Toiminnot

Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists ("takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille") vuodelta 1977 - Osa II

Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One – A Practical Guide for Psychotherapists (“takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille” vuodelta 1977- Osa II
 
Toisen luvun otsikkona on ”The Yoke That Frees” ( ”Ies, joka vapauttaa”), jonka aluksi Kopp kirjoittaa, että nuorien psykoterapeuttien ohjaajana hänelle on uudelleen ja uudelleen esitetty aloittelevien psykoterapeuttien toimesta sama kysymys:
 
-       Olen juuttunut. Jonkin aikaa psykoterapia sujui hyvin, mutta olemme tilanteessa, jossa psykoterapia ei edisty. Potilas on saavuttanut tasanteen. Potilas ei pääse eteenpäin, enkä keksi keinoa auttaa häntä esteen yli. Olen yrittänyt yrittämästä päästyäni saada selville, miksi hän tekee niin, mutta potilas panee hanttiin kaikilla tavoilla.
 
Koppin mukaan aloittelevien psykoterapeuttien on vaikea ymmärtää, että ”psykoterapeuttinen edistymättömyys” on seuraus siitä, että psykoterapeutti yrittää potilaan saada tekemään jotain johon tämä ei ole valmis – vielä. Jos tanssii toisen askelia ennen, tanssii hänen varpailleen.
 
Keskittymällä potilaan edistymiseen psykoterapeutti osallistuu tarpeettomaan valtataisteluun. Kuten myös keskittymällä itse psykoterapeutin hyvin tai heikosti tekemiseen, keskittyminen vie pois luovaa energiaa itse psykoterapian työn tekemiseltä.
 
Tavallisin käsillä oleva ratkaisu Koppin mukaan näihin kuolettaviin psykoterapian juuttumisongelmiin on keskittymisen siirtäminen psykoterapeuttiseen tekniikkaan. Juuttumisesta irtaantuminen vaatii, että psykoterapeutti kääntää tarkkaavaisuutensa pois potilaan käyttäytymisestä, oman kuvansa huolesta kohti yksinkertaisesti tehdäkseen psykoterapeutin työtä.
 
Koppin mukaan paras malli, jonka hän tietää juuttumisesta irrottautumiseen, on vapautuminen ikeeseen, eli joogan oppi: ”Ies joka vapauttaa”. Jooga tarjoaa Koppille vertauskuvan, kuinka päästä irti juuttumisesta psykoterapiassa tai omassa elämässä.
 
Kopp muistaa, kuinka joogan harjoittamisen alkuvaiheessa hänelle ohjeistettiin häntä yksinkertaisesti keskittymään hengitykseensä. Hänen piti istua päivittäin mukavasti ja kiinnittää tarkkaavaisuutensa sieraimiinsa, missä uloshengitys tapahtui.
 
-       Ainut mitä sinun tarvitsee tehdä, on keskittyä siihen, että hengität rauhallisesti sisään ja ulos. Joka kerta, kun hengität ulos, lasket itseksesi: yksi, kaksi, kolme ja niin edelleen. Kun pääset kymmeneen, aloitat alusta taas.
 
Tämä vaikutti varmasti riittävän yksinkertaiselta. Mutta joogaopas varoitti, että kun pääset kolmeen, niin ajatukset tulevat. Tässä kohtaa alat miettiä niitä näitä, jolloin sinun tehtäväsi on vain palata yhteen (”back to one, kuten Koppin kirjan nimikin on). Epämukavuudet ja houkutukset tulevat ajatuksina, mutta joka kerta tehtäväsi on yksinkertaisesti hengittää rauhallisesti ja palata taas laskemaan ykkösestä eteenpäin.
 
Aluksi Kopp ei ymmärtänyt, miksi hänen piti palata ykköseen. Opas kertoi, että tulee houkutus häätää pois mieleen tulevat ajatukset, mutta on vain toinen ansa, jolla jää vielä enemmän mieleen tuleviin ajatuksiin kiinni. Ainut ratkaisu on hengittää sisään ja ulos sekä palata laskemaan ykkösestä eteenpäin, mikä sekään ei enää osoittautunut helpoksi.
 
-       Hengitysmeditaation ensimmäisenä vuotena useimmat ihmiset eivät pääse neljää tai viittä pidemmälle, ennen kuin ajatukset tulevat, joogaopas selitti Koppille.
 
Mutta ratkaisu on aina palata hengittämään sisään ja ulos sekä aloittaa laskeminen ykkösestä. Koppin mukaan sama pätee psykoterapiaan. Psykoterapeutin tahdonalainen keskittyminen, kuinka hyvin hän tekee työtään, kuinka potilas edistyy, mitkä ovat psykoterapian tulokset, miten saisi omalla tavallaan asiat tehdyksi vievät pois itse työn tekemisestä. Ratkaisu on palata yhteen, back to one.
 
Ensiksi psykoterapeutilla pitää olla ympäristö, jossa hän perustyötään tekee. Toiseksi hänellä pitää olla selkeä idea, mitä ja kuinka pitää psykoterapiassa tehdä, koska muuten ei ole mitään ”paluuta yhteen”.
 
Koppin mukaan tämä Back to One on kuvaus hänen tavastaan tehdä psykoterapiaa. Opas, ei välttämättä tapa, jolla kirjan lukija tekee työtään. Jokin tekemisestä voi sopia toistenkin psykoterapeuttien tapaan tehdä työtä. Kopp rohkaisee kutakin psykoterapeuttia löytämään oman tyylin tekemisensä perusteet.
 
Koppin mukaan psykoterapeutin pitää vapauttaa itsensä kiinnittymisestä työnsä tuloksiin, mikä on välttämätöntä, jotta voi keskittyä itse työhön. Ei siihen kuinka hyvin psykoterapia sujuu, eikä potilaan edistymiseen, joista kumpikaan ei hyödytä psykoterapian tekemistä, vaan siis itse psykoterapian tekemisen perustyöhön.
 
On tietenkin tiedettävä, mitä back to one, paluu yhteen, itse kullekin tarkoittaa. Selvyys siitä, että mitä teet ja kuinka johdat psykoterapiaa, on välttämätöntä. Ennen kuin vaihtelee perustyön tekemisen kuviosta, niin on hallittava tuo perustyö. Sillä kuinka voi palata kotiin, jos ei alunperinkään tiedä, missä se koti on?
 
Paluu takaisin yhteen on paluuta psykoterapian tekemisen perusteisiin. Psykoterapeuttia voi auttaa tuntemaan olonsa mukavaksi siitä, että psykoterapeutti on vastuussa psykoterapiasta ja potilas omasta elämästään. Näistä syntyy paras psykoterapeuttinen työskentelyilmapiiri, joka on vapaa syytöksistä. Ja vain silloin psykoterapeutti voi tarjota parasta ammatillista asiantuntijapalvelua. Ja pääsee irti ”psykoterapian juuttumisesta”, jossa psykoterapeutti muka tietäisi, mikä on parasta potilaalle. Potilas valitsee koko ajan asioita, joita hän pitää parhaaksi elämälleen. Potilas itse on vastuussa omista valinnoistaan, ei psykoterapeutti.
 
Keskittyminen psykoterapeuttiseen työhön vapauttaa jumeista. Potilaalle jätetään vapaus keksiä, mitä hän haluaa elämältään, kuinka hän aikoo saada sen mitä haluaa ja millä kustannuksilla. Se on potilas, joka täytyy valita, kuinka hän aikoo elää. Kun psykoterapeutti auttaa potilasta tulemaan onnellisemmaksi ilman potilaan tarvetta muuttua, niin psykoterapeutin virheetön työ sinänsä on palkkio itsessään.
 
Koppin mukaan sama on joogassa, jossa aluksi kukin harjoittaa joogaa tienä henkiseen vapautumiseen. Aluksi päämäärä on keinona, mutta itsekurin harjoitukset alkavat joogaa harjoittaessa olla itsessään palkitsevia. Samalla tavoin psykoterapiassa, kun potilas alkaa tehdä valintoja, jotka vievät häntä eteenpäin, niin ne ovat palkitsevia itsessään.
 
Joogan tietyt piirteet tarjoavat Koppin mukaan vertauskuvia psykoterapian harjoittamiseen. Monille länsimaalaisille jooga on vain omituinen hengitysharjoittelusysteemi ja outoja fyysisiä asentoja.
 
Klassinen jooga on muutakin kuin hengitys- ja voimisteluharjoituksia. Se ei ole amerikkalainen voimistelukultti fyysisine kauneusihanteineen ja ikuisine nuoruuksineen.
 
Joillekin länsimaalaisille Koppin mukaan jooga on itämaista magiikkaa, jossa tavoitellaan Siddhien okkulttisia voimia. Intialaisia köysitemppuja. Parapsykologisia aistien ulkopuolista havainnointia, telepatiaa, psykokinesiaa ja kehosta irtaantumista. Muuttuneita tietoisuuden tiloja ja dramaattisia äkillisiä emotionaalisia katarsis-kokemuksia. Koppin mukaan nämä vievät huomion pois oikeasta joogasta, Sri Ramakrisnan mukaan nämä ovat joogan ”roskakasoja”, jotka ovat valaistumisen ja vapautumisen esteitä. Samalla tavoin psykoterapeuttiset ”ihmeet” vierottavat itse kunnollisesta psykoterapian tekemisestä.
 
Koppin mukaan intialaisilla filosofioilla ei ole päämääränään hankkia totuutta eikä valtaa. Länsi tavoittelee edistystä tiedon ja vallan kautta, itä vapautumista näistä taisteluista.
 
Koppin mukaan jooga on vain yksi itämainen henkinen tie. Päämääränä on tietoisuuden kohottaminen: jotta katsoja osaa erottaa itsensä katsotusta, jotta tietoisuus on vapaa halusta. Tavoite ei ole vähempi kuin täydellinen irrottautuminen, tietämisen avulla, tarpeettomasta kiinnittymisestä, että asioiden tapahtuminen olisi merkityksellistä. Huoli, että saa asiat tapahtumaan, on tosi asiassa merkityksetön.
 
Tiedon ja vallan hankkiminen ilman kiinnittymistä asioiden tapahtumiseen on henkisen itsekehityksen aikana monesti uhattuna. Kuten mustan vyön karateka asian ilmaisee:
-       Useimmille karaten opiskelijoille vaarallisin aika on, kun he saavuttavat ruskean vyön. Tällä tasolla he ovat vahvoja ja nopeita sekä pahamaineisen karkeita vapaassa ottelussa. He ovat tarkkoja lyönneissään, he antavat ne voimalla, jotka voi pysyvästi vahingoittaa tai tappaa. He ovat oppineet keskittymään ja he alkavat oppia taisteluhenkeä. Kaiken tämän he ovat oppineet, mutta he eivät ole vielä oppineet rauhallisuutta, eivät sietämistä, eivätkä mielentyhjentämistä, jotka ovat saavutettavissa intensiivisellä lisäharjoittelulla.
 
Koppin mukaan sama pätee psykoterapian tekemisessä kehittymiseen. Kun tuore psykoterapeutti alkaa ymmärtää persoonallisuuden dynamiikkaa ja aseet riisuvia psykoterapeuttisia kikkoja, niin hän on kaikista vaarallisimmassa vaiheessa. Heidän innostuksensa muuttaa potilasta saa etusijan psykoterapian tekemiseen nähden. Ei synny psykoterapeuttista ilmapiiriä, jossa potilas kasvaa omassa tahdissaan. ”Ruskean vyön” psykoterapeutit ajautuvat taisteluun psykoterapeutin ja potilaan välillä, psykoterapeuttisiin jumeihin ja tarpeettomaan kärsimykseen molempien taholla.
 
Joogan mukaan elämä on surujen ja kärsimysten pyörä. Buddhan sanoin kaikki on suurta kärsimystä, kaikki on väliaikaista. Ihmiselämän kurjuus liittyy tietämättömyyteen, joka johtaa illuusioon siitä, että voisi saada elämän omalla tavallaan, että tekemällä voisi saavuttaa tuloksia ja että voisi saada asioita, jotka ovat hallintamme tuolla puolen. Kaikki tämä luo ihmiselle tarpeetonta kärsimystä tietämättömyydestä elämästä.
 
Intialainen käsitys kaiken kurjuudesta ei johda pessimistisen epätoivoiseen näkemykseen. Kärsimys ei ole tragedia. Se on kosminen välttämättömyys. Jokainen ihminen voi vapautua siitä. Me voimme vähitellen vapauttaa itsemme tarpeettomasta kärsimyksestä. Voin pitää vain sen, minkä olen valmis luovuttamaan pois.
 
Tai länsimaisemmin ilmaistuna: Hyve on oma palkintonsa. Ei ole olemassa toivoa pelastuksesta tekemällä hyvää saavuttaakseen pelastuksen. Vain tekemällä hyvää sen itsensä tähden, ilman toivoa pelastuksesta, voi saavuttaa pelastuksen.
 
Koppin mukaan psykoterapia on yritys parantaa karmaansa tässä elämässä, lisätä tietoisuutta tekemistensä seurauksista ja hinnasta, joka täytyy maksaa, jos aikoo saada asiat elämässä omalla tavallaan. ”Olet vapaa tekemään mitä ikinä haluat. Sinun tarvitsee vain kohdata seuraukset.”
 
Psykoterapeutti toimii gurun roolissa, joka näyttää potilaalle tavat päästä irti vanhoista tavoista, vapauttamalla itsensä kiinnittymästä neuroottiseen menneisyyteen tai tulevaisuuteen.
 
Baba Ram Dassin sanoin: … lopulta tajuat, että ainut asia, mitä voit toiselle ihmiselle tarjota, on pitää itsesi selkeänä ja tehdä sitä, mitä sinun pitää tehdä.
 
Intialaisessa filosofiassa on Koppin mukaan kaksi tietä tuollaiseen vapautumiseen. Samkhya – vapautuminen tiedon avulla. Samkhya tarjoaa perusteoreettiset olettamukset ihmisluonnosta. Jos ihminen hankkii tämän metafyysisen tiedon, hän voi tai saattaa vapautua. Itse asiassa vain harva vapautuu vain Samkhyan avulla.
 
Samkhya toimii yleensä valmistautumisena todelliseen työhön. Klassinen jooga alkaa siitä, mihin Samkhya loppuu. Se on kuin teoria käytäntöön, ajatus toimintaan tai fantasia todellisuudeksi.
 
Jooga tarkoittaa etymologisesti ”iestä, joka vapauttaa”. Yksilö yhdistää sielunsa universaaliseen sieluun, tulee yhdeksi elämän kanssa askeettisilla ja meditatiivisilla itseharjoituksilla. Se on samalla kertaa oppi tiukkuudesta ja vapauden tie. Ies, joka samalla kertaa vaatii ja vapauttaa.
 
Rajajooga on kuninkaan tie mielen ja persoonallisuuden kehittämiseen. Hathajooga on kehon kehittämistä eri harjoitusten kautta.
 
Meditaatio ja psykoterapia alkavat keskittymisellä. Kyvyllä keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. On helppo karata miettimään ja juttelemaan kaikenlaisia psykoterapiassa keskittymättä yhteen asiaan kerrallaan. Silloin on helposti hukassa molemmat, sekä psykoterapeutti että potilas. Silloin vaaditaan back to one, paluu yhteen. Tietysti nykyhetken voi hukata alkamalla vertailla, joka on Koppin mukaan kuolettavaa. Pitää keskittyä kaikin voimin juuri siihen, mitä on tekemässä. Ei muuta.
 
Pyhän Anthonin sanoin munkin rukous ei ole täydellinen ennen kuin munkki ei enää edes huomaa rukoilevansa. Psykoterapeutista tulee yhtä hänen työnsä kanssa. Ei miettimistä omasta tekemisestä, eikä potilaan muutoksen miettimistä. Psykoterapeutti on psykoterapia, joka vain virtaa.
 
Koppin mukaan useimmille ei riitä edes koko elämä täydellisen keskittymisen kyvyn hankkimiseen. Me psykoterapeutteina hukkaamme keskittymisen, teemme virheitä ja hukkaamme tiemme aina uudelleen. Meidän täytyy antaa itsellemme oikeus tehdä typeriä virheitä, epäonnistua ja käyttäytyä typerästi koko loppuelämämme ajan. Teemme niin joka tapauksessa. Itsemme halveksunta ja vastasyytökset eivät ole muuta kuin lisäerheitä elämässämme.
 
Koppin mukaan meidän pitää hyväksyä itsemme ehdoitta, jonka todistajana on tietoisuutemme. Kohtele itseäsi kuin aikuisen paljon rakastamana lapsena, jota aikuinen yrittää auttaa kulkemaan kapeaa jalkatietä pitkin. Lapsi on täynnä energiaa ja haluaa pomppia jalkakäytävän ulkopuolelle, mutta paluu yhteen, back to one.
 
Meidän täytyy oppia todistamaan sitä, että mielemme laukkaa ja ajatukset karkaavat omille teilleen – ilman pakottamista ja ilman syytöksiä, siis sellaisina aikoina meidän täytyy taas palata yhteen. Tekemään työtämme.
 
24.4.16 Lappeenrannassa