Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence - Facing Life without Illusions. (Viattomuuden loppu - kohdata elämä ilman harhakuvia), 1978 Osa III
Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence – Facing Life without Illusions. (“Viattomuuden loppu – kohdata elämä ilman harhakuvia”), 1978 Osa III
Koppin kahdeksannen kirjan ensimmäinen osa on nimetty Nostalgia and Revenge (”nostalgia ja kosto”) ja kolmas luku on nimeltään The Heroic Adventurer (“Sankarillinen seikkailija”) ja neljäs luku The Magic Helper (“Maaginen auttaja”).
Kopp aloittaa kolmannen luvun kirjoittamalla, että valeviattomana hän roikkui kiinni sadunkaltaisesta maailmankäsityksestä. Hän uskoi, että hänen elämäntarinalla oli alku, keskikohta ja onnellinen loppu. Hän uskoi, että maailmassa oli pikkusieluja ja suuria sieluja, hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä ja hän on itse keskeinen päähenkilö elämäntarinassaan. Sankarille on elämässä testejä, jotka hänen täytyy läpäistä ja opetuksia, jotka sankarin täytyy oppia – ennen kuin saa palkkiot rohkeudestaan ja viisauden hankkimisestaan.
Kopp kirjoittaa, että hänen ammatillinen ura on luonnollinen tie sankarillisesta seikkailusta, joka hänellä oli mielessään. Alussa hän teki mitä tarvitsi säilyttääkseen fantasian siitä, miten tullaan Merliniksi, salaisen viisauden omistajaksi ja valkoisen magian harrastajaksi. Samalla hän oli myös Lancelot, joka nöyrästi pelasti uhreja ihmissyöjäjättiläisiltä, noidilta ja pahoilta äitipuolilta.
Alussa se oli Kopp, joka etsi julkisiin instituutioihin lukittuja potilaita. Kopp kirjoittaa, että nämä potilaat tekivät sen, minkä pystyivät vapauttaakseen Koppin valeviattomuudestaan. Mutta hänen koulutuksensa kesti kauemmin kuin sen olisi tarvinnut. Kysymys ei ollut siitä, etteivät potilaat olisi olleet päteviä opettajia valeviattomuuden asiassa. Hän oli, kuten kaikki valeviattomat ovat, hidas oppimaan. Kopp kirjoittaa, että hän itsepäisesti oli huomioimatta kokemuksen kovia tosiasioita, jotka uhkasivat häiritä hänen toiveikkaiden fantasioiden rauhoittavaa mielihyvää.
Kopp kertoo, kuinka hän aloitti työskentelyn New Jersey State Psychiatric Hospital Trentonissa. Hän oli hyvin itsetyytyväinen, ensimmäisenä työpäivänä hän tunsi olevansa tärkeä jäsen ammatillisessa henkilökunnassa. Valkeaan työunivormuun sonnustautuneet hoitajat tervehtivät häntä kohteliaasti: ” Hyvää huomenta, tohtori”. Vaikka hän ei ollut vielä päättänyt opintojaan.
Ovesta sisään astumista suunnitellessaan, hän ajatteli olevansa oikea mies oikeassa paikassa. Oli uuden elämän ensimmäinen päivä. Hän oli kuin valkea ritari, joka ratsastaa päihittämään pahan paronin. Sisälle mennessään paikan kalseus paljastuu. Tohtori Perryn, johtavan psykologin avustaja Kopp saa karmean oppitunnin oikeuspsykiatrisilta potilailta. Kun hän halusi mennä yksikseen sairaimpien osastolle. Koppille paljastui, mitä on todellinen mielisairaus. Paranoidista skitsofreniaa sairastava potilas tuli heti kertomaan vainoharhoistaan. Muutkin kohdattavat potilaat olivat oikeuspsykiatrisia seksuaalirikollisia. Potilaat testasivat häntä, varastivat hänen tupakkansa, palauttivat ilkkuen vaimon ostaman tupakkakotelon, jossa on vaimon lappu ”rohkeasti kohti uusia seikkailuja”. Potilaat tiesivät tasan tarkkaan, kuka hän oli jo osastolle tullessaan, koska potilaiden juorutietotoimisto oli jo asiasta tiedottanut. Valkoinen ritari joutui jo ensi metreillä näiden sairaiden potilaiden nöyryyttämäksi, Kopp joutui kohtaamaan omat tunnetilansa raivosta häpeään. Hän alkoi nuorena psykoterapeuttina ymmärtää, että hänen pääasiallinen tehtävä oli pysyä järjissään tässä laitoksessa. Vain yksittäisiä tapahtumia, mutta rikolliseen mieleen tottumattomalle Koppille se oli selkeä opetus. Opetus, että uutta tietoa piti hankkia, jos mielii palata voittajana.
- Muista kertoa vaimollesi uudesta seikkailustasi, yksi potilaista muistuttaa Koppia hänen poistuessaan osastolta korvat punoittaen. Sanat olivat vaimon kirjoittamassa kortissa, joka oli tupakkakotelossa.
Neljäs luku The Magic Helper (”maaginen auttaja”) alkaa sanoilla: lapsuuteensa fiksoituessaan, valeviattomat toivovat oikaisevansa vääryydeksi kohtaamansa asiat kerralla ja lopullisesti.
- Se ei ole reilua, kuuluu ahdistunut parkaisu.
Mikä ei tietenkään ole ymmärrettävä protesti sosiaaliseen tai poliittiseen epäoikeudenmukaisuuteen. Vaan pikemminkin, itseensä syventyneen lapsellinen vaatimus oikeuteen päästä ruusutarhaan, tai ainakin vaatimus oman onnettoman syntymänsä korjaamisesta.
Toistaiseksi päättymättömän satuelämäntarinansa sankarina, valeviattomat eivät voi eivätkä halua uskoa, että heidät pettäneet lurjukset jatkavat menoaan maailmassa rankaisematta ja että he itse jäävät osaansa syyttöminä ilman mitään korvausta tai kompensaatioita. Mutta, totta kai täytyy olla joku, joka korjaa tapahtuneen vääryyden ja pitää heistä hyvää huolta. Joku joka oikaisee perhevääryydet ja palkitsee kunnon lapset. Ne meistä, jotka uskovat näihin romanttisiin fantasioihin, vaativat, että täytyy olla olemassa joku, joka korjaa rikkoutuneet lapsuutemme unelmat. Joku viranomainen? Joku jolla on jotain minun haluamaa enemmän kuin minulla?
Kaipaamme suhteisiin, joissa meistä pidetään huolta. Etsiessämme maagista auttajaa, osa meistä ryhtyy psykoterapiapotilaiksi. Osa jopa kuvittelee itse tulevansa maagiseksi auttajaksi, ryhtymällä itse psykoterapeutiksi. Molemmissa poluissa on riskinsä, Kopp varoittaa.
Tietoisella, rationaalisella tasolla onneton henkilö, joka menee psykoterapiaan, on tietenkin yksinkertaisesti potilas, joka etsii ammatillista apua tarkoituksena päästä eroon neuroottisista oireistaan. Vähemmän tietoisella fantasiatasolla, hän etsii toista satuhenkilöä: hurmaavaa prinssiä, Merliniä, tai vaikkapa hyvää haltijaa. Todellinen vaara piilee siinä, että hän löytää sellaisen, täräyttää Kopp.
Valitettavasti on psykoterapeutteja, joiden omat piilossa olevat valeviattomat uskomukset sisältävät näkemässä itsensä juuri sellaisena maagisena auttajana, jota potilas on etsimässä. Kopp kirjoittaa, että sellainen johtaa onnettomaan psykoterapeuttiseen suhteeseen, jossa molempien valeviattomat fantasiat toteutetaan. He molemmat väittävät löytäneensä juuri sitä, mitä etsivät. He molemmat välttävät löytämästä sitä, että he molemmat ovat tavallisia ihmisiä ja elävät arkista elämäänsä välinpitämättömässä maailmassa. Maailmassa, jolla ei ole mitään erityisiä suunnitelmia tyydyttävistä lopputuloksista heidän varalleen satunnaisesti järjestetyssä elämässämme.
Kopp kirjoittaa, että kun päätämme ryhtyä psykoterapeutiksi, tietoisesti valitsemme vain sosiaalisesti hyväksytyn ammatin. Ei-tietoisella tasolla Koppin mukaan, asiassa on aina enemmän. Kenelläkään joka ryhtyy psykoterapeutiksi, ei ole eikä voi olla selkeää kuvaa siitä, mihin hän on tosiasiallisesti ryhtymässä. Harvat tajuavat, kuinka sopimatonta on laittaa itsensä asemaan, että auttaa toisia ihmisiä ratkaisemaan elämänsä ongelmia. Koppin mukaan kaikilla meillä on alitajuisia, kätkettyjä motiiveja siitä, miksi alkujaan valitsemme ryhtyä psykoterapeutiksi.
Jotkut psykoterapeuteista toivovat parantavansa hullun perheensä. Jotkut toivovat löytävänsä itseymmärryksen toisten kärsimyksiä seuraamalla. Koppin mukaan tavallisin syy on tulla siksi maagiseksi auttajaksi, jota olisi itse joskus tarvinnut. Jos vain sellainen maaginen auttaja olisi pitänyt meistä huolta silloin joskus, kun olimme avuttoman hämmentyneitä onnettomasta lapsuudestamme, niin me olisimme eläneet onnellisena elämämme loppuun saakka. Ehkä ilman että olisimme koskaan kuulleet sanaakaan psykoterapiasta. Koppin mukaan psykoterapeutit uransa alkuvuosina elävät näitä illuusioita. Sen jälkeen realistisemmat motivaatiot ilmaantuvat. Nämä kypsemmät syyt palvelevat potilaita parhaiten. Aika on välttämätön, muttei riittävä edellytys psykoterapeuttien kypsien syiden kehittymiselle.
- Olla runoilija kaksikymmentävuotiaana on olla 20-vuotias, mutta olla runoilija neljäkymmentävuotiaana on olla runoilija.
Vaikka osa psykoterapeuteista kasvaa ulos valeviattomuudestaan, osa elättelee tiettyjä implisiittisiä sadunkaltaisia motiiveja. Kopp kirjoittaa 1978, että suurin osa silloisen psykoterapian juurista oli psykoanalyysissa, jonka piilossa olevat opit olivat syynä moneen ammatilliseen kurjuuteen. Freud hyväksyi ihmiselämän väistämättömän heikkouden, mutta monet myöhemmät psykoterapeutit jäivät lumoutuneiksi kätketystä uskomuksesta ihmisten täydellisyyteen. Tämä mahdottoman unelman etsintä loi epäonnistumisia sinne, missä olisi voinut olla onnistumisia. Ahdistusta sinne, missä olisi voinut olla iloa.
Jokainen kokenut psykoterapeutti tietää, että tavallinen elämä on kaukana täydellisyydestä. Kompromissien yhdistelmä on parasta, mitä elämältä voi toivoa. Kopp kirjoittaa, että olipa psykoterapeutti, kuinka taitava tahansa, niin kukaan potilas ei voi olla täysin vapaa alkuperäisen viattomuuden brutaalin tai liian varhaisen menettämisen haitallisilta vaikutuksilta. Varhaisten traumaattisten kokemusten haavat eivät koskaan arpeudu. Suojellessamme vanhoja haavojamme, me kaikki kykenemme käyttäytymään järjettömästi puolustellessamme itseämme. Tavalla, joka ei palvele meidän parhaita etujamme.
Silti tapa, jolla jatkamme yleensä ”puhehoitoja”, paljastaa selkeästi, kuinka uskomme jollakin tasolla maagisiin sanoihin, jotka voivat tehdä ihmiset onnellisiksi ja totuuteen, joka on heidät vapauttava.
Lelsie Farber paljastaa tämän kerettiläisen opin, puhtauden saavuttamisesta kirjoittaessaan sarkastisesti:
… vaikka harvoin täydellisyyden tavoite on saavutettu, niin ihminen on olento, joka kuitenkin psykologisesti on mahdollisesti täydellinen, joko varhaisen ja onnellisen lapsuudensattuman tai myöhemmin onnettoman psykoanalyysin välttämättömyyden vuoksi.
Kopp kirjoittaa, että monet psykoterapeutit uskovat, että diagnoosi on ensimmäinen asia, joka pitää korjata ja joka estää potilasta elämästä onnellisena elämänsä loppuun saakka. Kopp muistuttaa, että Torrey on nimennyt tämän Grimmin veljesten sadun Tittelintuure- periaatteeksi (Rumpelstiltskin-principle). Sadussa kuningattaren piti kutoa pellavaa kullaksi, jotta saisi lapsensa takaisin. Jos kuningatar arvaisi pahansuojan kääpiön nimen, niin hän pelastaisi lapsensa. Kuningatar yritti ja yritti, muttei arvannut maagista sanaa. Aika oli loppumassa lapsen pelastamiseksi. Yhtenä iltana kuningatar seurasi kääpiötä tämän salaiseen mökkiin metsässä. Kääpiö tanssi tulen ympärillä ja lauloi itselleen: Pellavan kerintä on pelini ja Tittelintuure on nimeni. Niin kuningatar tiesi maagisen sanan, pelasti lapsensa ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka.
Kopp vertaa, että kun mainitsemme diagnoosin, niin me psykoterapeutit käytämme Tittelintuure-periaatetta nimeämällä yhdellä sanalla nippuun potilaan kaikkinaiset ongelmat. Potilaan ahdistus välittömästi vähenee, kun maaginen auttaja tietää, mikä on (sanallisesti) pielessä. Diagnoosilla nimeämisprosessin terapeuttinen vaikutus laajenee, kun sitä seuraa tutkimusvaihe. Terapeutti huolellisesti kuuntelee ja tarkkailee potilasta, kunnes on mahdollista tehdä ”oikeita tulkintoja”. Antamalla merkityksen ihmisen näennäisen merkityksettömälle ajatusten ja käyttäytymisen sarjalle, psykoterapeutti alkaa samalla nimetä potilaan salaisia toivomuksia.
Hyväksymällä psykoterapeutin sanojen magiikan, potilas alkaa pikkuhiljaa saada ”oivallusta” ongelmiinsa. Tämä ymmärrys antaa potilaalle voimaa pimeyden voimia (alitajunta) vastaan. Sen joka on luonut tarpeetonta kärsimystä.
Kaikki tämä diagnostinen sanamagiikka tapahtuu potilaan menneisyyttä tutkimalla. Juuttumalla menneisyyteen, joko kosto- tai nostalgiamielessä, ajatellaan menneisyyden estävän onnellisuutta nykyisyydessä. Potilas kertoo tarinansa löytääkseen, kuinka huonosti kaikki alkoi. Sekä psykoterapeutti että potilas uskovat, että tarina päättyy hyvin, kunhan he vain yhdessä ensin käyvät läpi tietyn korjaavan sanamagiikan.
Usein tämä korjaava sanamagiikka tarkoittaa paluuta potilaan elämän alkuun, kivuliaisiin muistoihin, jotka syntyivät huonojen vanhempien kasvatuksen vaikutuksesta. Osoittautuu, että potilas itse oli hyvä lapsi, joka rakasti ihmisiä syöviä jättiläisiä ja noitia. Kohdellessaan tätä viatonta lasta epäreilusti, tavallaan paha pari vanhempia heitti ikuisen kirouksen, joka syy potilaan jatkuvaan neuroottiseen onnettomuuteen.
Potilas kaipaa hyvää vanhempaa, toivoen löytävänsä tämän maagisen auttajan psykoterapeutin persoonassa. Jos psykoterapeutti rakastaa potilasta, joka kärsii alemmuuden tunteesta, niin ikuinen kirous poistuu. Sammakosta tulee komea prinssi jälleen. Jos psykoterapeutti antaa riittämättömälle potilaalle persoonallisen voiman maagisen miekan, niin potilas kykenee oikaisemaan kaiken vääryyden maailmasta. Yksi maaginen suudelma nukkuvan Lumikin poskelle herättää varmasti masentuneen potilaan elämän iloihin.
Liian usein, Kopp kirjoittaa, nämä sadunkaltaiset ratkaisut ovat psykoterapeutin fantasioitten ydintä myös. Koppin ohjattava psykoterapeutti kertoo, että terapiaistunnon lopuksi potilas halasi, mitä varten hän kävi psykoterapeutin mielestä psykoterapiassa. Halaus tekisi potilaan elämän paremmaksi.
Koppin mukaan psykoterapeutit usein pitävät potilasta perheen syntipukkina. Perheterapiassa ns. identifioituneena potilaana, perheen oireellinen jäsen, jota on hyväksikäytetty toimimaan kaikkien muiden ongelmien varastona. Tämä diagnosoitava viaton uhri on psykoterapeuttien suosikki perheterapiassa. Tällä tavalla psykoterapeutti tulee vedetyksi mukaan haitalliseen romanssiin, joka joskus ulottuu terapiasuhteisiin saakka. Psykoterapeutti valkeana ritarina tulee ja pelastaa potilaan perheen kynsistä.
Kopp muistuttaa itseään lankeamasta tähän maagisen auttajan saturooliin, minkä johdosta potilaasta tulee pahan perheen syntipukki. Päinvastoin kuin perheen ikuiset pahantekijät, jotka ovat kohdelleet potilasta epäreilusti, psykoterapeutista tulee kaiken hyväksyvä vanhempi tälle viattomalle lapselle/aikuiselle. Näinä hetkinä Kopp kirjoittaa, ettei hän näe, miten potilas tai hän psykoterapeuttina ovat millään tavalla edesauttaneet joutuneensa kohdattaviin vaikeuksiin. Yhdessä he voivat, potilas ja psykoterapeutti, elää valeviatonta liittoutumaa, jossa he elättelevät uskomusta omasta erinomaisuudestaan. Viaton uhri ja maaginen auttaja koko paha maailma ympärillään. Erehtyen he luulevat olevansa menneisyytensä täydellisiä uhreja. Ja paradoksaalisesti samanaikaisesti, näkevät itsensä tulevan voitokkaiksi ja voimallisiksi tulevaisuutensa mestareiksi.
Kerta toisensa jälkeen, nämä transferenssi- ja vastatransferenssifantasiat täytyy osoittaa paikkansa pitämättömiksi, kun kamppailee oman elämänsä hallinnasta tavallisena ihmisenä. Siihen kuuluu, että välillä näkee itsensä hyvänä, välillä pahana. Välillä viisaana, välillä tyhmänä. Välillä onnekkaana, välillä onnettomana. Joskus voi hyväksyä olevansa hyvä tavallinen ihminen, mikä riittää.
Psykoterapeutin pitäisi kokeneempana ottaa johto käsiinsä ja johdattaa molemmat pois tällaisesta fantasiasotkusta, johon he ovat joutuneet perheen syntipukki ynnä muun sellaisen ajattelun seurauksena. Joskus potilas on Koppia selvänäköisempi psykoterapiasotkusta, johon ovat yhdessä ajautuneet. On elämänkestävä taistelu välttää kiusausta asettua valeviattoman ei-palkitsevaan asemaan. Välttää kiusausta asettua uhrin asemaan. En minä, mutta kun ne muut.
Kopp kertoo kirjassa oman seikkailunsa pois näistä illuusioista. Kuinka varhain hän menetti viattomuutensa, kuinka hän yritti haavoittuvuutensa epätoivoisesti peittää kostonhimoiseen luottamattomuuteen toisiin ja kuinka hän uskalsi riskeerata, vähä kerrallaan, luottaa ihmisiin taas.
Samalla kun hän kirjoittaa omasta irtipääsystään, niin samalla hän paljastaa, kuinka kiinni vielä siinä aika ajoin on.
Monet psykoterapiaan tulevat miehet ja naiset myös kamppailevat kadotetun viattomuuden tuskaisia vaikutuksia vastaan. Jotkut tarrautuvat hysteerisesti vielä jäljellä oleviin lapsuuden illuusioiden palasiin. He ovat riippuvaisia kieltämisen pakotetusta optimismista, jonka pitäisi saada tuska häviämään. Jotkut ovat jo luopuneet toivosta, luottamisesta ja kaikista aikuisen elämän mahdollisuuksista. He taistelevat yhä uudestaan pois kaipauksestaan ainaiseen pakonomaiseen epäilyyn, vainoharhaiseen kyynisyyteen ja masennuksen pessimismiin.
Kopp kirjoittaa, että hän kesti nuoruuden viattomuuden menetyksen, kun luki tarinoita toisten ihmisten tarinoita putoamisista. Ehkä niistä tarinoista saattoi koostua viisaus, jonka turvin voi elää aikuisena - epäreilussa maailmassa, jossa kukaan ei pidä meistä huolta.
Psykoterapeutit tietävät, Kopp muistuttaa, ehkä muita ihmisiä paremmin sen, että totuus on aina subjektiivinen. Se on se ensisijainen läksy, joka psykoterapiapotilaille on opetettava. Se on tärkein ja vaikeimmin ylläpidettävä oppi.
Kaikki psykoterapeutit ovat taipuvaisia pitämään – väärin kylläkin – omaa maailmankatsomustaan todellisuutena. Ironisesti, ehkä jopa muita ihmisiä haavoittuvampia tähän. Syy siihen on samalla kertaa epäonninen ja ilmeinen. Kaikessa viattomuudessaan, psykoterapeuttien tavallisimmin uskoma satu alkaa sanoin: ” Olipa kerran psykoterapeutti, joka ei uskonut satuihin…”.
8.9.2017 Lappeenrannassa
Koppin kahdeksannen kirjan ensimmäinen osa on nimetty Nostalgia and Revenge (”nostalgia ja kosto”) ja kolmas luku on nimeltään The Heroic Adventurer (“Sankarillinen seikkailija”) ja neljäs luku The Magic Helper (“Maaginen auttaja”).
Kopp aloittaa kolmannen luvun kirjoittamalla, että valeviattomana hän roikkui kiinni sadunkaltaisesta maailmankäsityksestä. Hän uskoi, että hänen elämäntarinalla oli alku, keskikohta ja onnellinen loppu. Hän uskoi, että maailmassa oli pikkusieluja ja suuria sieluja, hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä ja hän on itse keskeinen päähenkilö elämäntarinassaan. Sankarille on elämässä testejä, jotka hänen täytyy läpäistä ja opetuksia, jotka sankarin täytyy oppia – ennen kuin saa palkkiot rohkeudestaan ja viisauden hankkimisestaan.
Kopp kirjoittaa, että hänen ammatillinen ura on luonnollinen tie sankarillisesta seikkailusta, joka hänellä oli mielessään. Alussa hän teki mitä tarvitsi säilyttääkseen fantasian siitä, miten tullaan Merliniksi, salaisen viisauden omistajaksi ja valkoisen magian harrastajaksi. Samalla hän oli myös Lancelot, joka nöyrästi pelasti uhreja ihmissyöjäjättiläisiltä, noidilta ja pahoilta äitipuolilta.
Alussa se oli Kopp, joka etsi julkisiin instituutioihin lukittuja potilaita. Kopp kirjoittaa, että nämä potilaat tekivät sen, minkä pystyivät vapauttaakseen Koppin valeviattomuudestaan. Mutta hänen koulutuksensa kesti kauemmin kuin sen olisi tarvinnut. Kysymys ei ollut siitä, etteivät potilaat olisi olleet päteviä opettajia valeviattomuuden asiassa. Hän oli, kuten kaikki valeviattomat ovat, hidas oppimaan. Kopp kirjoittaa, että hän itsepäisesti oli huomioimatta kokemuksen kovia tosiasioita, jotka uhkasivat häiritä hänen toiveikkaiden fantasioiden rauhoittavaa mielihyvää.
Kopp kertoo, kuinka hän aloitti työskentelyn New Jersey State Psychiatric Hospital Trentonissa. Hän oli hyvin itsetyytyväinen, ensimmäisenä työpäivänä hän tunsi olevansa tärkeä jäsen ammatillisessa henkilökunnassa. Valkeaan työunivormuun sonnustautuneet hoitajat tervehtivät häntä kohteliaasti: ” Hyvää huomenta, tohtori”. Vaikka hän ei ollut vielä päättänyt opintojaan.
Ovesta sisään astumista suunnitellessaan, hän ajatteli olevansa oikea mies oikeassa paikassa. Oli uuden elämän ensimmäinen päivä. Hän oli kuin valkea ritari, joka ratsastaa päihittämään pahan paronin. Sisälle mennessään paikan kalseus paljastuu. Tohtori Perryn, johtavan psykologin avustaja Kopp saa karmean oppitunnin oikeuspsykiatrisilta potilailta. Kun hän halusi mennä yksikseen sairaimpien osastolle. Koppille paljastui, mitä on todellinen mielisairaus. Paranoidista skitsofreniaa sairastava potilas tuli heti kertomaan vainoharhoistaan. Muutkin kohdattavat potilaat olivat oikeuspsykiatrisia seksuaalirikollisia. Potilaat testasivat häntä, varastivat hänen tupakkansa, palauttivat ilkkuen vaimon ostaman tupakkakotelon, jossa on vaimon lappu ”rohkeasti kohti uusia seikkailuja”. Potilaat tiesivät tasan tarkkaan, kuka hän oli jo osastolle tullessaan, koska potilaiden juorutietotoimisto oli jo asiasta tiedottanut. Valkoinen ritari joutui jo ensi metreillä näiden sairaiden potilaiden nöyryyttämäksi, Kopp joutui kohtaamaan omat tunnetilansa raivosta häpeään. Hän alkoi nuorena psykoterapeuttina ymmärtää, että hänen pääasiallinen tehtävä oli pysyä järjissään tässä laitoksessa. Vain yksittäisiä tapahtumia, mutta rikolliseen mieleen tottumattomalle Koppille se oli selkeä opetus. Opetus, että uutta tietoa piti hankkia, jos mielii palata voittajana.
- Muista kertoa vaimollesi uudesta seikkailustasi, yksi potilaista muistuttaa Koppia hänen poistuessaan osastolta korvat punoittaen. Sanat olivat vaimon kirjoittamassa kortissa, joka oli tupakkakotelossa.
Neljäs luku The Magic Helper (”maaginen auttaja”) alkaa sanoilla: lapsuuteensa fiksoituessaan, valeviattomat toivovat oikaisevansa vääryydeksi kohtaamansa asiat kerralla ja lopullisesti.
- Se ei ole reilua, kuuluu ahdistunut parkaisu.
Mikä ei tietenkään ole ymmärrettävä protesti sosiaaliseen tai poliittiseen epäoikeudenmukaisuuteen. Vaan pikemminkin, itseensä syventyneen lapsellinen vaatimus oikeuteen päästä ruusutarhaan, tai ainakin vaatimus oman onnettoman syntymänsä korjaamisesta.
Toistaiseksi päättymättömän satuelämäntarinansa sankarina, valeviattomat eivät voi eivätkä halua uskoa, että heidät pettäneet lurjukset jatkavat menoaan maailmassa rankaisematta ja että he itse jäävät osaansa syyttöminä ilman mitään korvausta tai kompensaatioita. Mutta, totta kai täytyy olla joku, joka korjaa tapahtuneen vääryyden ja pitää heistä hyvää huolta. Joku joka oikaisee perhevääryydet ja palkitsee kunnon lapset. Ne meistä, jotka uskovat näihin romanttisiin fantasioihin, vaativat, että täytyy olla olemassa joku, joka korjaa rikkoutuneet lapsuutemme unelmat. Joku viranomainen? Joku jolla on jotain minun haluamaa enemmän kuin minulla?
Kaipaamme suhteisiin, joissa meistä pidetään huolta. Etsiessämme maagista auttajaa, osa meistä ryhtyy psykoterapiapotilaiksi. Osa jopa kuvittelee itse tulevansa maagiseksi auttajaksi, ryhtymällä itse psykoterapeutiksi. Molemmissa poluissa on riskinsä, Kopp varoittaa.
Tietoisella, rationaalisella tasolla onneton henkilö, joka menee psykoterapiaan, on tietenkin yksinkertaisesti potilas, joka etsii ammatillista apua tarkoituksena päästä eroon neuroottisista oireistaan. Vähemmän tietoisella fantasiatasolla, hän etsii toista satuhenkilöä: hurmaavaa prinssiä, Merliniä, tai vaikkapa hyvää haltijaa. Todellinen vaara piilee siinä, että hän löytää sellaisen, täräyttää Kopp.
Valitettavasti on psykoterapeutteja, joiden omat piilossa olevat valeviattomat uskomukset sisältävät näkemässä itsensä juuri sellaisena maagisena auttajana, jota potilas on etsimässä. Kopp kirjoittaa, että sellainen johtaa onnettomaan psykoterapeuttiseen suhteeseen, jossa molempien valeviattomat fantasiat toteutetaan. He molemmat väittävät löytäneensä juuri sitä, mitä etsivät. He molemmat välttävät löytämästä sitä, että he molemmat ovat tavallisia ihmisiä ja elävät arkista elämäänsä välinpitämättömässä maailmassa. Maailmassa, jolla ei ole mitään erityisiä suunnitelmia tyydyttävistä lopputuloksista heidän varalleen satunnaisesti järjestetyssä elämässämme.
Kopp kirjoittaa, että kun päätämme ryhtyä psykoterapeutiksi, tietoisesti valitsemme vain sosiaalisesti hyväksytyn ammatin. Ei-tietoisella tasolla Koppin mukaan, asiassa on aina enemmän. Kenelläkään joka ryhtyy psykoterapeutiksi, ei ole eikä voi olla selkeää kuvaa siitä, mihin hän on tosiasiallisesti ryhtymässä. Harvat tajuavat, kuinka sopimatonta on laittaa itsensä asemaan, että auttaa toisia ihmisiä ratkaisemaan elämänsä ongelmia. Koppin mukaan kaikilla meillä on alitajuisia, kätkettyjä motiiveja siitä, miksi alkujaan valitsemme ryhtyä psykoterapeutiksi.
Jotkut psykoterapeuteista toivovat parantavansa hullun perheensä. Jotkut toivovat löytävänsä itseymmärryksen toisten kärsimyksiä seuraamalla. Koppin mukaan tavallisin syy on tulla siksi maagiseksi auttajaksi, jota olisi itse joskus tarvinnut. Jos vain sellainen maaginen auttaja olisi pitänyt meistä huolta silloin joskus, kun olimme avuttoman hämmentyneitä onnettomasta lapsuudestamme, niin me olisimme eläneet onnellisena elämämme loppuun saakka. Ehkä ilman että olisimme koskaan kuulleet sanaakaan psykoterapiasta. Koppin mukaan psykoterapeutit uransa alkuvuosina elävät näitä illuusioita. Sen jälkeen realistisemmat motivaatiot ilmaantuvat. Nämä kypsemmät syyt palvelevat potilaita parhaiten. Aika on välttämätön, muttei riittävä edellytys psykoterapeuttien kypsien syiden kehittymiselle.
- Olla runoilija kaksikymmentävuotiaana on olla 20-vuotias, mutta olla runoilija neljäkymmentävuotiaana on olla runoilija.
Vaikka osa psykoterapeuteista kasvaa ulos valeviattomuudestaan, osa elättelee tiettyjä implisiittisiä sadunkaltaisia motiiveja. Kopp kirjoittaa 1978, että suurin osa silloisen psykoterapian juurista oli psykoanalyysissa, jonka piilossa olevat opit olivat syynä moneen ammatilliseen kurjuuteen. Freud hyväksyi ihmiselämän väistämättömän heikkouden, mutta monet myöhemmät psykoterapeutit jäivät lumoutuneiksi kätketystä uskomuksesta ihmisten täydellisyyteen. Tämä mahdottoman unelman etsintä loi epäonnistumisia sinne, missä olisi voinut olla onnistumisia. Ahdistusta sinne, missä olisi voinut olla iloa.
Jokainen kokenut psykoterapeutti tietää, että tavallinen elämä on kaukana täydellisyydestä. Kompromissien yhdistelmä on parasta, mitä elämältä voi toivoa. Kopp kirjoittaa, että olipa psykoterapeutti, kuinka taitava tahansa, niin kukaan potilas ei voi olla täysin vapaa alkuperäisen viattomuuden brutaalin tai liian varhaisen menettämisen haitallisilta vaikutuksilta. Varhaisten traumaattisten kokemusten haavat eivät koskaan arpeudu. Suojellessamme vanhoja haavojamme, me kaikki kykenemme käyttäytymään järjettömästi puolustellessamme itseämme. Tavalla, joka ei palvele meidän parhaita etujamme.
Silti tapa, jolla jatkamme yleensä ”puhehoitoja”, paljastaa selkeästi, kuinka uskomme jollakin tasolla maagisiin sanoihin, jotka voivat tehdä ihmiset onnellisiksi ja totuuteen, joka on heidät vapauttava.
Lelsie Farber paljastaa tämän kerettiläisen opin, puhtauden saavuttamisesta kirjoittaessaan sarkastisesti:
… vaikka harvoin täydellisyyden tavoite on saavutettu, niin ihminen on olento, joka kuitenkin psykologisesti on mahdollisesti täydellinen, joko varhaisen ja onnellisen lapsuudensattuman tai myöhemmin onnettoman psykoanalyysin välttämättömyyden vuoksi.
Kopp kirjoittaa, että monet psykoterapeutit uskovat, että diagnoosi on ensimmäinen asia, joka pitää korjata ja joka estää potilasta elämästä onnellisena elämänsä loppuun saakka. Kopp muistuttaa, että Torrey on nimennyt tämän Grimmin veljesten sadun Tittelintuure- periaatteeksi (Rumpelstiltskin-principle). Sadussa kuningattaren piti kutoa pellavaa kullaksi, jotta saisi lapsensa takaisin. Jos kuningatar arvaisi pahansuojan kääpiön nimen, niin hän pelastaisi lapsensa. Kuningatar yritti ja yritti, muttei arvannut maagista sanaa. Aika oli loppumassa lapsen pelastamiseksi. Yhtenä iltana kuningatar seurasi kääpiötä tämän salaiseen mökkiin metsässä. Kääpiö tanssi tulen ympärillä ja lauloi itselleen: Pellavan kerintä on pelini ja Tittelintuure on nimeni. Niin kuningatar tiesi maagisen sanan, pelasti lapsensa ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka.
Kopp vertaa, että kun mainitsemme diagnoosin, niin me psykoterapeutit käytämme Tittelintuure-periaatetta nimeämällä yhdellä sanalla nippuun potilaan kaikkinaiset ongelmat. Potilaan ahdistus välittömästi vähenee, kun maaginen auttaja tietää, mikä on (sanallisesti) pielessä. Diagnoosilla nimeämisprosessin terapeuttinen vaikutus laajenee, kun sitä seuraa tutkimusvaihe. Terapeutti huolellisesti kuuntelee ja tarkkailee potilasta, kunnes on mahdollista tehdä ”oikeita tulkintoja”. Antamalla merkityksen ihmisen näennäisen merkityksettömälle ajatusten ja käyttäytymisen sarjalle, psykoterapeutti alkaa samalla nimetä potilaan salaisia toivomuksia.
Hyväksymällä psykoterapeutin sanojen magiikan, potilas alkaa pikkuhiljaa saada ”oivallusta” ongelmiinsa. Tämä ymmärrys antaa potilaalle voimaa pimeyden voimia (alitajunta) vastaan. Sen joka on luonut tarpeetonta kärsimystä.
Kaikki tämä diagnostinen sanamagiikka tapahtuu potilaan menneisyyttä tutkimalla. Juuttumalla menneisyyteen, joko kosto- tai nostalgiamielessä, ajatellaan menneisyyden estävän onnellisuutta nykyisyydessä. Potilas kertoo tarinansa löytääkseen, kuinka huonosti kaikki alkoi. Sekä psykoterapeutti että potilas uskovat, että tarina päättyy hyvin, kunhan he vain yhdessä ensin käyvät läpi tietyn korjaavan sanamagiikan.
Usein tämä korjaava sanamagiikka tarkoittaa paluuta potilaan elämän alkuun, kivuliaisiin muistoihin, jotka syntyivät huonojen vanhempien kasvatuksen vaikutuksesta. Osoittautuu, että potilas itse oli hyvä lapsi, joka rakasti ihmisiä syöviä jättiläisiä ja noitia. Kohdellessaan tätä viatonta lasta epäreilusti, tavallaan paha pari vanhempia heitti ikuisen kirouksen, joka syy potilaan jatkuvaan neuroottiseen onnettomuuteen.
Potilas kaipaa hyvää vanhempaa, toivoen löytävänsä tämän maagisen auttajan psykoterapeutin persoonassa. Jos psykoterapeutti rakastaa potilasta, joka kärsii alemmuuden tunteesta, niin ikuinen kirous poistuu. Sammakosta tulee komea prinssi jälleen. Jos psykoterapeutti antaa riittämättömälle potilaalle persoonallisen voiman maagisen miekan, niin potilas kykenee oikaisemaan kaiken vääryyden maailmasta. Yksi maaginen suudelma nukkuvan Lumikin poskelle herättää varmasti masentuneen potilaan elämän iloihin.
Liian usein, Kopp kirjoittaa, nämä sadunkaltaiset ratkaisut ovat psykoterapeutin fantasioitten ydintä myös. Koppin ohjattava psykoterapeutti kertoo, että terapiaistunnon lopuksi potilas halasi, mitä varten hän kävi psykoterapeutin mielestä psykoterapiassa. Halaus tekisi potilaan elämän paremmaksi.
Koppin mukaan psykoterapeutit usein pitävät potilasta perheen syntipukkina. Perheterapiassa ns. identifioituneena potilaana, perheen oireellinen jäsen, jota on hyväksikäytetty toimimaan kaikkien muiden ongelmien varastona. Tämä diagnosoitava viaton uhri on psykoterapeuttien suosikki perheterapiassa. Tällä tavalla psykoterapeutti tulee vedetyksi mukaan haitalliseen romanssiin, joka joskus ulottuu terapiasuhteisiin saakka. Psykoterapeutti valkeana ritarina tulee ja pelastaa potilaan perheen kynsistä.
Kopp muistuttaa itseään lankeamasta tähän maagisen auttajan saturooliin, minkä johdosta potilaasta tulee pahan perheen syntipukki. Päinvastoin kuin perheen ikuiset pahantekijät, jotka ovat kohdelleet potilasta epäreilusti, psykoterapeutista tulee kaiken hyväksyvä vanhempi tälle viattomalle lapselle/aikuiselle. Näinä hetkinä Kopp kirjoittaa, ettei hän näe, miten potilas tai hän psykoterapeuttina ovat millään tavalla edesauttaneet joutuneensa kohdattaviin vaikeuksiin. Yhdessä he voivat, potilas ja psykoterapeutti, elää valeviatonta liittoutumaa, jossa he elättelevät uskomusta omasta erinomaisuudestaan. Viaton uhri ja maaginen auttaja koko paha maailma ympärillään. Erehtyen he luulevat olevansa menneisyytensä täydellisiä uhreja. Ja paradoksaalisesti samanaikaisesti, näkevät itsensä tulevan voitokkaiksi ja voimallisiksi tulevaisuutensa mestareiksi.
Kerta toisensa jälkeen, nämä transferenssi- ja vastatransferenssifantasiat täytyy osoittaa paikkansa pitämättömiksi, kun kamppailee oman elämänsä hallinnasta tavallisena ihmisenä. Siihen kuuluu, että välillä näkee itsensä hyvänä, välillä pahana. Välillä viisaana, välillä tyhmänä. Välillä onnekkaana, välillä onnettomana. Joskus voi hyväksyä olevansa hyvä tavallinen ihminen, mikä riittää.
Psykoterapeutin pitäisi kokeneempana ottaa johto käsiinsä ja johdattaa molemmat pois tällaisesta fantasiasotkusta, johon he ovat joutuneet perheen syntipukki ynnä muun sellaisen ajattelun seurauksena. Joskus potilas on Koppia selvänäköisempi psykoterapiasotkusta, johon ovat yhdessä ajautuneet. On elämänkestävä taistelu välttää kiusausta asettua valeviattoman ei-palkitsevaan asemaan. Välttää kiusausta asettua uhrin asemaan. En minä, mutta kun ne muut.
Kopp kertoo kirjassa oman seikkailunsa pois näistä illuusioista. Kuinka varhain hän menetti viattomuutensa, kuinka hän yritti haavoittuvuutensa epätoivoisesti peittää kostonhimoiseen luottamattomuuteen toisiin ja kuinka hän uskalsi riskeerata, vähä kerrallaan, luottaa ihmisiin taas.
Samalla kun hän kirjoittaa omasta irtipääsystään, niin samalla hän paljastaa, kuinka kiinni vielä siinä aika ajoin on.
Monet psykoterapiaan tulevat miehet ja naiset myös kamppailevat kadotetun viattomuuden tuskaisia vaikutuksia vastaan. Jotkut tarrautuvat hysteerisesti vielä jäljellä oleviin lapsuuden illuusioiden palasiin. He ovat riippuvaisia kieltämisen pakotetusta optimismista, jonka pitäisi saada tuska häviämään. Jotkut ovat jo luopuneet toivosta, luottamisesta ja kaikista aikuisen elämän mahdollisuuksista. He taistelevat yhä uudestaan pois kaipauksestaan ainaiseen pakonomaiseen epäilyyn, vainoharhaiseen kyynisyyteen ja masennuksen pessimismiin.
Kopp kirjoittaa, että hän kesti nuoruuden viattomuuden menetyksen, kun luki tarinoita toisten ihmisten tarinoita putoamisista. Ehkä niistä tarinoista saattoi koostua viisaus, jonka turvin voi elää aikuisena - epäreilussa maailmassa, jossa kukaan ei pidä meistä huolta.
Psykoterapeutit tietävät, Kopp muistuttaa, ehkä muita ihmisiä paremmin sen, että totuus on aina subjektiivinen. Se on se ensisijainen läksy, joka psykoterapiapotilaille on opetettava. Se on tärkein ja vaikeimmin ylläpidettävä oppi.
Kaikki psykoterapeutit ovat taipuvaisia pitämään – väärin kylläkin – omaa maailmankatsomustaan todellisuutena. Ironisesti, ehkä jopa muita ihmisiä haavoittuvampia tähän. Syy siihen on samalla kertaa epäonninen ja ilmeinen. Kaikessa viattomuudessaan, psykoterapeuttien tavallisimmin uskoma satu alkaa sanoin: ” Olipa kerran psykoterapeutti, joka ei uskonut satuihin…”.
8.9.2017 Lappeenrannassa