Toiminnot

Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence - Facing Life without Illusions. (Viattomuuden loppu- kohdata elämä ilman harhakuvia), 1978 Osa IV

Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence – Facing Life without Illusions.  (“Viattomuuden loppu – kohdata elämä ilman harhakuvia”), 1978 Osa IV
 
Koppin kahdeksannen kirjan toinen osa on nimetty Innocence and Experience (”viattomuus ja kokemus”) ja viides luku on nimeltään If You Want to Know the Truth… (“Jos haluat löytää totuuden…”)
 
Kopp aloittaa viidennen luvun kirjoittamalla JD Salingerin kirjasta Sieppari ruispellossa (The Catcher in the Rye). Kopp kirjoittaa, kuinka kirjan päähenkilö Holden Caulfield sanoo itselleen miljoonia kertoja: Jos haluat löytää totuuden. Se on hänelle sekä kuuluisa sanonta että loitsu. Holden ei halua tulla jäseneksi aikuisten kusetusten maailmaan. Tuo kusetus ajaa hänet hulluksi, mutta hänellä ei ole valinnanvaraa.
 
Kopp kirjoittaa, että minä-muodossa kirjoitettu Holdenin tarina – tyytymättömän nuoren tarina taistelusta aikuiselämän kompromisseja vastaan puhutteli miljoonia nuoria 1970-luvulla, jolloin kirjaa oli jo myyty yhdeksän miljoonaa kappaletta.
 
Holden haluaa puolustaa lapsenomaista viattomuuttaan ja puhtauttaan maailmantehtävänään. Hän yrittää vakuuttaa siskonsa projektin järkevyydestä. Holden on heitetty koulusta ulos, mistä hän ei piitannut. Koulu oli niin suurta kusetusta, ettei hän jaksanut sitä hetkeäkään oksentamatta.
Hän on haluton tapaamaan vanhempiaan. Aivan kuten muutkin aikuiset, vanhemmat eivät ymmärrä, mikä on tärkeää. Aikuiset haluavat vain tehdä rahaa ja pitää kulissit kunnossa. Kuinka voit edes kuvitella kommunikoivasi sellaisten ihmisten kanssa, Holden ajattelee. Holden on lakannut edes yrittämästä.
 
Sen sijaan Holden, kaikkien teinien arkkienkeli, viettää viikot yhdessä muiden yhteiskuntaan sopeutumattomien kanssa. Hän yrittää ottaa kontaktia muiden ”syrjäytyneiden” kanssa. Masentuneena, ilman rahaa ja kärsivällisyyttä, hän päättää karata pohjoisiin metsiin ja alkaa maanviljelijäksi. Kuuromykkää teeskentelemällä hän päätyy jopa naimisiin aidon kuuromykän naisen kanssa.
 
Holden tulee salaa vanhempiensa asuntoon yöllä, sanoakseen hyvästit siskolleen, Phoebelle. Ennen poistumistaan Holden paljastaa mielifantasiansa aikuiseksi tulemisen estämiseksi. Hän haluaa tulla Viattomien pelastajaksi, sieppariksi ruispellossa. Ruispellossa leikkivät lapset hän haluaa pelastaa putoamasta kalliolta. Holden tietää, että unelma on hullu, mutta sitä hän haluaa tehdä.
 
Kopp kirjoittaa, ettei Holden voinut pelastaa maailman lapsia. Ei edes itseään. New Yorkin aikuisten korruptiosta pohjoisten metsien koskemattomuuteen – 16-vuotiaan itärannikon nuoren idealistinen taistelu päättyy siihen, että 17-vuotias Holden kirjoittaa takaantuvasti kalifornialaisessa mielisairaalassa tarinaansa.
 
Holdenin mukaan, aikuisen maailman kusetus oli se, joka ajoi hänet hulluksi. Kirjan luettuaan ei ole selvää, oliko se aikuisen maailman kusetus, vai se, että Holden itse kusetti itseään syynä hänen mielisairaalakeikkaansa. Kopp kirjoittaa, että jotkut hulluuden muodot eivät ole muuta kuin yhdestä epäonnistuneesta elämänvisiosta toiseen siirtymistä.
 
Kopp muistuttaa, että adolesenssi, nuoruus, on vain yksi useista luonnollisista kehitysvaihekriiseistä, joita elämässä tietoisuuden avartuessa eteen tulee. Nämä tietoisuuden heräämiset syntyvät nuoren vaatimuksesta säilyttää ainakin osa lapsuuden viattomuudesta. Tietoisuuden lisääntymiset vaativat viattomuudesta luopumista, maailmankuvan muuttamista ja oman paikan maailmassa löytämistä. Teinistä nuoreksi aikuiseksi kasvaessaan on välttämätön ajanjakso muuttumiselle. Se on ajanjakso, jolloin kulttuurimme sanktioi sen yksilöllisen taistelun maailman idealistisesta näkemyksestä luopumiseksi. On tultava toimeen pettymyksensä kanssa – että maailma sellaisena kuin sen haluan, muuttuu maailmaksi, jollainen se on. Ja tämän kanssa olisi elettävä.
 
Kopp kirjoittaa, että jo ennen nuoren muuttumista nuoreksi aikuiseksi tapahtuu valtavia emotionaalisia muutoksia. Pikkulapsesta isoksi lapsesi pitää varastoida tietoa ja opetella uusia tapoja ajatella. Utelias lapsi oppii, kuinka fyysinen ja sosiaalinen maailma toimii. Tämä ymmärrys antaa mahdollisuuden ennakoida ja hallita ympäristöään tehokkaammin.
 
Subjektiivisesti itsetietoinen teini muotoilee uudeksi arvoarvostelmansa poliittisista, sosiaalisista ja henkilökohtaisista suhteista. Myöhemmin nuori oppii huomaamaan eron ihanteidensa ja todellisen minänsä välillä – toivotun ja todellisen maailman välillä. Aikuiseksi tuleminen vaatii, että sopeutuu epätäydellisenä henkilönä ei-sopivaan epätäydelliseen maailmaan.
 
Lapsen täytyy luopua satumaisista uskomuksista, kuinka asiat toimivat. Nuoren täytyy luopua romanttisesti idealisoidusta näkemyksestä, kuinka asioiden pitäisi olla. Täytyy tehdä tilaa sattuman mahdollisuudelle. Täytyy hyväksyä sattuman mahdollisuus.
 
Kopp siteeraa Piagetia, jonka mukaan hyvin nuoret lapset säilyttävät satujen käsitteellisen viattomuuden fyysisen maailman toiminnasta. Kaikelle täytyy olla hyvä syynsä tapahtua. Lopussa kaikki kääntyy hyvin päin. Puberteetti-ikäisenä alkaa ymmärtää, että sattuma säätelee paljon maailmaa. Kuuden ja kymmenen vuoden välillä alkaa menettää viattomuutensa, sen ikäiset lapset alkavat tulla haavoittuviksi ylivoimaisen toivottomalle maailmankaikkeuden hallitsemattomuudelle. Se on aika oppia konkreettisia taitoja, jotka toimivat aitana elämän satunnaisuuden ymmärtämiselle.
 
Viattomuuden menetys tapahtuu asteittain, kuten tilapäinen hämmennys ja lopulta taito selviytyä elämässä. Silti muutosvaiheet elämässä ovat vaikeita. Kun käärme luo nahkaansa, niin se tarjoaa tietyn ajan suojaa viattomuuden menetykselle. Mutta ilman viattomuuden menetystä, ei ole myöskään mahdollisuutta lisääntyneeseen tietoisuuteen ja laajentuneeseen vapauteen. Jokaista menetystä seuraa haavoittuvuuden ajanjakso. Viattomuuden menetyksen aikana voi kasvaa. Mikä tahansa viattomuuden, aikaisemman vahvan käsityksen menettäminen, saa meidät aluksi olemaan hyväksymättä avuttomuutta, jota se herättää.
 
Koppin mukaan, jos viattomuuden menetys tulee liian nuorena, niin tilapäinen haavoittuvuus kehityskautena voi olla niin sietämätön, että palautumattomia itseään suojelevia persoonallisuusmuutoksia tapahtuu. Joskus valmius muuttua voi viivästyä, kun tulee liian monta kivuliaan hämmentävää kokemusta, tai nuori saa liian tukea muutosvaiheessa. Molemmissa tapauksissa, uusi haavoittuvuus peittyy itseään suojelevan ja muutoksen kieltävän valeviattomuuden asenteen taakse.
 
Nuoruus ei ole ainut elämänhetki, jolloin ihminen muuttuu. Mutta juuri tässä vaiheessa henkilökohtaisen kasvu on kiinni viattomuuden menettämisestä. Joskus nuori saa tukea nuorisokulttuurista, joka tukee viivästymää aikuisuuteen siirtymiselle.
 
Nuorisoalakulttuurit ovat olleet omaan aikaansa sidottuja: 1920-luvulla hedonistinen itsestään nauttiminen, 1930-luvulla sosiaalirevolutinistiset nuoret marxilaiset, 1940-luvulla paikasta toiseen matkaavat beatnikit, 1950-luvulla eksistentiaaliset viimeisen muodin perässä ryntäilijät, 1960-luvulla pasifistiset kukkaislapset ja 1970-luvulla ei vielä määritellyt nuoret. Aikuisyhteisö on aina valittanut nuorten tavoista, kuten 3000 vuoden takaisista kirjoituksista saamme lukea.
 
Koppin mukaan nuoren perhe vaikuttaa siihen, kuinka kauan nuori on valeviaton. Perheen emotionaalinen tekopyhyys saa yleensä nuoren vastustamaan perheensä arvoja ja käyttäytymistä. Nuorisokulttuurit eivät tarjoa nuorille luovaa protestia: vain ryyppäämistä, suunpieksentää ja useimmat tyytyvät ostamaan sitä, mitä mainosmiehet nuorisokulttuuriin tarjoavat. Ole yksilöllinen nuori ostamalla täsmälleen samoja merkkituotteita, kuten muutkin!
 
Kopp kertoo 1978, että hänen psykoterapeutin vastaanotolle tulee paljon nuoria, jotka eivät pysty sopeutumaan jäykästi rajoittaviin nuorisoalakulttuureihin. Kopp kertoo esimerkin nuorista, jotka muuttavat sotilaiden lapsina paikasta toiseen, juurtumatta minnekään amerikkalaisten iskulauseiden kaikuessa. Pojat eivät itke, ovat urheita, pitävät huolta linnakkeesta, sillä välin, kun isä on poissa. He voivat tapella, jopa ryypätä liikaakin, mutta säilyttävät isänmaalliset arvot. Tyttöjen tulee olla mukavia, hyvin käyttäytyviä ja tuottaa niin vähän vaivaa kuin mahdollista. He eivät saa olla ”ylimääräinen matkalaukku”.
 
Koppin mukaan se, että kasvaa neuroottisessa perhekuviossa on paras mahdollisuus tulla riittävän sopimattomaksi yhteiskuntaan ja löytääkseen yksilöllisemmän tavan määritellä itsensä suhteessa maailmaan. Nämä lapset reagoivat perheensä tunne-elämän tekopyhyyteen omalla idiosynkraattisella valeviattoman asenteellaan. He eivät henkilökohtaisten fantasioittensa puolesta sulaudu aikuisten fantasioihin elämästä, joihin ”terveemmät” nuoret hukkuvat. Näiden neuroottisten perhekuvioiden nuoret suojaavat omilla fantasioillaan henkilökohtaista sisäistä tultaan.
 
Kopp kertoo, että hänelle tuli psykoterapiaan nuori mies, joka oli kroonisesti masentunut. Hän koki itsensä arvottomaksi ja epäili olisiko homoseksuaali, kun ei täyttänyt miehen ”mittoja”, ei ollut ”tosimies”. Kopp ajatteli joko hälventää pelon homoseksuaalisuudesta tai löytää onnen homomiehenä. Nuori mies oli hakeutunut armeijaan isän toivetta täyttääkseen, mutta kirjoitteli mielummin runoja, mikä sai hänet pitämään itseään omituisena epäonnistujana. Hyväksymätön omakuva johti krooniseen masennukseen.
 
Nuori nainen, joka oli perheensä tekopyhyydessä ja valheellisuudessa eläessään- isä oli tyrannialkoholisti ja äiti valitteli kohtaloaan- päättänyt olla menemättä naimisiin ja tekemättä lapsia. Hän omistautui naisten oikeuksille ja kiersi puhumassa naisten oikeuksista. Päättäväisenä, kuin siinä hyvän vanhemman roolissa, jota olisi itse tarvinnut kasvuvuosiensa aikana.
 
Kopp kertoo omasta aikuiseksi kasvamisestaan. Se oli välillä väärinkäyttäytyvää, mutta palkitsevaa. Hänestä nuoruus oli päättymättömän tuskainen ja onneton kokemus. Se jatkui ainakin 20-vuotiaaksi saakka. Kopp kirjoittaa, että hän oli kömpelö vuorovaikutuksessa jo lapsena, hän ei tiennyt, kuinka osallistua leikkiin ja kuinka saada ystäviä. Hän meni sotkemaan toisten leikit ja sai turpiinsa, tai ainakin joutui tappeluihin toistuvasti. Hän koki niin suurta riittämättömyyttä, että yritti aina olla joku muu kuin mitä oli. Jopa itselleenkin.  Hän yritti liittoutua kahden hyvän vuorovaikutustaidon omaavan nuoren miehen kanssa. Toivossa että hänellekin irtoaisi. Hän yritti noudattaa silloisten nuorten miesten 4-F:n koodia: find them, feel them, fuck them ja forget them. (etsi, tunne, rakastele ja hylkää). Mutta hän ei osannut tanssia, muotitakki roikkui nolosti hintelillä hartioilla. Ja hän jatkuvasti rakasti jotakuta, tavallisesti sellaista, jota ei voisi edes saavuttaa. Jos hän pääsi jonkun tytön lähelle, niin ”se ei ollut se oikea”- selityksellä heiveröinen itsetunto pysyi pystyssä.
 
Vanhemmat olivat tyytyväisiä, kun Kopp kävi ulkona. Se että hän vietti aikaansa pummien ja työvieroksujien joukossa, mikä ei ollut vanhempien mieleen. He kävivät jazzklubeilla. Vain mustien perheissä oli avointa keskustelua perheenjäsenten kesken. Kopp yritti löytää juutalaisen minänsä mustien kanssa liikkuessaan. Mutta mitä tietoisemmaksi nuori Kopp tästä tuli, sitä kivuliaampaa sopeutumattoman eristyneisyydestä tuli. Hän palasi juutalaiskortteleihin. Itä-Euroopan juutalaisten jälkeläiset yrittivät epätoivoisesti olla amerikkalaisia, tietämättä, mitä se, tarkkaan ottaen, edes tarkoitti. Kopp ei ollut hyvä oppilas, eikä hyvä urheilija, joten hyväksyttävät roolit olivat vähissä.
 
Koppin mukaan he ” emotionaalisesti häiriintyneet nuoret” vaeltelivat kadulla. Kukaan heistä ei osannut käyttää älykkyyttään luovasti. He menivät Greenwich Villagen kuppiloihin. Yksi baarimikko kysyi, että mitä Moishe haluaa? Moishe on stereotyyppinen vastine sille, että mustia kutsuttiin Georgeksi tai Rastukseksi. Nuori Kopp loukkaantuu Moisheksi nimittelemisestä, mutta baarimikko ei halua loukata.
-       Etkö tiedä, mitä Moishe tarkoittaa, baarimikko kysyi?
-       Moishe on älykäs juutalaisnuori Brooklynista tai Bronxista. Nuori joka ei tule vanhempiensa kanssa toimeen, niin että jaksaisi opiskella kovasti koulussa. Jos heität pallon hänelle, se putoaa käsistä. Hän kyllästyy omaan naapurustonsa ja tulee pyörimään Villageen hetkeksi.
 
Kopp kertoo kavereistaan. Yksi lahjakas maalari uppoutuu filosofiseen uskonnollis-esteettiseen pohdiskeluun ja asuu lopulta aikuisena yhdessä äitinsä, jota ei voi sietää, kanssa. Yhdestä piti tulla tiedemies, muttei hän pitänyt siitä, että totuus aina vaihtui. Hän lopetti koulun, opetteli heroiinikemiaa ja kuoli yliannokseen.
 
Kopp oli ainut porukastaan, joka kelpuutettiin Korean sotaan, muut rankattiin. He tekivät kaikenlaisia temppuja arvioiville psykiatreille.
-       Tuletko hyvin toimeen ihmisten kanssa, kysyi psykiatri
-       Tarkoitatteko maassa asuvia ihmisiä, kertoi kaveri, joka sai punaiset paperit.
 
Kopp kirjoittaa, että nuoruusvuodet olivat ylpeitä ja kivuliaita aikoja. Hän on hyvillään, että ne ovat ohi. Joskus hän kaipaa niitä. Joskus ne olivat hauskoja, joskus pateettisia. Ne palvelivat hyvin siirtymistä aikuisuuteen. Nuoruuden intohimoinen oman tien kulkeminen antoi intoa kestäviin luoviin ponnistuksiin aikuisena.
 
Koppin mukaan jokainen käy läpi aikuistumisen kriisin, löytämällä, ettei elämä ole sitä, mitä sen on kerrottu olevan. Yhtäkkiä missään ei ole mitään järkeä. Yhtäkkiä valeviattomuuden menetys on liian ylivoimaista, minkä vuoksi se yleensä tapahtuu vähitellen. Vähitellen oppii, ettei maailmassa ole mitään järkeä, mikä jokaisen vain täytyy oppia sietämään. Tavalla tai toisella. Jotkut tarttuvat idealistiseen kuvaan maailmasta. Jotkut aloittavat donquotemaisen taistelun maailmaa-sellainen –kuin-se-on vastaan. Molemmissa tapauksissa, väliaikaisesti elämä täytyy määritellä yksinkertaiseksi. Ristiriitaisuudet itsensä kanssa ja maailman monimerkityksellisyydet täytyy hämärtää illuusioon, että elämä on merkityksellistä, ymmärrettävää ja lopulta hallittavaa. Camusin sanoin: Selitetty maailma, vaikka huonoin syin, on tuttu maailma.
 
Lapset vaativat, että sama satu luetaan uudelleen ja uudelleen. Satuja lukevat aikuiset eivät uskalla muuttaa maailmaa. Jokainen meistä löytää tavan viivytellä heräämistämme. Valeviaton este on normaali vaihe murrosikää. Joillakin valeviattomuus jatkuu läpi elämän, Kopp toteaa lopuksi.
 
11.9.2017 Lappeenrannassa