Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence - Facing Life without Illusions. ( Viattomuuden loppu - kohdata elämä ilma harhakuvia) 1978 Osa I
Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence – Facing Life without Illusions. (“Viattomuuden loppu – kohdata elämä ilman harhakuvia”), 1978 Osa I
Koppin kahdeksannen kirjan ensimmäinen osa on nimetty Nostalgia and Revenge (”nostalgia ja kosto”) ja ensimmäinen luku on Once upon a time (”olipa kerran”). Luvun mottona on kolmen Marian portugalilaisista kirjeistä sitaatti:
… nostalgia on eräs koston muoto,
ja kosto on eräs nostalgian muoto.
Kirjan avauslause kertoo, että elämä voi tarjota kaiken sen mahdollisen tuskan, jonka meistä kukin tarvitsee. Toisinaan, Kopp jatkaa, me itse lisäämme elämän välttämättömiin kärsimyksiin tarpeetonta kärsimystä. Vaadimme ettei meille sattuisi elämän onnettomia sattumuksia ja onnettomuuksia. Mutta dramatisoimalla ahdistuneen velvollisuutemme henkilökohtaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin me liioittelemme elämän onnettomia sattumuksia.
Väittämällä, että ennen oli paremmin, me voimme melkein muistaa, että niin oli. Pahatapaisen lapsen tavoin kaivatessamme, että tulevaisuudessa kaikki on paremmin, menetämme mahdollisuuden kohdata maailman sellaisena kuin se nyt vain on. Epätoivoisesti juuttumalla satujen kaltaiseen näkyyn, jossa vihollisen kasvot ovat selvästi erottuvat ja jossa hyvät kaverit aina voittavat, hukkaamme elämämme onnellista loppua odotellessa.
Jotta emme hukkaa vain noita tilapäisiä onnellisuuden hetkiä aikuisina, meidän on opittava luopumaan, niin Kopp vaatii, petollisen lohduttavista lapsuuden illuusioista eli harhakuvista. Olemme vapaita elämään aikuisen elämää, vain jos olemme valmiit kohtaamaan tekojemme odottamattomat seuraukset ja tietämään, ettei ole ketään, joka pitäisi meistä huolen. Osittainen vapaus ja rajoitettu onnellisuus ovat ainoat saatavilla olevat vaihtoehdot. Mutta jotta voisi nauttia noista vähemmän täydellisistä elämän lahjoista, niin meidän täytyy aikuisina maksaa hinta –viattomuuden menettäminen.
Useimmille hyvin pieninä lapsina maailma oli turvallinen ja tuttu hyvin järjestynyt paikka. Se maailma täyttyi pikkuhiljaa vaaroilla, ristiriitaisuuksilla ja epäoikeudenmukaisuuksilla. Lopulta se, että oli ”hyvä”, ei taannut mitään varmuutta siitä, että joku pitää meistä huolen. Viimeistään teini-ikäisinä löydämme itsemme pettyneinä ja petettyinä. Aikuisena löydämme, että kaikki on muuttunut. Hukassa, yksin, juuriltaan irti reväistynä, kenenkään rakastamana me kaikki kaipaamme kotiin rakastetuksi ja huolehdituksi – nekin joilla ei koskaan sellaista kotia ollut.
Aikuistuminen merkitsee:pitää kohdata ahdistava erillisyytensä, olla kuulumatta minnekään, kulkea kuin maanpaossa loppuelämänsä maailmassa, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä. Kaikkien meidän täytyy löytää oma tiemme välinpitämättömässä ja tuntemattomassa maailmassa, missä ei välttämättä hyvää palkita, eikä pahaa rangaista. Sekaannusta lisää se, että joskus me löydämme itsemme tai muut ylistetyksi ansaitsemattomaan rakkauteen ja onnellisuuteen. Joskus ansaitsemattomaan onnettomuuteen ja tuskaan. Hämmentävää.
Joillekin niinhän asiat ovat aina olleet. Ei kukaan rakastanut tai huolehtinut pienenä, minkä vuoksi ei oppinut luottamaan keneenkään. Itseään suojeleva epäluottamus johtaa hukkaamaan mahdollisuuden aikuisena kokea rakastavaa läheisyyttä.
Toiset meistä syyttävät itseämme, kun menetimme vanhempiemme hyväksynnän. Syyllisyydentuntoisena hukkaamme aikuiselämämme yrittämällä olla loputtomasti hyviä. Jos vain olisimme todella hyviä, niin joku sitten kyllä varmasti välittää meistä. Tarrautumalla ylikasvaneeseen viattomuuteen, me vain yhä uudestaan petymme ja hukkaamme sen, mitä voisimme saada, jos pitäisimme itse itsestämme huolta.
Mitä aikuiset tekevät?
Pienen lapsen menetetyn turvallisuuden ja luottamuksen haku tarkoittaa samalla aikuisen elämän itsenäisyyden palkkioiden menettämistä. Sellaiseen lapsuuden viattomuuteen kiinni jääminen vaatii fanaattista uskoa, että joku syy tai systeemi lupaa, että kaikki asiat ovat oikein taas joskus.
1960-luvun kukkaislapset uskoivat, että kaikkiin voi luottaa ja kaikkia voi rakastaa. Kopp kirjoittaa, että he päätyivät päihteisiin, illuusioista riisutuiksi ja siihen, ettei tulevaisuutta enää ollut. Hallitus lupasi ”Luota meihin”, ja mitä seurasi: Vietnam, FBI, CIA ja Watergate. Jumala on kuollut, eikä kukaan pidä meistä enää huolta. Ketä voimme rakastaa, kun meiltä on illuusiot riistetty? Mitä järkeä on elää kunnolla ja avoimesti? Miten tiedämme koska, kuinka ja keneen voimme luottaa? Onko epäluuloiseksi tuleminen hulluksi vai terveeksi tulemista?
Vainoharhainen epäluottamus voi suojella meitä koskaan pettymästä enää, mutta sen hinta on vielä suurempi yksinäisyys.
Kun olimme lapsia, niin useimmilla meistä oli ympärillään ihmisiä, joihin pystyi luottamaan. Muulla tavoin emme olisi selvinneet, kuten vuosisadan alussa erään keisarin koe osoitti. Keisari halusi tietää, mitä kieltä lapset puhuvat, jos heille ei opeteta mitään kieltä. Hoitajat vaihtuivat usein kokeessa, jossa lapsille ei puhuttu mitään. Seurauksena oli, että suuri osa lapsista kuoli tai näivettyi. Kuten myöhemmin vuosisadan lopulla romanialaisissa orpokodeissa. Kuten Kopp toteaa, avuttoman ja riippuvaisen pienen lapsen fyysiset tarpeet täytyy tulla kohdatuksi aikuisten taholta, tai pieni lapsi menehtyy. Kopp jatkaa, että vanhemmuus täytyy olla enemmän kuin vain fyysisten tarpeiden tyydyttämistä. Lapsen psykologista haavoittuvuutta täytyy suojella ja lasta psyykkisesti ”ravita”.
Yksi vanhempien tapa huolehtia lapsistaan on lukea lapsilleen satuja. Sadut ovat tiivistettyjä myyttejä, runollisen symbolisessa muodossa, neuvomaan ja tyynnyttämään lasta. Saduissa opetetaan idealisoituja hyveitä, joita jokaisessa kulttuurissa pidetään arvostettavina ja ”sopivina”. Ne lupaavat hyvin järjestyneen universumin palkkioita: olemalla ”kunnollinen” lopulta aina saa sydämemme halujen täyttymyksen.
Myös Platon pohtii Valtio-teoksessa, että mitä lapsille olisi luettava ja opetettava, että heistä tulisi hyviä kansalaisia.
Sadut eivät opeta millaista on elää aikuisten maailmassa. Sadut kuvaavat maailmaa sellaisena kuin pitäisi olla. Puhdistettua ja yksinkertaistettua totuutta viattomien lasten korville.
Koppin mukaan lasten viattomuus täytyy säilyttää siihen saakka, kunnes he itse ovat päteviä ja itsenäisiä tekemään oman tiensä. Tietyn ajan, lapsia on hyvä suojella elämän väistämättömien hallitsemattomien kokemusten kaksimerkityksellisyydeltä – elämä kun osoittautuu sekä ennustamattomaksi että epäreiluksi.
Satujen kuviteltu ilmapiiri suojaa lasta ylivoimaisilta epävarmuuksilta ja sekavalta avuttomuuden tunteelta, jotka toisinaan aikuisen ihmisen pitää elämässään kohdata. Saduissa, kaikissa, hyvä lopulta voittaa. Moraaliset voimat ovat selkeitä ja päättäväisiä. Sankarit ovat puhtaan muotoisia, valmiiksi pakattuja ja muuttumattomia hahmoja. Sankarilla itsellään ei ole psykologisia ristiriitoja itsessään, hän ei ole osaksi tätä ja osaksi tuota. Rohkeus erottuu selvästi pelkuruudesta. Kateus viattomuudesta. Hyvyys pahuudesta. Itseuhraaminen ja omistaan luopuminen rajattomasta ahneudesta ja himosta.
Kopp kertoo Grimmin veljesten sadusta Kolme höyhentä. Vanha kuningas on kuolemassa ja kolme veljestä pohtivat kuka saa valtakunnan. Nuorinta veljeä pidetään tyhmänä, mutta hän voittaa kaikki kolme kilpailua: pitää löytää hienoin ja kaunein matto, sormus ja vaimo. Saduissa nuorin on yleensä nöyrin, tottelevaisin ja luotettavin. ja kekseliäin.
Kopp muistuttaa, että on myös monimutkaisempia psykologisia selityksiä saduille. Kun lapsi kuuntelee opettavaisia tarinoita, niin ne opettavat sopeutumista aikuisten maailmaan.
Kopp arvostelee psykoanalyyttista ”todellisuuden” versiota, jota Kopp pitää yhtä illusorisena 1970-luvun lopussa kuin mitä muuta tahansa harhaluuloa. Asettamalla elämän hallittavaan järjestykseen, se rohkaisee merkityksellisyyttä ja varmuutta enemmän kuin mitä kokemus sen vahvistaa.
Itsensä vanhalla iällä surmannut psykoanalyyttinen satujen tutkija Bruno Bettelheim, Koppin mukaan, uskoo satuihin ja niiden kertomiseen lapselle, koska ” … taistelu elämän vaikeita vaikeuksia vastaan on välttämätöntä, mikä on ihmisen olemassaoloon kuuluva osa”. Toistaiseksi kaikki hyvin, mutta Koppin mukaan seuraa jäännös psykoanalyyttista viattomuutta, aikuisessa sadun eetoksen hengessä: ”… mutta jos yksilö ei väistä, vaan päättäväisesti kohtaa odottamattomat ja usein epäreilut vaikeudet, niin yksilö voittaa kaikki vaikeudet ja on lopussa voitollinen.”
Kopp kuvaa kuinka hänen omat lapsensa oppivat pikkuhiljaa olemaan uskomatta joulupukkiin. Epävarmuuden vallitessa lapset vielä kirjoittivat kirjeen joulupukille ”kaiken varalta”. Myöhemmin lapsille kerrottiin, että vanhemmat ostivat joululahjat, koska rakastivat heitä – ei sen vuoksi olivatko he hyviä tai pahoja.
Kopp muistuttaa, että oma perhe voi tarjota helpottavaa tukea, kun ihminen siirtyy lapsuuden viattomuudesta nuoruuden petetyn ja huijatuksi tulemisen tunteen kautta aikuisuutta kohti.
Niin epätäydellisiä kuin perheet ovatkin, ne voivat parhaimmillaan tarjota ilmapiirin, jossa on yleistä hyvää tahtoa, rehellisyyttä ja yksilöiden huomioimista. Sellaisessa ilmapiirissä lapsi oppii, että hänellä on erityinen paikka. Tämä turvallisuuden tunne tarjoaa kilven hetkiin, jolloin pitää kohdata epäpersoonalliset mielettömyydet, joihin aikuisten elämässä törmää. Se voi tarjota tuntemuksen, että ihmisiin voi luottaa. Ja itsekin saattaa olla joku, johon voi luottaa. Lapsi ja nuori oppii, kuinka kohdata pala palalta elämän mielettömyydet, vaikkapa omassa perheessäkin.
Perinteinen satu alkaa, että ”olipa kerran” ja päättyy ” elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka”. Jokaisella perheellä on myyttejä ja idealisaatioita siitä, mitä ulkopuolinen maailma on. Tyyliin: Me pidämme lupauksemme, Me pidämme aina yhtä, Jos yrität aina kovasti tehdä parhaasi, ihmiset kunnioittavat sinua. Nämä uskomukset rauhoittavat lasta, mutteivat saa olla liian kaukana todellisuudesta. Ei ole suurta harmia, jos lapsi kasvaessaan oppii pikkuhiljaa, etteivät ne pidä paikkaansa. Vanhemmiten lapsi oppii, etteivät perheen iskulauseet aina pidä paikkaansa. Se että ne toisinaan pitävät, pätevöittää niiden paikan. Säilyy realistinen usko ja luottamus.
Perheen ulkopuoliset kokemukset nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa saavat alkuperäisen viattoman asenteen muuttumaan hieman monimutkaisemmaksi ja realistisemmaksi, ilman että nuori juuttuu siihen, että häntä on petetty ja johdettu harhaan.
Kuitenkin oman kodin tulipalo, järkyttävät onnettomuudet ja loppuvaiheen sairaudet vanhemmilla voivat muuttaa perheen myytit ja idealisaatiot nopeasti. Poliittiset äkilliset muutokset, jotka muuttavat koko perheen olemisen, onneksi tapahtuu länsimaissa harvoin.
Kopp kirjoittaa, että suurin osa hänen psykoterapiaan tulevista potilaista ei ole kokenut järkyttäviä henkilökohtaisia, sosiaalisia tai poliittisia katastrofeja. Sadut ovat väistyneet perheen tekopyhyyden vuoksi, ei erilaisten elämänkatastrofien vuoksi. Se mitä on heille opetettu ei ole ollenkaan pitänyt paikkaansa, mikä on saanut heidät hämmentyneeksi siitä, että mitä täällä oikein tapahtuu tai mitä minulle tapahtuu. Nämä kokemukset voivat olla pelottavia ja tuskallisen hämmentäviä. Ne saavat ihmiset pitkiksi ajoiksi olemaan luottamatta ihmisiin.
Koppin mukaan, jos viattomuuden menetys tapahtuu liian varhain tai liian nopeasti, muttei mukana ole tekopyhyyttä, niin vaikutukset jäävät lyhytaikaisiksi. Esimerkiksi vanhempi rikkoo lupauksensa, minkä vuoksi lapsi on surullinen ja vihainen, mutta toipuu pettymyksestään.
Perheen tekopyhyyden läsnä ollessa, lapsen yrittäessä paljastaa perheen tekopyhyyden, hän kohtaa lisäkieltoja ja mystifiointia. On eri asia lapselle oppia, että isä, jonka pitäisi olla luotettava perheenhuoltaja, paljastuu auttamattomaksi juopoksi ja alkoholistiksi. Perhe voi jatkaa tekopyhyyttä kertomalla lapselle, että isä on väsynyt, tai että lääkäri on käskenyt isän käyttää viskiä rauhoittumiseen. Kertomatta, että isä on ihka oikea alkoholisti.
Toistuvien ylivoimaisten avuttomuuden ja hämmentävien kokemusten kanssa, lapsen pitää oppia selviytymään sekavassa ja hämmentävältä vaikuttavassa maailmassa. Voi paeta henkilökohtaiseen mielikuvitusmaailmaansa, jotka ovat muunnelmia perheen saduista. Itse asiassa oma isä ei olekaan oma isä, vaan on syntynyt toiseen perheeseen. Vanhemmat ovatkin rikkaita, kuuluisia tai mitä tahansa toivottavaa ja ovat ihan pian tulossa hakemaan minut ja korjaavat tapahtuneen vääryyden… olen vieras omassa perheessäni- teema.
Täydellinen haavoittuvuus täytyy jollakin tavalla suojata. Lapsi alkaa itse rajoittaa käyttäytymistään, välttää riskejä, alkaa elää fantasioitten täyttämää elämää lottovoittajien tai sellaiseksi ihan pian tulevien maassa. Nämä kieltävät haavoittuvuuden paljastumiselle aiheuttavat uhat, mutta samalla muuttavat alkuperäisen viattomuuden karikatyyrikseen.
Rollo May kuvannut ilmiötä ”valeviattomuudeksi” (pseudo-innocence). Valeviaton kieltää oman voimansa ja valtansa, kohdistaa ponnistuksensa ”luvatun maan luomiseksi” ja samalla kuvitellen, että tämä on paras mahdollisista maailmoista. Sillä asenteella pystyy kieltämään toivottomuuden tunteet, tekemään pettymyksen tuskat siedettäväksi ja tuomaan valheellisen järjestyksen tunteen kaoottiseen maailmaan. Nämä puolustusasenteet estävät Koppin mukaan persoonallisen ja hengellisen kasvun, mitä rajoittamaton mielikuvitus ja myöhemmät elämänkokemukset voisivat tarjota.
Lapselle ei ole paljon emotionaalisesti vaihtoehtoja tarjolla, hän vähitellen kehittää neuroottisen tavan elää. Tapa joka jatkuu aikuisuuteen. Valeviattomuus vaatii, että pitää kieltämisen mahdollistavia silmälappuja. Itsensä vallattomaksi tekeminen, Koppin mukaan, näyttää hyveeltä, sellainen henkilö käyttäytyy aivan kuin Jumala tai Herra Suuri Herra pitää heikon ja naiivin puolta. Menneisyyden loputon pohdiskelu varmistaa sen, että säilyy ikuisena lapsena, ei kasva koskaan aikuiseksi – on aina joku, joka huolehtii: Jumala, Herra iso Herra, Pomo, Puoliso tai joku muu.
Lapsuuden jäännöksenä olevat heikkous, avuttomuus ja riippuvuus estävät ihmisiä koskaan kasvamasta aikuisiksi. He jäävät nostalgiseen kaipaukseen menneisyyteen. Ei lapsuuden spontaanisuuteen, vaan itsepäiseen vaatimukseen, että jonkun on pidettävä minusta huolta. Vanhemmat, lapset, kunta, puolue, yhteiskunta – nimeä jatkoksi joku sinulle sopiva. Jonkun on tehtävä asiat minun puolestani.
Jotkut odottavat valeviattomuudessaan lopulta voittavansa kaiken pahuuden ja saavansa tunnustusta ja hyväksyntää. Onnellisen loppuelämän odotus tarpeettomalla itsesäälisellä kärsimyksellä, vaarallisen levottomilla romanttisilla seikkailuilla, teeskennellyllä vaatimattomuudella tai rohkeudella tuottavat kaikki saman lopputuloksen. Elämän todelliset vaarat hämärtyvät, kasvun mahdollisuuksia ei huomata ja itsestään huolen pitämisen mahdollisuudet hukataan.
Valeviattomuus yksinkertaistaa elämän laittamalla elämän kyseenalaistamattomaan järjestykseen. Kieltämällä itsessämme ja muissa tuhoavuuden, se auttaa helppoon ja tietämättömään itsepetokseen elämässä olevan pahuuden kanssa. Täydellisyyteen tarrautuminen ryöstää mahdollisuuden elämänkestävään aikuisen oppimiseen ja mahdollisuuteen tyytyä eettisten ihanteidemme ja epätyydyttävän tilanteemme väliseen ristiriitaan.
Koppin mukaan ei vain pettymyksen tuska johda yksin johda neuroottiseen valeviattomuuteen. Kärsimys saa lapsen voimaan pahoin. Ei itsetuhoiset elämäntavat, ei ahdistus eikä masennus, jota koetaan, kun nämä illuusiot ovat uhattuina, johda valeviattomuuteen. Rollo May tutki 1940-luvulla nuoria yksineläviä ja raskaana olevia naisia New Yorkissa. Hän oletti, että mitä enemmän nämä nuoret naiset olivat tulleet äitinsä hylkäämiksi, sen pahemmat oireet heillä oli. Tutkimuksessa tulokseksi tuli, että mitä avoimemmin ja rehellisemmin naiset olivat tulleet äitinsä hylkäämiksi, sen VÄHEMMÄN ahdistusta ja neuroottisuutta heillä oli. Näiden naisten kuvaus rankasta elämästään oli.
- Kyllä meillä on ongelmia, muttemme murehdi niitä.
Ongelmat voivat olla situationaalisia eli paikkaan ja hetkeen liittyviä, mutta murehtiminen on mielentila. Hyväksymällä tuskalliset kokemuksensa avoimesti ja rehellisesti eliminoi tarpeetonta kärsimystä.
Viattomuuden menetys on aina tuskallista. Aikuismainen hyväksyntä väistämättömille muutoksille ei takaa, ettemme kohtaisi vaikeuksia jatkossakin. Mutta ne meistä, jotka kieltävät menetyksemme tahdonalaisesti vaatimalla alkuperäisen lapsuuden autuuden palautusta, valeviattomuutena tai minä tahansa vastaavana, altistavat itsensä ahdistukselle ja masennukselle. Aina kun todellisuus meinaa uhata teatraalista asennetta elämään. Ja lisäämme itsellemme elämäämme vain tarpeetonta kärsimystä, vaatimalla mahdottomia, että meitä pidetään erityisinä ja että maailman pitää olla reilu ja oikeudenmukainen.Ei ole.
13.8.017 Lappeenrannassa
Koppin kahdeksannen kirjan ensimmäinen osa on nimetty Nostalgia and Revenge (”nostalgia ja kosto”) ja ensimmäinen luku on Once upon a time (”olipa kerran”). Luvun mottona on kolmen Marian portugalilaisista kirjeistä sitaatti:
… nostalgia on eräs koston muoto,
ja kosto on eräs nostalgian muoto.
Kirjan avauslause kertoo, että elämä voi tarjota kaiken sen mahdollisen tuskan, jonka meistä kukin tarvitsee. Toisinaan, Kopp jatkaa, me itse lisäämme elämän välttämättömiin kärsimyksiin tarpeetonta kärsimystä. Vaadimme ettei meille sattuisi elämän onnettomia sattumuksia ja onnettomuuksia. Mutta dramatisoimalla ahdistuneen velvollisuutemme henkilökohtaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin me liioittelemme elämän onnettomia sattumuksia.
Väittämällä, että ennen oli paremmin, me voimme melkein muistaa, että niin oli. Pahatapaisen lapsen tavoin kaivatessamme, että tulevaisuudessa kaikki on paremmin, menetämme mahdollisuuden kohdata maailman sellaisena kuin se nyt vain on. Epätoivoisesti juuttumalla satujen kaltaiseen näkyyn, jossa vihollisen kasvot ovat selvästi erottuvat ja jossa hyvät kaverit aina voittavat, hukkaamme elämämme onnellista loppua odotellessa.
Jotta emme hukkaa vain noita tilapäisiä onnellisuuden hetkiä aikuisina, meidän on opittava luopumaan, niin Kopp vaatii, petollisen lohduttavista lapsuuden illuusioista eli harhakuvista. Olemme vapaita elämään aikuisen elämää, vain jos olemme valmiit kohtaamaan tekojemme odottamattomat seuraukset ja tietämään, ettei ole ketään, joka pitäisi meistä huolen. Osittainen vapaus ja rajoitettu onnellisuus ovat ainoat saatavilla olevat vaihtoehdot. Mutta jotta voisi nauttia noista vähemmän täydellisistä elämän lahjoista, niin meidän täytyy aikuisina maksaa hinta –viattomuuden menettäminen.
Useimmille hyvin pieninä lapsina maailma oli turvallinen ja tuttu hyvin järjestynyt paikka. Se maailma täyttyi pikkuhiljaa vaaroilla, ristiriitaisuuksilla ja epäoikeudenmukaisuuksilla. Lopulta se, että oli ”hyvä”, ei taannut mitään varmuutta siitä, että joku pitää meistä huolen. Viimeistään teini-ikäisinä löydämme itsemme pettyneinä ja petettyinä. Aikuisena löydämme, että kaikki on muuttunut. Hukassa, yksin, juuriltaan irti reväistynä, kenenkään rakastamana me kaikki kaipaamme kotiin rakastetuksi ja huolehdituksi – nekin joilla ei koskaan sellaista kotia ollut.
Aikuistuminen merkitsee:pitää kohdata ahdistava erillisyytensä, olla kuulumatta minnekään, kulkea kuin maanpaossa loppuelämänsä maailmassa, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä. Kaikkien meidän täytyy löytää oma tiemme välinpitämättömässä ja tuntemattomassa maailmassa, missä ei välttämättä hyvää palkita, eikä pahaa rangaista. Sekaannusta lisää se, että joskus me löydämme itsemme tai muut ylistetyksi ansaitsemattomaan rakkauteen ja onnellisuuteen. Joskus ansaitsemattomaan onnettomuuteen ja tuskaan. Hämmentävää.
Joillekin niinhän asiat ovat aina olleet. Ei kukaan rakastanut tai huolehtinut pienenä, minkä vuoksi ei oppinut luottamaan keneenkään. Itseään suojeleva epäluottamus johtaa hukkaamaan mahdollisuuden aikuisena kokea rakastavaa läheisyyttä.
Toiset meistä syyttävät itseämme, kun menetimme vanhempiemme hyväksynnän. Syyllisyydentuntoisena hukkaamme aikuiselämämme yrittämällä olla loputtomasti hyviä. Jos vain olisimme todella hyviä, niin joku sitten kyllä varmasti välittää meistä. Tarrautumalla ylikasvaneeseen viattomuuteen, me vain yhä uudestaan petymme ja hukkaamme sen, mitä voisimme saada, jos pitäisimme itse itsestämme huolta.
Mitä aikuiset tekevät?
Pienen lapsen menetetyn turvallisuuden ja luottamuksen haku tarkoittaa samalla aikuisen elämän itsenäisyyden palkkioiden menettämistä. Sellaiseen lapsuuden viattomuuteen kiinni jääminen vaatii fanaattista uskoa, että joku syy tai systeemi lupaa, että kaikki asiat ovat oikein taas joskus.
1960-luvun kukkaislapset uskoivat, että kaikkiin voi luottaa ja kaikkia voi rakastaa. Kopp kirjoittaa, että he päätyivät päihteisiin, illuusioista riisutuiksi ja siihen, ettei tulevaisuutta enää ollut. Hallitus lupasi ”Luota meihin”, ja mitä seurasi: Vietnam, FBI, CIA ja Watergate. Jumala on kuollut, eikä kukaan pidä meistä enää huolta. Ketä voimme rakastaa, kun meiltä on illuusiot riistetty? Mitä järkeä on elää kunnolla ja avoimesti? Miten tiedämme koska, kuinka ja keneen voimme luottaa? Onko epäluuloiseksi tuleminen hulluksi vai terveeksi tulemista?
Vainoharhainen epäluottamus voi suojella meitä koskaan pettymästä enää, mutta sen hinta on vielä suurempi yksinäisyys.
Kun olimme lapsia, niin useimmilla meistä oli ympärillään ihmisiä, joihin pystyi luottamaan. Muulla tavoin emme olisi selvinneet, kuten vuosisadan alussa erään keisarin koe osoitti. Keisari halusi tietää, mitä kieltä lapset puhuvat, jos heille ei opeteta mitään kieltä. Hoitajat vaihtuivat usein kokeessa, jossa lapsille ei puhuttu mitään. Seurauksena oli, että suuri osa lapsista kuoli tai näivettyi. Kuten myöhemmin vuosisadan lopulla romanialaisissa orpokodeissa. Kuten Kopp toteaa, avuttoman ja riippuvaisen pienen lapsen fyysiset tarpeet täytyy tulla kohdatuksi aikuisten taholta, tai pieni lapsi menehtyy. Kopp jatkaa, että vanhemmuus täytyy olla enemmän kuin vain fyysisten tarpeiden tyydyttämistä. Lapsen psykologista haavoittuvuutta täytyy suojella ja lasta psyykkisesti ”ravita”.
Yksi vanhempien tapa huolehtia lapsistaan on lukea lapsilleen satuja. Sadut ovat tiivistettyjä myyttejä, runollisen symbolisessa muodossa, neuvomaan ja tyynnyttämään lasta. Saduissa opetetaan idealisoituja hyveitä, joita jokaisessa kulttuurissa pidetään arvostettavina ja ”sopivina”. Ne lupaavat hyvin järjestyneen universumin palkkioita: olemalla ”kunnollinen” lopulta aina saa sydämemme halujen täyttymyksen.
Myös Platon pohtii Valtio-teoksessa, että mitä lapsille olisi luettava ja opetettava, että heistä tulisi hyviä kansalaisia.
Sadut eivät opeta millaista on elää aikuisten maailmassa. Sadut kuvaavat maailmaa sellaisena kuin pitäisi olla. Puhdistettua ja yksinkertaistettua totuutta viattomien lasten korville.
Koppin mukaan lasten viattomuus täytyy säilyttää siihen saakka, kunnes he itse ovat päteviä ja itsenäisiä tekemään oman tiensä. Tietyn ajan, lapsia on hyvä suojella elämän väistämättömien hallitsemattomien kokemusten kaksimerkityksellisyydeltä – elämä kun osoittautuu sekä ennustamattomaksi että epäreiluksi.
Satujen kuviteltu ilmapiiri suojaa lasta ylivoimaisilta epävarmuuksilta ja sekavalta avuttomuuden tunteelta, jotka toisinaan aikuisen ihmisen pitää elämässään kohdata. Saduissa, kaikissa, hyvä lopulta voittaa. Moraaliset voimat ovat selkeitä ja päättäväisiä. Sankarit ovat puhtaan muotoisia, valmiiksi pakattuja ja muuttumattomia hahmoja. Sankarilla itsellään ei ole psykologisia ristiriitoja itsessään, hän ei ole osaksi tätä ja osaksi tuota. Rohkeus erottuu selvästi pelkuruudesta. Kateus viattomuudesta. Hyvyys pahuudesta. Itseuhraaminen ja omistaan luopuminen rajattomasta ahneudesta ja himosta.
Kopp kertoo Grimmin veljesten sadusta Kolme höyhentä. Vanha kuningas on kuolemassa ja kolme veljestä pohtivat kuka saa valtakunnan. Nuorinta veljeä pidetään tyhmänä, mutta hän voittaa kaikki kolme kilpailua: pitää löytää hienoin ja kaunein matto, sormus ja vaimo. Saduissa nuorin on yleensä nöyrin, tottelevaisin ja luotettavin. ja kekseliäin.
Kopp muistuttaa, että on myös monimutkaisempia psykologisia selityksiä saduille. Kun lapsi kuuntelee opettavaisia tarinoita, niin ne opettavat sopeutumista aikuisten maailmaan.
Kopp arvostelee psykoanalyyttista ”todellisuuden” versiota, jota Kopp pitää yhtä illusorisena 1970-luvun lopussa kuin mitä muuta tahansa harhaluuloa. Asettamalla elämän hallittavaan järjestykseen, se rohkaisee merkityksellisyyttä ja varmuutta enemmän kuin mitä kokemus sen vahvistaa.
Itsensä vanhalla iällä surmannut psykoanalyyttinen satujen tutkija Bruno Bettelheim, Koppin mukaan, uskoo satuihin ja niiden kertomiseen lapselle, koska ” … taistelu elämän vaikeita vaikeuksia vastaan on välttämätöntä, mikä on ihmisen olemassaoloon kuuluva osa”. Toistaiseksi kaikki hyvin, mutta Koppin mukaan seuraa jäännös psykoanalyyttista viattomuutta, aikuisessa sadun eetoksen hengessä: ”… mutta jos yksilö ei väistä, vaan päättäväisesti kohtaa odottamattomat ja usein epäreilut vaikeudet, niin yksilö voittaa kaikki vaikeudet ja on lopussa voitollinen.”
Kopp kuvaa kuinka hänen omat lapsensa oppivat pikkuhiljaa olemaan uskomatta joulupukkiin. Epävarmuuden vallitessa lapset vielä kirjoittivat kirjeen joulupukille ”kaiken varalta”. Myöhemmin lapsille kerrottiin, että vanhemmat ostivat joululahjat, koska rakastivat heitä – ei sen vuoksi olivatko he hyviä tai pahoja.
Kopp muistuttaa, että oma perhe voi tarjota helpottavaa tukea, kun ihminen siirtyy lapsuuden viattomuudesta nuoruuden petetyn ja huijatuksi tulemisen tunteen kautta aikuisuutta kohti.
Niin epätäydellisiä kuin perheet ovatkin, ne voivat parhaimmillaan tarjota ilmapiirin, jossa on yleistä hyvää tahtoa, rehellisyyttä ja yksilöiden huomioimista. Sellaisessa ilmapiirissä lapsi oppii, että hänellä on erityinen paikka. Tämä turvallisuuden tunne tarjoaa kilven hetkiin, jolloin pitää kohdata epäpersoonalliset mielettömyydet, joihin aikuisten elämässä törmää. Se voi tarjota tuntemuksen, että ihmisiin voi luottaa. Ja itsekin saattaa olla joku, johon voi luottaa. Lapsi ja nuori oppii, kuinka kohdata pala palalta elämän mielettömyydet, vaikkapa omassa perheessäkin.
Perinteinen satu alkaa, että ”olipa kerran” ja päättyy ” elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka”. Jokaisella perheellä on myyttejä ja idealisaatioita siitä, mitä ulkopuolinen maailma on. Tyyliin: Me pidämme lupauksemme, Me pidämme aina yhtä, Jos yrität aina kovasti tehdä parhaasi, ihmiset kunnioittavat sinua. Nämä uskomukset rauhoittavat lasta, mutteivat saa olla liian kaukana todellisuudesta. Ei ole suurta harmia, jos lapsi kasvaessaan oppii pikkuhiljaa, etteivät ne pidä paikkaansa. Vanhemmiten lapsi oppii, etteivät perheen iskulauseet aina pidä paikkaansa. Se että ne toisinaan pitävät, pätevöittää niiden paikan. Säilyy realistinen usko ja luottamus.
Perheen ulkopuoliset kokemukset nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa saavat alkuperäisen viattoman asenteen muuttumaan hieman monimutkaisemmaksi ja realistisemmaksi, ilman että nuori juuttuu siihen, että häntä on petetty ja johdettu harhaan.
Kuitenkin oman kodin tulipalo, järkyttävät onnettomuudet ja loppuvaiheen sairaudet vanhemmilla voivat muuttaa perheen myytit ja idealisaatiot nopeasti. Poliittiset äkilliset muutokset, jotka muuttavat koko perheen olemisen, onneksi tapahtuu länsimaissa harvoin.
Kopp kirjoittaa, että suurin osa hänen psykoterapiaan tulevista potilaista ei ole kokenut järkyttäviä henkilökohtaisia, sosiaalisia tai poliittisia katastrofeja. Sadut ovat väistyneet perheen tekopyhyyden vuoksi, ei erilaisten elämänkatastrofien vuoksi. Se mitä on heille opetettu ei ole ollenkaan pitänyt paikkaansa, mikä on saanut heidät hämmentyneeksi siitä, että mitä täällä oikein tapahtuu tai mitä minulle tapahtuu. Nämä kokemukset voivat olla pelottavia ja tuskallisen hämmentäviä. Ne saavat ihmiset pitkiksi ajoiksi olemaan luottamatta ihmisiin.
Koppin mukaan, jos viattomuuden menetys tapahtuu liian varhain tai liian nopeasti, muttei mukana ole tekopyhyyttä, niin vaikutukset jäävät lyhytaikaisiksi. Esimerkiksi vanhempi rikkoo lupauksensa, minkä vuoksi lapsi on surullinen ja vihainen, mutta toipuu pettymyksestään.
Perheen tekopyhyyden läsnä ollessa, lapsen yrittäessä paljastaa perheen tekopyhyyden, hän kohtaa lisäkieltoja ja mystifiointia. On eri asia lapselle oppia, että isä, jonka pitäisi olla luotettava perheenhuoltaja, paljastuu auttamattomaksi juopoksi ja alkoholistiksi. Perhe voi jatkaa tekopyhyyttä kertomalla lapselle, että isä on väsynyt, tai että lääkäri on käskenyt isän käyttää viskiä rauhoittumiseen. Kertomatta, että isä on ihka oikea alkoholisti.
Toistuvien ylivoimaisten avuttomuuden ja hämmentävien kokemusten kanssa, lapsen pitää oppia selviytymään sekavassa ja hämmentävältä vaikuttavassa maailmassa. Voi paeta henkilökohtaiseen mielikuvitusmaailmaansa, jotka ovat muunnelmia perheen saduista. Itse asiassa oma isä ei olekaan oma isä, vaan on syntynyt toiseen perheeseen. Vanhemmat ovatkin rikkaita, kuuluisia tai mitä tahansa toivottavaa ja ovat ihan pian tulossa hakemaan minut ja korjaavat tapahtuneen vääryyden… olen vieras omassa perheessäni- teema.
Täydellinen haavoittuvuus täytyy jollakin tavalla suojata. Lapsi alkaa itse rajoittaa käyttäytymistään, välttää riskejä, alkaa elää fantasioitten täyttämää elämää lottovoittajien tai sellaiseksi ihan pian tulevien maassa. Nämä kieltävät haavoittuvuuden paljastumiselle aiheuttavat uhat, mutta samalla muuttavat alkuperäisen viattomuuden karikatyyrikseen.
Rollo May kuvannut ilmiötä ”valeviattomuudeksi” (pseudo-innocence). Valeviaton kieltää oman voimansa ja valtansa, kohdistaa ponnistuksensa ”luvatun maan luomiseksi” ja samalla kuvitellen, että tämä on paras mahdollisista maailmoista. Sillä asenteella pystyy kieltämään toivottomuuden tunteet, tekemään pettymyksen tuskat siedettäväksi ja tuomaan valheellisen järjestyksen tunteen kaoottiseen maailmaan. Nämä puolustusasenteet estävät Koppin mukaan persoonallisen ja hengellisen kasvun, mitä rajoittamaton mielikuvitus ja myöhemmät elämänkokemukset voisivat tarjota.
Lapselle ei ole paljon emotionaalisesti vaihtoehtoja tarjolla, hän vähitellen kehittää neuroottisen tavan elää. Tapa joka jatkuu aikuisuuteen. Valeviattomuus vaatii, että pitää kieltämisen mahdollistavia silmälappuja. Itsensä vallattomaksi tekeminen, Koppin mukaan, näyttää hyveeltä, sellainen henkilö käyttäytyy aivan kuin Jumala tai Herra Suuri Herra pitää heikon ja naiivin puolta. Menneisyyden loputon pohdiskelu varmistaa sen, että säilyy ikuisena lapsena, ei kasva koskaan aikuiseksi – on aina joku, joka huolehtii: Jumala, Herra iso Herra, Pomo, Puoliso tai joku muu.
Lapsuuden jäännöksenä olevat heikkous, avuttomuus ja riippuvuus estävät ihmisiä koskaan kasvamasta aikuisiksi. He jäävät nostalgiseen kaipaukseen menneisyyteen. Ei lapsuuden spontaanisuuteen, vaan itsepäiseen vaatimukseen, että jonkun on pidettävä minusta huolta. Vanhemmat, lapset, kunta, puolue, yhteiskunta – nimeä jatkoksi joku sinulle sopiva. Jonkun on tehtävä asiat minun puolestani.
Jotkut odottavat valeviattomuudessaan lopulta voittavansa kaiken pahuuden ja saavansa tunnustusta ja hyväksyntää. Onnellisen loppuelämän odotus tarpeettomalla itsesäälisellä kärsimyksellä, vaarallisen levottomilla romanttisilla seikkailuilla, teeskennellyllä vaatimattomuudella tai rohkeudella tuottavat kaikki saman lopputuloksen. Elämän todelliset vaarat hämärtyvät, kasvun mahdollisuuksia ei huomata ja itsestään huolen pitämisen mahdollisuudet hukataan.
Valeviattomuus yksinkertaistaa elämän laittamalla elämän kyseenalaistamattomaan järjestykseen. Kieltämällä itsessämme ja muissa tuhoavuuden, se auttaa helppoon ja tietämättömään itsepetokseen elämässä olevan pahuuden kanssa. Täydellisyyteen tarrautuminen ryöstää mahdollisuuden elämänkestävään aikuisen oppimiseen ja mahdollisuuteen tyytyä eettisten ihanteidemme ja epätyydyttävän tilanteemme väliseen ristiriitaan.
Koppin mukaan ei vain pettymyksen tuska johda yksin johda neuroottiseen valeviattomuuteen. Kärsimys saa lapsen voimaan pahoin. Ei itsetuhoiset elämäntavat, ei ahdistus eikä masennus, jota koetaan, kun nämä illuusiot ovat uhattuina, johda valeviattomuuteen. Rollo May tutki 1940-luvulla nuoria yksineläviä ja raskaana olevia naisia New Yorkissa. Hän oletti, että mitä enemmän nämä nuoret naiset olivat tulleet äitinsä hylkäämiksi, sen pahemmat oireet heillä oli. Tutkimuksessa tulokseksi tuli, että mitä avoimemmin ja rehellisemmin naiset olivat tulleet äitinsä hylkäämiksi, sen VÄHEMMÄN ahdistusta ja neuroottisuutta heillä oli. Näiden naisten kuvaus rankasta elämästään oli.
- Kyllä meillä on ongelmia, muttemme murehdi niitä.
Ongelmat voivat olla situationaalisia eli paikkaan ja hetkeen liittyviä, mutta murehtiminen on mielentila. Hyväksymällä tuskalliset kokemuksensa avoimesti ja rehellisesti eliminoi tarpeetonta kärsimystä.
Viattomuuden menetys on aina tuskallista. Aikuismainen hyväksyntä väistämättömille muutoksille ei takaa, ettemme kohtaisi vaikeuksia jatkossakin. Mutta ne meistä, jotka kieltävät menetyksemme tahdonalaisesti vaatimalla alkuperäisen lapsuuden autuuden palautusta, valeviattomuutena tai minä tahansa vastaavana, altistavat itsensä ahdistukselle ja masennukselle. Aina kun todellisuus meinaa uhata teatraalista asennetta elämään. Ja lisäämme itsellemme elämäämme vain tarpeetonta kärsimystä, vaatimalla mahdottomia, että meitä pidetään erityisinä ja että maailman pitää olla reilu ja oikeudenmukainen.Ei ole.
13.8.017 Lappeenrannassa