Toiminnot

Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists - osa VIII

Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists ("takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille") vuodelta 1977 - Osa VIII
 
Kirjan kahdeksannessa luvussa puhutaan psykoterapian vaiheista ja perusinterventioista (Phases and basic interventioista) eli väliintuloista ja tavoista, joilla psykoterapiaa yritetään edistää psykoterapeutin toimesta psykoterapian kuluessa.
 
Koppin mukaan potilas tulee psykoterapiaan toivoen saavuttavansa suuremman onnellisuuden ratkaisemalla haittaavat emotionaaliset ongelmat. Potilas on valinnut psykoterapian, lisätä itsetietoisuuttaan päästääkseen suurempaan onnellisuuteen.
 
Koppin mukaan psykoterapiassa on kolme vaihetta: I avausvaihe, II keskivaihe ja III lopetusvaihe. Potilas ei ole välttämättä täydellisesti löytänyt etsimäänsä parempaa psykologista tilaa, kun lopetusvaihekin on ohi. Tai hän on saavuttanut sen, ennen kuin lopetusvaihe on käsillä.
 
Kopp painottaa, että psykoterapian potilaan eteneminen kohti toivomaansa onnellisuutta on eri asia kuin psykoterapeuttinen työ, joka on psykoterapeutin vastuulla. Psykoterapeutti voi keskittyä psykoterapian tekniseen puoleen, samalla kun psykoterapiapotilas etenee omien emotionaalisten ongelmiensa ratkaisemisessa.
 
Koppin mukaan (1975) hän ei ole psykoterapeuttina auttamassa potilasta ratkaisemaan ongelmiaan, hän on psykoterapeuttina psykoterapeuttisessa prosessissa edistämässä potilaan tietoisuutta itsestään. Psykoterapeutti auttaa potilastaan kohti suurempaa itseymmärrystä, mutta se on potilaan asia, mitä hän sillä suuremmalla itseymmärryksellä tekee. Eikä Kopp ole siitä erityisemmin kiinnostunut.
 
Jos psykoterapeutti tekee työnsä hyvin, niin potilas tulee selvemmäksi toiminnoistaan, ajatuksistaan, tunteistaan ja toiveistaan. Psykoterapeutti on vastuussa johtaa psykoterapeuttista prosessia, potilaalle jää täysi vastuu elää omaa elämäänsä. Potilas oppii psykoterapiassa, mikä ovat erityisen elämäntavan hinta, sen palkkiot ja yleensä koko prosessi.
 
Psykoterapeutilla on Koppin mukaan kaksi tärkeää tehtävää psykoterapian johtamisessa. Ensiksi hänen pitää pystyä luomaan turvallisuuden ja vapauden ilmapiiri potilaalle. Tässä ravitsevassa ilmapiirissä psykoterapeutti pystyy ei-tuomitsevalla ja aktiivisella kuuntelulla luomaan ilmapiirin, jossa potilas kokee tulevansa ymmärretyksi ja kunnioitetuksi. Psykoterapeutti ei ole kiinnostunut lopputuloksesta, vaan sen tekemisestä, mistä hänelle maksetaan eli psykoterapian johtamisesta.
 
Potilas on vapaa puhumaan mistä tahansa toivookin. Potilaalla on oikeus myös olla puhumatta asioista, joista ei halua. Psykoterapeutti puhuu (1975) vain kun hänellä on jotain sanottavaa, mistä on hyötyä psykoterapeuttisen prosessin edistämisessä. Psykoterapeutti puuttuu psykoterapeuttiseen prosessiin, vain kun se keskeytyy syystä tai toisesta. Potilas voi valita mistä puhuu milloinkin.
 
Psykoterapiapotilaan tietoisuuden lisääntyminen keskeytyy, kun tullaan lähelle jotakin, joka on liian häiritsevää, sekoittavaa tai kivuliasta tiedostettavaksi. Potilaan lisääntynyt ahdistus herättää potilaan luonteenomaiset puolustuskeinot (defenssit) ja keskeyttää psykoterapiaprosessin etenemisen.
Psykoterapian keskeytyminen on äärimmäisen turhauttavaa psykoterapeutille, joka määrittelee työnsä sen mukaan, miten psykoterapiapotilas etenee psykoterapeuttisessa prosessissa. Jos psykoterapeutti on kiinnittynyt työn tuloksiin, niin psykoterapeutti voi kääntää potilaan sisäisen taistelun psykoterapian valtataisteluksi potilaan ja psykoterapeutin välillä.
 
Psykoterapian keskeytyksistä on puhuttu psykoterapeuttien keskuudessa vastustuksena (resistenssinä). Termi viittaa ei-rakentavaan ja itseä suojelevaan puolustukseen potilaan taholta. Tietoisesti tai tiedostamattaan potilas taistelee ”parantamistaan” vastaan. On ajateltu, että nämä puolustavat asenteet ja käyttäytyminen nousevat, kun psykoterapeuttinen väliintulo nostaa potilaan tietoisuutta aikaisemmin torjutusta materiaalista. Niin suuri on potilaan ahdistus sisäisistä ristiriidoistaan, ettei potilas voi sitä sietää. Kaikki tämä puhe Koppin mukaan tarkoittaa sitä, että potilasta syytetään psykoterapian edistymättömyydestä.
 
Koppin mukaan vastustuksessa kyse on psykoterapeutin avuttomuudesta saada potilas muuttumaan. Vastustukseksi on luettu: estäminen ja torjunta, oireiden voimistuminen, itsensä vähättely, pako terveyteen, älyllistäminen, acting out, pinnallinen puhe, normaalisuuden halveksunta, vastaanotolle myöhään tuleminen ja poissaolot sekä ettei maksa psykoterapiamaksujaan.  Perinteisen vastustus-käsityksen mukaan (1975) se on potilas, joka on vastuussa kaikesta, mikä menee pieleen.
 
Koppin mielestä vastustus potilaan taholta terve, luova ja realistinen tapa suojella itseään elämänsä virheiltä, joita psykoterapeutti vielä pahentaa. Vastustus on Koppin mukaan merkki siitä, ettei potilas saa psykoterapiassa sitä mitä tarvitsee.
 
Ei kaikki psykoterapian keskeytyminen ole merkki siitä, että kyseessä olisi vastustus. Uusi tietoisuus ja emotionaalinen kriisi, joka liittyy psykoterapiapotilaan muutokseen, voi vaatia aikaa potilaalta – rauhoittuakseen ja levätäkseen. Ne ovat hetkiä, joissa psykoterapiapotilas hakee psyykkistä tasapainoa, integroi uutta materiaalia ja kerää sisäistä voimaa kyetäkseen jatkamaan.
 
Jos psykoterapeutin väliintulo on oikea ja oikea-aikainen, niin se palvelee palauttaakseen ja edistääkseen jälleen potilaan täyttä osallistumista psykoterapiaprosessiin. Psykoterapeuttista väliintuloa tarjotaan vain, kun sitä tarvitaan. Potilaalla on vapaus edetä omalla tavallaan omaa onnellisuutta kohti.
 
Psykoterapeuttisen väliintulon oikeutta ja oikea-aikaisuutta ei voi päätellä suorasta eikä epäsuorasta palautteesta. Jos väliintulo tuottaa uutta ja tuoretta materiaalia, niin se voi vahvistaa, että interventio oli oikea.
 
Jos taas intervention jälkeinen materiaali, jota potilas tuottaa, on elotonta, tyhjää, latteaa ja vailla vitaalisuutta, niin se ei ole todennäköisesti oikea eikä oikea-aikainen. Potilasta tulee tässä tilanteessa kuunnella vain enemmän ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Potilas ohjaa psykoterapeutin oikean intervention äärelle, jos psykoterapeutti osaa kuunnella.
 
Koppin mukaan suurin osa jokaisesta istunnosta (1975) kuluu siihen, ettei psykoterapeutti ymmärrä, missä mennään. Sitä on vain siedettävä. Psykoterapeuttinen työ on sarja virheitä ja korjauksia, kun psykoterapeutti koettaa lähestyä syvän empaattisesti potilastaan.
 
Jos psykoterapeutti yrittää suostutella potilaan hyväksymään interventionsa, niin se voi johtaa ei-yhteistyöhön. Suostuttelun ilmapiirissä on kriittisyyttä, hyväksymättömyyttä ja turvattomuutta.
 
Kopp esittää esimerkin, jossa naispotilas ei tule toimeen vanhempiensa kanssa. Vanhemmat suunnittelevat Amerikasta Eurooppaan lomamatkaa. Tytär pelkää vanhempien menehtyvän matkalla, minkä psykoterapeutti tulkitsee vihaiseksi toiveeksi, että vanhemmat kuolisivat matkalla, kun oikeampi tulkinta, että tytär jää psykoterapeutin taholta samalla tavalla ymmärtämättömäksi ja tulematta kuulluksi kuin vanhempien taholta. Vanhemmat eivät kuunnelleet lastaan riittävästi ymmärtääkseen häntä, eikä niin tehnyt psykoterapeuttikaan joka painosti omaa tulkintaansa potilaan pelosta vanhempien menehtymisen suhteen. Potilas itse pelkäsi, että vanhempien kuolema aiheuttaisi hänelle totaalisen hylkäyksen, ei vain ymmärtämättömyyttä ja kuuntelemattomuutta.
 
(jatkuu)
 
28.8.16 Lappeenrannassa