Toiminnot

Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence - Facing Life without Illusions. Osa VII Liian hyvää ollakseen totta

Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence – Facing Life without Illusions.  (“Viattomuuden loppu – kohdata elämä ilman harhakuvia”), 1978 Osa VII
 
Koppin kahdeksannen kirjan toinen osa on nimetty Innocence and Experience (”viattomuus ja kokemus”) ja kahdeksas luku on nimeltään Too Good to Be True (“Liian hyvää ollakseen totta”).
 
Kopp muistuttaa, että edellisessä luvussa käsiteltiin ylioptimistista ja vainoharhaista ihmistä, joita kiinnostaa lähinnä mitä tapahtuu heidän ulkopuolellaan. Tämä voi palvella myös huomion siirtämistä pois sisäisen elämän ei-hyväksyttävistä puolista.
 
Varmastikin on niin, että vainoharhainen ihminen heijastaa muihin motiiveja, jotka ovat vainoharhaiselle liian vaikeita hyväksyä osaksi itseään. Ja ylioptimistinen naiivissa vaatimuksessaan maailmalle, jonka tulisi olla niin huolehtiva ja suojaava kuin mahdollista. Maailma, joka ei koskaan tuota pettymystä ja jossa aina saa mitä ansaitsee ja kaikki sujuu parhain päin. Näissä molemmissa katsantokannoissa huomio on muissa ja ulkoisten tapahtumien lopputuloksessa.
 
On olemassa vielä eräs valeviattomuuden laji, jossa huomio kiinnittyy oman pyhimyksellisen omakuvan ylläpitämiseen. Koppin mielestä pyhimyksellisyys elämisen strategiana voi sisältää piilotetusti hyväksikäyttöä, koska siinä tavallaan seurataan, kuinka toiset reagoivat oman itsen puhtauteen. Silti, päähuolenaihe tässä on edelleen rauhoittaa omaa enkelimäistä viattomuutta.
 
Koppin mukaan enkelit paljastuvat muuksi kuin enkeleiksi – se on vain liian hyvää ollakseen totta. Kopp perustaa tämän elämän- ja työkokemukseensa. Hän kertoo, kuinka hän 21-vuotiaana oli ensimmäistä kertaa vankeinlaitospsykologina 16-30-vuotiaille rikoksen tekijöille. Koppin mukaan hänellä ei jälkikäteen arvioiden olisi ollut mitään asiaa kyseiseen laitokseen 21-vuotiaana. Hän kuvaa itseään tunne-elämän neitsyeksi, joka leikki olevansa kova hippi. Hän oli lammas suden vaatteissa. Asukit käyttivät häntä helposti hyväkseen, nöyryyttivät häntä. Huiputtivat, manipuloivat ja tanssittivat täysin pilliensä mukaan.
 
Tuomitut miehet olivat tehneet yhden tai useamman vakavan rikoksen. Potentiaalisesti kuntoutettavina, he olivat täällä omassa laitoksessaan. Kaksi kertaa vuodessa arvioitiin, voitiinko tuomittu vapauttaa. Koppin tehtävä oli osallistua arviointeihin. Kopp huomasi, ettei henkilökunta paljon hänen arvioilleen painoa asettanut.
 
Asukit koettivat vaikuttaa Koppin arvioihin, jotta ne olisivat kertoneet edistyksestä. Jotkut kertoivat psykoanalyyttisia oivalluksia onnettomasta lapsuudestaan. Jotkut vakuuttivat, että hän oli ainut henkilökunnasta, joka todella ymmärsi heitä. Jotkut näyttivät kuinka löytää kätköjä vankilassa. Monet pelottelivat, että jotain pahaa voi sattua, jos arvio ei ole miellyttävä. Eräs kertoi työskentelevänsä henkilökunnan ruokatilassa ja tiesi, mistä astiasta Kopp söi. Ne olivat siis tavanomaisia imarteluja, petoksia ja huijauksia sekä nöyryyttämisiä, joita asukit käyttivät asiaansa edistääkseen.
 
Kopp kirjoittaa, että vaikka hänen arvionsa olivat sinänsä objektiivisia, ne jäivät merkityksettömiksi. Miten hän kykeni ennustamaan rikollista käyttäytymistä? Hän tunsi vain vähän miehiä, joita hänen täytyi arvioida. Eikä hän itse ymmärtänyt ollenkaan, miltä tuntuu olla lukittuna ja vapaudeltaan riistettynä.
 
Vankilapsykologin ensimmäisinä työpäivinä hän yritti näyttää pätevältä, mutta kaikki muistutti nuoruuden kadunkulman tapaamisia kovisten kanssa. Kukin asukki vaikutti rikolliselta, joka voisi murhata hänet vain huvikseen. Koppia pelotti, minkä hän koetti piilottaa mahdollisuuksiensa mukaan.
 
Koppin nuoruudessa kadunkulmissa kiusaajat tulivat kysymään, että mitä hän oikein tuijottaa, kun katsoi heitä. Koppin vastattua, ettei tehnyt niin, jatkoi kiusaaja kysymällä, että valehteleeko hän. Ja sitä rataa, kunnes kiusaaja sai sen mitä oli alun perin hakenut, kiusata Koppia. Ja yleensä lyömällä häntä lopuksi.
 
Kopp aina ajatteli, että jos hän ei ole tehnyt mitään pahaa, niin hänelle ei voi sattua mitään pahaa. Ettei häntä hakattaisi tyhjän takia. Viattomuus suojeli Koppia ymmärtämästä, että kyllä juuri niin kiusaajat tekevät. Lisäksi hän oli vain liian nuori ja liian vakava suojelemaan itseään väkivallalta.
 
Vankilan asukit muistuttivat noista nuoruuden kohtaamisista, tilanteista, joita hän ei ollut koskaan hallinnut. Vankilassa työn aloittaminen oli kulttuurisokki, vieras ympäristö. Vangit näyttivät ihmisiltä, jotka tulivat köyhistä olosuhteista, olivat kouluttamattomia, olivat alaluokkaa yhteiskunnassa ja osa ehkä jopa heikkolahjaisia.
 
Oli olemassa pari poikkeustakin. Kolme tai neljä. Jokainen näistä vangeista oli avulias, sympaattinen ja yhteistyökykyinen. Eikä hän täysin voinut ymmärtää, miten tuollaiset kunnolliset kaverit olivat päätyneet sellaiseen paikkaan.
 
-       Olemme kaikki syyttömiä, hymyilivät Konnunsuolla kaverit, kun vuosia sitten pidin heille päihdetuntia ja kun olin kysynyt, miksi he olivat vankilassa.
 
Vanhemmat työntekijät olivat kyselleet Koppilta, että kuinka hän voi. Sen sijaan, että hän olisi kertonut ahdistuksestaan, Kopp puhui diskursiivisesti kriminaaliuudistuksen filosofista puolista.  Eräs vanhempi työntekijä antoi Koppin pitää julkisivunsa ja kysyi, ketkä olivat nuo muutamat, jotka eivät häntä pelottaneet. Pelkkä käyttäytymisen pienten piirteiden kuvailu riitti vanhemmille työntekijöille paljastamaan, ketkä olivat nimeltään kyseessä.
-       Joo, he ovat kaikki, mukavia kavereita. Jokainen heistä istuu murhasta, vanha työntekijä sanoi tylysti.
 
He olivat kylläkin todennäköisesti niitä, jotka eivät uusi rikoksiaan, koska todellisille murhaajille annetaan pitkät tuomiot, koska he muodostavat uhkan yhteiskunnalle.
 
Ei-pelottavat miehet olivat oman elinnaapurustonsa kuvaamina olleet kohteliaita, yhteistyökykyisiä ja ei-päällekäyviä. Kaikki olivat järkyttyneitä, kun yksi päivä nämä kunnolliset miehet olivatkin sitten tappaneet jonkun. Ilman varoitusta, he olivat mitättömän pienen erimielisyyden jälkeen tehneet murhatyön. Yksi ampui vaimonsa, yksi oli leikellyt serkkunsa kuoliaaksi ja yksi oli hakannut pesäpallomailalla naapurinsa kuoliaaksi. Jokainen heistä oli murhan jälkeen antautunut poliisille ilman vastaan panemista, kertonut valitellen syyllisyyttään tapahtuneeseen ja jättänyt itsensä täysin oikeuden armolle tuomittavaksi. Ei mitään, että tuomiosta valitetaan varmasti seuraavaan oikeusasteeseen. Jokainen heistä oli hyväksynyt pisimmän lain heille asettaman rangaistuksen ilman mutinoita. Jokainen heistä palasi väkivaltatekonsa jälkeen krooniseen valeviattomuuteen, joka oli liian hyvää ollakseen totta.
 
Seuraavaksi Kopp työskenteli valtion mielisairaalassa kliinisenä psykologina. New Jerseyssä siis edelleen. Maksimaalisen turvallisuuden laitoksessa. Sinnekin asukit olivat joutuneet merkillisen väärinymmärryksen vuoksi – he olivat kuulemma liian vanhoja nuorisovankilaan. Jostain kumman syystä kaikki vankilaan syyttömänä tuomitut murhaajat olivat omasta mielestään mukavia ja avuliaita ensikertalaisia.
 
Kopp myöntää, ettei hänellä ollut tuolloin taitoja – ei teknisiä eikä muitakaan - auttaa noita kavereita. Hyvät tarkoitukset ja koulutus paperilla eivät riittäneet siihen, että hänen hahmossaan olisi ihastuttava parantava läsnäolo langennut noille langenneille sieluille, jotka olisivatkin jo kauan sitä kaivanneet.
 
Jälkimmäisessä paikassa oli sosiologiassa rikollisesta käyttäytymisestä väitellyt hoitaja, joka näytti entiseltä ammattipainijalta ja välillä käyttäytyikin niin. Hänellä oli vankien keskuudessa maine, että oli tiukka, mutta reilu. Hän oli taltuttanut monta hankalaa ja uhkaavaa tilannetta valtion mielisairaalassa. Tilanteita, jotka olisivat voineet päättyä huonostikin.
 
Kopp oli ollut kolme viikkoa valtion mielisairaalassa ennen kuin hänet palkannut johtava psykologi kutsui hänet toimistoonsa. Hänelle on kuulemma juuri varattu aikaa muodostaa oma käsityksensä paikasta. Kun Kopp istuutui johtavan psykologin huoneeseen, tämä välittömästi kysyi:
-       Mikä on ammatillinen mielipiteesi, voisiko psykoanalyysi auttaa näitä miehiä toistamasta rikollista käyttäytymistään?
-       Olen varma, että osa ongelmista on alun perin sosiaalisia ja vaatii mieluimmin poliittisia kuin psykologisia ratkaisuja. Minusta näyttää siltä, että kuntoutuspsykoterapiasta voisi olla hyötyä useimpien näiden miesten elämän muuttamisessa, nuori ja kokematon Kopp vastasi, kun luuli, että hänelle oli esitetty kysymys.
-       Entä Joseph ”Duke” Donelli, onko hän sopiva ehdokas kuntoutuspsykoterapiaan, johtaja jatkoi kyselyä.
 
Kopp ei ollut tavannut Donellia, mutta tiesi, että tämä oli kauan vältellyt oikeutta. Hän oli operatiivinen johtaja paikalliselle laittomalle uhkapelille.
-       En ole tavannut miestä, joten en voi muodostaa hänestä vielä kliinistä mielipidettä, Kopp väisteli ammatillisuuden taakse.
 
Johtaja hymyili sardonisesti.
-       Olet oikeassa, että monen heistä ongelmat ovat sosiaalisia, osalla myös psykologisia. Mielestäni sosiaaliset olosuhteet ovat olleet sellaiset ja pysyvät myös sellaisina, että teemme me heidän kanssaan mitä tahansa, niin he eivät muutu. On varmasti joitakin, jotka konsultoinnin tai muun metodin avulla voimme muuttaa. Ongelmana on tunnistaa siis ne, joilla on persoonallisuusongelmia, jotka taasen aiheuttavat rikollista käyttäytymistä.
 
-       Tällaiset hallinnolliset tyypit, kuten Donelli, ainut ongelmamme on heidän kanssaan estää pystyttämästä omaa businessta vankimielisairaalan sisälle. Minun mielestäni hän on yhtä psykologisesti häiriintynyt kuin General Motorsin varapresidentti ja vieläpä samalla tavalla. Jos kuvittelet, että psykoterapia voisi johtaa GM:n varapresidentin luopumiseen asemastaan, niin varmaan se auttaisi myös Donelliakin uranvaihdokseen, edellyttäen, että Donelli olisi keskellä identiteettikriisiä, johtaja jatkoi aiheesta vielä hetken.
 
Muutaman viikon päästä Kopp oli jälleen johtajan puheilla. Johtaja kysyi, miten Kopp voi ja Kopp valehteli jälleen voivansa hyvin. Johtaja palasi aiheeseen potilaiden valinnasta kuntoutuspsykoterapiaan.
-       Ymmärsin, että olet ollut aika paljon tekemisissä psykologisen testauksen kanssa? Kuinka hyväksi arvioit meidän kuntoutusohjelmamme sen mukaan, kuinka tarkasti se kykenee arvioimaan vapautumisenjälkeisen käyttäytymisen, johtaja tiedusteli Koppilta.
 
Nyt Kopp tunsi itsensä varmemmaksi kuin edellisellä kerralla. Hän tiesi yhtä ja toista seulontaproseduureista ja oli asiasta keskustellut useamman psykologin kanssa. Kopp pohti sitä jopa väitöskirjansa aiheeksi.
-       Vaikka psykologisen testauksen tulokset ja käyttäytymisen ennustaminen niiden avulla ei ole aina tarkkaa, niin ne ovat hyvin informatiivisia. Minun psykologisen testaukseni ennustama tulos pitää olla sattumaa parempia ollakseen hyödyllinen. Ja kun ne ovat, niin valtio säästää suuren summan rahaa ja joillekin ihmisille voi avautua uusi elämänalku. Elantoni ansaitakseni minun pitää kyetä ennustamaan käyttäytyminen oikein yli puolessa tapauksista, Kopp vastasi.
 
Nyt johtaja ei enää hymyillyt.
-       Työsi vaatii tekemään päätöksiä ihmisistä, jotka ovat niin vaarallisia, että yhteiskunta on päättänyt pitää heidät lukittuina. Ajattelet, että teet hyvää työtä, jos olet oikeassa ainakin puolessa tapauksista. Jos joku minun vartijoistani kertoisi saman, erottaisin hänet, johtaja vastasi.
 
Kopp kompuroi ulos johtajan toimistosta. Hän oli jälleen kerran saanut muistutuksen siitä, millaista elämä oikeastaan on.  Itseä rauhoittava illuusio, että ymmärrys ja hyvät aikeet riittävät asioiden tekemiseksi oikein, oli jälleen ryöstetty mieltä rauhoittamasta.
 
Kun Koppin piti työskennellä vakavien ja ulkoisesti ratkaisemattomien brutaalisuuden ja väkivallan ongelmien kanssa, niin Kopp koki jotain, joka oli samalla kertaa uutta ja kuitenkin tuttua. Se oli jälleen häiritsevä löytö omassa kasvamisessa, että joka kerta, kun Kopp oppi jotakin tärkeää, niin sen sijaan, että olisi kokenut saavuttaneensa jotain, niin ensimmäisenä tunteena olikin syvä menetyksen tunne. Tämä uusi oivallus palautti Koppille mieleen nuoruuden kesän, kun hän norkoili Peten paikan uima-altaan äärellä, kun muut pojat olivat bändeineen menneet soittamaan eri paikkoihin.
 
Kopp oli tuolloin 17-vuotias ja yksin kaupungissa. Kopp harjoitteli biljardipöydällä, kun häneltä tultiin pehmeällä äänellä kysymään, oliko hän Sheldon Kopp. Kopp vastasi olevansa, ja kysyi, mitä asia koski. Nuori mies sanoi, että juttu on privaatti, olisiko mahdollista keskustella sivummalla. Kopp suostui siihen, koska muutenkin oli tylsää. Ulos mennessä Peten paikasta, hänen ympärillään olikin yhtä äkkiä 6-8 isompaa ja vanhempaa kaveria, jotka veivät hänet tyhjälle kujalle.
 
Kopp oli kauhuissaan, mutta vakuutteli itselleen, että koska ei ollut tehnyt mitään pahaa – ei loukannut eikä satuttanut ketään, niin mitään kamalaa ei voisi hänelle sattua. Kyseisen poikajengin johtaja oli kuullut tyttökaverinsa (jota Kopp oli satunnaisesti tapaillut) kaverilta, että Kopp oli kehuskellut jenginjohtajan tyttökaverin seksuaalisesta valloittamisesta. Kopp muisti puhuneensa asiasta niin kaksimielisesti, että toivoi kuulijoiden tulkinneen asian näin, vaikkei mitään ollut tapahtunut ja kyseessä oli kokemattoman nuoren miehen pullistelu jutuillaan.
 
Joka tapauksessa Kopp kielsi kaiken. Kopp sanoi, että tunsi tytön ja kunnioitti häntä. Ja jos jotain loukkaavaa oli kuultu, niin kyseessä on varmasti väärinkäsitys. Jenginjohtaja oli valmiina antamaan Koppille höykytyksen, mutta kysyi Koppilta mihin jengiin tämä kuului ja missä muut pojat olivat. Kopp hymyili vienosti ja sanoi, ettei kuulunut mihinkään jengiin ja pojat olivat muusikkoja, jotka paraillaan soittelivat hotellien bändeissä. Ja jos tappelu tulisi, niin kukaan ei puolustaisi häntä.
 
Jengiläisistä tuntui uskomattomalta, että Koppilta puuttui ylpeys. Ei olisi mitään haastetta hakata sellaista, joka tyhmänä hymyillen vastailee kysymyksiin outoja vastauksia. Kopp kirjoittaa, ettei hän tiedä, että uskoivatko he lopulta, mitä hän kertoi vai ajattelivatko he kohdanneensa tosi omituisen ihmisen, mutta joka tapauksessa he lähtivät pois päätään pudistellen ja sanoen, ettei Koppin kannattanut tehdä sitä, mitä he olivat kuulleet.
 
Seuraavana päivänä Kopp kävi tapahtumaa toistuvasti päässään läpi. Pahinta, mitä olisi voinut tapahtua olisi ollut verinen nenä ja joitakin pieniä vammoja. Sitä paitsi, Kopp uskoi, että jos ei tee mitään pahaa, niin mitään kauheaa ei sitten tapahdu, koska se ei olisi reilua.
 
Sitten Kopp törmäsi Mooseen, jonka oli kouluaikana haastanut reiluun tappeluun, jossa Koppilla ei olisi ollut mitään jakoa, mutta Moose arvosti tuota elettä (ainoa joka oli sellaista uskaltanut tehdä) vielä vuosia eteenpäin. Moose oli fyysisesti vahva, väkivaltainen mies, jolla oli heikot älynlahjat. Hän tunnetusti tinttasi jokaista, joka häntä ärsytti. Mutta Koppia Moose ei koskaan uhannut. He olivat kasvaneet yhdessä.
-       Hyppää kyytiin, minun paras kaverini, sanoi Moose.
 
Moosella oli kerrottavaa, jonka hän vaivoin pystyi pitämään omahyväisen ja tyhmän hymynsä takana. Moose kertoi törmänneensä samaan jengiin, johon Koppikin. Moose selitti, että he uhoivat, että Kopp pitäisi ampua. Kopp tiesi, että Moose oli liian tyhmä keksiäkseen jotain tuollaista omasta päästään.
 
-       Avaa hanskalokero, Moose sanoi.
Kopp epäröi.
-       No avaa nyt vaan, Moose kehotti, onko se siellä? Ota se esille.
 
Kopp etsi lokeron pohjasta ja käsi tapasi aseen. Kopp ei voinut uskoa, että tämä kaikki oli tapahtumassa hänelle.
-       En anna kenenkään ryppyillä sinulle, Shelly. Otin aseen siltä suurisuiselta kaverilta. Kerroin sille, ettei kukaan ryppyile minun parhaalle kaverille, Moose kertoi.
 
Kopp oli kauhusta jäykkänä ja sai jotenkin kiitettyä henkensä pelastamisesta. Kopp rakasti Moosen elettä.
-       Ota se ase itsellesi, Moose jatkoi.
-       Ei, Moose, tämä riittää, mitä olet tehnyt jo hyväkseni. Mikset itse pidä asetta, myyt jossakin?
 
Moose hymyili erityisen lämmintä lapsenomaista hymyään: ”Selvä, Shelly! Minä voin ottaa sen. Minun paras ystäväni!”
 
Kopp jäi kyydistä pois ja pyöritteli tapahtunutta päässään. Elämä oli peli, jossa kaikki säännöt olivat vaihtuneet. Lapsenaika oli ohitse. Tappeluun joutuminen New Yorkissa voi paljon muutakin kuin nenä veressä ja pieniä ruhjeita. Oikeita aseita ja oikeita luoteja. Bang, bang ja olet kuollut, niin kirjoitetaan.  Ei nousta ylös ja sanota kuin lasten pyssypelissä, sinun vuorosi olla konna. Sieltä ei nouse kukaan.
 
Kopp oppi pitämään suunsa kiinni. Olitpa vaikka kuinka hyvä ihminen tahansa, niin maailmassa on vaarallisia ihmisiä, jotka voivat tappaa sinut. Siinä se oli. Koko opetus.
 
Machoilija aseen kanssa oli yksi romanttinen viaton. Moose oli toinen ja Kopp kolmas. Jokainen toi tavallaan väkivallan ympärilleen. Eivät kaikki tämän maailman murhaajat ole mukavasti puhuvia kavereita. Eikä kaikki liian-hyvää-ollakseen-totta – kaverit paljastu murhaajiksi. Mutta valeviattomuus rohkaisee pahuutta ja hävitystä. Superhyvät aikeet johtavat usein superpahoihin tekoihin.
 
Työpaikkakiusaamisen peruskuvaus Melvillen tapaan
 
Näennäisen puhdas viattomuus osoittautuu usein liian hyväksi ollakseen totta. Herman Melvillen pitkä novelli ”Billy Budd” on Koppin mukaan klassinen kirjallinen esimerkki pyhimysmäisestä miehestä, josta tulee odottamaton uhka, koska hän kieltää hävittävien voimien olemassaolon itsessään ja maailmassa.
 
Billy Budd oli komea brittimerimies, virheettömän neitseellinen ja enkelimäinen käytöksessään. Jokainen ihaili häntä. Hän suoritti uskollisesti hänelle määrätyt tehtävät. Hän pystyi luomaan aina ympärilleen hyväntahdon ja myötätunnon ilmapiirin melkein kaikkien merimiesten kanssa.
 
Tarinan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvulle, kun brittiläinen laivasto oli menettämässä asemansa maailman merillä. Tavalliset merimiehet elivät ja työskentelivät niin huonoissa olosuhteissa, että kapinat laivoilla olivat yleisiä. Vaikka ne kukistettiin, niin niiden uhka oli koko ajan laivoilla olemassa. Laivoihin oli niin vaikea saada väkeä, että kirjaimellisesti nuoria miehiä ryöstettiin kadulta laivoihin. Laivojen esimiehet koettivat pitää miehet ruodussa kovallakin kurilla ja aseilla.
 
Melville kirjassa Billy Buddia siirretään laivasta toiseen (Rights-of-Man à HMS Indomitable). Melville on antanut hauskat nimet laivoille, jälkimmäinen on taistelualus, joka nimi tarkoittaa periksi antamatonta. Protestoimatta Billy siirtyi laivasta toiseen, kun käskettiin. Iloisella tavallaan hän otti vastaan, mitä elämä eteen toi.  Hän jatkoi töidensä tekemistä hyväntahtoisen huumorin ja innostuksen sekä pyyteettömän anteliaisuutensa voimalla. Hän luotti kapteeni Vere´en ja totteli lakia sekä järjestystä.
 
Billy Budd ei arvioinut kokemustensa merkitystä. Hänelle asiat olivat sellaisia, millaisena ne näyttäytyvät.  Hän hyväksyi elämän sitä enemmin pohtimatta. Hän ei valitellut kohtaloaan.  Rehellinen ja avosydäminen kun oli, niin hän ajatteli jokainen muun olevan itsensä kaltainen. Maailmassa kaikki oli oikein. Lukutaidoton löytölapsi Billy Budd ei tiennyt kuka hänen isänsä oli. Hän oli itsestään yhtä tietämätön kuin Aatami ennen lankeamistaan.
 
Billyllä ei ollut ymmärrystä pahuudesta ja olisi varmaan mennyt hämilleen, jos hänen olisi pitänyt pohtia toisten ihmisten petollisia motiiveja.  Hänen viattomuutensa esti häntä näkemästä omat pimeät ja turbulentit puolet. Eikä hän nähnyt pahuutta muissa. Näin massiivinen pahuuden kieltäminen jätti hänet täysin kanssaihmistensä armoille.
 
Billy olemuksellaan ärsytti laivan keskijohtoon kuuluvaa Claggartia, jonka tehtävä oli pitää kuria merimiehille. Claggart piti johtamistaan yllä salamyhkäisyydellä ja vallalla. Claggart manipuloi petollisesti niitä, joita kykeni. Ja hän käytti julmasti hyväksi niitä, joita kykeni.
 
Billy säilytti viattoman puhtautensa, jonka vanhemmat merimiehet olivat jo menettäneet. Claggart, omassa katkerassa kyynisyydessään, vihasi Billyä tämän naiivin uskonsa vuoksi. Claggart ei voinut myöntää kadehtivansa Billyn yksinkertaista tapaa luottaa maailmaan, vaan halveksi Billyä, jonka tuhon aikoi saada aikaiseksi.
 
Aluksi Claggart laittoi kaikenlaisia pieniä esteitä ja ongelmia Billyn eteen. Vanhemmat merimiehet koettivat sanoa Billylle asiasta, muttei Billy voinut uskoa sellaista Claggartista. Kuten ei voinut uskoa kenestäkään ihmisestä.
 
Kerran oli niin kuumaa, että Billy päätti nukkua kannella. Claggart lähetti toisen merimiehen asettamaan Billylle ansan, jonka mukaan Billy järjesteli kapinaa laivalla. Billy ei nähnyt eikä kuullut pahuutta. Kun Billyä sitten lopulta syytettiin kapinan lietsomisesta, niin hän änkytti, kuten hänellä oli tapana, kun hänen oma ei-hyväksyttävä vihansa nousi pintaan. Billy änkytti, ettei tiennyt mistä he puhuivat ja käski heidän painua sinne, mistä olivat tulleet.
 
Kopp kirjoittaa, ettei Billy viattomuuttaan kyennyt puolustamaan itseään. Koska ei halunnut koskaan satuttaa ketään, niin Billy puhui asioista epäselvästi ja vastasi epäselvästi. Ei, ei hän halunnut osallistua kapinan suunnitteluun. Sitä Billy ei kyennyt selvästi ilmaisemaan.
 
Kun Billy ei viattomuuttaan kyennyt pitämään puoliaan, niin hän jäi kaikkien työpaikkojen kiusaajaprototyypin Claggartin armoille. Claggart kertoi kapteenille (siis esimiehelle) Billyn ”rikoksista”. Billy ajatteli joutuessaan kapteenin hyttiin saavansa jotakin kiitosta hyvin tehdystä työstä. Sen sijaan hän löysi itsensä syytettynä kapinan suunnittelusta. Aluksi Billy ei ymmärtänyt alkukaan, mistä oli kysymys, koska koki syytöksen epäoikeudenmukaiseksi. Hän kykeni vain änkyttämään käsittämättömästi.
 
Kapteeni käski Billyn puolustaa itseään, mikä vain pahensi Billyn änkyttämistä. Kapteeni yritti rauhoittaa Billyä, että tämä voisi vastata pian. Lyhyen ajan jälkeen. Mutta isällinen huoli vain pahensi Billyn änkytystä. Billyn oli vaikea sanoa mitään. Samalla Claggartin epäoikeudenmukainen syytös täytti hänet raivolla, niin ettei Billy löytänyt sanoja. Tunneristiriidassaan Billy ei kyennyt puhumaan ollenkaan.
 
Yhtäkkiä Billyn elämänkestänyt vaivaton viattomuus muuttui yhtäkkiä. Billy otti aseen ja ampui Claggartin kannelle kuoliaaksi. Huolimatta siitä, että kapteeni piti Billystä, niin kapteenille laki on laki. Billy hyväksyi tuomionsa kuin lapsi, joka ymmärtää, että toiset tietävät, mikä hänelle on parasta.
 
Billy päätettiin hirttää pääpurjeen puihin seuraavassa aamunkoitteessa. Koko miehistön piti tulla todistamaan tapahtumaa. Ennen hirttämistään Billy huusi vielä selvällä äänellä: ” Jumala kapteeni Vereä siunatkoon!”
 
Kopp toteaa kertomuksensa jälkeen – julman totuudellisesti, että liian hyvää ollakseen totta – ilmiö ruokkii sosiaalisesti ja persoonallisesti hajottavia tapoja toimia. Kuinka moni teistä on nähnyt hyväksikäytettävän lapsen tai aikuisen vajaavaltaisen luottamusta? Kuinka moni teistä on todistanut, kuinka ihmisen naiivia ihastusta ja rakastumista on julmasti käytetty hyväksi? Oletko nähnyt jossakin ihmisessä jotain niin pyhän kaunista, että olet rynnännyt sitä suojelemaan? Kuinka monta kertaa olet nähnyt, kuinka tallaa sen kuin kevään ensi kukan?  Kuinka moni on teistä nähnyt kunnollisen ihmisen tuhottavan erilaisissa ihmiselämän kiemuroissa? Työelämän kiemuroissa? Parisuhteen hullunmyllyssä?
 
Jopa narkomaaneissa voin tunnistaa tämän liian hyvää ollakseen totta - ilmiön olemassaolon. Olen elämäni varrella todistanut monesti todeksi, kuinka 12 askeleen opit ovat suojelleet ihmistä sortumasta inhimillisiin virheisiin. Kun on elämässään tilanne, ettei tiedä, kuinka pitäisi toimia, niin silloin pitää konsultoida omia arvojaan? Niinkö? Mitä ovat ne arvot, joita sinä konsultoit, kun olet tiukassa paikassa? Oletko valmis maksamaan sen hinnan, joka arvojesi kunnioittaminen ja noudattaminen vaativat? Kun arvoistasi luopumalla, voisit helposti saavuttaa tilapäisesti jotain helpommalla. Voisit oikaista nyt, vain tämän kerran? Ihmisen arvot näkyvät hänen käyttäytymisessään, eivät hänen puheissaan eivätkä hänen esityksissään.
 
On ihmisiä, joiden piirteet vaikuttavat siltä, että ne ovat liian hyviä ollakseen totta. Koppin kirjoissa on teema, jonka mukaan ei voi luottaa näennäisen puhtaaseen hyvyyteen. ”If you meet Buddha on the road, kill him” on Koppin kuuluisimman kirjan nimi. Hänen mielestä meidän pitää olla enemmän varuillamme puhtaan hyvyyden kuin puhtaan pahuuden lähellä.
 
Kopp siteeraa pappi Bonhoeffer kuuluisia vankilakirjeitä:
 
”Tyhmä on vaarallisempi vihollinen hyvyydelle kuin pahuus. Pahuutta vastaan voi protestoida. Pahuus voidaan paljastaa ja tarvittaessa estää voimankäytöllä. Pahuus kantaa aina tuhoutumisensa siemenet mukanaan, mikä lopulta koituu noiden ihmisten tuhoksi.
 
Tyhmyyttä vastaan meillä ei ole puolustusta. Sitä vastaan ei voi protestoida eikä käyttää voimaa. Mikään järkeily ei auta. Ennakkoluuloja vastaan esitetyt tosiasiat voi helposti olla vain uskomatta. Tyhmä voi vieläpä arvostella niitä. Ja mikäli esitetyt faktat eivät ole kieltämättömiä, niin tyhmä voi pitää niitä triviaaleina poikkeuksina.
 
Tyhmä on konnasta poikkeava siinä, että tyhmä on täysin itseensä tyytyväinen. Tyhmä voi tulla yhtäkkiä helposti aggressiiviseksi. Pienet asiat voivat saada hänet aggressiiviseksi. Siksi tyhmää pitää käsitellä suuremmalla varovaisuudella kuin konnaa. Tyhmää ei pidä koskaan yrittää vakuuttaa järjellä, mikä on sekä hyödytöntä että vaarallista.”
 
Psykoterapiaa ”liian hyvää ollakseen totta”- ihmisille
 
Kopp kirjoittaa, että jotkut ”liian hyvää ollakseen totta”-ihmiset myös hakeutuvat psykoterapiaan. Heitä ei ole lähetetty oikeuden määräyksellä. He tulevat psykoterapiaan, kun ovat alkaneet käyttäytyä omaisiaan kohtaan tuhoavalla tai poikkeavalla tavalla, josta he eivät itsekään pidä, vaan haluavat siitä eroon. He tuntevat syyllisyyttä yhteisymmärrystä hajottavan käyttäytymisensä vuoksi. He eivät halua enää käyttäytyä sillä tavalla, eivätkä tiedä, miten käyttäytymistään muuttaisivat. Siksi he tulevat Koppin vastaanotolle.
 
Koppin mukaan useimmat heistä kärsivät masennuksesta, joka ei kuitenkaan ole heidän elämäänsä eikä heitä koskeva surullinen tunne. Monet heistä ovat hämillään ja ymmällään tavasta, jolla ovat ryhtyneet käyttäytymään. Masennukseksi sen tulkitseminen aiheuttaisi sen, että he kokisivat heissä jotain olevan pielessä ja heidät voitaisiin hylätä muiden toimesta. Heidän kuvansa omasta täydellisyydestään, tai ainakin mielenterveysongelmista vapaasta elämästä, on järkkynyt. Se tarvitsee korjausta. He tulevat psykoterapiaan, jotta saisivat nopeasti poistetuksi tämän uuden tulokkaan, joka häiritsee heidän muuten ihanaa elämäänsä.
 
Koppin mukaan yksi hänen enkelimäinen valeviaton kuvasi psykoterapian tarvettaan.
 
-       Mieheni sanoo, että olen tulossa hulluksi. Hänen täytyy olla oikeassa, enhän olisi muuten käyttäytynyt sillä tavalla viimeisten kuukausien aikana. Minulla on itkukohtauksia, jotka tulevat täysin ilman syytä. Minulla ei ole mitään syytä olla onneton, kertoo varakkaan juristin kotirouva, joka asuu kauniissa asunnossa kalliilla asuinalueella, kahdella ihanalla lapsella ei ole ongelmia. Lapset käyvät yksityiskoulua. Hän saa kaiken mitä haluaa.
 
Nainen jatkaa kertomista, kuinka hänen lakimiespuolisonsa on kohtelias ja huomaavainen. Kuka tahansa, joka viettää vähän aikaa hänen kanssaan, päätyy samaan lopputulokseen. Tämä masennus on rumaa, rouva jatkaa. Olen tullut riesaksi miehelleni ja muille lähi-ihmisille.
-       Voisin nähdä sinua kerran viikossa jonkin aikaa, jotta pääsen yli tästä typeryydestäni, rouva ehdottaa psykoterapian agendaa.
 
Nainen osoittautuu luovaksi ja hyvin mielikuvitustaan käyttäväksi ihmiseksi. Hän on elänyt suojatun elämän isän kuoltua hänen ollessaan 3-vuotias. Isä jätti jälkeensä ison omaisuuden, joka mahdollisti mukavan kasvuympäristön. Hän halusi aina olla hyvä tyttö, jota palkitaan viattomuudestaan. Josta pidetään huolta ja jota suojellaan. Ja hän on ollut niin hyvä kuin nainen vain olla voi. Hänen miehensä on antanut hänelle kaiken, mitä hän on halunnut. Matkoja, kalliita yksityisiä ranskantunteja. Mitä vaan. Hän ja lapset ovat miehen menestymisen statussymboleita. Kallis koti ja kaikki se muu, mikä siihen liittyy, oli sellaista, mitä sellaiselle menestyvälle miehelle kuuluukin. Mutta kotiin palatessaan mies löytää vaimonsa itkemästä. Aluksi mies on hämillään, sitten hermostuu vaimon itkukohtauksiin. Nyt hän ei enää räjähdä, kuten aluksi niiden ilmaantuessa, koska älykkäänä miehenä on huomannut, etteivät ne johda mihinkään. Mies koettaa peittää ärtymyksensä ja ostaa rouvalle kalliin astiaston, jota tämä oli halunnut. Rouva heittää astiaston säpäleiksi lattialle, eikä tiedä, miksi toimii niin.
 
Tämä on viimeinen pisara miehelle, joka kertoo, kuinka hulluksi hänen vaimonsa on tullut. Vaimo on yhtä syyllinen kuin hänen kiittämättömyydessään pitäisikin olla. Yhdessä he päättävät, että nyt vaimon täytyy mennä kallonkutistajalle, joka parantaa sen, mikä rouvassa on yhtäkkiä mennyt pieleen.
 
Kopp kuuntelee rouvan ”hermoromahdusta” ja pyytää rouvaa kertomaan jotain itsestään. Jotain, mikä ei millään tavalla liity hänen mieheensä. Nainen kertoo isän kuolemasta, ja kuinka hän oppi, ettei isää kannata surra. Isä oli taivaassa Jumalan kanssa. Jumala oli valinnut kutsua hänet aikaisin taivaaseen, koska rakasti isää niin paljon. Pieni tyttö oli onnellinen, kun hänellä oli ollut niin ihana isä edes vähän aikaa. Isä katsoo häntä taivaasta ja tahtoo, että hänen hyvä pikkutyttönsä säilyy sellaisena ja tekee mitä pitää tehdä, minkä jälkeen melkein kaikki asiat ovat hänellä täysin kunnossa.
 
Nuoruusiässä nainen oli vähän kirjoitellut runoja, paljastanut rikasta sisäistä maailmaansa rikkailla ja kauniilla symboleilla, eritellyt kauniisti tunteita ja osoittanut suurta herkkyyttä ihmiselämän tarkkailussa. Nyt hän kuittasi kaiken tämän ”typeryytenä”. Runojen kirjoittaminen oli typerää itsensä hemmottelua, sen sijaan että olisi tehnyt jotain järkevää.
 
Kopp kuunneltuaan kertoi diagnoosinsa naiselle.
-       Minusta sinä et ole tulossa hulluksi, vaan järkiisi!
 
Kopp jatkoi, että lyhyet viikottaiset käynnit voisivat saada hänet selvemmin tietoiseksi elämänsä asioista, joihin oli tyytymätön. Pidempi psykoterapia voisi auttaa häntä hyväksymään oman epätäydellisyytensä, niin että hänen elämäänsä saattaisi tulla tilaa tilapäiselle ja järjettömälle ei-onnellisuudelle. Kokea välillä tavallisena ihmisenä, ettei elämä tänään olekaan täydellistä.
 
Nainen oli pudota pyllylleen ”diagnoosista” ja hoidosta, jota Kopp hänelle tarjosi. Nainen valitsi silti mieluimmin kasvun kuin pelon. He tapasivat viikottain lähes kolmen vuoden ajan.
 
Ymmärrettävästi naisen oli aluksi vaikea luottaa häneen. Kun hän käyttäytyi avioliitossaan ”järjettömästi”, hän haki vikaa itsestään. Sitä vikaa, joka oli luonut tämän epäoikeudenmukaisen tyytymättömyyden. Kopp puolestaan tarjosi uteliaisuutta etsiä, mikä hänet teki tyytymättömäksi avioliitossaan. Näiden keskustelujen aikana nainen usein epäili, että Kopp oli itse tullut hulluksi.
 
Naisen mies oli antelias ja huomaavainen, mutta silti nainen tunsi itsensä emotionaalisesti laiminlyödyksi ja emotionaalisesti nälkäiseksi. Pyysikö hän enemmän kuin ansaitsi? Kopp vastasi, ettei tiedä ansaitseeko kukaan mitään. Joskus saamme mitä haluamme. Joskus emme. Kuka tietää, mitä kukin ansaitsee tai ei? Kopp itse oli kauan sitten lakannut pohtimasta sellaisia kysymyksiä.
 
Mitä minä ansaitsen-kysymys oli Koppista yhtä hyödytön kysymys kuin päättää oliko itsekäs vai epäitsekäs henkilö. Vaikka kysymykseen voisikin vastata, jopa psykologisesti ymmärrettävällä tavalla, niin Kopp ei ollut varma, että oliko vastauksesta hänelle mitään hyötyä. Kopp kertoi, että oli nykyään vähemmän onneton, kun ei kuluttanut aikaansa sellaisten kysymysten pohtimiseen. Ehkä nainenkin oppisi olemaan tekemättä itselleen kysymyksillään ongelmia. Ansaitsee/ei. Itsekäs/epäitsekäs. Oikein/ väärin. Hyvä/paha. Ihan sama.
 
Hänen ”hermoromahduksensa” oli osoitus, että enkelimäisyys ei enää auttanut kieltämään itsensä muita puolia. Jos oli olemassa hyvä ja paha, niin hän oli niitä molempia. Hän ei ehkä uskaltanut tehdä sellaista, joka olisi miellyttänyt häntä itseään. Nainen yritti heijastaa julkean osan itsestään terapeuttiinsa. Nainen syytti Koppia paholaiseksi, minkä Kopp mielihyvin hyväksyi. Joka kerta kun hän tapasi enkelin, hän oli valmis ottamaan paholaisen asianajajan roolin. Kopp ryhtyi kertomaan naiselle, että kuinka hyvä nainen oli ja kuinka paha hän oli, jolloin nainen alkoi puolustella tuollaista liioittelua vastaan. Kopp toisti toistamistaan naiselle koko ajan, kuinka erilainen hän oli kuin muut. Välillä nainen kävi nauramaan, eikä ollut ja he kohtasivat hetkellisesti toisensa oikeasti lämpimästi ja hilpeästi.
 
Usean kuukauden psykoterapian jälkeen nainen uskalsi paljastaa pimeimpiä puoliaan, salaisia hajottavia impulssejaan. Se oli naiselle hyvin pelottava kynnys ylitettäväksi. Tämäkään nainen ei ollut murhannut ketään. Silti hän kertoi erittäin syvää häpeää tuntien, että ” oli tehnyt pikkutyttönsä hulluksi”. Pieni tyttö yritti häpeämättömästi elää niitä persoonallisuuden puolia, joita nainen oli jo kauan itseltään oppinut kieltämään. Hän oli tiettynä hetkenä päivässä kertonut pienelle tytölleen melkein harhaisen satumaisesti, että hän kykeni joka hetki näkemään, mitä tyttö oli tekemässä. Hän tietäisi aina, kun hän oli tekemässä jotain – hyvää tai pahaa. Pahan saa anteeksi, jos lupaa, ettei tee enää koskaan sellaista uudestaan.
 
Aluksi nainen ajatteli, että tällä tavalla saisi pidettyä pikkutyttönsä poissa ongelmista. Nyt nainen ymmärsi, että hän oli ”tehnyt tyttärensä hulluksi” ja estänyt häntä nauttimasta niistä asioista, joista tytär itse pitää. Se tuntuu naisesta pahalta ja hän tiesi, että se tuhoaa lasta, muttei hän saanut itseään lopettamaan. Ei, vaikka näki, että oli tehnyt pikkutyttönsä elämästä peilin omasta elämästään.
 
Vähitellen psykoterapian kuluessa, nainen kykeni olemaan vähemmän pakkomielteinen syyllisyyden, tunnustamisen ja anteeksiannon etsimisen suhteen. Tuon litanian toistamisen sijaan, nainen tuli uteliaaksi, että miksi yleensä oli alun alkujaan ryhtynyt moiseen tapaan kohdella lastaan. Nainen oli heijastanut alun alkaen lapsensa mieleen omat toiveensa päästä eroon omasta kultaisesta häkistään ja ottaa riski joutua ongelmiin. Kun nainen ymmärsi tämän oman toiveensa heijastamisen lapseensa, niin hän kykeni käsittelemään ei-niin-täydellistä osaa itsestään.
 
Kopp kertoo, että naisen ja hänen lapsensa suhde oli muuttunut, mutta kesti vielä kauan korjata vahinko, joka lapselle oli tehty. Kuten fyysisessäkin pahoinpitelyssä, niin myös henkisessä pahoinpitelyssä, sama kaltoinkohtelun ketju jatkuu sukupolvelta toiselle, mikäli sitä mikään katkaise. Kirjaimellisesti ruumiillisesta tappamisesta ei ole paluuta. Naisen kuvaama lapsen sielunmurha on sen sijaan palautuva ilmiö. Mutta se ottaa Koppin mukaan pitkän ajan, joitain arpia aina jää, joskus ei ole täydellistä toipumista.
 
Olipa tehty haitta fyysinen tai henkinen, itselle tai toisille, niin korkea hinta siitä maksetaan, jos koettaa elää pyhimyksen hyveellisen sankarillista elämää. Koppin mukaan kukaan ihminen ei ole puhdas ajatuksissaan, sanoissaan tai käytöksessään. Jos joku näyttää enkeliltä, niin se ei voi pitää paikkaansa. Tietoisten ajatusten vastapainona on aina sama määrä tiedostamattomia ajatuksia. Yhtä paljon energiaa mitä tarvitaan tietoisen enkeliasenteen ylläpitämiseen, niin saman verran energiaa tarvitaan kielteisten impulssien kieltämiseen. Mitä enemmän ja kauemmin on jotakin kieltänyt, sitä voimallisemmin ne purkautuvat, silloin kun ne purkautuvat. Vaikka silmittömänä väkivaltana täysin odottamattoman ihmisen tekemänä.
 
Kopp päättää luvun muistuttamalla, että tullaksemme omaksi itseksemme, jokaisen meistä täytyy ottaa henkilökohtainen vastuu tuntea sisäinen sutemme tai meillä on riski tulla lampaaksi, joka voi surmata koko lauman.
 
26.11.17 Lappeenranta