Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence "Facing Life without Illusions " Viattomuuden loppu - kohdata elämä ilman harhakuvia), 1978 Osa II
Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence – Facing Life without Illusions. (“Viattomuuden loppu – kohdata elämä ilman harhakuvia”), 1978 Osa II
Koppin kahdeksannen kirjan ensimmäinen osa on nimetty Nostalgia and Revenge (”nostalgia ja kosto”) ja toinen luku on nimeltään Happily Ever After (“Ja elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”).
Kopp kirjoittaa, että kun lapsuuden ydinkuvitelmat ovat uhattuna, niin valeviaton kärsii tarpeettoman ahdistuksen ja masennuksen psyykkisestä kivusta. Kopp kertoo, että tämä tunne on hänelle liiankin tuttu. Useita vuosia tämä pelonsekainen tunne oli hänen päiviensä pääseuralainen. Nykyään hän kertoo kokevansa sitä harvemmin, lyhyempiä hetkiä, eikä enää niin intensiivisenä kuin aikaisemmin. Se tunne palaa vain silloin, kun hän absoluuttisesti kieltäytyy tunnustamasta itselleen, että on vastuullinen aikuinen maailmassa, jossa ei ole mitään järkeä.
Aikuisuudesta kieltäytyessään Kopp kertoo maksavansa kovaa hintaa elämässä tarpeettomasti rajoittamalla itseään ja hukkaavansa samalla elämän mahdollisuuksia. Mutta olipa tuo hinta mikä tahansa, niin hänellä taipumus tarrautua omaan itseluotuun satuunsa elämästä. Tuntuu liian kauhealta myöntää se, että on vain tavallinen kaveri elämässä, jolla ei ole hänelle mitään erityissuunnitelmaa.
Kopp kertoo kasvutaustastaan Bronxissa. Kolme teemaa kiteyttivät hänen lapsuuttaan ja hänen erityisyyttään: 1) perheeseen kuuluminen tarkoitti verisidettä ihmisiin, joihin pystyi luottamaan vain omaan perheeseensä, että hänestä pidetään huolta, silloinkin kun kukaan muu ei tullut kyseeseen; 2) kuulumalla juutalaiseen yhteisöön saattoi ”olla oma omituinen itsensä”; 3) ollessaan vanhempiensa lapsi, se sisälsi lupauksen oppia tulemaan yhtä hyväksi ja rehelliseksi kuin he ja elää onnellisena loppuelämänsä.
Se että kuului suuren sukuklaaniin, joka asui samoilla kulmilla, oli aluksi rauhoittavaa. Syntymästatuksensa perusteella hän kuului kulmakunnille, heillä oli jopa serkusten klubi.
Koppin molemmat isovanhemmat olivat eurooppalaisia siirtolaisia. Hänen vanhempansa olivat siirtolaislapsia. Isä oli yksi yhdeksästä sisaruksesta ja äiti yksi yhdestätoista. Kerran kuussa oli aina jotkut juhlat: kihlajaiset, häät, ympärileikkausseremoniat, Bar Mitzvah tai hautajaiset. Juhliin osallistui vain lähisuku, mikä tarkoitti noin sataa ihmistä.
Äidin suku oli Venäjän juutalaisia, jotka olivat saapuneet karjalaivassa rahattomina Ellis Islandille. Juutalaiskaupunginosista Eurooppaa äidin suku oli tullut Uuteen Maailmaan, lopulta asumaan getossa ja työskentelemään karkkikaupassa. Isoisä oli saanut isoäidin 16 kertaa raskaaksi, viisi keskenmenoa. Lopulta räätälinä toiminut isoisä karkasi nuoremman naisen, vielä kristityn kanssa. Lapset jäivät lojaaleiksi isoäidille. Isoäiti oli 35 vuotta Amerikassa oppimatta englantia. Lapset tukivat taloudellisesti äitiään, joka pukeutui – lasten mielestä häpeällisesti - eurooppalaisen juutalaisen tavoin. Vain nilkkasukat olivat amerikkalaistumista. Isoäidille kaikki olivat Perhettä, jopa italialainen eno luettiin juutalaiseksi. Perhe oli kaikista tärkein.
Kopp kirjoittaa, että lähes kaikki hänen vanhempiensa sukupuolen ihmiset yrittivät olla niin amerikkalaisia kuin mahdollista. Heidän juutalaiset etunimet oli tullessa amerikkalaistettu mm. Chaimista tuli Howard. He kaikki koettivat pukeutua, puhua ja käyttäytyä kuin amerikkalaiset.
Isän puolelta Koppin suku tuli Unkarista, he olivat myös köyhiä. Koppin mielestä isän suku oli aitoja ja hauskaa. Vaatteita saatiin perheelle lahjaksi, kun niitä ei ollut vara ostaa.
Kopp kertoo, kuinka 15-vuotiaana seurusteli nätin ja siistin italianamerikkalaisen tytön kanssa. Häntä varoitettiin, että jos hän on pakanan kanssa, niin riitatilanteessa häntä voidaan nimittää juutalaispaskiaiseksi.
Koppin vanhemmat seurustelivat kohteliaasti naapuruston ensimmäisen sukupolven juutalaisten kanssa. He pitivät näitä alkuasukkaita ” liian juutalaisina”, äänekkäitä ja värikkäitä – sitä pahinta sorttia.
Koppin vanhemmat eivät käyneet synagogassa kuin juhlissa. Koppin piti iltapäivisin käydä synagogassa lukemassa Tooraa. Vanhempien suuri toive oli, että heidän poikansa oppisi sen verran hebreaa, että voisi vanhempien kuoltua käydä lukemassa Kaddishin, rukouksen kuolleille. Näin kuolleet saisivat kunnioituksen ja heidät muistettaisiin heidän kuolemansa jälkeen. Kerran Kopp innoissaan kertoi ryhtyvänsä rabbiksi, luki aamuisin Sidduria, rukousrituaalikirjaa, joka oli niin pyhä, ettei se saanut koskea maata ja joka piti ennemmin polttaa kuin heittää pois. Yhden kerran kirja oli hävinnyt kirjahyllyn paraatipaikalta. Kun Kopp kyseli asiaa vanhemmiltaan, niin isä oli laittanut sen lahjaksi saadun kiikkerän leikkipöydän jalan alle. Äiti ihmetteli, että mikä ihmeen ura se rabbiksi ryhtyminen nuorelle miehelle olisi.
Koppin mukaan he eivät harrastaneet kotona mitään juutalaisia rituaaleja, mitä nyt kuolleitten muistopäivää kerran vuodessa. Kaiken varalta. Kun hänen vanhempansa olivat menneet naimisiin, niin äiti oli koettanut näyttää anopin silmissä hyvältä ja tehdä kaiken kosher-dieetin mukaisesti. Mutta anopille ei vieraillessa kelvannut kuin kuppi mustaa kahvia, joten äiti lopetti kokonaan yrittämästä. Hanukkah-kynttilät Kopp oli oppinut pyhäkoulussa rituaalisesti laittamaan oikein ja lukemaan rukoukset, ja äiti laittoi ruuaksi kinkkua!
Yom Kippurissa (väärintekemisensä tunnustamisen vuosipäivänä) sai tupakoida kotona, muttei kadulla. Vanhemmat selittivät, ettei jokaista juutalaista sääntöä tarvinnut seurata kuin tulijasiirtolaiset. Mutta jos Yom Kippurin aikaan tupakoi kadulla, niin se oli loukkaus koko juutalaista yhteisöä kohtaan. Ei välttämättä tarvinnut seurata jokaista sääntöä, muttei myöskään suoraan sylkeä Jumalan silmille. Yom Kippurissa oli tarkoitus tulla paremmaksi ihmiseksi, tulevana vuonna. Koppin perhe ei erityisemmin osallistunut päivänmittaiseen vuosittaiseen tapahtumaan. Koppin mukaan hänen perheensä oli uskonnollisesti tekopyhä.
Kopp kirjoittaa, kuinka hänen nuoruusiässäään, yksi toisensa jälkeen hänen illuusiot karisivat. Perhe ei aina ollutkaan perhe, oli hämmentävää miettiä, mitä oli olla juutalainen. Jäljelle jäi toivo, että jos hän olisi yhtä hyvä ja rehellinen kuin vanhempansa, niin asiat hänen elämässään järjestyisivät.
Kuten aikaisemmissa kirjoissaan Kopp on kertonut, niin häntä pidettiin huonona ja aika ajoin hän joutui vaikeuksiin. Mutta eipä huolta, kuten perhesatujen mukaan, jos hän tulee ja tunnustaa vanhemmilleen pahat tekonsa, niin hän saa anteeksi. He eivät ole vihaisia, eivätkä suutu hänelle. He ymmärtävät.
Yhdeksänvuotiaana Kopp varasti rahaa äidin kukkarosta päästäkseen elokuviin. Illalla nuori mies oli niin pahoissa tunnontuskissa, että halusi tunnustaa rikoksensa. Kopp teki illallisella kaikkensa esitelläkseen rikoksensa parhaassa valossa, mutta tunnustettuaan 15 sentin varkauden äiti läimäytti häntä kasvoille samalla huutaen puolisolleen, että poikamme on varas. Isä sanoi, että poika ei enää varasta ikinä, eikä pääse kesän aikana elokuviin. Kopp kirjoittaa, että tarpeetonta sanoakaan – totta kai hän varasti taas. Isä sen sijaan sujautti hänelle joka toinen viikko 15 senttiä, että ”mene elokuviin”. Se vanhempien yhteisestä kasvatuksesta.
Kopp oppi, ettei hänen rehellisyytensä riittänyt. Hän ajatteli, että ehkä jos hän ihan alkujaan olisi rehellinen, kuten vanhempansa, niin silloin hänen luonteen viat korjaantuisivat. 14-vuotiaana Kopp ei saanut kesätyöpaikkaa, joten hänet vietiin isän työpaikalle, että ”tekisi jotain hyödyllistä”. Isän työpaikalla Kopp huomasi, että hänen isänsä huijasi asiakkaita mainostilaa keltaisille lehdille myydessään. Kuten isä kertoi, he möivät ”ei mitään” firmoille, mikä Koppin mielestä oli epärehellistä, kuin varastamista.
- Sinä olet liian nuori ymmärtämään, se ei ole epärehellistä, ei varastamista, se on kuchel-muchelia (liike-elämän hokkuspokkusta), isä vastasi.
Äiti selitti isän toimintaa, että vähän jokainen on joskus epärehellinen bisneksen teossa.
Näin kaikki kolme perhesatua olivat tulleet päätökseen. Ei Perhe, ei juutalaisuus, eikä rehellisyys pitäneet paikkaansa. Perhe väitti noita silti noita perhesaagoja todeksi, mikä sai Koppin kapinoimaan vielä enemmän. Koppin mukaan, jos he olisivat vain sanoneet, että me vedätimme sinua, ei elämä ole sellainen satu, minkä olemme sinulle opettaneet. Mutta he yrittivät saada hänet jatkamaan itsepetosta ja ristiriitaisuutta, jonka hän oli itse nähnyt ja kokenut. Olemaan luottamatta omiin tuntemuksiinsa. Hänen piti kuvitella, ettei kuvitellut. Hänen piti teeskennellä, ettei teeskennellyt.
Kopp ei enää pystynyt kertomaan, mikä oli todellista ja mikä ei. Hän oli nuorena hämmennyksissä, eikä vanhempiin enää voinut luottaa. Hän oli avuton ja raivoissaan, kun koetti selvitä maailmassa, jossa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Kopp kehitti omat satunsa. Kopp kehitti itsestään äärimmäisen itseriittoisen, yksinäisen ratsastajan, joka ei tarvinnut ketään. Hän lopulta oikaisisi kaikki maailman vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet. Hän ei tarvinnut perhettä. Hän ei tarvinnut ketään. Se oli he, jotka tarvitsivat häntä. Ei toisinpäin.
Kolmetoistavuotiaana Kopp kävi Bar Mitzvahinsa, eikä enää koskaan sen jälkeen astunut synagogaan. Nuorena aikuisena hänestä oli tullut sosiaalireformisti ja militantti ateisti. Hän alkoi seurustella nuorena neekerinaisten kanssa. Hän alkoi romantisoida neekerikulttuuria. Jazzia, Harlemia ja sitä rataa.
Kopp ajatteli nuorena miehenä perheensä epärehellisyyden vuoksi näkevänsä totuuden paremmin kuin muut. Hän ajatteli olevansa ehkä maailman ainut totaalisen rehellinen ihminen. Totuus oli hänen tulinen miekkansa. Hän alkoi kertoa itselleen tarinaa, että toiset ihmiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli niin rehellinen.
Hän olisi rahaan liittyvien asioiden yläpuolella. Parin dollarin kliinisenä psykologina hän psykoterapeutin työssään vapauttaisi onnettomia ihmisiä orjuudesta, johon muut ihmiset olivat heidät saattaneet.
Kopp kirjoittaa, että se oli hekuman aikaa, ei näkemisen aikaa. Rohkeasti hän taisteli ja kesti kärsimyksensä.
Kopp kirjoittaa, ettei hän nuorena psykoterapeuttina saanut paljon aikaan, mutta että aikaa myöten he oppisivat näkemään ja arvostamaan sitä, mitä hän koetti psykoterapiassa tehdä ihmisten hyväksi. Samalla tuona aikana, hän itse kärsi suunnattomasti. Tarpeettomasti. Mutta jokaisen tulee kestää elämän onnettomuudet. Kopp kirjoittaa, että edellä kerrotun kaltaisena valeviattomana, hän kärsi kaksin verroin. Häntä eivät riepotellut vain olemassa oleva todellinen maailma, vaan hänen itse luodut satunsa ja kuvitelmansa tuosta maailmasta. Alkoi näyttää siltä, että hän maksoi liian korkeaa hintaa itse luodun sankaritarinansa ylläpitämisestä.
3.9.2017 Lappeenrannassa
Koppin kahdeksannen kirjan ensimmäinen osa on nimetty Nostalgia and Revenge (”nostalgia ja kosto”) ja toinen luku on nimeltään Happily Ever After (“Ja elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”).
Kopp kirjoittaa, että kun lapsuuden ydinkuvitelmat ovat uhattuna, niin valeviaton kärsii tarpeettoman ahdistuksen ja masennuksen psyykkisestä kivusta. Kopp kertoo, että tämä tunne on hänelle liiankin tuttu. Useita vuosia tämä pelonsekainen tunne oli hänen päiviensä pääseuralainen. Nykyään hän kertoo kokevansa sitä harvemmin, lyhyempiä hetkiä, eikä enää niin intensiivisenä kuin aikaisemmin. Se tunne palaa vain silloin, kun hän absoluuttisesti kieltäytyy tunnustamasta itselleen, että on vastuullinen aikuinen maailmassa, jossa ei ole mitään järkeä.
Aikuisuudesta kieltäytyessään Kopp kertoo maksavansa kovaa hintaa elämässä tarpeettomasti rajoittamalla itseään ja hukkaavansa samalla elämän mahdollisuuksia. Mutta olipa tuo hinta mikä tahansa, niin hänellä taipumus tarrautua omaan itseluotuun satuunsa elämästä. Tuntuu liian kauhealta myöntää se, että on vain tavallinen kaveri elämässä, jolla ei ole hänelle mitään erityissuunnitelmaa.
Kopp kertoo kasvutaustastaan Bronxissa. Kolme teemaa kiteyttivät hänen lapsuuttaan ja hänen erityisyyttään: 1) perheeseen kuuluminen tarkoitti verisidettä ihmisiin, joihin pystyi luottamaan vain omaan perheeseensä, että hänestä pidetään huolta, silloinkin kun kukaan muu ei tullut kyseeseen; 2) kuulumalla juutalaiseen yhteisöön saattoi ”olla oma omituinen itsensä”; 3) ollessaan vanhempiensa lapsi, se sisälsi lupauksen oppia tulemaan yhtä hyväksi ja rehelliseksi kuin he ja elää onnellisena loppuelämänsä.
Se että kuului suuren sukuklaaniin, joka asui samoilla kulmilla, oli aluksi rauhoittavaa. Syntymästatuksensa perusteella hän kuului kulmakunnille, heillä oli jopa serkusten klubi.
Koppin molemmat isovanhemmat olivat eurooppalaisia siirtolaisia. Hänen vanhempansa olivat siirtolaislapsia. Isä oli yksi yhdeksästä sisaruksesta ja äiti yksi yhdestätoista. Kerran kuussa oli aina jotkut juhlat: kihlajaiset, häät, ympärileikkausseremoniat, Bar Mitzvah tai hautajaiset. Juhliin osallistui vain lähisuku, mikä tarkoitti noin sataa ihmistä.
Äidin suku oli Venäjän juutalaisia, jotka olivat saapuneet karjalaivassa rahattomina Ellis Islandille. Juutalaiskaupunginosista Eurooppaa äidin suku oli tullut Uuteen Maailmaan, lopulta asumaan getossa ja työskentelemään karkkikaupassa. Isoisä oli saanut isoäidin 16 kertaa raskaaksi, viisi keskenmenoa. Lopulta räätälinä toiminut isoisä karkasi nuoremman naisen, vielä kristityn kanssa. Lapset jäivät lojaaleiksi isoäidille. Isoäiti oli 35 vuotta Amerikassa oppimatta englantia. Lapset tukivat taloudellisesti äitiään, joka pukeutui – lasten mielestä häpeällisesti - eurooppalaisen juutalaisen tavoin. Vain nilkkasukat olivat amerikkalaistumista. Isoäidille kaikki olivat Perhettä, jopa italialainen eno luettiin juutalaiseksi. Perhe oli kaikista tärkein.
Kopp kirjoittaa, että lähes kaikki hänen vanhempiensa sukupuolen ihmiset yrittivät olla niin amerikkalaisia kuin mahdollista. Heidän juutalaiset etunimet oli tullessa amerikkalaistettu mm. Chaimista tuli Howard. He kaikki koettivat pukeutua, puhua ja käyttäytyä kuin amerikkalaiset.
Isän puolelta Koppin suku tuli Unkarista, he olivat myös köyhiä. Koppin mielestä isän suku oli aitoja ja hauskaa. Vaatteita saatiin perheelle lahjaksi, kun niitä ei ollut vara ostaa.
Kopp kertoo, kuinka 15-vuotiaana seurusteli nätin ja siistin italianamerikkalaisen tytön kanssa. Häntä varoitettiin, että jos hän on pakanan kanssa, niin riitatilanteessa häntä voidaan nimittää juutalaispaskiaiseksi.
Koppin vanhemmat seurustelivat kohteliaasti naapuruston ensimmäisen sukupolven juutalaisten kanssa. He pitivät näitä alkuasukkaita ” liian juutalaisina”, äänekkäitä ja värikkäitä – sitä pahinta sorttia.
Koppin vanhemmat eivät käyneet synagogassa kuin juhlissa. Koppin piti iltapäivisin käydä synagogassa lukemassa Tooraa. Vanhempien suuri toive oli, että heidän poikansa oppisi sen verran hebreaa, että voisi vanhempien kuoltua käydä lukemassa Kaddishin, rukouksen kuolleille. Näin kuolleet saisivat kunnioituksen ja heidät muistettaisiin heidän kuolemansa jälkeen. Kerran Kopp innoissaan kertoi ryhtyvänsä rabbiksi, luki aamuisin Sidduria, rukousrituaalikirjaa, joka oli niin pyhä, ettei se saanut koskea maata ja joka piti ennemmin polttaa kuin heittää pois. Yhden kerran kirja oli hävinnyt kirjahyllyn paraatipaikalta. Kun Kopp kyseli asiaa vanhemmiltaan, niin isä oli laittanut sen lahjaksi saadun kiikkerän leikkipöydän jalan alle. Äiti ihmetteli, että mikä ihmeen ura se rabbiksi ryhtyminen nuorelle miehelle olisi.
Koppin mukaan he eivät harrastaneet kotona mitään juutalaisia rituaaleja, mitä nyt kuolleitten muistopäivää kerran vuodessa. Kaiken varalta. Kun hänen vanhempansa olivat menneet naimisiin, niin äiti oli koettanut näyttää anopin silmissä hyvältä ja tehdä kaiken kosher-dieetin mukaisesti. Mutta anopille ei vieraillessa kelvannut kuin kuppi mustaa kahvia, joten äiti lopetti kokonaan yrittämästä. Hanukkah-kynttilät Kopp oli oppinut pyhäkoulussa rituaalisesti laittamaan oikein ja lukemaan rukoukset, ja äiti laittoi ruuaksi kinkkua!
Yom Kippurissa (väärintekemisensä tunnustamisen vuosipäivänä) sai tupakoida kotona, muttei kadulla. Vanhemmat selittivät, ettei jokaista juutalaista sääntöä tarvinnut seurata kuin tulijasiirtolaiset. Mutta jos Yom Kippurin aikaan tupakoi kadulla, niin se oli loukkaus koko juutalaista yhteisöä kohtaan. Ei välttämättä tarvinnut seurata jokaista sääntöä, muttei myöskään suoraan sylkeä Jumalan silmille. Yom Kippurissa oli tarkoitus tulla paremmaksi ihmiseksi, tulevana vuonna. Koppin perhe ei erityisemmin osallistunut päivänmittaiseen vuosittaiseen tapahtumaan. Koppin mukaan hänen perheensä oli uskonnollisesti tekopyhä.
Kopp kirjoittaa, kuinka hänen nuoruusiässäään, yksi toisensa jälkeen hänen illuusiot karisivat. Perhe ei aina ollutkaan perhe, oli hämmentävää miettiä, mitä oli olla juutalainen. Jäljelle jäi toivo, että jos hän olisi yhtä hyvä ja rehellinen kuin vanhempansa, niin asiat hänen elämässään järjestyisivät.
Kuten aikaisemmissa kirjoissaan Kopp on kertonut, niin häntä pidettiin huonona ja aika ajoin hän joutui vaikeuksiin. Mutta eipä huolta, kuten perhesatujen mukaan, jos hän tulee ja tunnustaa vanhemmilleen pahat tekonsa, niin hän saa anteeksi. He eivät ole vihaisia, eivätkä suutu hänelle. He ymmärtävät.
Yhdeksänvuotiaana Kopp varasti rahaa äidin kukkarosta päästäkseen elokuviin. Illalla nuori mies oli niin pahoissa tunnontuskissa, että halusi tunnustaa rikoksensa. Kopp teki illallisella kaikkensa esitelläkseen rikoksensa parhaassa valossa, mutta tunnustettuaan 15 sentin varkauden äiti läimäytti häntä kasvoille samalla huutaen puolisolleen, että poikamme on varas. Isä sanoi, että poika ei enää varasta ikinä, eikä pääse kesän aikana elokuviin. Kopp kirjoittaa, että tarpeetonta sanoakaan – totta kai hän varasti taas. Isä sen sijaan sujautti hänelle joka toinen viikko 15 senttiä, että ”mene elokuviin”. Se vanhempien yhteisestä kasvatuksesta.
Kopp oppi, ettei hänen rehellisyytensä riittänyt. Hän ajatteli, että ehkä jos hän ihan alkujaan olisi rehellinen, kuten vanhempansa, niin silloin hänen luonteen viat korjaantuisivat. 14-vuotiaana Kopp ei saanut kesätyöpaikkaa, joten hänet vietiin isän työpaikalle, että ”tekisi jotain hyödyllistä”. Isän työpaikalla Kopp huomasi, että hänen isänsä huijasi asiakkaita mainostilaa keltaisille lehdille myydessään. Kuten isä kertoi, he möivät ”ei mitään” firmoille, mikä Koppin mielestä oli epärehellistä, kuin varastamista.
- Sinä olet liian nuori ymmärtämään, se ei ole epärehellistä, ei varastamista, se on kuchel-muchelia (liike-elämän hokkuspokkusta), isä vastasi.
Äiti selitti isän toimintaa, että vähän jokainen on joskus epärehellinen bisneksen teossa.
Näin kaikki kolme perhesatua olivat tulleet päätökseen. Ei Perhe, ei juutalaisuus, eikä rehellisyys pitäneet paikkaansa. Perhe väitti noita silti noita perhesaagoja todeksi, mikä sai Koppin kapinoimaan vielä enemmän. Koppin mukaan, jos he olisivat vain sanoneet, että me vedätimme sinua, ei elämä ole sellainen satu, minkä olemme sinulle opettaneet. Mutta he yrittivät saada hänet jatkamaan itsepetosta ja ristiriitaisuutta, jonka hän oli itse nähnyt ja kokenut. Olemaan luottamatta omiin tuntemuksiinsa. Hänen piti kuvitella, ettei kuvitellut. Hänen piti teeskennellä, ettei teeskennellyt.
Kopp ei enää pystynyt kertomaan, mikä oli todellista ja mikä ei. Hän oli nuorena hämmennyksissä, eikä vanhempiin enää voinut luottaa. Hän oli avuton ja raivoissaan, kun koetti selvitä maailmassa, jossa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Kopp kehitti omat satunsa. Kopp kehitti itsestään äärimmäisen itseriittoisen, yksinäisen ratsastajan, joka ei tarvinnut ketään. Hän lopulta oikaisisi kaikki maailman vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet. Hän ei tarvinnut perhettä. Hän ei tarvinnut ketään. Se oli he, jotka tarvitsivat häntä. Ei toisinpäin.
Kolmetoistavuotiaana Kopp kävi Bar Mitzvahinsa, eikä enää koskaan sen jälkeen astunut synagogaan. Nuorena aikuisena hänestä oli tullut sosiaalireformisti ja militantti ateisti. Hän alkoi seurustella nuorena neekerinaisten kanssa. Hän alkoi romantisoida neekerikulttuuria. Jazzia, Harlemia ja sitä rataa.
Kopp ajatteli nuorena miehenä perheensä epärehellisyyden vuoksi näkevänsä totuuden paremmin kuin muut. Hän ajatteli olevansa ehkä maailman ainut totaalisen rehellinen ihminen. Totuus oli hänen tulinen miekkansa. Hän alkoi kertoa itselleen tarinaa, että toiset ihmiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli niin rehellinen.
Hän olisi rahaan liittyvien asioiden yläpuolella. Parin dollarin kliinisenä psykologina hän psykoterapeutin työssään vapauttaisi onnettomia ihmisiä orjuudesta, johon muut ihmiset olivat heidät saattaneet.
Kopp kirjoittaa, että se oli hekuman aikaa, ei näkemisen aikaa. Rohkeasti hän taisteli ja kesti kärsimyksensä.
Kopp kirjoittaa, ettei hän nuorena psykoterapeuttina saanut paljon aikaan, mutta että aikaa myöten he oppisivat näkemään ja arvostamaan sitä, mitä hän koetti psykoterapiassa tehdä ihmisten hyväksi. Samalla tuona aikana, hän itse kärsi suunnattomasti. Tarpeettomasti. Mutta jokaisen tulee kestää elämän onnettomuudet. Kopp kirjoittaa, että edellä kerrotun kaltaisena valeviattomana, hän kärsi kaksin verroin. Häntä eivät riepotellut vain olemassa oleva todellinen maailma, vaan hänen itse luodut satunsa ja kuvitelmansa tuosta maailmasta. Alkoi näyttää siltä, että hän maksoi liian korkeaa hintaa itse luodun sankaritarinansa ylläpitämisestä.
3.9.2017 Lappeenrannassa