Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence - Facing Life without Illusions 1978 osa VIII Jonkun on pidettävä minusta huolta
Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence – Facing Life without Illusions. (“Viattomuuden loppu – kohdata elämä ilman harhakuvia”), 1978 Osa VIII
Koppin kahdeksannen kirjan toinen osa on nimetty Innocence and Experience (”viattomuus ja kokemus”) ja yhdeksäs luku on nimeltään Someone to Look After Me (“Jonkun on pidettävä minusta huolta”).
Kopp aloittaa luvun kirjoittamalla, että on ymmärrettävää meidän haluttomuutemme hyväksyä, että olemme omillamme. Sen oppiminen, että aikuisena pitää huolehtia itsestään on yksi kivuliaimpia viattomuuden menetyksiä. Aikuisina voimme laskea sen varaan, että välillä joku pitää meistä huolen hetken aikaa – rakkauden tai ystävällisyyden osoituksena tai että heidän palvelut ovat ostettavissa. Mutta on epätodennäköistä, että kuitenkaan hyvinvointimme olisi kenellekään niin perustavanlaatuisen tärkeää kuin itsellemme.
Kopp jatkaa, että monet henkilökohtaiset ja ammattimaiset auttajat jäävät tiedostamattaan keskittymään omien täyttymättömien tarpeiden täyttämiseen auttamistyössään. Joistakin on tullut kroonisia auttajia siitä epätoivosta, etteivät ole löytäneet ketään pitämään heistä itsestään huolta. Nälkäisinä toisten huolenpitämiksi, he tyytyvät auttamaan muita.
Kopp muistuttaa, että tällaisessa auttamisessa he usein eivät tule huomioineeksi niitä erityisiä tarpeita, joita apua hakevalla henkilöllä on. Esimerkiksi kun lapsi valittaa, ettei ymmärrä kotitehtäviä, niin omassa tunnenälässään vanhempi tarjoaa mieluimmin sympatiaa kuin ohjeita, joita lapsi tarvitsisi tehtävästä selviytyäkseen.
Kopp myöntää, että toisten auttaminen voi alkaa luotettavana, pätevänä ja epäitsenäisenä virittymällä toisen todellisiin tarpeisiin ja asioihin, joista autettavat eivät itse sillä hetkellä selviä. Mutta jokainen joka ryhtyy auttamaan toisia, tai on vastuussa toisen auttamisesta, on myös alttiina korruptoivalle houkutukselle valtaan, joka toisen auttamiseen liittyy. Jopa kaikkein rakastavinkin auttaminen voi hienovaraisesti muuttua sen tarjoamisesta, mitä toinen pyytää, auttajan käsitykseen siitä, mitä toinen tarvitsee omaksi parhaakseen. On vaikeata ottaa vastuuta toisen ihmisen hyvinvoinnista ilman että alkaa uskoa tietävänsä, mikä toiselle on hyväksi. Hoidon tarve sinällään voi viedä autettavalta hänen kyvykkyytensä auttaa itseään tai jopa oikeutensa elää omaa elämäänsä.
Kopp valaisee, että aikuisellakin on aikoja, jolloin tunnemme itsemme niin avuttomiksi, että tarvitsemme toisten apua. Niinä hetkinä meillä on suuri taipumus uskoa, että nuo muut tietävät, mikä meille on parhaaksi. Jopa paremmin kuin me itse. Jopa parhaat meidän eduksemme toisten toimesta laaditut suunnitelmat voivat mennä pieleen. Kopp tarjoaa tästä esimerkiksi John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä-teosta.
Steinbeckin teoksessa on kaksi symbioottisista karjatiloilla kiertävää työntekijää. Lennie on iso ja tyhmä, henkisesti jälkeenjäänyt ja yksinkertaisen viaton. George on terävä, paskantärkeä kyynikko, joka katsoo Lennien perään. Heidän suhteensa alkaa, kun George käskee Lennietä hyppäämään jokeen, jonne hän melkein hukkuu, mutta George pelastaa hänet. Lennie on niin kiitollinen hänen pelastamisestaan, ettei muista, kuinka George hänet alunalkujaan käski virtaan hyppäämään. Lennie helposti ajattelee, että muut kyllä tietävät, mikä hänelle on parhaaksi. Tämä tyhmä ja luottava alistuminen antaa Georgelle vallan hänen suhteensa. Ironisesti, tuo valta on myös taakka Georgelle, joka on vastuussa Lenniestä.
George valittelee kohtaloaan: jos hänellä ei olisi kenestä olla huolissaan, niin hän olisi onnellinen ja vapaa. Mutta samalla, jos hänellä ei olisi huolta Lenniestä, niin hänen oma tyhjä ja tarkoitukseton elämänsä paljastuisi hänelle. Samalla tavoin kuin maailman väsyttämä vanhempi lukiessaan henkilökohtaisessa toivottomuudessaan yhä uudelleen tuttua iltasatua lapselleen, niin samalla tavalla Lennien ilmaisematon toivo, että lopussa kaikki on hyvin, saa Lennien pyytämään Georgea kertomaan yhä uudelleen tarinan kaneista. Yhä uudelleen ja vastentahtoisesti George kertoo tarinan, jota he molemmat rakastavat yli kaiken.
Tarina kertoo maailman yksinäisimmistä työntekijöistä karjatilalla. Heillä ei ole perhettä, heillä ei ole paikkaa, minne mennä. He tulevat karjatilalle, tekevät työnsä ja jatkavat eteenpäin, jossa ei mitään näy. Mutta tässä kohtaa Lennien ja Georgen tarina eroaa karjatilallisten tarinasta, sillä heidän tarinassaan on kuin onkin tulevaisuus. Heidän ei enää tarvitse istua muiden nurkissa, koska ei ole paikkaa, minne mennä. Eivätkä he joudu vankilaan mätänemään niin kuin monet muut kaverit. Koska heillä on toisensa ja jonakin päivänä, heillä on oma pieni tila, puutarha, jossa on kaneja häkissä. Jos heitä ei haluta lähteä huonolla säällä ulos, niin he jäävät sisälle istumaan. Georgea ärsyttää, koska Lennie tietää tämän heidän työpaikkansa ”mitä teen sen jälkeen, kun saan lottovoiton”-tarinan erittäin tarkasti, mutta haluaa, että George kertoo sen, koska osaa paremmin, eikä se ole enää sama tarina, jos Lennie kertoo sen. George kertoo tutun tarinan, kuin lapselle iltasadun, josta mikään tärkeä osa ei jää pois.
Steinbeckin kirjan suuruus on siinä, etteivät Lennien ja Georgen suunnitelmat toteudu. Viattomuuttaan Lennie joutuu vaikeuksiin, Lennie suojelee iltasatuaan samalla kun tulee tappaneeksi naisen, joka uhkaa hänen unelmansa toteutumista. George, viimeisenä huolenpitonaan Lenniestä, päättää ampua tämän ennen kuin antaa Lennien joutua kokemaan tekonsa seuraukset. Lennie on tappanut muukalaisen, George tappaa Lennien. Kopp kirjoittaa, että säilyttääkseen valeviattoman unelman elämästä, George ja Lennie tuhoavat tulevaisuutensa, joka heillä olisi voinut olla.
Kopp paljastaa, että monet hänen psykoterapiaan tulevat potilaat ovat myös uhranneet sen, minkä olisivat löytäneet osoittautuvan elämän sellaisena kuin se on. Aina psykoterapiapotilaan tarina alkaa tarinalla, kuinka he lapsena kasvoivat perheessä, joka kohteli heitä huonosti, minkä vuoksi elämän hyväksyminen oli sietämätöntä. Ilman valeviattomuuden illuusioiden suojaa he olisivat kuolleet epätoivoon. Heidän vaikeassa tilanteessaan on vähän autettavaksi, ei muuta kuin voittaa heidän avuttomuudentunteensa luomalla elämää ylläpitävä fantasia, johon uskomalla säilyy hengissä.
Kopp koettaa selventää, että ajallaan, lapsuuden alkuperäiset illuusiot palvelivat hyödyllistä tarkoitusta muuten epätoivoisessa tilanteessa. Mutta aikuiseksi kasvaneet ihmiset ovat kaukana riippuvuudestaan perheeseensä, joka kohteli heitä huonosti. Silti yhä tarrautuvat valeviattomiin uskomuksiin omissa henkilökohtaisissa saduissaan. He jatkavat uskomista illuusioihin, jotka kerran vapauttivat heidät sietämättömästä tilanteesta. Nuo menneisyyden illuusiot ansoittavat heidät kiinni kroonisesti ahdistavaan menneisyyteen. Uskomukset jotka kerran palvelivat ratkaisuina ovat nyt muuttuneet ongelmiksi. Jotta nämä ihmiset saisi kasvamaan neuroottisen onnettoman elämänsä yli, niin siihen psykoterapia voi tarjota lisää mahdollisuuksia – viattomuutensa menettämällä.
Joillekin psykoterapiapotilaille valeviattomuus ottaa sellaisen muodon, että he aloittavat elämänsä kestävän etsinnän löytää maaginen tapa, jolla saa ihmiset pitämään itsestään huolta. Jos he vain oppisivat viehättämään toisia arvokkuudellaan ja kauneudellaan, miellyttämään heitä tottelevaisuudellaan, vaikuttamaan heidät saavutuksillaan tai manipuloimaan heitä petollisilla eleillään, niin sitten he voisivat elää lopun elämänsä onnellisena. Lopultakin, he olisivat turvassa, joku huolehtisi heistä ja ehkäpä vielä rakastaisikin.
Joillekin ihmisille ratkaisu vapautua omaan kasvuunsa liittyvistä syytöksistä on vaatia, että oikeus lopulta voittaa. Jonakin päivänä uhrit pelastetaan ja alistajia rankaistaan. Huonot vanhemmat tuntevat lopultakin katumusta väärintekemisistään ja kaltoin kohtelemistaan sekä korjaavat vihdoinkin menneisyyden pahat tekonsa. Jotkut neurootikot, Kopp kertaa, kuluttavat koko elämänsä etsiessään hyviä vanhempia, joita he niin kipeästi joskus kaipasivat, muttei joita heillä koskaan ollut. Takuulla kohtalo kompensoi jossakin vaiheessa nämä kaikki varhaiset menetykset.
Joillekin riittää selitys onnettomuudestaan. Kaikki olisi siedettävää, ehkä elämisen arvoistakin, jos joku vain selittäisi, mikä järki heidän kärsimyksellään on. He yrittävät tehdä omat järkiselityksensä onnettomasta lapsuudestaan, mutteivat koskaan ole täysin tyytyväisiä omiin selityksiinsä. Jonkun on varmasti tiedettävä vastaus. He etsivät koko elämänsä itseään viisaampaa.
Jos he vain voisivat kiinnittyä johonkin, joka tietää elämän todellisen merkityksen, maagiseen auttajaan, johon voisi ripustautua huollettavaksi. Kopp täräyttää, että valitettavasti ei ole kovin vaikeaa löytää vastavuoroisen neuroottista auttajaa. Psykoterapeuttisen auttajan oman sadun täydentäjäksi riippuvainen avuntarvitsija hyvin sopii. Täydentämään sitä, mitä auttaja autettavalta vaatiikin. Tällainen ”hoitosuhde”, vaikka jatkuisi pitkäänkin, päätyy Koppin mukaan molempien pettymykseen.
Riippuvainen etsijä itsepäisesti uskoo ja luottaa toisten päätelmiin itsestään, sen sijaan että luottaisi omiinsa, mikä lopulta tarkoittaa sitä, että riippuvainen avuntarvitsija pettyy, tulee hyväksikäytetyksi ja petetään. Silti etsintä jatkuu seuraavaan, joka on riittävän viisas ja kiltti luotettavaksi huolehtimaan heidän hyvinvoinnistaan. Toistuvien pettymysten todennäköisyys on kauhea. Mutta vielä ylivoimaisempaa olisi luopua toivosta etsiä, koska sitten olisi vain omillaan. Tällaisten ihmisten on vaikea edes kuvitella, miltä tuntuisi olla vastuussa omasta elämästään. Koppin mukaan, kun hän ehdottaa heille, että sitten he voisivat olla vapaita tekemään, mitä haluavat, niin tämä tuntuu heistä kauhistuttavalta. Väittämällä, etteivät he todella tiedä, mitä haluavat, niin he väittävät, että jos he tekisivät omia päätöksiä, niin heidän elämänsä olisi sotkussa. Kopp muistuttaa potilaita, että heidän riippuvaisuutensa muista on jo sotkenut heidän elämänsä.
- Se voi olla totta, potilas on vastahakoisesti samaa mieltä, mutta se ei ole minun vikani, että ihmiset, joihin luotin, aina he osoittautuivat ei-huolehtiviksi, kuten minun isäni ja äitini.
- Joka tapauksessa, minulla ei ollut valinnanmahdollisuuksia.
- Minusta ei koskaan pidetty huolta, kun olin pieni, niin kuinka voisi odottaa, että nyt pystyisin huolehtimaan itsestäni? Olen 25-vuotias (35-vuotias, 45-vuotias jne.), mutta sisälläni on yhä pieni poika (tyttö).
- En tiedä, miten pitäisin huolta itsestäni.
- Sitä paitsi, ei ole edes reilua, että minun pitäisi pitää nyt huolta itsestäni.
Kopp kertoo eräästä potilaastaan, jolla oli tämäntapaista lapsenomaista valeviatonta valitusta elämäntarinastaan. Nainen kärsi kroonisesti hymyilevästä masennuksesta. Naisen äänessä ei ollut jälkeäkään ahdistuksesta, kun hän kuvaili, kuinka monta kertaa hän oli pettynyt.
- Olen ollut monien mestarien hoidossa. On osoittautunut, ettei kukaan heistä tiedä elämän merkitystä. Olen yrittänyt tehdä, mitä he kehottavat minua tekemään, muttei se auta kovin kauan. Olen yhä onneton. Minun elämäni ei vieläkään ole ihmeellistä. Olen lukenut kirjojanne. Ne auttavat vähän. Nyt olen tullut jalkojenne juureen, jotta voisitte opettaa minulle oikean vastauksen, sen jonka tarvitsen ratkaistakseni kaikki ongelmani.
-
”Minusta olisi voinut tulla jotain suurta, jos vain …” - potilas
Kopp kertoo, että kun vuosia sitten tällainen valeviaton ihminen tuli hänen vastaanotolleen, niin hän reagoi tähän epämiellyttävään tunteeseen, joka potilaasta syntyi, kuin olisi kohdannut petoksen. Kopp kirjoittaa, ettei hän tuolloin ymmärtänyt, etteivät nämä yrittäneet petkuttaa häntä, vaan itseään. Aikaisemmin hän hylkäsi näiden ihmisten psykoterapian, koska he eivät hänen mielestään suhtautuneet psykoterapiaan riittävän vakavasti.
Kopp kirjoittaa nyt ymmärtävänsä, että mitä hän koki tarkoituksellisen lapsellisena ja pahantuulisena, oli näiden ihmisten tietoisen kontrollin tuolla puolen. Nämä ihmiset vaikuttivat hänen väärinymmärrykseensä näistä ihmisistä ikään kuin teeskentelemällä suureen ääneen, että heidän pakonomaiset vaativat asenteet olisivat olleet vapaasti valittuja. Nämä ihmiset olivat kuluttaneet suurimman osan aikuiselämästään väärinjohtavasti kuin kiukuttelemalla ylikasvaneiden pienokaisten kiukkukohtausten tapaan. Oli parempi teeskennellä olevansa vastuussa lapsellisista kiukkukohtauksista kuin kohdata aikuisen avuttomuus, ettei voi tehdä mitään kompensoimattomalle elämälleen. Sille etteivät voi koskaan saada onnellista lapsuutta.
Kopp kirjoittaa, että nyt hän ymmärtää, että näiden ihmisten sinänsä pinnallisen häpeämättömyyden taustalla on syvä epätoivo. Hän ei enää halua hylätä näitä ihmisiä, niin ettei ota heitä psykoterapiapotilaikseen- ilman heidän kuuntelemistaan. Nämä ihmiset haluavat psykoterapiassa nostaa hänet yli-inhimillisen näkijän ja pelastajan asemaan. Kopp kertoo hänelle, ettei hänellä ole ollut paljon onnea lopullisten vastausten löytämisessä. Niiden vastausten, jotka tekisivät hänet tai kenet tahansa kykeneväksi elämään lopun elämäänsä onnellisena. Sen sijaan, Kopp tarjoaa mahdollisuutta viettää aikaa yhdessä jonkin aikaa ja nähdä, että kykenemme nauttimaan toinen toisemme syvemmästä tuntemisesta. Tavallisesti Kopp kertoo kuulevansa tämän jälkeen tarinoita, kuinka edelliset auttajat ovat epäonnistuneet.
Koppin mukaan osa potilaista haluaa kirjoittautua jäseneksi vasta muodostettuun Guru-of-the-Month Clubiin (kuukauden guru-kerhoon), mikä yleensä tarkoittaa, että hänestä tulee jatkoksi yksi auttajista, joka on epäonnistunut potilaan auttamisessa. Eräs potilas oli aloittanut perheen lakimiehestä, siirtynyt paikalliseen pappiin, sitten yliopiston konsultoivaan terapeuttiin ja viimeksi transaktioanalyysiryhmäjohtajaan. Kopp oli hänen viimeinen toivonsa.
Potilaan mukaan kaikki aikaisemmat terapeutit olivat yrittäneet kohdata potilaan vaatimukset terapeutin esittämällä tavalla. Potilas oli nopea oppimaan ( walk the walk, talk the talk) ja täytti kunkin psykoterapian teatraaliset vaatimukset. Joka kerta hän oli muuttanut elämänsä, kunkin auttajan mukaisesti, mikä oli saanut terapeutit kutsumaan potilasta ”herkäksi”, ”pelastetuksi”, ”kypsäksi” tai ”pelivapaaksi”. Riippuen sen mukaan, mikä oli parantumisen ”päämäärä”. Joka kerta kukin terapeutti oli vaatinut ammatillisesti potilasta ottamaan vastuun omasta elämästään. Psykoterapiassa potilas oli, lapsenomaisen vastuuttomuuden vastapainoksi, saanut jokaisen psykoterapeutin manipuloiduksi ajattelemaan, että potilas oli liian hauras ja liian lapsenomainen tietämään, mikä olisi hänelle parhaaksi. Hetken aikaa, potilas oli tuntenut itsensä erityiseksi, kun oli voinut mennä omaa tietään. Pian kuitenkin psykoterapeuttien ehdottaessa, mitä potilaan tulisi tehdä, niin potilas koki halveksuntaa heidän aikaansaannoksiaan ja tyhmiä vastauksia kohtaan. Potilas jatkoi seuraavan ihmeterapeutin ja tämän tarjoaman ihmeen etsintää, mikä tietenkin vain johti toistuviin pettymyksiin ja tarpeettomaan kärsimykseen. Itsepintaisesti potilas väitti, että täytyy olla olemassa joku, joka pitää hänestä huolen tavalla, mikä tekee hänen elämästään ihanaa.
Kopp mukaan oli ymmärrettävää, että potilaalla on nälkä jostakusta, joka pitäisi hänestä huolta. Hän oli suuresta perheestä, jossa ei ollut muuta kuin isän hakkaamista ja äidin laiminlyöntiä. Lapsuus oli täynnä puutteita ja turhautumia jäämisestä ansaan köyhyyden ja tietämättömyyden vuoksi. Jokainen uusi syntyvä lapsi aiheutti perheeseen ei-toivottua ja epäreilua taakkaa, jota oli paljon jo ennestäänkin.
Nöyryytettynä ja raivoissaan kyvyttömyydestään tukea perhettään säädyllisesti, isä joi itsensä useasti humalaan ja hakkasi vaimoaan ja lapsiaan. Krapulassa hän koki itsensä vielä huonommaksi, mikä johti kierteeseen, jossa vaihtelivat epätoivo, juominen ja väkivalta.
Potilas muistaa hyvin ne harvat hetket, jolloin isä oli ystävällisempi. Isä oli liittynyt baptistikirkkoon, vapaamuurareihin tai klaaniin. Isä oli aluksi kussakin epäileväinen, sitten muuttui joksikin toiseksi, mitä oli ja lopulta hylkäsi ne kaikki. Kovat ajat ja toivottomuus kotona palasivat, pahempana kuin aikaisemmin.
Äiti paistatteli omissa toivefantasioissaan, eikä antanut lapsille sen enempää kuin isäkään. Köyhyyden ja väkivallan keskellä, äiti piti itsestään kuvaa, jossa hänelle olisi koettanut loistava tulevaisuus näyttelijänä. Ehkä Hollywoodia myöten. Jos vain, hän ei olisi mennyt naimisiin niin nuorena, jos olisi valinnut paremman kumppanin, jos ei olisi ollut niin montaa lasta, niin hän olisi ollut loistava tähti. Lapsena äidille oli sanottu, ettei kukaan ollut nähnyt paikallisteatterissa nätimpää ja lahjakkaampaa näyttelijää, joka olisi laulaa ja tanssia. Jos vain joku olisi löytänyt hänet, niin hän olisi katapultin lailla noussut näyttelijöiden tähtitaivaalle. Mutta kukaan ei ollut ilmaantunut.
Äiti oli tehnyt virheen tarrautuessaan ensimmäiseen vahvaan mieheen, jonka oli vakavasti hänestä kiinnostunut. Luottaen, että mies pitää hänestä huolta, tekee päätökset hänen puolestaan, ja he menevät naimisiin ja hankkivat lapsia. Seurusteluaikaan potilaan isä oli jännittyneenä ajatellut, että potilaan äidistä tulisi vielä suuri näyttelijä. Myöhemmin isä ei kuunnellut äidin unelmia. Äiti ryhtyi toivomaan, että hänellä olisi mahdollisuus unelmoida ääneen, mitä kaikkea oli menettänyt. Isä oli sanonut, että on turha unelmoida, koska on arjen töistä selvittävä. Ja sitä paitsi olisi hulluakin, jos heidän kaltaisensa unelmoivat jostakin tähteydestä.
Äiti olisi voinut karata New Yorkiin tai Hollywoodiin aikanaan, kun hänellä oli mahdollisuus. Nyt oli liian myöhäistä. Jos vain joku olisi…, niin hänestä olisi tullut suuri tähti, mitä äiti lakkaamatta kertoi lapsilleen. Sen sijaan, että olisi kertonut tehneensä virheen isäänne kuunnellessaan.
Kopp kertoo, että psykoterapian ensimmäisinä viikkoina potilaan valitukset olivat kuin äidin valituksen päivitettyjä versioita. Kukaan ei ole hänellekään näyttänyt tulevaisuuden unelmaista maailmaa. Nyt potilas oli varma, että hän oli tullut juuri oikean psykoterapeutin luokse. Nyt potilas ei voisi epäonnistua. Jos vain psykoterapeutti neuvoo, niin potilas pystyy täyttämään epätavallisen potentiaalinsa.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapian aluksi keskityttiin potilaan kaipaukseen tulla huolletuksi. Kopp kertoo, että hän heijasti takaisin potilaan tunteita, jotka sallivat potilaan kokea ahdistavan haavoittuvuutensa ja myrkyllisen surullisuutensa. Ne olivat hänen tarkoituksellisen vaatimuksensa loppuelämän onnellisuudesta taustalla.
Seuraavaksi psykoterapiassa nostettiin potilaan tietoisuutta hänen itseään pettävästä valeviattomasta elämäntyylistä. Mitä enemmän luottamus psykoterapiassa lisääntyi, sitä enemmän potilas kykeni tietoisesti miettimään, mitä hän oli tekemässä, kuinka hän oli tekemässä ja lopulta miksi hän eli tällaista toivefantasiaa elämässään.
Potilaalle oli kivuliaan tuskaista alkaa hyväksyä aikuinen elämänsä sellaisena kuin se oli. Aina tuli toive, että joku muu pitäisi hänestä huolta. Hänelle oli erittäin ahdistaa kohdata tosiasia, ettei elämä tarjoa kompensaatioita hänen menetyksilleen lapsena. Ei tule korvausta siitä, ettei kukaan rakastanut häntä lapsena.
Potilaan ydinreaktiot kasvuolosuhteidensa puutteisiin olivat raivo, suru ja avuttomuus. Nämä tunteet täytyi aikuisena kohdata, pala kerrallaan, ennen kuin potilas kykeni enemmän elämästään avautumaan. Kopp kirjoittaa, että potilaan näiden tunteiden tunnistamista ja vapautumista seurasi aina lepo ja vetäytymisvaihe, jota potilas tarvitsi, jotta kykenisi yhdistämään sen, mitä juuri oli avautunut elämästään siihen, kuinka elämäänsä ajankohtaisesti eli. Lähestyminen ja vetäytyminen olivat tyypillisiä potilaan psykoterapialle, samalla kun potilaan itseymmärrys syveni. Mutta potilaalla säilyi vieläkin toive, että joku pitäisi hänestä huolta: jos hän hyväksyisi epätoivonsa kuin hyvä tyttö, niin psykoterapeutti palkitsisi hänet. Jos potilas olisi paras Koppin potilas, niin lopulta Kopp palkitsisi sen pitämällä hänestä huolta ja ottamalla vastuun potilaan hyvinvoinnista.
Kopp kertoo, että psykoterapian toisena vuonna potilaalle tämän epätoivoisen illuusion tyhjyys tuli selkeäksi. Potilas oli ”edistynyt” ensimmäisenä vuonna psykoterapiassaan. Potilas oli lähtenyt pitkäaikaisesta onnettomasta avioliitostaan. Hän oli jättänyt tylsän työnsä palkitsevampaan. Hän ei enää miettinyt, mitä muut hänestä ajattelivat, vaan teki sitä, mikä häntä itseään miellytti.
Ensimmäisen vuoden toisella puoliskolla potilas kuvasi surullisena, mitä kaikkea ongelmallista tämä uusi edistys oli tuonut mukanaan. Kun ei enää ollut riippuvainen tukahduttavasta, mutta luotettavan varmasta miehestään, niin hänen täytyi opetella neuvottelemaan suhteistaan miesten, jotka eivät olleet niin johdonmukaisia, kanssa. Uusi työ oli tuonut hallinnollisia velvoitteita, joihin potilas ei ollut tottunut. Mutta potilas oli energisempi ja hänen elämänsä ei ollut enää niin sotkuinen, hän oli innoissaan, että oli vapaa päättämään, mitä tekisi elämällään. Potilas vaati vaatimalla, että tietyissä tilanteissa Koppin tuli kertoa, mitä potilaan tuli tehdä.
- On vaikeaa olla koko ajan aikuinen, Kopp vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Potilas nyökkäsi, veti syvään henkeä ja selitti yksityiskohtaisesti, kuinka paljon eri vaihtoehtoja hänellä oli. Oli aivan liian vaikeaa päättää itsekseen.
- Olen tullut näin pitkälle omin avuin, mikä ei ole ollut helppoa. Nyt olen sellaisten päätösten edessä, joita en ole koskaan tehnyt. Sinun täytyy kertoa minulle, mitä teen, vaati potilas.
Koko psykoterapiatunnin lopun Kopp pysyi vaiti, myös potilas. Juuri kun aika oli lopuillaan, potilas sanoitti äärimmäistä ärtymystään.
- Sinä et antanut minulle tänään vastauksia. Olen tehnyt kaiken, mitä olet odottanut minulta potilaana, mutta silti et kerro minulle, mitä minun tulisi tehdä. Käyttäydyit kuin et ollenkaan välittäisi mitä elämälleni teen, kaikki on kiinni minusta. Välillä minusta tuntuu, ettei sinusta ole mitään apua. Miksi maksan tästä kaikesta yleensäkään?
Potilas piti hetken tauon, hänen huomionsa kiinnittyi sisäisiin mielikuviin, joita hänellä heräsi ja jotka keskeyttivät jatkuvan lapsenomaisen valituksen tilanteestaan. Hänen silmänsä laajenivat ihmetyksestä, kun hän oivalsi jotain niin yksinkertaista, että oli hämmästyttävää, ettei ollut huomannut sitä koko elämänsä aikana. Potilas hämmästeli omaan ääntänsäkin, kun lausui oivalluksensa ääneen.
- Tarkoittaako tämä mitä koet kertoa sitä, että tässä on kaikki, mitä on olemassa? Olen kuluttanut elämästäni 30 vuotta etsiäkseni, että joku pitäisi minusta huolta ja tämä on se kaikki mihin lopulta päädyn? Olen koko ajan maksanut 50 dollaria tunnilta, että joku kuuntelisi huoliani, kertomatta kuitenkaan, kuinka minun pitäisi elää elämääni?
Kopp kirjoittaa, että hänellä riittävästi ongelmia elämässään pitää itsestään huolta. Koppista on riittävän vaikeaa päättää, kuinka elää omaa elämäänsä. Yrittämättä hahmottaa, mikä olisi parasta jollekin toiselle. Psykoterapeuttina hän on sitoutunut antamaan asiantuntijan teknistä apua auttaakseen potilaita tulemaan enemmän tietoisiksi, kuinka ohjaavat elämäänsä. Täten potilaat ehkä tulevat ymmärtämään, mitä he saavat elämästään, kun elävät niin kuin nyt elävät. Ja mitä siitä elintavasta maksavat.
Kopp on valmis auttamaan opastetussa itsetutkiskelussa, mikä todennäköisesti nostaa potilaan ymmärrystä niistä vaihtoehdoista, jotka ovat hänelle avoimina. Mutta miten he valitsevat elää elämäänsä, se ei kuulu Koppin asiantuntijuusavun piiriin.
Me kaikki kuulemme ihmisistä, jotka kohtaavat samanlaisia ongelmia kuin me arkielämässämme. Jotkut mielipiteet ovat hyödyllisiä pohdittavaksi. Joskus kannattaa palkata asiantuntija, josta voi olla apua. Mutta kaiken informaation, mielipiteiden ja teknisen avun keräämisen jälkeen, täytyy päättää, että seuraamme saamiamme ohjeita vai emme.
Kopp selventää, että se kuinka paljon delegoimme vastuutamme omista asioistamme muille, riippuu tietenkin ratkaistavan asian luonteesta. Asunnon parannustyöt, avioerojuristi ja enemmän henkilökohtaiset asiat? Koppin mukaan vain valeviaton hyväksyy sen, että joku muu kuin itse selvittää hajoavaa avioliittoa.
Lääketieteen paternalistiset rajat ja Koppin aivokasvain
Kopp kuvaa oman elämänsä päätöksiä. Kopp sairasti akustikusneurinoomaa, eli VIII:n aivohermon kasvainta, joka oli kiinni aivovarressa, niin ettei sitä kyetty kokonaan leikkauksissa poistamaan. Kopp kuvaa, kuinka lääketieteen rajat ovat laajentuneet sairauksien hoidosta sosiaalisen elämän ohjeiksi. Heta Häyryn lääketieteen paternalismin (= lääkäri tietää potilastaan paremmin, mikä hänelle on hyväksi) kritiikin tapaan, Kopp kuvaa, kuinka hänen sairautensa diagnosointi ja hoitaminen etenevät. Perhelääkäri ei tunnista akustinusneurinooman ensioireena Koppilla ollutta tunnetta, että puhelin ei välillä toimi. Kopp tunnisti, ettei kuule enää vasemmalla korvalla. Vanha perhelääkäri puhdisti korvan ja sanoi taudin olevan ohimenevä. Ei ollut ja lähetti korva-nenä-kurkku-spesialistille, joka tutki useita viikkoja ja totesi kyseessä olevan harvinainen virus, johon ei valitettavasti ollut hoitoa. Mutta toiseen korvaan se ei leviäisi. Kopp halusi vielä toisen mielipiteen, johon KNK-kollega hänet lähetti ja joka teki saman virhediagnoosin.
Kopp kertoo, että kuinka hankalaa oli elää, kun vasen korva ei kuullut. Oli vaikeaa paikallistaa, mistä puhe tuli. Ryhmässä ei tiennyt kuka puhui, jos ei nähnyt, kuka puhui. Ravintolassa luuli, että viereisen pöydän keskustelut olivat oman pöydän keskusteluja. Se hyvä puoli toisen korvan kuulonmenetyksestä oli, että oli helpompi erottaa ystävällisiä kuin arvostelevia sanoja.
Kun vuoden kuluttua Koppille kehittyi huimausta, maailma pyöri ympärillä, niin hän otti yhteyttä sisätautilääkäriin, joka ei yhdistänyt kuulonmenetystä huimaukseen. Hän sai toisen väärän diagnoosin, lievä keskikorvan tulehdus. Tilaa oli vaikeaa hoitaa ja se menisi aikaa myöten ohitse.
Nyt Kopp päätti, että hänelle riitti, hän halusi parasta mahdollista hoitoa itselleen ja valitsi parhaan opetussairaalan alueelta. Siellä oli parhaiten ajan tasalla oleva hoitoteam senioriohjauksineen. Tätä ennen hän oli luottanut siihen, mitä oli ajateltu olevan hänen parhaakseen, nyt hän päätti, mikä hänelle oli parasta. Opetussairaalan korva-nenä-kurkku-spesialistit ja neurologit diagnosoivat lopulta akustinusneurinooman vasemmassa VIII aivohermossa, joka oli aiheuttanut sekä kuulonmenetyksen että huimauksen. Koppille selitettiin, että diagnoosi on vaikea, eikä sitä usein löydetä alkuvaiheissaan. Siksi toisten lääkärien virhediagnoosit olivat ymmärrettäviä.
Koppin aikaan Amerikassa 1970-luvulla oli viisi sairaalaa, jotka olivat erikoistuneet akustinusneurinooman leikkauksiin. Rauhoitteluista huolimatta Kopp luuli kuolevansa leikkaukseen. Kopp perheineen ja läheisineen kävi läpi kaikkia mahdollisia lähestymis- ja välttämistapoja, kun edessä oli pelottava ja lopulta hallitsematon henkilökohtainen tilanne. Leikkaus oli kaksiosainen tuohon aikaan. Kopp kertoo, kuinka sairaalaan joutuessaan huomasi sairaalan alakulttuurin, jossa hoitajien tehtävänä oli kaikkien ongelmien kieltäminen, jotta sairaalan toimintaa voitaisiin pyörittää tehokkaasti. Kyselevät ja huolestuneet potilaat olivat kiusa, joka vaati henkilökohtaista huomiointia ja kysymyksiin vastaamista sekä pyyntöjen toteuttamista. Et saanut huonetta vaihdetuksi sitä pyydettyäsi, vaikka vieressä valitti kuoleva mies. Ei hän kuole, vastasi hoitaja. Potilas tosiaan kuoli vasta seuraavana päivänä.
Sairaalan henkilökunta tiesi 1970-luvulla Koppin mukaan sen, mikä potilaalle oli parhaaksi. Potilaan oli parasta pitää suunsa kiinni, koska ei lopulta tiennyt, mikä oli hänen parhaakseen. Koppin sairaalankokemuksen mukaan sairaalan alakulttuurissa potilaat olivat ”vaihdettavia yksiköitä”, joka kielsi potilaiden henkilökohtaiset tunteet. Se että potilasta ei tunnettu nimeltä, johti hoitovirheisiin: väärin lääkityksiin ja vääriin hoitoihin.
Kopp itse oli aliarvioinut sen, kuinka toipuu leikkauksista. Hän ei ymmärtänyt etukäteen, kuinka paljon fyysistä ja emotionaalista panostusta toipumiseen vaaditaan.
Kopp kuvaa, kuinka neurokirurgi oli kliininen asiantuntija, joka ei antanut tunteiden sotkea työntekimistään. Kuinka neurologi hoiti häntä tuumorina, eikä yksilönä ja Koppin kokemus oli kaukana arvostavasta kohtaamisesta. Kopp kuvaa, kuinka hänelle ehdotettiin leikkauksia, joista hän sitten kieltäytyi, koska ei ollut varmuutta, että ne parantaisivat hänen tilaansa. Hän menisi leikkaukseen vasta kun oli pakko. Kopp kuvaa, kuinka vaimo tuki joka kerta hänen päätöksiään, sillä ehdolla, että Kopp hankki riittävästi informaatiota, että kykeni tekemään tietoisen päätöksen. Kopp sai vielä sydäninfarktin, joten toipuminen vielä monimutkaistui. Myös sydämen suhteen Koppille ei kyetty hänen mukaansa antamaan riittävää informaatiota hänen päätöksilleen. Vain epämääräisiä ”siitä voi olla apua seuraavan vaiheen suunnittelussa”- tyylisiä kommentteja.
Kopp kuvaa kuinka hänen syöpään ja sydäninfarktiin sairastuessaan tuli pelokkaaksi ja epävarmaksi. Häntä ahdisti. Haavoittuvimmillaan hän halusi, että olisi joku tarpeeksi viisas, joka tietäisi mikä hänelle oli parhaaksi ja olisi joku tarpeeksi vahva, joka pitäisi hänestä huolta. Kopp myöntää, että kun nämä liittyvät somaattiseen sairastamiseen sairaalassa, on vaikea vastustaa huolenpidon antamista sairaalan ja tämän henkilökunnan huoleksi. Silti Kopp muistuttaa itseään, että hän palkkaa ja erottaa lääkärin silloin kun hän itse haluaa.
- Olen omillani ja minä tiedän, mikä minulle on parhaaksi.
Leikkausta ehdottanut neurokirurgi vastasi, että ok. Kopp kirjoittaa, että hänen psyykensä valeviaton osa kaipaa vahvistusta, ettei hänen tarvitse olla huolissaan, kun neurokirurgi pitää hänestä huolen. Hän ymmärtää, että tämä kaipaus on houkutus sitä vastaan, että hänen täytyy jatkaa kamppailla jokainen loppuelämänsä päivä aikuisena, joka ottaa vastuun itsestään.
7.12.2017 Lappeenrannassa
Koppin kahdeksannen kirjan toinen osa on nimetty Innocence and Experience (”viattomuus ja kokemus”) ja yhdeksäs luku on nimeltään Someone to Look After Me (“Jonkun on pidettävä minusta huolta”).
Kopp aloittaa luvun kirjoittamalla, että on ymmärrettävää meidän haluttomuutemme hyväksyä, että olemme omillamme. Sen oppiminen, että aikuisena pitää huolehtia itsestään on yksi kivuliaimpia viattomuuden menetyksiä. Aikuisina voimme laskea sen varaan, että välillä joku pitää meistä huolen hetken aikaa – rakkauden tai ystävällisyyden osoituksena tai että heidän palvelut ovat ostettavissa. Mutta on epätodennäköistä, että kuitenkaan hyvinvointimme olisi kenellekään niin perustavanlaatuisen tärkeää kuin itsellemme.
Kopp jatkaa, että monet henkilökohtaiset ja ammattimaiset auttajat jäävät tiedostamattaan keskittymään omien täyttymättömien tarpeiden täyttämiseen auttamistyössään. Joistakin on tullut kroonisia auttajia siitä epätoivosta, etteivät ole löytäneet ketään pitämään heistä itsestään huolta. Nälkäisinä toisten huolenpitämiksi, he tyytyvät auttamaan muita.
Kopp muistuttaa, että tällaisessa auttamisessa he usein eivät tule huomioineeksi niitä erityisiä tarpeita, joita apua hakevalla henkilöllä on. Esimerkiksi kun lapsi valittaa, ettei ymmärrä kotitehtäviä, niin omassa tunnenälässään vanhempi tarjoaa mieluimmin sympatiaa kuin ohjeita, joita lapsi tarvitsisi tehtävästä selviytyäkseen.
Kopp myöntää, että toisten auttaminen voi alkaa luotettavana, pätevänä ja epäitsenäisenä virittymällä toisen todellisiin tarpeisiin ja asioihin, joista autettavat eivät itse sillä hetkellä selviä. Mutta jokainen joka ryhtyy auttamaan toisia, tai on vastuussa toisen auttamisesta, on myös alttiina korruptoivalle houkutukselle valtaan, joka toisen auttamiseen liittyy. Jopa kaikkein rakastavinkin auttaminen voi hienovaraisesti muuttua sen tarjoamisesta, mitä toinen pyytää, auttajan käsitykseen siitä, mitä toinen tarvitsee omaksi parhaakseen. On vaikeata ottaa vastuuta toisen ihmisen hyvinvoinnista ilman että alkaa uskoa tietävänsä, mikä toiselle on hyväksi. Hoidon tarve sinällään voi viedä autettavalta hänen kyvykkyytensä auttaa itseään tai jopa oikeutensa elää omaa elämäänsä.
Kopp valaisee, että aikuisellakin on aikoja, jolloin tunnemme itsemme niin avuttomiksi, että tarvitsemme toisten apua. Niinä hetkinä meillä on suuri taipumus uskoa, että nuo muut tietävät, mikä meille on parhaaksi. Jopa paremmin kuin me itse. Jopa parhaat meidän eduksemme toisten toimesta laaditut suunnitelmat voivat mennä pieleen. Kopp tarjoaa tästä esimerkiksi John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä-teosta.
Steinbeckin teoksessa on kaksi symbioottisista karjatiloilla kiertävää työntekijää. Lennie on iso ja tyhmä, henkisesti jälkeenjäänyt ja yksinkertaisen viaton. George on terävä, paskantärkeä kyynikko, joka katsoo Lennien perään. Heidän suhteensa alkaa, kun George käskee Lennietä hyppäämään jokeen, jonne hän melkein hukkuu, mutta George pelastaa hänet. Lennie on niin kiitollinen hänen pelastamisestaan, ettei muista, kuinka George hänet alunalkujaan käski virtaan hyppäämään. Lennie helposti ajattelee, että muut kyllä tietävät, mikä hänelle on parhaaksi. Tämä tyhmä ja luottava alistuminen antaa Georgelle vallan hänen suhteensa. Ironisesti, tuo valta on myös taakka Georgelle, joka on vastuussa Lenniestä.
George valittelee kohtaloaan: jos hänellä ei olisi kenestä olla huolissaan, niin hän olisi onnellinen ja vapaa. Mutta samalla, jos hänellä ei olisi huolta Lenniestä, niin hänen oma tyhjä ja tarkoitukseton elämänsä paljastuisi hänelle. Samalla tavoin kuin maailman väsyttämä vanhempi lukiessaan henkilökohtaisessa toivottomuudessaan yhä uudelleen tuttua iltasatua lapselleen, niin samalla tavalla Lennien ilmaisematon toivo, että lopussa kaikki on hyvin, saa Lennien pyytämään Georgea kertomaan yhä uudelleen tarinan kaneista. Yhä uudelleen ja vastentahtoisesti George kertoo tarinan, jota he molemmat rakastavat yli kaiken.
Tarina kertoo maailman yksinäisimmistä työntekijöistä karjatilalla. Heillä ei ole perhettä, heillä ei ole paikkaa, minne mennä. He tulevat karjatilalle, tekevät työnsä ja jatkavat eteenpäin, jossa ei mitään näy. Mutta tässä kohtaa Lennien ja Georgen tarina eroaa karjatilallisten tarinasta, sillä heidän tarinassaan on kuin onkin tulevaisuus. Heidän ei enää tarvitse istua muiden nurkissa, koska ei ole paikkaa, minne mennä. Eivätkä he joudu vankilaan mätänemään niin kuin monet muut kaverit. Koska heillä on toisensa ja jonakin päivänä, heillä on oma pieni tila, puutarha, jossa on kaneja häkissä. Jos heitä ei haluta lähteä huonolla säällä ulos, niin he jäävät sisälle istumaan. Georgea ärsyttää, koska Lennie tietää tämän heidän työpaikkansa ”mitä teen sen jälkeen, kun saan lottovoiton”-tarinan erittäin tarkasti, mutta haluaa, että George kertoo sen, koska osaa paremmin, eikä se ole enää sama tarina, jos Lennie kertoo sen. George kertoo tutun tarinan, kuin lapselle iltasadun, josta mikään tärkeä osa ei jää pois.
Steinbeckin kirjan suuruus on siinä, etteivät Lennien ja Georgen suunnitelmat toteudu. Viattomuuttaan Lennie joutuu vaikeuksiin, Lennie suojelee iltasatuaan samalla kun tulee tappaneeksi naisen, joka uhkaa hänen unelmansa toteutumista. George, viimeisenä huolenpitonaan Lenniestä, päättää ampua tämän ennen kuin antaa Lennien joutua kokemaan tekonsa seuraukset. Lennie on tappanut muukalaisen, George tappaa Lennien. Kopp kirjoittaa, että säilyttääkseen valeviattoman unelman elämästä, George ja Lennie tuhoavat tulevaisuutensa, joka heillä olisi voinut olla.
Kopp paljastaa, että monet hänen psykoterapiaan tulevat potilaat ovat myös uhranneet sen, minkä olisivat löytäneet osoittautuvan elämän sellaisena kuin se on. Aina psykoterapiapotilaan tarina alkaa tarinalla, kuinka he lapsena kasvoivat perheessä, joka kohteli heitä huonosti, minkä vuoksi elämän hyväksyminen oli sietämätöntä. Ilman valeviattomuuden illuusioiden suojaa he olisivat kuolleet epätoivoon. Heidän vaikeassa tilanteessaan on vähän autettavaksi, ei muuta kuin voittaa heidän avuttomuudentunteensa luomalla elämää ylläpitävä fantasia, johon uskomalla säilyy hengissä.
Kopp koettaa selventää, että ajallaan, lapsuuden alkuperäiset illuusiot palvelivat hyödyllistä tarkoitusta muuten epätoivoisessa tilanteessa. Mutta aikuiseksi kasvaneet ihmiset ovat kaukana riippuvuudestaan perheeseensä, joka kohteli heitä huonosti. Silti yhä tarrautuvat valeviattomiin uskomuksiin omissa henkilökohtaisissa saduissaan. He jatkavat uskomista illuusioihin, jotka kerran vapauttivat heidät sietämättömästä tilanteesta. Nuo menneisyyden illuusiot ansoittavat heidät kiinni kroonisesti ahdistavaan menneisyyteen. Uskomukset jotka kerran palvelivat ratkaisuina ovat nyt muuttuneet ongelmiksi. Jotta nämä ihmiset saisi kasvamaan neuroottisen onnettoman elämänsä yli, niin siihen psykoterapia voi tarjota lisää mahdollisuuksia – viattomuutensa menettämällä.
Joillekin psykoterapiapotilaille valeviattomuus ottaa sellaisen muodon, että he aloittavat elämänsä kestävän etsinnän löytää maaginen tapa, jolla saa ihmiset pitämään itsestään huolta. Jos he vain oppisivat viehättämään toisia arvokkuudellaan ja kauneudellaan, miellyttämään heitä tottelevaisuudellaan, vaikuttamaan heidät saavutuksillaan tai manipuloimaan heitä petollisilla eleillään, niin sitten he voisivat elää lopun elämänsä onnellisena. Lopultakin, he olisivat turvassa, joku huolehtisi heistä ja ehkäpä vielä rakastaisikin.
Joillekin ihmisille ratkaisu vapautua omaan kasvuunsa liittyvistä syytöksistä on vaatia, että oikeus lopulta voittaa. Jonakin päivänä uhrit pelastetaan ja alistajia rankaistaan. Huonot vanhemmat tuntevat lopultakin katumusta väärintekemisistään ja kaltoin kohtelemistaan sekä korjaavat vihdoinkin menneisyyden pahat tekonsa. Jotkut neurootikot, Kopp kertaa, kuluttavat koko elämänsä etsiessään hyviä vanhempia, joita he niin kipeästi joskus kaipasivat, muttei joita heillä koskaan ollut. Takuulla kohtalo kompensoi jossakin vaiheessa nämä kaikki varhaiset menetykset.
Joillekin riittää selitys onnettomuudestaan. Kaikki olisi siedettävää, ehkä elämisen arvoistakin, jos joku vain selittäisi, mikä järki heidän kärsimyksellään on. He yrittävät tehdä omat järkiselityksensä onnettomasta lapsuudestaan, mutteivat koskaan ole täysin tyytyväisiä omiin selityksiinsä. Jonkun on varmasti tiedettävä vastaus. He etsivät koko elämänsä itseään viisaampaa.
Jos he vain voisivat kiinnittyä johonkin, joka tietää elämän todellisen merkityksen, maagiseen auttajaan, johon voisi ripustautua huollettavaksi. Kopp täräyttää, että valitettavasti ei ole kovin vaikeaa löytää vastavuoroisen neuroottista auttajaa. Psykoterapeuttisen auttajan oman sadun täydentäjäksi riippuvainen avuntarvitsija hyvin sopii. Täydentämään sitä, mitä auttaja autettavalta vaatiikin. Tällainen ”hoitosuhde”, vaikka jatkuisi pitkäänkin, päätyy Koppin mukaan molempien pettymykseen.
Riippuvainen etsijä itsepäisesti uskoo ja luottaa toisten päätelmiin itsestään, sen sijaan että luottaisi omiinsa, mikä lopulta tarkoittaa sitä, että riippuvainen avuntarvitsija pettyy, tulee hyväksikäytetyksi ja petetään. Silti etsintä jatkuu seuraavaan, joka on riittävän viisas ja kiltti luotettavaksi huolehtimaan heidän hyvinvoinnistaan. Toistuvien pettymysten todennäköisyys on kauhea. Mutta vielä ylivoimaisempaa olisi luopua toivosta etsiä, koska sitten olisi vain omillaan. Tällaisten ihmisten on vaikea edes kuvitella, miltä tuntuisi olla vastuussa omasta elämästään. Koppin mukaan, kun hän ehdottaa heille, että sitten he voisivat olla vapaita tekemään, mitä haluavat, niin tämä tuntuu heistä kauhistuttavalta. Väittämällä, etteivät he todella tiedä, mitä haluavat, niin he väittävät, että jos he tekisivät omia päätöksiä, niin heidän elämänsä olisi sotkussa. Kopp muistuttaa potilaita, että heidän riippuvaisuutensa muista on jo sotkenut heidän elämänsä.
- Se voi olla totta, potilas on vastahakoisesti samaa mieltä, mutta se ei ole minun vikani, että ihmiset, joihin luotin, aina he osoittautuivat ei-huolehtiviksi, kuten minun isäni ja äitini.
- Joka tapauksessa, minulla ei ollut valinnanmahdollisuuksia.
- Minusta ei koskaan pidetty huolta, kun olin pieni, niin kuinka voisi odottaa, että nyt pystyisin huolehtimaan itsestäni? Olen 25-vuotias (35-vuotias, 45-vuotias jne.), mutta sisälläni on yhä pieni poika (tyttö).
- En tiedä, miten pitäisin huolta itsestäni.
- Sitä paitsi, ei ole edes reilua, että minun pitäisi pitää nyt huolta itsestäni.
Kopp kertoo eräästä potilaastaan, jolla oli tämäntapaista lapsenomaista valeviatonta valitusta elämäntarinastaan. Nainen kärsi kroonisesti hymyilevästä masennuksesta. Naisen äänessä ei ollut jälkeäkään ahdistuksesta, kun hän kuvaili, kuinka monta kertaa hän oli pettynyt.
- Olen ollut monien mestarien hoidossa. On osoittautunut, ettei kukaan heistä tiedä elämän merkitystä. Olen yrittänyt tehdä, mitä he kehottavat minua tekemään, muttei se auta kovin kauan. Olen yhä onneton. Minun elämäni ei vieläkään ole ihmeellistä. Olen lukenut kirjojanne. Ne auttavat vähän. Nyt olen tullut jalkojenne juureen, jotta voisitte opettaa minulle oikean vastauksen, sen jonka tarvitsen ratkaistakseni kaikki ongelmani.
-
”Minusta olisi voinut tulla jotain suurta, jos vain …” - potilas
Kopp kertoo, että kun vuosia sitten tällainen valeviaton ihminen tuli hänen vastaanotolleen, niin hän reagoi tähän epämiellyttävään tunteeseen, joka potilaasta syntyi, kuin olisi kohdannut petoksen. Kopp kirjoittaa, ettei hän tuolloin ymmärtänyt, etteivät nämä yrittäneet petkuttaa häntä, vaan itseään. Aikaisemmin hän hylkäsi näiden ihmisten psykoterapian, koska he eivät hänen mielestään suhtautuneet psykoterapiaan riittävän vakavasti.
Kopp kirjoittaa nyt ymmärtävänsä, että mitä hän koki tarkoituksellisen lapsellisena ja pahantuulisena, oli näiden ihmisten tietoisen kontrollin tuolla puolen. Nämä ihmiset vaikuttivat hänen väärinymmärrykseensä näistä ihmisistä ikään kuin teeskentelemällä suureen ääneen, että heidän pakonomaiset vaativat asenteet olisivat olleet vapaasti valittuja. Nämä ihmiset olivat kuluttaneet suurimman osan aikuiselämästään väärinjohtavasti kuin kiukuttelemalla ylikasvaneiden pienokaisten kiukkukohtausten tapaan. Oli parempi teeskennellä olevansa vastuussa lapsellisista kiukkukohtauksista kuin kohdata aikuisen avuttomuus, ettei voi tehdä mitään kompensoimattomalle elämälleen. Sille etteivät voi koskaan saada onnellista lapsuutta.
Kopp kirjoittaa, että nyt hän ymmärtää, että näiden ihmisten sinänsä pinnallisen häpeämättömyyden taustalla on syvä epätoivo. Hän ei enää halua hylätä näitä ihmisiä, niin ettei ota heitä psykoterapiapotilaikseen- ilman heidän kuuntelemistaan. Nämä ihmiset haluavat psykoterapiassa nostaa hänet yli-inhimillisen näkijän ja pelastajan asemaan. Kopp kertoo hänelle, ettei hänellä ole ollut paljon onnea lopullisten vastausten löytämisessä. Niiden vastausten, jotka tekisivät hänet tai kenet tahansa kykeneväksi elämään lopun elämäänsä onnellisena. Sen sijaan, Kopp tarjoaa mahdollisuutta viettää aikaa yhdessä jonkin aikaa ja nähdä, että kykenemme nauttimaan toinen toisemme syvemmästä tuntemisesta. Tavallisesti Kopp kertoo kuulevansa tämän jälkeen tarinoita, kuinka edelliset auttajat ovat epäonnistuneet.
Koppin mukaan osa potilaista haluaa kirjoittautua jäseneksi vasta muodostettuun Guru-of-the-Month Clubiin (kuukauden guru-kerhoon), mikä yleensä tarkoittaa, että hänestä tulee jatkoksi yksi auttajista, joka on epäonnistunut potilaan auttamisessa. Eräs potilas oli aloittanut perheen lakimiehestä, siirtynyt paikalliseen pappiin, sitten yliopiston konsultoivaan terapeuttiin ja viimeksi transaktioanalyysiryhmäjohtajaan. Kopp oli hänen viimeinen toivonsa.
Potilaan mukaan kaikki aikaisemmat terapeutit olivat yrittäneet kohdata potilaan vaatimukset terapeutin esittämällä tavalla. Potilas oli nopea oppimaan ( walk the walk, talk the talk) ja täytti kunkin psykoterapian teatraaliset vaatimukset. Joka kerta hän oli muuttanut elämänsä, kunkin auttajan mukaisesti, mikä oli saanut terapeutit kutsumaan potilasta ”herkäksi”, ”pelastetuksi”, ”kypsäksi” tai ”pelivapaaksi”. Riippuen sen mukaan, mikä oli parantumisen ”päämäärä”. Joka kerta kukin terapeutti oli vaatinut ammatillisesti potilasta ottamaan vastuun omasta elämästään. Psykoterapiassa potilas oli, lapsenomaisen vastuuttomuuden vastapainoksi, saanut jokaisen psykoterapeutin manipuloiduksi ajattelemaan, että potilas oli liian hauras ja liian lapsenomainen tietämään, mikä olisi hänelle parhaaksi. Hetken aikaa, potilas oli tuntenut itsensä erityiseksi, kun oli voinut mennä omaa tietään. Pian kuitenkin psykoterapeuttien ehdottaessa, mitä potilaan tulisi tehdä, niin potilas koki halveksuntaa heidän aikaansaannoksiaan ja tyhmiä vastauksia kohtaan. Potilas jatkoi seuraavan ihmeterapeutin ja tämän tarjoaman ihmeen etsintää, mikä tietenkin vain johti toistuviin pettymyksiin ja tarpeettomaan kärsimykseen. Itsepintaisesti potilas väitti, että täytyy olla olemassa joku, joka pitää hänestä huolen tavalla, mikä tekee hänen elämästään ihanaa.
Kopp mukaan oli ymmärrettävää, että potilaalla on nälkä jostakusta, joka pitäisi hänestä huolta. Hän oli suuresta perheestä, jossa ei ollut muuta kuin isän hakkaamista ja äidin laiminlyöntiä. Lapsuus oli täynnä puutteita ja turhautumia jäämisestä ansaan köyhyyden ja tietämättömyyden vuoksi. Jokainen uusi syntyvä lapsi aiheutti perheeseen ei-toivottua ja epäreilua taakkaa, jota oli paljon jo ennestäänkin.
Nöyryytettynä ja raivoissaan kyvyttömyydestään tukea perhettään säädyllisesti, isä joi itsensä useasti humalaan ja hakkasi vaimoaan ja lapsiaan. Krapulassa hän koki itsensä vielä huonommaksi, mikä johti kierteeseen, jossa vaihtelivat epätoivo, juominen ja väkivalta.
Potilas muistaa hyvin ne harvat hetket, jolloin isä oli ystävällisempi. Isä oli liittynyt baptistikirkkoon, vapaamuurareihin tai klaaniin. Isä oli aluksi kussakin epäileväinen, sitten muuttui joksikin toiseksi, mitä oli ja lopulta hylkäsi ne kaikki. Kovat ajat ja toivottomuus kotona palasivat, pahempana kuin aikaisemmin.
Äiti paistatteli omissa toivefantasioissaan, eikä antanut lapsille sen enempää kuin isäkään. Köyhyyden ja väkivallan keskellä, äiti piti itsestään kuvaa, jossa hänelle olisi koettanut loistava tulevaisuus näyttelijänä. Ehkä Hollywoodia myöten. Jos vain, hän ei olisi mennyt naimisiin niin nuorena, jos olisi valinnut paremman kumppanin, jos ei olisi ollut niin montaa lasta, niin hän olisi ollut loistava tähti. Lapsena äidille oli sanottu, ettei kukaan ollut nähnyt paikallisteatterissa nätimpää ja lahjakkaampaa näyttelijää, joka olisi laulaa ja tanssia. Jos vain joku olisi löytänyt hänet, niin hän olisi katapultin lailla noussut näyttelijöiden tähtitaivaalle. Mutta kukaan ei ollut ilmaantunut.
Äiti oli tehnyt virheen tarrautuessaan ensimmäiseen vahvaan mieheen, jonka oli vakavasti hänestä kiinnostunut. Luottaen, että mies pitää hänestä huolta, tekee päätökset hänen puolestaan, ja he menevät naimisiin ja hankkivat lapsia. Seurusteluaikaan potilaan isä oli jännittyneenä ajatellut, että potilaan äidistä tulisi vielä suuri näyttelijä. Myöhemmin isä ei kuunnellut äidin unelmia. Äiti ryhtyi toivomaan, että hänellä olisi mahdollisuus unelmoida ääneen, mitä kaikkea oli menettänyt. Isä oli sanonut, että on turha unelmoida, koska on arjen töistä selvittävä. Ja sitä paitsi olisi hulluakin, jos heidän kaltaisensa unelmoivat jostakin tähteydestä.
Äiti olisi voinut karata New Yorkiin tai Hollywoodiin aikanaan, kun hänellä oli mahdollisuus. Nyt oli liian myöhäistä. Jos vain joku olisi…, niin hänestä olisi tullut suuri tähti, mitä äiti lakkaamatta kertoi lapsilleen. Sen sijaan, että olisi kertonut tehneensä virheen isäänne kuunnellessaan.
Kopp kertoo, että psykoterapian ensimmäisinä viikkoina potilaan valitukset olivat kuin äidin valituksen päivitettyjä versioita. Kukaan ei ole hänellekään näyttänyt tulevaisuuden unelmaista maailmaa. Nyt potilas oli varma, että hän oli tullut juuri oikean psykoterapeutin luokse. Nyt potilas ei voisi epäonnistua. Jos vain psykoterapeutti neuvoo, niin potilas pystyy täyttämään epätavallisen potentiaalinsa.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapian aluksi keskityttiin potilaan kaipaukseen tulla huolletuksi. Kopp kertoo, että hän heijasti takaisin potilaan tunteita, jotka sallivat potilaan kokea ahdistavan haavoittuvuutensa ja myrkyllisen surullisuutensa. Ne olivat hänen tarkoituksellisen vaatimuksensa loppuelämän onnellisuudesta taustalla.
Seuraavaksi psykoterapiassa nostettiin potilaan tietoisuutta hänen itseään pettävästä valeviattomasta elämäntyylistä. Mitä enemmän luottamus psykoterapiassa lisääntyi, sitä enemmän potilas kykeni tietoisesti miettimään, mitä hän oli tekemässä, kuinka hän oli tekemässä ja lopulta miksi hän eli tällaista toivefantasiaa elämässään.
Potilaalle oli kivuliaan tuskaista alkaa hyväksyä aikuinen elämänsä sellaisena kuin se oli. Aina tuli toive, että joku muu pitäisi hänestä huolta. Hänelle oli erittäin ahdistaa kohdata tosiasia, ettei elämä tarjoa kompensaatioita hänen menetyksilleen lapsena. Ei tule korvausta siitä, ettei kukaan rakastanut häntä lapsena.
Potilaan ydinreaktiot kasvuolosuhteidensa puutteisiin olivat raivo, suru ja avuttomuus. Nämä tunteet täytyi aikuisena kohdata, pala kerrallaan, ennen kuin potilas kykeni enemmän elämästään avautumaan. Kopp kirjoittaa, että potilaan näiden tunteiden tunnistamista ja vapautumista seurasi aina lepo ja vetäytymisvaihe, jota potilas tarvitsi, jotta kykenisi yhdistämään sen, mitä juuri oli avautunut elämästään siihen, kuinka elämäänsä ajankohtaisesti eli. Lähestyminen ja vetäytyminen olivat tyypillisiä potilaan psykoterapialle, samalla kun potilaan itseymmärrys syveni. Mutta potilaalla säilyi vieläkin toive, että joku pitäisi hänestä huolta: jos hän hyväksyisi epätoivonsa kuin hyvä tyttö, niin psykoterapeutti palkitsisi hänet. Jos potilas olisi paras Koppin potilas, niin lopulta Kopp palkitsisi sen pitämällä hänestä huolta ja ottamalla vastuun potilaan hyvinvoinnista.
Kopp kertoo, että psykoterapian toisena vuonna potilaalle tämän epätoivoisen illuusion tyhjyys tuli selkeäksi. Potilas oli ”edistynyt” ensimmäisenä vuonna psykoterapiassaan. Potilas oli lähtenyt pitkäaikaisesta onnettomasta avioliitostaan. Hän oli jättänyt tylsän työnsä palkitsevampaan. Hän ei enää miettinyt, mitä muut hänestä ajattelivat, vaan teki sitä, mikä häntä itseään miellytti.
Ensimmäisen vuoden toisella puoliskolla potilas kuvasi surullisena, mitä kaikkea ongelmallista tämä uusi edistys oli tuonut mukanaan. Kun ei enää ollut riippuvainen tukahduttavasta, mutta luotettavan varmasta miehestään, niin hänen täytyi opetella neuvottelemaan suhteistaan miesten, jotka eivät olleet niin johdonmukaisia, kanssa. Uusi työ oli tuonut hallinnollisia velvoitteita, joihin potilas ei ollut tottunut. Mutta potilas oli energisempi ja hänen elämänsä ei ollut enää niin sotkuinen, hän oli innoissaan, että oli vapaa päättämään, mitä tekisi elämällään. Potilas vaati vaatimalla, että tietyissä tilanteissa Koppin tuli kertoa, mitä potilaan tuli tehdä.
- On vaikeaa olla koko ajan aikuinen, Kopp vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Potilas nyökkäsi, veti syvään henkeä ja selitti yksityiskohtaisesti, kuinka paljon eri vaihtoehtoja hänellä oli. Oli aivan liian vaikeaa päättää itsekseen.
- Olen tullut näin pitkälle omin avuin, mikä ei ole ollut helppoa. Nyt olen sellaisten päätösten edessä, joita en ole koskaan tehnyt. Sinun täytyy kertoa minulle, mitä teen, vaati potilas.
Koko psykoterapiatunnin lopun Kopp pysyi vaiti, myös potilas. Juuri kun aika oli lopuillaan, potilas sanoitti äärimmäistä ärtymystään.
- Sinä et antanut minulle tänään vastauksia. Olen tehnyt kaiken, mitä olet odottanut minulta potilaana, mutta silti et kerro minulle, mitä minun tulisi tehdä. Käyttäydyit kuin et ollenkaan välittäisi mitä elämälleni teen, kaikki on kiinni minusta. Välillä minusta tuntuu, ettei sinusta ole mitään apua. Miksi maksan tästä kaikesta yleensäkään?
Potilas piti hetken tauon, hänen huomionsa kiinnittyi sisäisiin mielikuviin, joita hänellä heräsi ja jotka keskeyttivät jatkuvan lapsenomaisen valituksen tilanteestaan. Hänen silmänsä laajenivat ihmetyksestä, kun hän oivalsi jotain niin yksinkertaista, että oli hämmästyttävää, ettei ollut huomannut sitä koko elämänsä aikana. Potilas hämmästeli omaan ääntänsäkin, kun lausui oivalluksensa ääneen.
- Tarkoittaako tämä mitä koet kertoa sitä, että tässä on kaikki, mitä on olemassa? Olen kuluttanut elämästäni 30 vuotta etsiäkseni, että joku pitäisi minusta huolta ja tämä on se kaikki mihin lopulta päädyn? Olen koko ajan maksanut 50 dollaria tunnilta, että joku kuuntelisi huoliani, kertomatta kuitenkaan, kuinka minun pitäisi elää elämääni?
Kopp kirjoittaa, että hänellä riittävästi ongelmia elämässään pitää itsestään huolta. Koppista on riittävän vaikeaa päättää, kuinka elää omaa elämäänsä. Yrittämättä hahmottaa, mikä olisi parasta jollekin toiselle. Psykoterapeuttina hän on sitoutunut antamaan asiantuntijan teknistä apua auttaakseen potilaita tulemaan enemmän tietoisiksi, kuinka ohjaavat elämäänsä. Täten potilaat ehkä tulevat ymmärtämään, mitä he saavat elämästään, kun elävät niin kuin nyt elävät. Ja mitä siitä elintavasta maksavat.
Kopp on valmis auttamaan opastetussa itsetutkiskelussa, mikä todennäköisesti nostaa potilaan ymmärrystä niistä vaihtoehdoista, jotka ovat hänelle avoimina. Mutta miten he valitsevat elää elämäänsä, se ei kuulu Koppin asiantuntijuusavun piiriin.
Me kaikki kuulemme ihmisistä, jotka kohtaavat samanlaisia ongelmia kuin me arkielämässämme. Jotkut mielipiteet ovat hyödyllisiä pohdittavaksi. Joskus kannattaa palkata asiantuntija, josta voi olla apua. Mutta kaiken informaation, mielipiteiden ja teknisen avun keräämisen jälkeen, täytyy päättää, että seuraamme saamiamme ohjeita vai emme.
Kopp selventää, että se kuinka paljon delegoimme vastuutamme omista asioistamme muille, riippuu tietenkin ratkaistavan asian luonteesta. Asunnon parannustyöt, avioerojuristi ja enemmän henkilökohtaiset asiat? Koppin mukaan vain valeviaton hyväksyy sen, että joku muu kuin itse selvittää hajoavaa avioliittoa.
Lääketieteen paternalistiset rajat ja Koppin aivokasvain
Kopp kuvaa oman elämänsä päätöksiä. Kopp sairasti akustikusneurinoomaa, eli VIII:n aivohermon kasvainta, joka oli kiinni aivovarressa, niin ettei sitä kyetty kokonaan leikkauksissa poistamaan. Kopp kuvaa, kuinka lääketieteen rajat ovat laajentuneet sairauksien hoidosta sosiaalisen elämän ohjeiksi. Heta Häyryn lääketieteen paternalismin (= lääkäri tietää potilastaan paremmin, mikä hänelle on hyväksi) kritiikin tapaan, Kopp kuvaa, kuinka hänen sairautensa diagnosointi ja hoitaminen etenevät. Perhelääkäri ei tunnista akustinusneurinooman ensioireena Koppilla ollutta tunnetta, että puhelin ei välillä toimi. Kopp tunnisti, ettei kuule enää vasemmalla korvalla. Vanha perhelääkäri puhdisti korvan ja sanoi taudin olevan ohimenevä. Ei ollut ja lähetti korva-nenä-kurkku-spesialistille, joka tutki useita viikkoja ja totesi kyseessä olevan harvinainen virus, johon ei valitettavasti ollut hoitoa. Mutta toiseen korvaan se ei leviäisi. Kopp halusi vielä toisen mielipiteen, johon KNK-kollega hänet lähetti ja joka teki saman virhediagnoosin.
Kopp kertoo, että kuinka hankalaa oli elää, kun vasen korva ei kuullut. Oli vaikeaa paikallistaa, mistä puhe tuli. Ryhmässä ei tiennyt kuka puhui, jos ei nähnyt, kuka puhui. Ravintolassa luuli, että viereisen pöydän keskustelut olivat oman pöydän keskusteluja. Se hyvä puoli toisen korvan kuulonmenetyksestä oli, että oli helpompi erottaa ystävällisiä kuin arvostelevia sanoja.
Kun vuoden kuluttua Koppille kehittyi huimausta, maailma pyöri ympärillä, niin hän otti yhteyttä sisätautilääkäriin, joka ei yhdistänyt kuulonmenetystä huimaukseen. Hän sai toisen väärän diagnoosin, lievä keskikorvan tulehdus. Tilaa oli vaikeaa hoitaa ja se menisi aikaa myöten ohitse.
Nyt Kopp päätti, että hänelle riitti, hän halusi parasta mahdollista hoitoa itselleen ja valitsi parhaan opetussairaalan alueelta. Siellä oli parhaiten ajan tasalla oleva hoitoteam senioriohjauksineen. Tätä ennen hän oli luottanut siihen, mitä oli ajateltu olevan hänen parhaakseen, nyt hän päätti, mikä hänelle oli parasta. Opetussairaalan korva-nenä-kurkku-spesialistit ja neurologit diagnosoivat lopulta akustinusneurinooman vasemmassa VIII aivohermossa, joka oli aiheuttanut sekä kuulonmenetyksen että huimauksen. Koppille selitettiin, että diagnoosi on vaikea, eikä sitä usein löydetä alkuvaiheissaan. Siksi toisten lääkärien virhediagnoosit olivat ymmärrettäviä.
Koppin aikaan Amerikassa 1970-luvulla oli viisi sairaalaa, jotka olivat erikoistuneet akustinusneurinooman leikkauksiin. Rauhoitteluista huolimatta Kopp luuli kuolevansa leikkaukseen. Kopp perheineen ja läheisineen kävi läpi kaikkia mahdollisia lähestymis- ja välttämistapoja, kun edessä oli pelottava ja lopulta hallitsematon henkilökohtainen tilanne. Leikkaus oli kaksiosainen tuohon aikaan. Kopp kertoo, kuinka sairaalaan joutuessaan huomasi sairaalan alakulttuurin, jossa hoitajien tehtävänä oli kaikkien ongelmien kieltäminen, jotta sairaalan toimintaa voitaisiin pyörittää tehokkaasti. Kyselevät ja huolestuneet potilaat olivat kiusa, joka vaati henkilökohtaista huomiointia ja kysymyksiin vastaamista sekä pyyntöjen toteuttamista. Et saanut huonetta vaihdetuksi sitä pyydettyäsi, vaikka vieressä valitti kuoleva mies. Ei hän kuole, vastasi hoitaja. Potilas tosiaan kuoli vasta seuraavana päivänä.
Sairaalan henkilökunta tiesi 1970-luvulla Koppin mukaan sen, mikä potilaalle oli parhaaksi. Potilaan oli parasta pitää suunsa kiinni, koska ei lopulta tiennyt, mikä oli hänen parhaakseen. Koppin sairaalankokemuksen mukaan sairaalan alakulttuurissa potilaat olivat ”vaihdettavia yksiköitä”, joka kielsi potilaiden henkilökohtaiset tunteet. Se että potilasta ei tunnettu nimeltä, johti hoitovirheisiin: väärin lääkityksiin ja vääriin hoitoihin.
Kopp itse oli aliarvioinut sen, kuinka toipuu leikkauksista. Hän ei ymmärtänyt etukäteen, kuinka paljon fyysistä ja emotionaalista panostusta toipumiseen vaaditaan.
Kopp kuvaa, kuinka neurokirurgi oli kliininen asiantuntija, joka ei antanut tunteiden sotkea työntekimistään. Kuinka neurologi hoiti häntä tuumorina, eikä yksilönä ja Koppin kokemus oli kaukana arvostavasta kohtaamisesta. Kopp kuvaa, kuinka hänelle ehdotettiin leikkauksia, joista hän sitten kieltäytyi, koska ei ollut varmuutta, että ne parantaisivat hänen tilaansa. Hän menisi leikkaukseen vasta kun oli pakko. Kopp kuvaa, kuinka vaimo tuki joka kerta hänen päätöksiään, sillä ehdolla, että Kopp hankki riittävästi informaatiota, että kykeni tekemään tietoisen päätöksen. Kopp sai vielä sydäninfarktin, joten toipuminen vielä monimutkaistui. Myös sydämen suhteen Koppille ei kyetty hänen mukaansa antamaan riittävää informaatiota hänen päätöksilleen. Vain epämääräisiä ”siitä voi olla apua seuraavan vaiheen suunnittelussa”- tyylisiä kommentteja.
Kopp kuvaa kuinka hänen syöpään ja sydäninfarktiin sairastuessaan tuli pelokkaaksi ja epävarmaksi. Häntä ahdisti. Haavoittuvimmillaan hän halusi, että olisi joku tarpeeksi viisas, joka tietäisi mikä hänelle oli parhaaksi ja olisi joku tarpeeksi vahva, joka pitäisi hänestä huolta. Kopp myöntää, että kun nämä liittyvät somaattiseen sairastamiseen sairaalassa, on vaikea vastustaa huolenpidon antamista sairaalan ja tämän henkilökunnan huoleksi. Silti Kopp muistuttaa itseään, että hän palkkaa ja erottaa lääkärin silloin kun hän itse haluaa.
- Olen omillani ja minä tiedän, mikä minulle on parhaaksi.
Leikkausta ehdottanut neurokirurgi vastasi, että ok. Kopp kirjoittaa, että hänen psyykensä valeviaton osa kaipaa vahvistusta, ettei hänen tarvitse olla huolissaan, kun neurokirurgi pitää hänestä huolen. Hän ymmärtää, että tämä kaipaus on houkutus sitä vastaan, että hänen täytyy jatkaa kamppailla jokainen loppuelämänsä päivä aikuisena, joka ottaa vastuun itsestään.
7.12.2017 Lappeenrannassa