hetkenä. On mahdotonta keskittyä joihinkin minän osiin niin ettei samalla jotakin jää toisia osia varjoihin. Mielen takamailla (borderland) näemme selvimmin siristämällä silmämme uni- ja haaveilutietoisuuden ”jumalaiseen alkukantaiseen puolivaloon” (divine primordial half-light). Vain tässä psykologisessa hämärässä meidän vastakohtiamme täynnä oleva mielemme, voi nähdä vastakohdat vierekkäin ilman niiden välistä ristiriitaa.
Koppin mukaan mielen takamaa on taikurien marginaalista aluetta. Kaikki hauskuus tulee illuusion sallimisesta. Jos aion tuntea oloni kotoisaksi mielen takamailla, siellä täytyy vierailla muulloinkin kuin satunnaisilla turistikierroksilla. Päiväaikaista heikkouksistani tulee yöaikaisia vahvuuksiani. Jos aion parantaa mieleni haavoja, ei niitä auta siteillä peitellä, vaan antaa niiden vuotaa avoimena, jotta ne tulevat paljastetuksi. Varjojen perspektiivistä ajatellen, omahyväisistä päivänvaloisista egon tappioista tulee mielen takamaan voittoja. Mitä enemmän elän päivätietoisuuteni mukaan, sitä enemmän varjojen kaksoisolennot jakavat elämäni. Kaksinaamaisuus, valehtelu ja luimistelu ovat itsensä omistamisen tilalla. Tunnustamalla oman elämänsä petollisen kaksoiselämän, sallii laskea itsensä näkyvän ja näkymättömän minänsä väliselle alueelle. Kun sujahtaa tälle epäselvälle transitioalueelle, saapuu samalla mielen takamaille.
Mielen takamailla voi tehdä vaihtokauppaa itsensä kanssa. Saadakseen takaisin kaiken sen, minkä on kasvunsa ja kehityksensä menettänyt, tarvitsee olla mielen takamailla häpeämättömän opportunistin sankariton asenne. Kopp kuvailee mielen takamailla oloa: katuviisautta, jatkuvaa muutosta, koko ajan matkalla, puoliterveen ja puolihullun elämää, mutta aina ihanaa ja mysteeristä.
Vastakohdat voivat rauhassa olla yhtä aikaa olemassa. Kiinalaisen Taon tapa. Mielen takamailla ei voi vierailla ilman että päivätietoisuus joutuu petetyksi. Mielen takamaa ei ole paikka, jossa ollaan oikeassa, kunnollisia ja itseriittoisia. On oltava ilman arvokkuutta, rahvaanomainen ja liattava maineensa tarvittaessa. On hukattava päiväminänsä.
Mielen takamailla on, olisi sitten kuinka kauheaa tahansa, otettava takaisin jokainen toisiin suunnattu heijastuma, jokainen arvostelma toisista. Itsetietoisuuden laajeneminen vaatii subjektiivisen häpeämätöntä mielen takamaiden asennetta – asennetta, joka ei erottele sitä mitä on ja pitäisi olla. Se on mielikuvituksen vapauttamista.
”Minä”-sukupolven narsistista etiikkaa on ansaitusti arvosteltu tyhjäksi, myöntyväiseksi ja tuntemustenhakuiseksi, siksi että sen mukaan tehdään, mikä tuntuu itsestä hyvältä riippumatta muista. Mielen takamailla, paradoksaalisesti, itsehyväksyntä saattaa kosketuksiin kylläkin oman hedonistisen suuruudenhulluutensa kanssa, mutta mielen takamailla on samalla tunnustettava, kuinka merkityksetön itse on melkein jokaiselle tässä maailmassa. Jos kadotan mielestäni sen, kuinka vähemmän tärkeä olen muille kuin itselleni, minulla on taipumusta vaatia, että muut ihailevat kaikkea, mitä sanon tai teen. Vauvan tavoin, odotan kaikkien ihastuvan vaikkapa vain suoleni toiminnasta. Vaikkei ei saa yhtään tykkäystä missään mediassa sillä, mitä tekee, niin jos pitää tekemisestään rehellisesti, niin se riittää.
Mielen takamailla tapahtuva itsensä hyväksyminen saa myös kunnioittamaan muita ihmisiä enemmän. Kun hyväksyy omat mielensä heijastumat muihin, kielteiset arviot lähimmäisistään, on mahdollista lähestyä muita ihmisiä vähemmän tuomitsevasti ja kuulla oikeasti, mitä heillä on sanottavaa. Muilla ihmisillä on oikeasti samanlainen arvo kuin itsellä. Itse asiassa maapallollahan ei ole kuin yhdenlaisia ihmisiä, muun muassa rotu ja uskonto esimerkiksi ovat vain kulttuurikysymyksiä.
Kun hyväksyy itsensä mielensä takamailla, ei enää käytä muita ihmisiä ja erilaisia asioita itsessään hyväksymättömien asioiden – pettymysten, epätäydellisyyksien, epäjohdonmukaisuuksien eikä riittämättömyyden- säiliönä. Ihmisten välisissä suhteissa, niissä joissa toista ei oikeasti käytetä hyväksy, ovat selvät rajat itsen ja toisen välillä. Ei ole mitään tarvetta manipuloida omaa minäkuvassa toiselle. Itsenäisessä omakuvassa, ymmärtää, että omat tunteet eivät synny siitä, kuinka toinen reagoi minuun, vaan siitä, miten elän omaa elämääni. Mitä enemmän otan vastuuta omasta elämästäni, sitä enemmän voit luottaa siihen, että se mitä sinulle annan, on vapaasti annettu. Ilman taka-ajatuksia. Ilman toivetta vastapalveluksesta. Kyky antaa sinulle mitä tahansa on suhteessa siihen, kuinka vapaa annan sinun olla. Jos miellytän sinua vain täydentääkseni itseäni, se maksaa sinulle aina jotakin. Jos annan sinulle vain silloin kuin se minua miellyttää, niin saat pitää vain sitä mitä yleensä annan sinulle.
Hasidistinen (ortodoksijuutalaisuuden liberaalisuuntaus) sanonta kertoo ikkunasta ja verhoista. Rabbin luona vieraillut opiskelija kysyi, miksi verhot olivat kiinni ikkunan edessä, jos haluat ihmisten katsovan, niin miksi verhot? Ja jos et halua heidän katsovan sisälle, niin miksi ikkuna?
- Kun haluan jonkun katsovan sisään, vedän verhot syrjään, vastasi rabbi.
Kopp tähdentää, että kun haluaa ratkaista ongelmansa muiden kanssa, niin täytyy aluksi tunnistaa omat tavat käyttää muita omien ongelmiensa ja mielen heijastumien säiliönä. Täytyy laajentaa idealisoitua omakuvaa sisältämään myös kaiken sen, mitä ei toivoisi olevansa. Vain silloin voi varmistua siitä, että kohtelee toisia kunnioittavasti kokonaan erillisinä ihmisinä ja sieluina. Muutoin pitää toisia vain oman itsensä jaetun minänsä halveksittuina välineinä.
Poliittisten paineiden saastuttamina, tavallisen viisauden harhaanjohtamana ja oman idealisoidun omakuvansa vääristämänä siitä, että kuka haluaisi olla, valvetietoisuudesta ei ole paljon apua itsetietoisuuden laajentamiseksi. Mielen takamaiden ”haaveminä” (dreaming self) on Koppin mukaan luotettavampi sisäinen opas. Kopp kertoo unestaan, jossa pelaa tennistä ja juhlittuna sankarina voittaa turnauksen. Kopp ei pelaa tennistä ollenkaan. Herättyään hän oli kuitenkin energiaa täynnä ja valmis ryhtymään suuriin asioihin. Hän näki pari muutakin unta ja uniansa ymmärrettyään hänen henkilökohtainen voimantunteensa lisääntyi.
Luonnolliset katastrofit ovat elämään kuuluvia hallitsemattomia hajaannuksia. Kopp kirjoittaa, että vaikka hänen masennuksensa olivat kivuliaita ja toimintakykyä rajoittavia, niin ne samalla tarjosivat hänelle mahdollisuuden henkilökohtaiseen kasvuun. Ehkä ainoan tarpeellisen mahdollisuuden senhetkisen valvetietoisuuden laajentamiseksi. Mielen takamaille pääsyä valvoo arkkityyppisen minän portinvartija, joka ei salli mielen takamaille vain turisteja ostamaan matkamuistoja, vain säännölliset kävijät lasketaan läpi. Pääsyn edellytyksenä on se, että aikoo viipyä siellä riittävän kauan, jotta voi puhua kuten mielen takamaiden alkuasukas ja tehdä mielen takamaat kotoisiksi.
Henkisen kasvun luonnolliset kasvun paikat ovat elämän ensimmäisinä vuosina ja nuoruudessa. Henkistä kasvua voi tapahtua silti koko elämän. Kun elämä on eniten hajaannuksissa erilaisista elämään kuuluvista vastoinkäymisistä, silloin on myös mahdollisuus laajentaa omaa itsetietoisuutta. Kun asiat menevät pieleen, eikä entinen pidä, niin silloin voi muokata itsensä uudeksi. Sen verran, kun voi sietää muutosta itsessä, niin sen verran minä voi uusiutua. Ja mitä enemmän on halukas menettämään päivätietoisuutensa, niin sen verran voi minän luovuutta löytää mielen takamailla.
Mitä useammin matkaa mielen takamaille, niin sitä automaattisemmaksi minä tulee mukautumaan muutoksiin. Itsensä hyväksymisen muutokset eivät kuitenkaan tule ilman kustannuksia. Se vaatii oppia elämään loppuelämän sen kaksimielisyyden kanssa, että ”kaikki mitä olen, olen myös sen vastakohta”.
Kopp lopettaa kirjansa Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance (1980) lauseeseen: ”En voi vapauttaa itseäni demoneistani ilman että enkelini pakenevat niiden mukana”.
Lappeenrannassa 31.10.21
Kirjan neljännen osan All of Me (” Kaikki minusta”) toinen luku on kirjan 13. luku ja kirjan viimeinen luku, jonka Kopp on nimennyt Return to the Borderland (”Paluu mielen takamaille”).
Kopp aloittaa luvun lauseella: Lisääntynyt itsensä hyväksyminen saa aina meidät voimaan paremmin. Vähimmillään riittää, että vain pinnallisesti hyväksyy ihmisluontoon kuuluvat heikkoudet. ” Kukaan ei ole täydellinen”, ” Kaikki tekevät virheitä” ja ”Huomenna on uusi päivä” voivat antaa meille anteeksi epätäydellisyytemme, tekemämme virheet ja suoda meille uuden mahdollisuuden.
Luopuessamme perfektionistisista ihanteista, kasvatamme itsehyväksyntäämme ja palautamme kolhiintunutta itsetuntoamme. Vähentäessämme vaatimuksiamme sen suhteen mitä meidän pitäisi olla, voimme elää mukavammin sellaisena kuin olemme.
Paradoksaalisesti, nimenomaan itsemme hyväksyntä lisää meidän mahdollisuuksiamme tulla siksi, joksi voisimme tulla. Ei ideaaliin eikä ihanteisiin pyrkiminen. Yksinkertaisesti itseihanteen vähentäminen tavallisen elämänkokoiseksi olemiseksi helpottaa elämään kuuluvia jännitteitä, säästää meidät täydellisyyteen pyrkiviltä itsensä murehtimiselta ja lisää tyytyväisyyttä tavallisiin arkipäivän saavutuksistamme.
Muihin ihmisiin heijastamamme ongelmien (projektioiden) palauttaminen takaisin itseemme on monin veroin monimutkaisempi itsensä hyväksymisen muoto. Sen lisäksi mitä saa täydellisyyteen pyrkivistä ihanteista luopumisesta, niin projektioista luopuminen tarjoaa myös mielikuvituksen vapautta, vapauttaa luovaa potentiaalia ja rikastuttaa jokapäiväisen elämän kokemuksia. Toisiin ihmisiin ongelmien ja ennakkoluulojemme heijastamisen (projektioiden) palauttaminen oman itseymmärryksen tietoiseksi lisääntymiseksi, vapauttaa niitä psykologisia resursseja, jotka ovat olleet sidottuina oman tietoisuutemme ulkopuolelle.
Koppin mukaan kuvatun laisen itsehyväksynnän tavan saavuttamiseen kuluu aikaa hieman enemmän kuin yksi elämä. Se on lisäksi epätasainen prosessi. Itsensä hyväksynnän prosessia ei voi aloittaa eikä lopettaa omien halujensa mukaisesti. Itsensä hyväksymisen prosessi vaatii, että luovumme illuusiosta, että sen voi ”kävellä läpi” valveilla olevan rationaalisen tietoisuuden hallitsemana. Mitä enemmän luovutamme ja siirrymme sekavalle mielen takamaille, sitä suuremmat ovat itsensä hyväksymisestä tulevat henkilökohtaiset palkkiot. Meidän täytyy vain oppia sietämään vastakohtien sovinnontekoa, useiden todellisuuksien samanaikaista kokemuksellisuutta ja ymmärrystä siitä, että kaiken minkä karkoitamme ”ei-minänä”, meidän täytyy hyväksyä ”todellisena minänämme”. Mikä ei tarkoita tietenkään yksinkertaisesti, että voi päättää, että olen päinvastaisesti sitä, mitä olen aina itsestäni kuvitellut. Se olisi vain mielen ansa: vääränlainen uskomus on se, että mikä on piilotettua, on totta ja että vain tukahdutettu olisi totisinta totta. Pitää oppia arvostamaan jokaista osaa itsestään.
Ei voi olla huomioimatta varjoissa olevaa minäänsä, muttei myöskään tietoista jokapäiväistä näkemystä itsestään. Mikä pahempaa, molempien täydellinen hyväksyntä vaatii sen paradoksin arvostamista, että mikä on yhdelle heikkous, voi olla toiselle vahvuus. Se mikä vaikuttaa typerimmältä mahdolliselta arkitietoisuudelleni, voikin olla minulle mitä suurinta viisainta, kun sitä pystyy katsomaan kauempaa.
Kopp kertoi aikaisemmin tarinan sudesta unessaan. Susi on kuin minä (self), se on ristiriitainen olento. Metsästäjäkulttuurissa sutta ihaillaan ja kunnioitetaan sen rohkeuden, saalistustaitojen ja kestävyyden vuoksi. Maanviljely-yhteisöissä sutta halveksitaan sen pelkuruuden, typeryyden ja raakuuden vuoksi. Susi on todellakin olento, jonka ei ole yksinkertaisesti määriteltävissä yhdeksi tai toiseksi. Arkkityyppistä sutta ei voi redusoida siksi tai täksi. Kuten ei myöskään arkkityyppistä minää (self). Kumpaakaan ei voi homogenisoida, sekoittaa toisistaan poikkeavia määritelmiä toisiinsa.
Itsensä hyväksyminen helpottaa mielensisäisiä psyykkisiä jännitteitä, se suo psykologista voimaa ja se tarjoaa suuremman tunteen täydellisyydestä. Saadakseen nämä itsensä hyväksymisen palkkiot, on opittava hyväksymään, että minä (self) jää monitulkintaiseksi. Tutki sitä, miten tarkasti tahansa. Jatkuvasti muuntuva, aktiivinen ja ratkaisemattomia monimerkityksiä täynnä oleva minä (self) jää olemukseltaan egon tahdonalaisen vaatimuksen ja loogisesti johdonmukaisen järjestelmän tuolle puolen. Aina.
Tämä radikaali itsensä hyväksymisen laajentuminen vaatii vapaaehtoista luopumista epäuskosta. Sekä järjen säännöt että yhden todellisuuden turvallisuus täytyy päättyä mielikuvitukseen uppoutumiseen. Ensiksi pitää tuttu jokapäiväinen ego siirtää syrjään, mikä on kaikista vaikein vaihe itsensä hyväksymisessä.
Persoonallisuus on Koppin mukaan nykyajan vastine sielulle. Kuten aikaisemmin henkinen kasvu, niin myös nykyajassa psykologinen itsensä hyväksyminen vaatii riskiä ja uhrausta. Sama kivuliaan vaikeasti tavoiteltava yksinkertainen totuus täytyy oppia kerta toisensa jälkeen- et voi toivoa löytäväsi minääsi (self) ellet ole aluksi halukas hukkaamaan minääsi (self). Saat sen , mistä luovut, kertoo ikiaikainen viisaus.
Niin kauan kuin jaksat muistaa, sinun omakuvasi on ollut tarkasti valittu sen suhteen, mitä se sisältää ja mitä se ei sisällä. Nyt täytyy riskeerata ajattelemalla ajattelematonta. Kaikki, minkä olet hylännyt ei-minänä, sinun nyt täytyy hyväksyä laajentuneen itseymmärryksesi osana.
Koppin mukaan voisi vaikka kuvitella, että täytyy elää uudelleen elämämme ensimmäisen kolmen vuoden tapahtumia. Kopp kutsuu sitä ”paluuksi mielen takamaille” (a return to the borderland). Täytyy hyväksyä paluu elämän alkuvaiheen elohopeamaisiin kokemuksiin. Aikaan ennen kuin minän (self) rajat pystytettiin. Aikaan, jolloin ei ollut selkeää eroa ja lopullista eroa menneen ja nykyisen eikä unen ja todellisuuden välillä. Itsen ja toisen erottelu oli määrittämätön ja aina vaihtuva.
Koppin mukaan meillä on monia mahdollisuuksia kohdata tällaista psyykkistä henkilökohtaista kasvua. Mikä tahansa arkipäivän kokemus, joka muuttaa meidän jokapäiväistä tietoisuuttamme, järkyttää tavallista todellisuudentajuamme tai haastaa tutkimatonta identiteettiämme – avaa oven koko loppuun minäämme (self). Syvyyspsykoterapia, paastoaminen tai meditaatio ovat kaikki vapaaehtoisia yrityksiä ylittää nämä egon rajat (ego-transcedent experiences).
Kivuliaammin laajennamme minäämme stressitilanteissa. Ne myös tarjoavat mahdollisuuksia psyykkiseen kasvuun. Kopp kertoo omasta armeijakokemuksestaan, jossa hänet auttaja-ammattilaisesta alennettiin alokkaaksi. Kun Koppin itsearvostus alokasajan myötä aleni, niin samalla paniikki ja ahdistus lisääntyivät. Hän tiesi, että muilla oli samanlaisia vaikeuksia, muttei se tieto häntä auttanut.
Kopp kertoo alokas-Haroldista, joka oli vielä häntäkin enemmän hämmennyksissä. Aluksi Harold vaikutti kömpelöltä ja yksinkertaisesti tyhmältä. Hän ei ollut tyhmä, mutta oli aivan hukassa ilman arkipäivän suojiaan. Harold oli asunut äitinsä kanssa kuin ikuisesti äitiinsä tarrautuva avuton lapsi. 23-vuotiaana häneltä ei ollut elämässä vaadittu juuri mitään. Hän oli käynyt yksinkertaisessa suorittavassa työssä tehtaassa. Haroldin mukaan työ oli niin mukavaa, ettei se edes keskeyttänyt hänen päiväunelmointiansa.
Alokas Haroldista tuli armeijassa syntipukki. Hän ei suoriutunut harjoituksista ja vääpeli teki hänestä julkisen naurunaiheen. Myös parakeilla Harold sai tuta alokastoveriensa halveksunnan. Saappaat eivät olleet kunnolla putsatut, peti ei ollut kunnolla petattu, asepuku ei ollut tarpeeksi siisti. Uusiksi ja taas kerran uusiksi.
Harold tuli asepalveluksen edistyessä yhä pelokkaaksi ja masentuneeksi. Kopp pelkäsi, että Harold sekoaisi ja joutuisi loppuelämäksi psykiatriseen hoitolaitokseen. Koppin oli ammattiauttajana helppo samaistua Haroldiin. Hän pelkäsi, että jos Harold sekoaa, niin hänkin menettää mielensä. Kopp lähestyi Haroldia auttamismielessä ja kysyi tämän ongelmaa omanaan. Hän kertoi Haroldille, että keskellä tätä armeijan touhua, hänen oli vaikea muistaa välillä, kuka hän oikeasti oli. Hän pyysi Haroldia auttamaan, kun hän hämmentyi kantahenkilökunnan arvostelusta ja äksiiseistä.
Harold oli ymmärrettävästi aluksi epäluuloinen, pelkäsi, että Kopp tekee hänestä pilkkaa. Kopp selitti, että jos Harold voisi joka aamu varmistaa, että Kopp oli lankannut kengät ja sijannut vuoteensa. Harold selitti, että hän kyllä selviytyisi hommasta. Selvä juttu, roger. Koko perusharjoituskauden Harold ”vahti” Koppia. Kumpikin nautti uudesta roolistaan, Kopp riippuvaisena ja Harold huolehtijana. Kun kumpikin oli valmis luopumaan aikaisemmasta käsityksestä itsestään, niin he kykenivät yhdessä menemään läpi identiteettiä-uhkaavan ja stressaavan armeijavaiheen.
Kopp kirjoittaa, että ulkoiset stressitilanteet tarjoavat usein mahdollisuuksia tehdä pysyviä ja kestäviä muutoksia itsensä hyväksymisen rajoissa. Aina stressin ei tarvitse tietenkään tulla ulkoapäin. Se minä itseämme pidämme voi tulla haastetuksi myös mielensisäisillä prosesseilla kuten ulkoisen stressinaiheuttajan kautta.
Henkilökohtaisten kriisien tavallisia merkkejä ovat ahdistus, epäily ja epäluulo. Ne viittaavat hetkiin, jolloin mielensisäinen levottomuus tarjoaa mahdollisuuksia henkilökohtaiseen psyykkiseen kasvuun. Näinä pitkittyneinä mielensisäisen levottomuuden hetkinä monet hakeutuvat psykoterapiaan. Kopp kirjoittaa, että voi olla hyödyllistä, jos ulkoiset olosuhteet tai mielensisäinen levottomuus horjuttavat vakaata identiteettiä. Ilman väliaikaista epäilyä siitä, kuka oikeastaan on, on mahdotonta saada pysyviä muutoksia itsensä hyväksynnän rajoihin.
Hengellisen kasvun rituaalinen valmistautuminen aina sisältää huolestuttavan eksyttäviä (disorientoivia) kokemuksia. Jos rituaalisetti ja sen ympäristö ovat johdattelevia, niin paastoaminen, eristäytyminen, laulut ja meditaatio -voivat kaikki saada aikaiseksi näkyjä ja paljastuksia, jotka koetaan identiteettiä muuttavana sielun kuolemana ja uudelleensyntymisenä. Vanha ja uusi Aatami jne.
Jatkaakseen henkistä kasvua kunkin meistä täytyy oppia, että ”persoonallisuus” olipa se kuinka tuttu tahansa, ei ole muuta kuin jatkuvasti uusiutuva valinta. Koppin mukaan se on sitä samaa – meille kaikille. Joko antaudumme itsetietoisuuden laajentamisohjelmalle tai elämänkriisien aikana parumme, ettemme voi elää elämää sellaisena kuin se on – henkilökohtainen kasvu vaatii uudelleen ja uudelleen, että uudistamme käsityksemme minästä. Ja syvimmillään ja kestävimmillään tämä vaatii, että aina palaamme mielen takamaille (borderland).
Minkälainen alue tämä mielen takamaa (borderland) on? Kuten mikä tahansa ylimeno (transitio)alue vastakkaisten kokemusten välissä, tämä psykologinen mielen takamaa on kynnysalue, jossa on voimaa ja mysteeriä. Ja myös janusominaisuutta eli sekä hyvää että pahaa. Mielen takamaan epäselvät rajat edistävät epävarmuuden olemassaoloa.
Antiikin orgioista, joissa juhlittiin talven päättymistä ja kevään alkamista, rituaalit loivat alueen, jonka ilmapiirissä oli sekä ristiriitaisuutta että hylkäämistä. Halloweenissa, myönteinen ja kielteinen tulevaisuus ovat kahtena eri puolena -”karkki vai kepponen”. Raja todellisuuden ja fantasian välillä häviää. Elämä ja kuoleman rajaa halveksitaan pukeutumalla aaveiksi ja haltijoiksi.
Psykologinen mielen takamaa (borderland) on myös varjomainen alamaailma. Lakien, viranomaisten, järjen, tapojen ja tuolla puolen oleva psykologinen rajaseutu. Kaikkea voi ajatella. Mikään ei kiellettyä ajatella. Kaikki on sallittua. Keskellä antiikkista anarkiaa, faktat on korvattu metaforilla. Oikean ja väärän määrää silkka opportunismi. Kaikki tavallinen on poistettu tietoisuudesta, se on ylösalaisin oleva sielun alue.
Koppin mukaan, jos emme pääse mielemme takamaille, niin mielen takamaa toimii meidän alitajunnastamme. Jatkuvasti tuhoten arkipäiväiset ”hyvät ja järkevät aikomuksemme”.
Koppin mukaan persoonallisuuden hajottava jakaantuminen tapahtuu eniten noina ”tarpeeksi hyvän äitiyden” varhaisina vuosina, ennen johdonmukaisen omakuvan muodostumista. Kopp julistaa julmasti, että jos näin pääsee tapahtumaan, ei kukaan lapsi selviydy vaurioitta tuosta ajanjaksosta. Jotkut päätyvät elämään patologisesti vertikaalisesti jakautuneina persoonallisuuksina. Psychology today (2021) kirjoitti vähän aikaa sitten, että varhaisen kaltoinkohtelun johdosta kehittyy neljä eri tapaa selvitä elämässä: 1. väärä minä ( false self, josta Koppkin on kirjoittanut), 2. uhriutuminen, 3. passiivis-aggressiivinen ( mielensä pahoittaja) ja 4. passiivinen ihminen.
Selviytyäkseen psyykkisesti hengissä, niin Kopp väittää, jokaisen meistä täytyy uudistaa joitain piirteitä, joita luulemme itsessämme olevan. Parantava itsensä hyväksyminen vaatii vapaaehtoista paluuta mielen takamaille. Tämä Koppin mukaan rakenteellisesti muistuttaa varhaisten vuosien arkaaista kokemusta. Niitä aikoja, jolloin minä (self) muodostui. Kopp mielestä on ironista, että ne kärsityt häpäisemisen vaurioittavat vaikutukset voivat olla nyt parantavia. Mutta vain jos häpeämättömästi ilmoitamme omistavamme ne persoonallisuuden puolet, joita koetimme aikaisemmin olla omistamatta ja koetimme kieltää itsessämme olevan.
Parantavassa itsensä hyväksymisessä mielen takamailla meidän täytyy tunnustaa, että kaikki mitä arkipäivän tietoisuus tavallisesti pitää pahana, kömpelönä, nolona tai jollakin tavalla ei-hyväksyttävänä, on myös osa meitä. Meidän täytyy hyväksyä sekä tumma varjomme että kirkas minämme. Meidän täytyy paljastaa salaiset suuruudenhullut kuvitelmat itsestämme kaikessa loistossaan. Meidän täytyy toivottaa tervetulleeksi kaikki uniemme ja haaveidemme hahmot. Mikään mielemme heijastumista ja kuvitelmista ei ole sinällään paha tai hyvä, ne kaikki kuuluvat meille. Jos haluamme olla täydellisemmin oma itsemme, meidän tulee tutustua kaikkiin persoonallisuutemme ja mielemme outoihin otuksiin ja saada heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi.
Ei ole koskaan mahdollista olla täysin tietoinen minästään (self), ei minään hetkenä. On mahdotonta keskittyä joihinkin minän osiin niin ettei samalla jotakin jää toisia osia varjoihin. Mielen takamailla (borderland) näemme selvimmin siristämällä silmämme uni- ja haaveilutietoisuuden ”jumalaiseen alkukantaiseen puolivaloon” (divine primordial half-light). Vain tässä psykologisessa hämärässä meidän vastakohtiamme täynnä oleva mielemme, voi nähdä vastakohdat vierekkäin ilman niiden välistä ristiriitaa.
Koppin mukaan mielen takamaa on taikurien marginaalista aluetta. Kaikki hauskuus tulee illuusion sallimisesta. Jos aion tuntea oloni kotoisaksi mielen takamailla, siellä täytyy vierailla muulloinkin kuin satunnaisilla turistikierroksilla. Päiväaikaista heikkouksistani tulee yöaikaisia vahvuuksiani. Jos aion parantaa mieleni haavoja, ei niitä auta siteillä peitellä, vaan antaa niiden vuotaa avoimena, jotta ne tulevat paljastetuksi. Varjojen perspektiivistä ajatellen, omahyväisistä päivänvaloisista egon tappioista tulee mielen takamaan voittoja. Mitä enemmän elän päivätietoisuuteni mukaan, sitä enemmän varjojen kaksoisolennot jakavat elämäni. Kaksinaamaisuus, valehtelu ja luimistelu ovat itsensä omistamisen tilalla. Tunnustamalla oman elämänsä petollisen kaksoiselämän, sallii laskea itsensä näkyvän ja näkymättömän minänsä väliselle alueelle. Kun sujahtaa tälle epäselvälle transitioalueelle, saapuu samalla mielen takamaille.
Mielen takamailla voi tehdä vaihtokauppaa itsensä kanssa. Saadakseen takaisin kaiken sen, minkä on kasvunsa ja kehityksensä menettänyt, tarvitsee olla mielen takamailla häpeämättömän opportunistin sankariton asenne. Kopp kuvailee mielen takamailla oloa: katuviisautta, jatkuvaa muutosta, koko ajan matkalla, puoliterveen ja puolihullun elämää, mutta aina ihanaa ja mysteeristä.
Vastakohdat voivat rauhassa olla yhtä aikaa olemassa. Kiinalaisen Taon tapa. Mielen takamailla ei voi vierailla ilman että päivätietoisuus joutuu petetyksi. Mielen takamaa ei ole paikka, jossa ollaan oikeassa, kunnollisia ja itseriittoisia. On oltava ilman arvokkuutta, rahvaanomainen ja liattava maineensa tarvittaessa. On hukattava päiväminänsä.
Mielen takamailla on, olisi sitten kuinka kauheaa tahansa, otettava takaisin jokainen toisiin suunnattu heijastuma, jokainen arvostelma toisista. Itsetietoisuuden laajeneminen vaatii subjektiivisen häpeämätöntä mielen takamaiden asennetta – asennetta, joka ei erottele sitä mitä on ja pitäisi olla. Se on mielikuvituksen vapauttamista.
”Minä”-sukupolven narsistista etiikkaa on ansaitusti arvosteltu tyhjäksi, myöntyväiseksi ja tuntemustenhakuiseksi, siksi että sen mukaan tehdään, mikä tuntuu itsestä hyvältä riippumatta muista. Mielen takamailla, paradoksaalisesti, itsehyväksyntä saattaa kosketuksiin kylläkin oman hedonistisen suuruudenhulluutensa kanssa, mutta mielen takamailla on samalla tunnustettava, kuinka merkityksetön itse on melkein jokaiselle tässä maailmassa. Jos kadotan mielestäni sen, kuinka vähemmän tärkeä olen muille kuin itselleni, minulla on taipumusta vaatia, että muut ihailevat kaikkea, mitä sanon tai teen. Vauvan tavoin, odotan kaikkien ihastuvan vaikkapa vain suoleni toiminnasta. Vaikkei ei saa yhtään tykkäystä missään mediassa sillä, mitä tekee, niin jos pitää tekemisestään rehellisesti, niin se riittää.
Mielen takamailla tapahtuva itsensä hyväksyminen saa myös kunnioittamaan muita ihmisiä enemmän. Kun hyväksyy omat mielensä heijastumat muihin, kielteiset arviot lähimmäisistään, on mahdollista lähestyä muita ihmisiä vähemmän tuomitsevasti ja kuulla oikeasti, mitä heillä on sanottavaa. Muilla ihmisillä on oikeasti samanlainen arvo kuin itsellä. Itse asiassa maapallollahan ei ole kuin yhdenlaisia ihmisiä, muun muassa rotu ja uskonto esimerkiksi ovat vain kulttuurikysymyksiä.
Kun hyväksyy itsensä mielensä takamailla, ei enää käytä muita ihmisiä ja erilaisia asioita itsessään hyväksymättömien asioiden – pettymysten, epätäydellisyyksien, epäjohdonmukaisuuksien eikä riittämättömyyden- säiliönä. Ihmisten välisissä suhteissa, niissä joissa toista ei oikeasti käytetä hyväksy, ovat selvät rajat itsen ja toisen välillä. Ei ole mitään tarvetta manipuloida omaa minäkuvassa toiselle. Itsenäisessä omakuvassa, ymmärtää, että omat tunteet eivät synny siitä, kuinka toinen reagoi minuun, vaan siitä, miten elän omaa elämääni. Mitä enemmän otan vastuuta omasta elämästäni, sitä enemmän voit luottaa siihen, että se mitä sinulle annan, on vapaasti annettu. Ilman taka-ajatuksia. Ilman toivetta vastapalveluksesta. Kyky antaa sinulle mitä tahansa on suhteessa siihen, kuinka vapaa annan sinun olla. Jos miellytän sinua vain täydentääkseni itseäni, se maksaa sinulle aina jotakin. Jos annan sinulle vain silloin kuin se minua miellyttää, niin saat pitää vain sitä mitä yleensä annan sinulle.
Hasidistinen (ortodoksijuutalaisuuden liberaalisuuntaus) sanonta kertoo ikkunasta ja verhoista. Rabbin luona vieraillut opiskelija kysyi, miksi verhot olivat kiinni ikkunan edessä, jos haluat ihmisten katsovan, niin miksi verhot? Ja jos et halua heidän katsovan sisälle, niin miksi ikkuna?
- Kun haluan jonkun katsovan sisään, vedän verhot syrjään, vastasi rabbi.
Kopp tähdentää, että kun haluaa ratkaista ongelmansa muiden kanssa, niin täytyy aluksi tunnistaa omat tavat käyttää muita omien ongelmiensa ja mielen heijastumien säiliönä. Täytyy laajentaa idealisoitua omakuvaa sisältämään myös kaiken sen, mitä ei toivoisi olevansa. Vain silloin voi varmistua siitä, että kohtelee toisia kunnioittavasti kokonaan erillisinä ihmisinä ja sieluina. Muutoin pitää toisia vain oman itsensä jaetun minänsä halveksittuina välineinä.
Poliittisten paineiden saastuttamina, tavallisen viisauden harhaanjohtamana ja oman idealisoidun omakuvansa vääristämänä siitä, että kuka haluaisi olla, valvetietoisuudesta ei ole paljon apua itsetietoisuuden laajentamiseksi. Mielen takamaiden ”haaveminä” (dreaming self) on Koppin mukaan luotettavampi sisäinen opas. Kopp kertoo unestaan, jossa pelaa tennistä ja juhlittuna sankarina voittaa turnauksen. Kopp ei pelaa tennistä ollenkaan. Herättyään hän oli kuitenkin energiaa täynnä ja valmis ryhtymään suuriin asioihin. Hän näki pari muutakin unta ja uniansa ymmärrettyään hänen henkilökohtainen voimantunteensa lisääntyi.
Luonnolliset katastrofit ovat elämään kuuluvia hallitsemattomia hajaannuksia. Kopp kirjoittaa, että vaikka hänen masennuksensa olivat kivuliaita ja toimintakykyä rajoittavia, niin ne samalla tarjosivat hänelle mahdollisuuden henkilökohtaiseen kasvuun. Ehkä ainoan tarpeellisen mahdollisuuden senhetkisen valvetietoisuuden laajentamiseksi. Mielen takamaille pääsyä valvoo arkkityyppisen minän portinvartija, joka ei salli mielen takamaille vain turisteja ostamaan matkamuistoja, vain säännölliset kävijät lasketaan läpi. Pääsyn edellytyksenä on se, että aikoo viipyä siellä riittävän kauan, jotta voi puhua kuten mielen takamaiden alkuasukas ja tehdä mielen takamaat kotoisiksi.
Henkisen kasvun luonnolliset kasvun paikat ovat elämän ensimmäisinä vuosina ja nuoruudessa. Henkistä kasvua voi tapahtua silti koko elämän. Kun elämä on eniten hajaannuksissa erilaisista elämään kuuluvista vastoinkäymisistä, silloin on myös mahdollisuus laajentaa omaa itsetietoisuutta. Kun asiat menevät pieleen, eikä entinen pidä, niin silloin voi muokata itsensä uudeksi. Sen verran, kun voi sietää muutosta itsessä, niin sen verran minä voi uusiutua. Ja mitä enemmän on halukas menettämään päivätietoisuutensa, niin sen verran voi minän luovuutta löytää mielen takamailla.
Mitä useammin matkaa mielen takamaille, niin sitä automaattisemmaksi minä tulee mukautumaan muutoksiin. Itsensä hyväksymisen muutokset eivät kuitenkaan tule ilman kustannuksia. Se vaatii oppia elämään loppuelämän sen kaksimielisyyden kanssa, että ”kaikki mitä olen, olen myös sen vastakohta”.
Kopp lopettaa kirjansa Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance (1980) lauseeseen: ”En voi vapauttaa itseäni demoneistani ilman että enkelini pakenevat niiden mukana”.
Lappeenrannassa 31.10.21