Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists - Osa X
Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists ("takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille") vuodelta 1977 - Osa X
Koppin mukaan psykoterapiassa on kolme vaihetta: I avausvaihe, II keskivaihe ja III lopetusvaihe.
Koppin mukaan ne potilaat, jotka jatkavat keskivaiheeseen, viettävät hänen kanssaan yhdestä kolmeen vuotta. Keskivaiheessa intimiteetti potilaan ja psykoterapeutin välillä lisääntyy. Potilas oppii itsestään piileviä piirteitä ja ratkaisemaan psyykkisten ongelmien taustalla olevia ristiriitoja.
Koppin mukaan tässä vaiheessa psykoterapeutti (1975) käyttää hiljaisuutta ensisijaisena terapeuttisena väliintulona. Koppin mukaan hiljaisuus on nuorelle psykoterapeutille vaikein interventio (so. väliintulo) käyttää tehokkaasti. Nuorella psykoterapeutilla on tunne, ”ettei tee mitään”. Potilaasta voi tuntua, että psykoterapeutti vetäytyy, kun ei puhu mitään.
Koppin mukaan hän antaa potilaan ymmärtää psykoterapian avausvaiheessa, että hän puhuu vain, kun hänellä on jotain hyödyllistä sanottavaa. Eikä hän koskaan jätä sanomatta mitään, mikä hyödyttäisi psykoterapeuttista prosessia. Tämän pitäisi auttaa potilasta sietämään psykoterapeutin hiljaisuutta.
Usein potilaat painostavat psykoterapeuttia puhumaan. Ei välttämättä jotakin tiettyä reaktiota, vaan kuullakseen psykoterapeutin rauhoittavan äänen. Tai potilas tuntee olevansa vähemmän avuton, kun voi kontrolloida psykoterapeutin käytöstä.
Myös psykoterapeutilla on painetta puhua. Psykoterapeutilla voi olla tunne osallistua aktiivisemmin, olla enemmän avuksi, tuntea olevansa tehokkaampi tai miellyttääkseen potilasta. Psykoterapeutin minän kärsimättömyys voi joskus olla este psykoterapiassa edistymiselle. Kun psykoterapeutille tulee tarve olla ”enemmän hyödyksi” kuin vain olla hiljaa, niin psykoterapeutti voi turhilla väliintuloillaan estää potilasta löytämästä enemmän itseymmärrystä itsestään.
Hiljaisuus toimii Koppin mukaan (1975) terapeuttisena väliintulona monella eri tavalla. Hiljaisuus ei toimi, kuten tavallisen sosiaalisen vuorovaikutuksen tavat, kohteliaana käytöksenä, vaan mahdollistaa primitiivisten impulssien ja fantasioiden ilmaantumisen psykoterapiaan. Se rohkaisee potilasta ottamaan enemmän vastuuta ja suuntaamaan psykoterapeuttisen itseymmärryksen lisääntymistä. Psykoterapeutin hiljaisuus mahdollistaa potilaan häiriöttömän keskittymisen omien ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa sisäiseen virtaan.
Hiljaisuuden aikana psykoterapeutti työskentelee. Hän aktiivisesti kuuntelee potilasta. Hän lisää ymmärrystään kuulemastaan. Psykoterapeutin jo ymmärtämästä hän muodostaa hiljaisia työhypoteeseja. Jos potilaalta kuulema vahvistaa jatkossa hypoteesin, niin hän voi käyttää niitä tulkintoina myöhemmin. Aikoina, jolloin potilaan ahdistus ja häiritsevät minän puolustuskeinot estävät potilaan ajatusten virtaa.
Kun potilas yrittää lisätä itseymmärrystään (joka on Koppin mukaan psykoterapian päätarkoitus), Kopp pysyy hiljaa. Jos psykoterapeutti ei ymmärrä, hän pysyy hiljaa. Vaikka potilaskin olisi hiljaa.
Koppin mukaan (1975) psykoterapeuttien tavallisin virhe on puhua liikaa. Joskin myös psykoterapeutti voi olla liian kauan hiljaa. Psykoterapeutti voi menettää mahdollisuuden edistää psykoterapiaa. Psykoterapeutin liika- tai pidennetty hiljaisuus voi olla myös vastatransferenssin ilmaus. Eli merkkinä psykoterapeutin antipsykoterapeuttisten asenteiden olemassaolosta, kuin puolustuskeinoina psykoterapeutin omista sisäisistä vasteista tiettyyn potilaaseen. Siis psykoterapeutin pitkittynyt hiljaisuus voi ilmaista psykoterapeutin vihaa, halveksuntaa tai liiallista vetäytymistä psykoterapeuttisesta prosessista. Psykoterapeutin tulee olla selvillä houkutuksestaan väärinkäyttää hiljaisuutta.
Toisaalta se, ettei psykoterapeutti puhu, se voi synnyttää potilaalta mahdollisia tulkintoja psykoterapeutista (so. fantasoituja projektioita). Esimerkiksi psykoterapeutti sadistisesti on hiljaa, ei hyväksy potilasta, ei huolehdi potilaan toiveista, on itsepäinen tai ylimielinen.
Koppin mukaan keskivaiheen tehokkuutta voi parantaa ja laajentaa ”käyttämällä sohvaa”, mitä Kopp käyttää geneerisenä terminä. Se tarkoittaa, että potilaalle tarjoutuu mahdollisuus olla silmät kiinni, verhot suljettuna ja toimiston valot himmennettynä – minkä tarkoitus olisi mahdollistaa potilaan vielä parempi itsetietoisuuden lisääntyminen. Silmät kiinni ja pitkällään potilas voi vielä paremmin seurata sitä, mitä tapahtuu hänen mielessään. Edes psykoterapeutin läsnäolo ei häiritse niin paljon.
Koppin mukaan sohvahoito alkaa, vasta ja jos potilas on siihen valmis. Potilas voi istua normaalisti tai olla sohvalla, se on aivan potilaasta kiinni, kumpaa hän haluaa käyttää keski- ja loppuvaiheessa. Kopp ei ehdota. Osa potilaista Koppin mukaan (1975) on mielummin selin Koppiin päin, osa potilaista on mielummin lattialla pitkällään. Koppin mukaan sohvahoito lisää niiden potilaiden varhaislapsuuden tai unimateriaalin tuottoa, kenellä se on vaikeaa. Useimmat ihmiset silmät kiinni ja selällään maatessaan muistavat paremmin unohdettuja muistoja, unia ja mielikuvituksen tuotteitaan sekä laiminlyötyjä osia itsestään.
Psykoterapian toisen vaiheen, keskivaiheen, tehtävänä on kiinnittää potilaan huomio lisääntyvään itsetutkiskeluun. Sohvankäyttö helpottaa keskittymistä mielensisäiseen prosessiin. On hyvin vaikeaa potilaalle olla pitkällään sohvalla, silmät kiinni ja samalla ilmaista vihaa avoimesti ja tehokkaasti, kun vihankohde ”istuu katsomassa”.
Potilaalle keskittyminen omaan mielensisäiseen maailmaansa ja uuteen ymmärrykseen itsestään on usein äärimmäisen järkyttävää. Tietoisesti tai tiedostamattaan, ne psyykkiset tavat suojella omaa kokemusmaailmaansa (so. psykologiset puolustuskeinot) palaavat, vaikka niitä olisi aikaisemmin käsitelty psykoterapiassa. Tässä vaiheessa Kopp tarjoaa hiljaisista oletuksistaan muodostettuja tulkintoja potilaasta keinona palauttaa potilaan keskittyminen taas itsetutkiskeluun: omaan mielensisäiseen kokemukseen ja ajatusten virtaan.
Koppin mukaan tulkinta on väite, jonka psykoterapeutti esittää potilaan kokemuksen tai käyttäytymisen alitajuisesta merkityksestä. Jos tulkinnan muotoilu ja ajoitus ovat oikeat, tulkinta kasvattaa potilaan itseymmärrystä alitajuista fantasioistaan ja unohdetuista kokemuksista.
Tulkinnan pitää olla spesifi ja partikulaarinen, eli juuri tätä potilasta ja hänen tilannettaan koskeva. Yleiset tulkinnat ihmisten käyttäytymisestä ovat opetustarkoituksia, eivät psykoterapiaa varten.
(jatkuu)
19.9.16 Lappeenrannassa
Koppin mukaan psykoterapiassa on kolme vaihetta: I avausvaihe, II keskivaihe ja III lopetusvaihe.
Koppin mukaan ne potilaat, jotka jatkavat keskivaiheeseen, viettävät hänen kanssaan yhdestä kolmeen vuotta. Keskivaiheessa intimiteetti potilaan ja psykoterapeutin välillä lisääntyy. Potilas oppii itsestään piileviä piirteitä ja ratkaisemaan psyykkisten ongelmien taustalla olevia ristiriitoja.
Koppin mukaan tässä vaiheessa psykoterapeutti (1975) käyttää hiljaisuutta ensisijaisena terapeuttisena väliintulona. Koppin mukaan hiljaisuus on nuorelle psykoterapeutille vaikein interventio (so. väliintulo) käyttää tehokkaasti. Nuorella psykoterapeutilla on tunne, ”ettei tee mitään”. Potilaasta voi tuntua, että psykoterapeutti vetäytyy, kun ei puhu mitään.
Koppin mukaan hän antaa potilaan ymmärtää psykoterapian avausvaiheessa, että hän puhuu vain, kun hänellä on jotain hyödyllistä sanottavaa. Eikä hän koskaan jätä sanomatta mitään, mikä hyödyttäisi psykoterapeuttista prosessia. Tämän pitäisi auttaa potilasta sietämään psykoterapeutin hiljaisuutta.
Usein potilaat painostavat psykoterapeuttia puhumaan. Ei välttämättä jotakin tiettyä reaktiota, vaan kuullakseen psykoterapeutin rauhoittavan äänen. Tai potilas tuntee olevansa vähemmän avuton, kun voi kontrolloida psykoterapeutin käytöstä.
Myös psykoterapeutilla on painetta puhua. Psykoterapeutilla voi olla tunne osallistua aktiivisemmin, olla enemmän avuksi, tuntea olevansa tehokkaampi tai miellyttääkseen potilasta. Psykoterapeutin minän kärsimättömyys voi joskus olla este psykoterapiassa edistymiselle. Kun psykoterapeutille tulee tarve olla ”enemmän hyödyksi” kuin vain olla hiljaa, niin psykoterapeutti voi turhilla väliintuloillaan estää potilasta löytämästä enemmän itseymmärrystä itsestään.
Hiljaisuus toimii Koppin mukaan (1975) terapeuttisena väliintulona monella eri tavalla. Hiljaisuus ei toimi, kuten tavallisen sosiaalisen vuorovaikutuksen tavat, kohteliaana käytöksenä, vaan mahdollistaa primitiivisten impulssien ja fantasioiden ilmaantumisen psykoterapiaan. Se rohkaisee potilasta ottamaan enemmän vastuuta ja suuntaamaan psykoterapeuttisen itseymmärryksen lisääntymistä. Psykoterapeutin hiljaisuus mahdollistaa potilaan häiriöttömän keskittymisen omien ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa sisäiseen virtaan.
Hiljaisuuden aikana psykoterapeutti työskentelee. Hän aktiivisesti kuuntelee potilasta. Hän lisää ymmärrystään kuulemastaan. Psykoterapeutin jo ymmärtämästä hän muodostaa hiljaisia työhypoteeseja. Jos potilaalta kuulema vahvistaa jatkossa hypoteesin, niin hän voi käyttää niitä tulkintoina myöhemmin. Aikoina, jolloin potilaan ahdistus ja häiritsevät minän puolustuskeinot estävät potilaan ajatusten virtaa.
Kun potilas yrittää lisätä itseymmärrystään (joka on Koppin mukaan psykoterapian päätarkoitus), Kopp pysyy hiljaa. Jos psykoterapeutti ei ymmärrä, hän pysyy hiljaa. Vaikka potilaskin olisi hiljaa.
Koppin mukaan (1975) psykoterapeuttien tavallisin virhe on puhua liikaa. Joskin myös psykoterapeutti voi olla liian kauan hiljaa. Psykoterapeutti voi menettää mahdollisuuden edistää psykoterapiaa. Psykoterapeutin liika- tai pidennetty hiljaisuus voi olla myös vastatransferenssin ilmaus. Eli merkkinä psykoterapeutin antipsykoterapeuttisten asenteiden olemassaolosta, kuin puolustuskeinoina psykoterapeutin omista sisäisistä vasteista tiettyyn potilaaseen. Siis psykoterapeutin pitkittynyt hiljaisuus voi ilmaista psykoterapeutin vihaa, halveksuntaa tai liiallista vetäytymistä psykoterapeuttisesta prosessista. Psykoterapeutin tulee olla selvillä houkutuksestaan väärinkäyttää hiljaisuutta.
Toisaalta se, ettei psykoterapeutti puhu, se voi synnyttää potilaalta mahdollisia tulkintoja psykoterapeutista (so. fantasoituja projektioita). Esimerkiksi psykoterapeutti sadistisesti on hiljaa, ei hyväksy potilasta, ei huolehdi potilaan toiveista, on itsepäinen tai ylimielinen.
Koppin mukaan keskivaiheen tehokkuutta voi parantaa ja laajentaa ”käyttämällä sohvaa”, mitä Kopp käyttää geneerisenä terminä. Se tarkoittaa, että potilaalle tarjoutuu mahdollisuus olla silmät kiinni, verhot suljettuna ja toimiston valot himmennettynä – minkä tarkoitus olisi mahdollistaa potilaan vielä parempi itsetietoisuuden lisääntyminen. Silmät kiinni ja pitkällään potilas voi vielä paremmin seurata sitä, mitä tapahtuu hänen mielessään. Edes psykoterapeutin läsnäolo ei häiritse niin paljon.
Koppin mukaan sohvahoito alkaa, vasta ja jos potilas on siihen valmis. Potilas voi istua normaalisti tai olla sohvalla, se on aivan potilaasta kiinni, kumpaa hän haluaa käyttää keski- ja loppuvaiheessa. Kopp ei ehdota. Osa potilaista Koppin mukaan (1975) on mielummin selin Koppiin päin, osa potilaista on mielummin lattialla pitkällään. Koppin mukaan sohvahoito lisää niiden potilaiden varhaislapsuuden tai unimateriaalin tuottoa, kenellä se on vaikeaa. Useimmat ihmiset silmät kiinni ja selällään maatessaan muistavat paremmin unohdettuja muistoja, unia ja mielikuvituksen tuotteitaan sekä laiminlyötyjä osia itsestään.
Psykoterapian toisen vaiheen, keskivaiheen, tehtävänä on kiinnittää potilaan huomio lisääntyvään itsetutkiskeluun. Sohvankäyttö helpottaa keskittymistä mielensisäiseen prosessiin. On hyvin vaikeaa potilaalle olla pitkällään sohvalla, silmät kiinni ja samalla ilmaista vihaa avoimesti ja tehokkaasti, kun vihankohde ”istuu katsomassa”.
Potilaalle keskittyminen omaan mielensisäiseen maailmaansa ja uuteen ymmärrykseen itsestään on usein äärimmäisen järkyttävää. Tietoisesti tai tiedostamattaan, ne psyykkiset tavat suojella omaa kokemusmaailmaansa (so. psykologiset puolustuskeinot) palaavat, vaikka niitä olisi aikaisemmin käsitelty psykoterapiassa. Tässä vaiheessa Kopp tarjoaa hiljaisista oletuksistaan muodostettuja tulkintoja potilaasta keinona palauttaa potilaan keskittyminen taas itsetutkiskeluun: omaan mielensisäiseen kokemukseen ja ajatusten virtaan.
Koppin mukaan tulkinta on väite, jonka psykoterapeutti esittää potilaan kokemuksen tai käyttäytymisen alitajuisesta merkityksestä. Jos tulkinnan muotoilu ja ajoitus ovat oikeat, tulkinta kasvattaa potilaan itseymmärrystä alitajuista fantasioistaan ja unohdetuista kokemuksista.
Tulkinnan pitää olla spesifi ja partikulaarinen, eli juuri tätä potilasta ja hänen tilannettaan koskeva. Yleiset tulkinnat ihmisten käyttäytymisestä ovat opetustarkoituksia, eivät psykoterapiaa varten.
(jatkuu)
19.9.16 Lappeenrannassa