Sheldon Kopp - Mirror, Mask, and Shadow - the Risks and Rewards of Self-Acceptance (1980) ( Peili, Naamio, ja Varjo- Itsensä hyväksymisen riskit ja palkkiot) Osa I
Sheldon Koppin kymmenes teos ”Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance. Macmillan (1980) ( Peili, Naamio, ja Varjo: Itsensähyväksynnän riskit ja palkkiot) Osa I
Kirjan takakannessa kerrotaan “Beyond the mirror, behind the mask, and into the shadow…revealing the self within… “ of all that I am, I am also the opposite. I cannot rid myself of my demons without risking my angels will flee with them”. ( Peilin tuolla puolen, naamion tuolla puolen, ja varjoissa paljastuu minäni… se kaikki mitä olen, myös sen vastakohta, mitä en ole. En voi vapauttaa itseäni demoneistani, samalla riskeeraamalla, että enkelini pakenevat heidän mukana).
Takakannessa kirjoitetaan myös, että persoonallisuutemme varjoisissa jäänteissä asuvat suurimmat salaiset kaipuumme ja ahdistuksemme. Pimeä, häiritsevä yllyke kauhua ja lumoutumista, vihaa ja rakkautta. Pelon ja mielikuvituksen välisellä eksoottisella alueella meissä ja tavanomaisella ulkoisen minämme rajalla – tai kuten sitä kutsutaan, naamiossa- on jatkuva jännite. Puoliterve, puolihullu taistelu määrittelystä ja itsensä hyväksynnästä. Sheldon Kopp väittää, että vain tunkeutumalla tuohon kokemukseen, voimme saavuttaa kokonaisen ja terveen elämän. Vaikka tuo itsensähyvksymisen matka on vaaroja täynnä, palkkiot ovat suuremmat kuin riskit. Puhkaisemalla naamiomme, jota maailmalle näytämme, saavutamme ällistävän oivalluksen olemassaolomme ihmeisiin ja mysteereihin.
Sheldon Kopp kertoo itse esipuheessaan jakautuneesta minästä (divided self). Hän kirjoittaa: “ Hulluksi tuleminen voi olla kauhistuttava kokemus. Sisäinen mielikuvitusmaailma luullaan ulkoisiksi tapahtumiksi. Mielikuvitus ja todellisuus tulevat toisistaan erottamattomaksi. Sekavana kokemuksista joissa ei tunnu olevan mitään järkeä ja tunne uhatuksi tulemisesta reaktioilla, joita ei voi ennustaa, psykoottinen ihminen joutuu tuon sekavuuden valtaan. Kosketuksen menettäminen todellisuuteen, joka voi olla jaettu muiden kanssa, jättää psykoottisen henkilön avuttomaksi, toivottomaksi, hukassa ja yksinolevaksi.
Mutta se, että tuntee olevansa vaarassa ei ole sama kuin olla vaarassa. Tietyn määrän hulluuden sietäminen voi olla palkitsevaa. Järjettömät ajatukset voivat sisältää tunnistamatonta luovaa inspiraatiota. Rajoittamaton mielikuvitus voi tuoda eläviä värejä muuten tylsään ja mitäänsanomattomaan järkevästi järjestäytyneeseen maailmaan. Määrätietoinen mielenterveys voi muuttua omahyväiseksi itseriittoisuudeksi. Vaatimus, että täytyy olla aina realistinen ja järkevä, tekee elämän tylsäksi, tyhjentää elämän groteskista hauskuudesta ja villeistä seikkailuista.
Arkipäiväisyyden yli pääseminen vaatii joskus vapaaehtoista pysäyttämistä sille, mitä kutsumme “mielenterveydeksi”, olla uskomatta kriittiseen päätöksentekoon. Muuttunut tietoisuuden tila tarvitaan rikastuttamaan kokemusta, mikä voi riippua siitä, että me tahdonalaisesti menemme hulluksi aika ajoin.”
Kopp aloittaa ensimmäisen osan “Mirror, mask and shadow” ( Peili, naamio ja varjo) George Seferiksen kirjan “Argonaut” runolla.
And the soul,
If she is to know herself,
Must look
Into the soul:
The stranger and the enemy, we saw him in the mirror.
Ja sielu,
Jos aikoo tuntea itsensä,
Täytyy katsoa
Sieluunsa:
Muukalaiseen ja viholliseen, jonka näemme peilissä.
Ensimmäisen osan ensimmäisessä luvussa Where Did You Get That Self? ( “ Mistä sait tuon minäsi?”) Kopp kertoo tarinan nuoresta miehestä, joka menee rajan yli ja rajan toisella puolella poliisiviranomaiset pyytävät nuorta miestä todistamaan kuka hän on. Nuori mies ryhtyy kaivamaan passia taskustaan, jossa sitä ei olekaan. Nuori mies sanoo, että jos poliisiviranomaiset voisivat tulla hänen kanssaan rajan yli, niin hän näyttäisi kuka hän on. Poliisit eivät usko hänen tarinaansa. Sanovat, että hän teeskentelee olevansa joku muu kuin on.
Nuori mies etsii uudestaan taskujaan, eikä löydä kuin kuvan itsestään. Nuori mies sanoo, että kuva esittää häntä. Poliisit antavat armon käydä oikeudesta ja uskovat nuorta miestä.
Koppin mukaan tämä tarina on esimerkki siitä, että usein meidän ei edes tarvitse ajatella kysymystä, kuka me olemme. Kopp kysyy, että kuinka haavoittuvia olemme, kun meiltä kysytään pettävän yksinkertainen kysymys, kuka minä olen.
Suurimman osan ajastamme käyttäydymme, niin kuin meillä ei olisi mitään peiteltävää. Sosiaalisen minämme ylläpitämä naamio on yritys elää yhteisten käyttäytymisnormien mukaan, olla sellainen henkilö mitä yhteisömme meiltä odottaa. Nämä sosiaaliset valepuvut voivat olla hyödyllisiä, mutta ne kuluttavat Koppin mukaan luovaa energiaa. Mitä enemmän kuluu energiaa sosiaalisen naamion ylläpitämiseen, sen vähemmän jää energiaa tutkia sisäisiä mielenmaisemiamme.
Kopp muistuttaa, ettemme juuri koskaan ole täysin avoimia, edes meidän läheisimmissä suhteissa. Me jätämme piiloon ja peittoon ominaisuuksiamme, joiden ajattelemme olevan toisista hyväksymättömiä. Joitain ajatuksia ja tunteita emme koskaan ilmaise avoimesti. Niitä tutkitaan vain yksityisyydessämme.
Koppin mukaan voimme huiputtaa jopa lähimpiä ihmisiämme, kun paljastamme vain niitä puolia itsestämme, joiden voimme olettaa vaikuttavan siihen, että he välittävät meistä. Mutta jos he todella tuntisivat kuka olet, näkisivät varjoihisi, niin vieläkö he välittäisivät sinusta? Se, että antaa toisen tietää kuka olet, on riskin ottamista, mutta niin on sen peittelykin. Jos kukaan ei tunne sinua, niin kuka sinua voi rakastaa? Se kenen kanssa on suurimmat salaisuudet, sen kanssa on läheisin suhde.
Itsensä pettäminen on Koppin mielestä pahempaa kuin muiden pettäminen. Ihmisillä on taipumus sulkea pois kysymykset “kuka minä olen” mielestään. Tottakai sinä tiedät kuka sinä olet. Mutta oikeasti tiedätkö? Jos sinun pitäisi seuraavan 15 minuutin aikana kertoa, kuka sinä olet, niin mitä kertoisit?
Mutta Kopp muistuttaa, että sinun itsesi määrittely alkoi jo ennen kuin sinä synnyit. Jo hedelmöityshetkellä sait suuren osan itseäsi määrittelevistä asioista, silmien väristä perustemperamenttiin. Näihin lisättiin ne fantasiat, joita vanhemmillasi ja heidän lähipiirillään oli sinusta. Lähipiirin pahimmat pelot ja suurimmat toiveet ympäröivät sinut syntymästä lähtien. Perhemyytit lisäsivät kerroksia fantasioihin tyyliin “ Hänellä on isoisän silmät!”. Sinun psykologinen syntymäsi oli erilaisten fantasioiden ja todellisuuksien ympäröimä. Alitajuisen valikoivaa suhtautumista sinuun harjoitettiin, sekä äidin että muiden sinua hoivaavien taholta.
- Ennen kuin tiedät, kuka sinä olet, sinun täytyy oppia kuka sinä olit noiden sinua ympäröivien ihmisten fantasioissa ja todellisuudessa, Kopp vaatii.
Sen jälkeen Kopp käy läpi 1980-luvun persoonallisuudenkehitysideoita. Hän kirjoittaa, että kun oikeasti opit tuon tarinan, jossa sinä synnyit muiden mielessä, niin sitten voit todella ryhtyä miettimään kuka sinä todella olet. Koppin mukaan olet siis oppinut kasvuvuosiesi kuluessa, milloin, kuinka ja kenelle on sopivaa paljastaa itsensä. Joitakin tunteidesi ilmaisuja olet oppinut peittelemään, joitakin tunteitasi simuloit, kun odotat toisten hyväksyntää ja välttelet heidän hyväksymättömyyttään. Olet oppinut tietämään, mitä sinun tulee tehdä saadaksesi kiitoksia joista olet ylpeä ja välttämään naurettavaksi tekemisen häpeää naamioimalla joitakin tunnereaktioitasi. Sinun on kyettävä olemaan henkilö, jollaista käytöstä muut sinulta odottavat. Sinun täytyy oppia naamion käytön oppi.
Koppin mukaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kasvusi kuluessa kehitit itsellesi mukautuvan väärän minän. Ajatus oli suosittu 1970- ja 1980-luvun psykiatrisessa kirjallisuudessa. “Väärä minä“ tarkoitti sitä, että muiden ihmisten odotukset määrittelivät sinut, kehittyi sosiaalinen minä ja sen käyttäytyminen sen mukaan, mitä kuvittelit muiden sinulta odottavan. Itseluottamuksesi ja – arvostuksesi riippuivat suuresti kokemuksestasi näiden odotusten saavuttamisesta tai niissä epäonnistumisessa. Reagoit sosiaaliseen, “väärään minääsi”, kuten olit nähnyt muiden reagoivan sinuun.
Välttämätöntä oli, Koppin mielestä, piilottaa identiteettisi tuon poseerauksen taakse, koska se suojelisi sinua rangaistuksilta ja nöyryytyksiltä, jotka joskus seuraavat ihmisten hyväksymättömyyttä. Olit varma, että sinulla on minä, muttet ollut ihan täysin varma, mikä se tarkasti ottaen oli. Mutta ennen kuin persoonallisempi ydin voi syntyä, niin oli jonkin aikaa välttämätöntä antaa muiden tietää millainen halusit oikein olla. Hapuileva vaihe, jossa kokeilee kuka oikeastaan on. Miten muut ihmiset reagoivat käyttäytymiseeni, millainen tunne minulle tulee käyttäytymisessäni.
Koppin mukaan oman identiteetin vakiinnuttamisessa ensiksi on erottautumista ensimmäisestä hoitajasta äidistä, tulee hänestä erilliseksi.Seuraavaksi tulee oppia kuka sinun täytyy olla muiden silmissä. Sen jälkeen jatkuu loppuelämän kestävä avoin vaihe, jossa kehität oman subjektiivisen tunteen minästäsi, mikä lopulta tekee persoonallisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla sinä.
Kaikki nämä kehitysvaiheet ovat osittaisia ja epätasaisia. Viimeinen elämänkestävä itsensämäärittelyvaihe on Koppin mukaan alkanut jo kolmivuotiaana. “Meistä minuksi”-vaiheessa, jolloin alat erottaa itsesi äidistäsi, kehität kompleksisen tunteen siitä, kuka sinä olet. Sinulle ominaisen tavan sopia suhteita ihmisten kanssa, muodostaa persoonallisuutesi ja arvosi. Tämä kaikki alkoi havainnosta, jossa ensi kertaa tunsit olevasi erilainen kuin muut, mikä on siis aivan tavallinen ja normaali kehitysvaihe. Sinun temperamenttistasi ja ihmistä ympärilläsi riippuen yksilöllisyytesi kehittyi. Sinusta tuli sinä, enemmän tai vähemmän tietoisesti.
Koppin mukaan (vuonna 1980), elämäsi kolmantena vuonna minäsi rajat tulivat selkeämmiksi, jolloin sinulla alkoi olla vakaampi tunne siitä, kuka sinä olet. Enää et ollut itsemäärittelyssäsi niin riippuvainen siitä, mitä sinun ja äitisi välillä tapahtuu ( vaikka kyllä osa ihmisistä jatkaa valitettavasti tätä selvittelyä koko elämänsä siitä, missä äiti tai isä alkoi ja missä itse alkaa). Koppin mukaan jos hoivasi oli riittävän luotettavaa, hellää ja kunnioittavaa, niin kykenet elämään sen kaksijakoisen tosiseikan kanssa, että äiti tai isä on välillä hyvä ja välillä paha. Tämän tosiseikan opittuasi, voit hallita tilapäisesti väistämättä syntyviä vihantunteita äitiäsi/isääsi sekä itseäsi kohtaan. Opit kestämään turhautumistasi ilman vanhempiesi ja itsesi arvostelua tai hylkäämistä. Tarvitsematta huolehtia koko ajan siitä, kuka sinä oikein olet, opit hyväksymään, että äidillä ja isällä on hyviä ja huonoja ominaisuuksia, niin kuin elämässä kaikilla muillakin ihmisillä. Alkaa tulla nautinnollista olla minä.
Tunnekriisit lähimmäisten ja muiden kanssa ovat vähemmän ylitsevyöryäviä kun tajuaa, että toinen on toinen, erillinen, epätäydellinen, mutta riittävän hyvä hyväksyttäväksi. Valitettavasti ennen kuin tämän vaiheen säilyttää pysyvämmin, tulee takapakkeja. Välillä epäilee itseään ja muita ympärillä. Varsinkin nuoressa rakkaudessa on vaikea erottaa, mistä toinen alkaa ja loppuu, ettei kaikki tunnu “meiltä”, oli kyse vaikka siitä kumpi vie roskapussin.
Tunneälykkyyden yksi keskeisimpiä piirteitä on kyetä lykkäämään tyydytystä, sietämään sitä, ettei heti saakaan kaikkea. Myös eroa muista ihmisistä voi oppia kestämään. Aina ei tarvitse olla muiden ympäröimä.
Kun tulee paremmaksi kuvaamaan sanallisesti – useimmiten tämä tarkoittaa sitä, että ihan oikeasti puhuu tai opettelee puhumaan jollekulle – toiveitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan, niin voi tehokkaammin kommunikoida tarpeitaan ja saada ne myös täytetyksi. Mielikuvituksessaan voi tehdä maailmaa paremmaksi, voi myös kiinnostua toisista ihmisistä. Kaikki tämä minäsi kehittäminen auttaa muodostamaan psykologisen tilan, jota tarvitset yksilöllisyytesi pala palalta ilmaantuville saavutuksille.
Jos joku kokee, ettei hänelle ole kasvunsa kuluessa riittävästi psykologista tilaa, voi ryhtyä vastustamaan muita. Nuorena aikuisia, myöhemmin muita ihmisiä. Voi olla tilapäisesti tai pidemmän aikaa itsepäisesti kielteinen, mielensäpahoittaja, jotta voi pitää ja säilyttää tunteensa omasta erillisyydestään. Mutta mitä enemmän oppii hallitsemaan kommunikointia, ymmärrystä, mielikuvitusta ja todellisuuden testausta, niin sitä helpompi on säilyä oikeasti omana itsenään elämän muuttuvissa tilanteissa, silloinkin kun muut odottavat sinun olevan joku heidän mieleisensä.
Oman yksilöllisyyden, individualisuutensa, vähittäinen vakiinnuttaminen tarkoittaa, että oppii erottamaan kokemuksen eri piirteitä toisistaan. Joitakin oman minämme piirteitä on helppo hyväksyä, toisia ei niinkään. On olemassa mukautuva sosiaalinen minä ja kesyttämätön yksityinen minä. Ympäröivä kulttuuri ja sen arvot opettavat sinulle myös mikä on oikein ja mikä on väärin. Viime aikoina esimerkiksi psykologi Jordan B. Peterson on puhunut paljon siitä, ettei enää ihmiset tiedä, mikä on oikein ja mikä on väärin postmodernin kulttuurin aikana. On oikeasti vaikeaa, jos ei tiedä, mikä on oikein ja mikä on väärin.
Kasvaessamme ja kehittyessämme meille paljastuu tietoisuutemme ylittäviä ja ehkä piilossa olleita persoonallisuudenpiirteitä, jotka voivat vaikuttaa siihen, kuinka paljon hyväksyt -tai olet hyväksymättä - itsesi sellaisena kuin olet. Temperamenttimme ja biologiset ominaisuudet määrittelevät suuresti sen, miten itsemme ja elämämme koemme, mutta me kaikki olemme kykeneviä laajaan skaalaan inhimillisiä toiveita, tunteita, ajatuksia ja toimintoja.
Koppin mukaan biologisista ominaisuuksistasi huolimatta, varhaisilla kasvuolosuhteilla on vaikutusta siihen, kuinka turvalliseksi, tyytyväiseksi ja onnelliseksi itsesi tunnet elämän eri tilanteissa. Erityisesti silloin, kun sinua uhkaa asioiden pieleenmeneminen, osattomuus ja epätoivo. Koppin mukaan alkuperäisessä kasvutilanteessa saatu tuki vaikuttaa siihen, miten elämässä eteentuleviin asioihin opitusti reagoidaan. Osan reaktioistasi vanhempasi hyväksyivät, osaa eivät. Voi olla, että nuo reaktiot, jotka ylittivät vanhempasi sietokyvyn, et oppinut niitä liian pelottavina ( esimerkiksi vihastuminen) itsekään myöhemmin hallitsemaan, vaan ne täytyi sulkea pois mielestäsi. Niistä saattoi muodostua ei-hyväksytty osa itseä ( ´not-I´), joka siirrettiin ei-hyväksyttynä tietoisuutesi ulkopuolelle. Et saa vieläkään mielestäsi käyttäytyä niin kuin haluat. Voit tukahduttaa oikeutetun vihasi, koska kukaan muu ei ole nähnyt ja hyväksynyt sitä – osaksi sinua. Näin sinulle muodostui lopulta minä, jossa oli tietoisia ja tietoisuuden ulkopuolella olevia osia. Koppin mukaan ei-hyväksyttävät impulssit ja niiden ilmaisu on sallittua mielikuvituksessa. Silti fantisoinnista huolimatta, jää minän osia kätköön, tietoisuuden ulkopuolelle.
Kopp kirjoittaa, että meidän kaikkien on opittava tulemaan toimeen oman ristiriitaisuutemme kanssa. Meillä on itsemme kanssa konflikteja ja ristiriitoja. Usein jokaista hyväksyttävää asennetta kohtaan on olemassa myös täysin vastakkainen asenne. Mitä jyrkempi, liioitellumpi ja erittelemättömämpi meidän asenteemme on, niin sitä ymmärtämättömissämme on sen vastakohta. Jos emme opi hyväksymään tietoisuutemme ulkopuolella olevia “varjopuoliamme”, niin joudumme voimakkaiden primitiivisten voimien vietäväksi. Se ettei yritä tuntea “minänsä varjopuolia”, on Koppin mukaan sekä vaarallista että kuluttavaa. Vaikka kuinka sivistyneesti yrittäisimme rajoittaa kokemustemme piilotettuja sisäisiä ristiriitoja, niin emme silti koskaan voi täysin eliminoida kiellettyjen impulssien tilapäisiä purkauksia. Välillä keittää yli. Niillä jotka varjoonsa ovat tutustuneet, vähemmän.
Samalla Kopp muistuttaa, että psyykemme sisäisistä voimista, joista emme ota vastuuta, tulee voimia, jotka kaventavat mahdollisuuksiamme elämässä ja tuhoavasti hallitsevat elämäämme. Psykologisesti meillä ihmisiä on tapana heijastaa omat ongelmamme ulkopuolellemme – kuten Jordan B. Peterson teoksessaan “12 elämänohjetta- Käsikirja kaaosta vastaan”(2018) kertoo, jo Aatami Raamatun ensikertomuksessa Genesiksessä syyttelee Eevaa ja Jumalaa omista valinnoistaan – jolloin niistä helposti tulee elämää suurempia kokemuksia. On vaikea myöntää ja hyväksyä minänsä halveksittava, kauhistuttava tai lumoavia puolia. Mutta muita syyttelemällä ja omien ongelmiensa projisointi itsensä ulkopuolelle on myös varmin tapa pitkittää ja hankaloittaa niillä elämäänsä.
Elämä on lopulta liian lyhyt muiden syyttelemiseen omista virhevalinnoistaan ja omien ongelmiensa itsensä ulkopuolelle työntämiseen.
Kopp kertoo kirjoittaneensa kirjansa “Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance” (1980) ( Peili, Naamio, ja Varjo: Itsensähyväksynnän riskit ja palkkiot), kun hän itse etsi syvempää tietoa tietoisuutensa ulkopuolelle jääneistä piilotetun minänsä osista. Elämänaikaisesta pelistään, jossa hän piilottaa ja löytää itsensä pimeitä puolia. Epätoivoista yritystä välttää kaikki se, mitä hän oikeasti on. Ja oppiessaan riskeeraamaan elämässään, tulla tietoisemmaksi ja enemmän itsensä hyväksyväksi. Aika ajoin, koska pysyvä itsensä hyväksymisen tila ei ole.
Psykoterapeuttina Kopp on huomannut, että monet ihmiset, jotka tulevat psykoterapiaan, ovat kadottaneet näkyvistään ilon ja merkityksellisyyden. Jos he aikovat saada elämänsä hallintaan ja uudistaa onnellisuutensa, heidän täytyy uskaltaa elää vaarallisesti. Heidän täytyy löytää, etteivät he ole sitä, mitä sanovat olevansa. Vielä vähemmän he ovat sitä, mitä heille on opetettu, sitä, mitä heidän pitäisi olla.
Itsensä hyväksymisellä on riskinsä ja palkkionsa, mistä Koppin kymmenes teos kertoo.
Jussin päivänä 24.6.2019 Lappeenrannassa
Kirjan takakannessa kerrotaan “Beyond the mirror, behind the mask, and into the shadow…revealing the self within… “ of all that I am, I am also the opposite. I cannot rid myself of my demons without risking my angels will flee with them”. ( Peilin tuolla puolen, naamion tuolla puolen, ja varjoissa paljastuu minäni… se kaikki mitä olen, myös sen vastakohta, mitä en ole. En voi vapauttaa itseäni demoneistani, samalla riskeeraamalla, että enkelini pakenevat heidän mukana).
Takakannessa kirjoitetaan myös, että persoonallisuutemme varjoisissa jäänteissä asuvat suurimmat salaiset kaipuumme ja ahdistuksemme. Pimeä, häiritsevä yllyke kauhua ja lumoutumista, vihaa ja rakkautta. Pelon ja mielikuvituksen välisellä eksoottisella alueella meissä ja tavanomaisella ulkoisen minämme rajalla – tai kuten sitä kutsutaan, naamiossa- on jatkuva jännite. Puoliterve, puolihullu taistelu määrittelystä ja itsensä hyväksynnästä. Sheldon Kopp väittää, että vain tunkeutumalla tuohon kokemukseen, voimme saavuttaa kokonaisen ja terveen elämän. Vaikka tuo itsensähyvksymisen matka on vaaroja täynnä, palkkiot ovat suuremmat kuin riskit. Puhkaisemalla naamiomme, jota maailmalle näytämme, saavutamme ällistävän oivalluksen olemassaolomme ihmeisiin ja mysteereihin.
Sheldon Kopp kertoo itse esipuheessaan jakautuneesta minästä (divided self). Hän kirjoittaa: “ Hulluksi tuleminen voi olla kauhistuttava kokemus. Sisäinen mielikuvitusmaailma luullaan ulkoisiksi tapahtumiksi. Mielikuvitus ja todellisuus tulevat toisistaan erottamattomaksi. Sekavana kokemuksista joissa ei tunnu olevan mitään järkeä ja tunne uhatuksi tulemisesta reaktioilla, joita ei voi ennustaa, psykoottinen ihminen joutuu tuon sekavuuden valtaan. Kosketuksen menettäminen todellisuuteen, joka voi olla jaettu muiden kanssa, jättää psykoottisen henkilön avuttomaksi, toivottomaksi, hukassa ja yksinolevaksi.
Mutta se, että tuntee olevansa vaarassa ei ole sama kuin olla vaarassa. Tietyn määrän hulluuden sietäminen voi olla palkitsevaa. Järjettömät ajatukset voivat sisältää tunnistamatonta luovaa inspiraatiota. Rajoittamaton mielikuvitus voi tuoda eläviä värejä muuten tylsään ja mitäänsanomattomaan järkevästi järjestäytyneeseen maailmaan. Määrätietoinen mielenterveys voi muuttua omahyväiseksi itseriittoisuudeksi. Vaatimus, että täytyy olla aina realistinen ja järkevä, tekee elämän tylsäksi, tyhjentää elämän groteskista hauskuudesta ja villeistä seikkailuista.
Arkipäiväisyyden yli pääseminen vaatii joskus vapaaehtoista pysäyttämistä sille, mitä kutsumme “mielenterveydeksi”, olla uskomatta kriittiseen päätöksentekoon. Muuttunut tietoisuuden tila tarvitaan rikastuttamaan kokemusta, mikä voi riippua siitä, että me tahdonalaisesti menemme hulluksi aika ajoin.”
Kopp aloittaa ensimmäisen osan “Mirror, mask and shadow” ( Peili, naamio ja varjo) George Seferiksen kirjan “Argonaut” runolla.
And the soul,
If she is to know herself,
Must look
Into the soul:
The stranger and the enemy, we saw him in the mirror.
Ja sielu,
Jos aikoo tuntea itsensä,
Täytyy katsoa
Sieluunsa:
Muukalaiseen ja viholliseen, jonka näemme peilissä.
Ensimmäisen osan ensimmäisessä luvussa Where Did You Get That Self? ( “ Mistä sait tuon minäsi?”) Kopp kertoo tarinan nuoresta miehestä, joka menee rajan yli ja rajan toisella puolella poliisiviranomaiset pyytävät nuorta miestä todistamaan kuka hän on. Nuori mies ryhtyy kaivamaan passia taskustaan, jossa sitä ei olekaan. Nuori mies sanoo, että jos poliisiviranomaiset voisivat tulla hänen kanssaan rajan yli, niin hän näyttäisi kuka hän on. Poliisit eivät usko hänen tarinaansa. Sanovat, että hän teeskentelee olevansa joku muu kuin on.
Nuori mies etsii uudestaan taskujaan, eikä löydä kuin kuvan itsestään. Nuori mies sanoo, että kuva esittää häntä. Poliisit antavat armon käydä oikeudesta ja uskovat nuorta miestä.
Koppin mukaan tämä tarina on esimerkki siitä, että usein meidän ei edes tarvitse ajatella kysymystä, kuka me olemme. Kopp kysyy, että kuinka haavoittuvia olemme, kun meiltä kysytään pettävän yksinkertainen kysymys, kuka minä olen.
Suurimman osan ajastamme käyttäydymme, niin kuin meillä ei olisi mitään peiteltävää. Sosiaalisen minämme ylläpitämä naamio on yritys elää yhteisten käyttäytymisnormien mukaan, olla sellainen henkilö mitä yhteisömme meiltä odottaa. Nämä sosiaaliset valepuvut voivat olla hyödyllisiä, mutta ne kuluttavat Koppin mukaan luovaa energiaa. Mitä enemmän kuluu energiaa sosiaalisen naamion ylläpitämiseen, sen vähemmän jää energiaa tutkia sisäisiä mielenmaisemiamme.
Kopp muistuttaa, ettemme juuri koskaan ole täysin avoimia, edes meidän läheisimmissä suhteissa. Me jätämme piiloon ja peittoon ominaisuuksiamme, joiden ajattelemme olevan toisista hyväksymättömiä. Joitain ajatuksia ja tunteita emme koskaan ilmaise avoimesti. Niitä tutkitaan vain yksityisyydessämme.
Koppin mukaan voimme huiputtaa jopa lähimpiä ihmisiämme, kun paljastamme vain niitä puolia itsestämme, joiden voimme olettaa vaikuttavan siihen, että he välittävät meistä. Mutta jos he todella tuntisivat kuka olet, näkisivät varjoihisi, niin vieläkö he välittäisivät sinusta? Se, että antaa toisen tietää kuka olet, on riskin ottamista, mutta niin on sen peittelykin. Jos kukaan ei tunne sinua, niin kuka sinua voi rakastaa? Se kenen kanssa on suurimmat salaisuudet, sen kanssa on läheisin suhde.
Itsensä pettäminen on Koppin mielestä pahempaa kuin muiden pettäminen. Ihmisillä on taipumus sulkea pois kysymykset “kuka minä olen” mielestään. Tottakai sinä tiedät kuka sinä olet. Mutta oikeasti tiedätkö? Jos sinun pitäisi seuraavan 15 minuutin aikana kertoa, kuka sinä olet, niin mitä kertoisit?
Mutta Kopp muistuttaa, että sinun itsesi määrittely alkoi jo ennen kuin sinä synnyit. Jo hedelmöityshetkellä sait suuren osan itseäsi määrittelevistä asioista, silmien väristä perustemperamenttiin. Näihin lisättiin ne fantasiat, joita vanhemmillasi ja heidän lähipiirillään oli sinusta. Lähipiirin pahimmat pelot ja suurimmat toiveet ympäröivät sinut syntymästä lähtien. Perhemyytit lisäsivät kerroksia fantasioihin tyyliin “ Hänellä on isoisän silmät!”. Sinun psykologinen syntymäsi oli erilaisten fantasioiden ja todellisuuksien ympäröimä. Alitajuisen valikoivaa suhtautumista sinuun harjoitettiin, sekä äidin että muiden sinua hoivaavien taholta.
- Ennen kuin tiedät, kuka sinä olet, sinun täytyy oppia kuka sinä olit noiden sinua ympäröivien ihmisten fantasioissa ja todellisuudessa, Kopp vaatii.
Sen jälkeen Kopp käy läpi 1980-luvun persoonallisuudenkehitysideoita. Hän kirjoittaa, että kun oikeasti opit tuon tarinan, jossa sinä synnyit muiden mielessä, niin sitten voit todella ryhtyä miettimään kuka sinä todella olet. Koppin mukaan olet siis oppinut kasvuvuosiesi kuluessa, milloin, kuinka ja kenelle on sopivaa paljastaa itsensä. Joitakin tunteidesi ilmaisuja olet oppinut peittelemään, joitakin tunteitasi simuloit, kun odotat toisten hyväksyntää ja välttelet heidän hyväksymättömyyttään. Olet oppinut tietämään, mitä sinun tulee tehdä saadaksesi kiitoksia joista olet ylpeä ja välttämään naurettavaksi tekemisen häpeää naamioimalla joitakin tunnereaktioitasi. Sinun on kyettävä olemaan henkilö, jollaista käytöstä muut sinulta odottavat. Sinun täytyy oppia naamion käytön oppi.
Koppin mukaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kasvusi kuluessa kehitit itsellesi mukautuvan väärän minän. Ajatus oli suosittu 1970- ja 1980-luvun psykiatrisessa kirjallisuudessa. “Väärä minä“ tarkoitti sitä, että muiden ihmisten odotukset määrittelivät sinut, kehittyi sosiaalinen minä ja sen käyttäytyminen sen mukaan, mitä kuvittelit muiden sinulta odottavan. Itseluottamuksesi ja – arvostuksesi riippuivat suuresti kokemuksestasi näiden odotusten saavuttamisesta tai niissä epäonnistumisessa. Reagoit sosiaaliseen, “väärään minääsi”, kuten olit nähnyt muiden reagoivan sinuun.
Välttämätöntä oli, Koppin mielestä, piilottaa identiteettisi tuon poseerauksen taakse, koska se suojelisi sinua rangaistuksilta ja nöyryytyksiltä, jotka joskus seuraavat ihmisten hyväksymättömyyttä. Olit varma, että sinulla on minä, muttet ollut ihan täysin varma, mikä se tarkasti ottaen oli. Mutta ennen kuin persoonallisempi ydin voi syntyä, niin oli jonkin aikaa välttämätöntä antaa muiden tietää millainen halusit oikein olla. Hapuileva vaihe, jossa kokeilee kuka oikeastaan on. Miten muut ihmiset reagoivat käyttäytymiseeni, millainen tunne minulle tulee käyttäytymisessäni.
Koppin mukaan oman identiteetin vakiinnuttamisessa ensiksi on erottautumista ensimmäisestä hoitajasta äidistä, tulee hänestä erilliseksi.Seuraavaksi tulee oppia kuka sinun täytyy olla muiden silmissä. Sen jälkeen jatkuu loppuelämän kestävä avoin vaihe, jossa kehität oman subjektiivisen tunteen minästäsi, mikä lopulta tekee persoonallisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla sinä.
Kaikki nämä kehitysvaiheet ovat osittaisia ja epätasaisia. Viimeinen elämänkestävä itsensämäärittelyvaihe on Koppin mukaan alkanut jo kolmivuotiaana. “Meistä minuksi”-vaiheessa, jolloin alat erottaa itsesi äidistäsi, kehität kompleksisen tunteen siitä, kuka sinä olet. Sinulle ominaisen tavan sopia suhteita ihmisten kanssa, muodostaa persoonallisuutesi ja arvosi. Tämä kaikki alkoi havainnosta, jossa ensi kertaa tunsit olevasi erilainen kuin muut, mikä on siis aivan tavallinen ja normaali kehitysvaihe. Sinun temperamenttistasi ja ihmistä ympärilläsi riippuen yksilöllisyytesi kehittyi. Sinusta tuli sinä, enemmän tai vähemmän tietoisesti.
Koppin mukaan (vuonna 1980), elämäsi kolmantena vuonna minäsi rajat tulivat selkeämmiksi, jolloin sinulla alkoi olla vakaampi tunne siitä, kuka sinä olet. Enää et ollut itsemäärittelyssäsi niin riippuvainen siitä, mitä sinun ja äitisi välillä tapahtuu ( vaikka kyllä osa ihmisistä jatkaa valitettavasti tätä selvittelyä koko elämänsä siitä, missä äiti tai isä alkoi ja missä itse alkaa). Koppin mukaan jos hoivasi oli riittävän luotettavaa, hellää ja kunnioittavaa, niin kykenet elämään sen kaksijakoisen tosiseikan kanssa, että äiti tai isä on välillä hyvä ja välillä paha. Tämän tosiseikan opittuasi, voit hallita tilapäisesti väistämättä syntyviä vihantunteita äitiäsi/isääsi sekä itseäsi kohtaan. Opit kestämään turhautumistasi ilman vanhempiesi ja itsesi arvostelua tai hylkäämistä. Tarvitsematta huolehtia koko ajan siitä, kuka sinä oikein olet, opit hyväksymään, että äidillä ja isällä on hyviä ja huonoja ominaisuuksia, niin kuin elämässä kaikilla muillakin ihmisillä. Alkaa tulla nautinnollista olla minä.
Tunnekriisit lähimmäisten ja muiden kanssa ovat vähemmän ylitsevyöryäviä kun tajuaa, että toinen on toinen, erillinen, epätäydellinen, mutta riittävän hyvä hyväksyttäväksi. Valitettavasti ennen kuin tämän vaiheen säilyttää pysyvämmin, tulee takapakkeja. Välillä epäilee itseään ja muita ympärillä. Varsinkin nuoressa rakkaudessa on vaikea erottaa, mistä toinen alkaa ja loppuu, ettei kaikki tunnu “meiltä”, oli kyse vaikka siitä kumpi vie roskapussin.
Tunneälykkyyden yksi keskeisimpiä piirteitä on kyetä lykkäämään tyydytystä, sietämään sitä, ettei heti saakaan kaikkea. Myös eroa muista ihmisistä voi oppia kestämään. Aina ei tarvitse olla muiden ympäröimä.
Kun tulee paremmaksi kuvaamaan sanallisesti – useimmiten tämä tarkoittaa sitä, että ihan oikeasti puhuu tai opettelee puhumaan jollekulle – toiveitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan, niin voi tehokkaammin kommunikoida tarpeitaan ja saada ne myös täytetyksi. Mielikuvituksessaan voi tehdä maailmaa paremmaksi, voi myös kiinnostua toisista ihmisistä. Kaikki tämä minäsi kehittäminen auttaa muodostamaan psykologisen tilan, jota tarvitset yksilöllisyytesi pala palalta ilmaantuville saavutuksille.
Jos joku kokee, ettei hänelle ole kasvunsa kuluessa riittävästi psykologista tilaa, voi ryhtyä vastustamaan muita. Nuorena aikuisia, myöhemmin muita ihmisiä. Voi olla tilapäisesti tai pidemmän aikaa itsepäisesti kielteinen, mielensäpahoittaja, jotta voi pitää ja säilyttää tunteensa omasta erillisyydestään. Mutta mitä enemmän oppii hallitsemaan kommunikointia, ymmärrystä, mielikuvitusta ja todellisuuden testausta, niin sitä helpompi on säilyä oikeasti omana itsenään elämän muuttuvissa tilanteissa, silloinkin kun muut odottavat sinun olevan joku heidän mieleisensä.
Oman yksilöllisyyden, individualisuutensa, vähittäinen vakiinnuttaminen tarkoittaa, että oppii erottamaan kokemuksen eri piirteitä toisistaan. Joitakin oman minämme piirteitä on helppo hyväksyä, toisia ei niinkään. On olemassa mukautuva sosiaalinen minä ja kesyttämätön yksityinen minä. Ympäröivä kulttuuri ja sen arvot opettavat sinulle myös mikä on oikein ja mikä on väärin. Viime aikoina esimerkiksi psykologi Jordan B. Peterson on puhunut paljon siitä, ettei enää ihmiset tiedä, mikä on oikein ja mikä on väärin postmodernin kulttuurin aikana. On oikeasti vaikeaa, jos ei tiedä, mikä on oikein ja mikä on väärin.
Kasvaessamme ja kehittyessämme meille paljastuu tietoisuutemme ylittäviä ja ehkä piilossa olleita persoonallisuudenpiirteitä, jotka voivat vaikuttaa siihen, kuinka paljon hyväksyt -tai olet hyväksymättä - itsesi sellaisena kuin olet. Temperamenttimme ja biologiset ominaisuudet määrittelevät suuresti sen, miten itsemme ja elämämme koemme, mutta me kaikki olemme kykeneviä laajaan skaalaan inhimillisiä toiveita, tunteita, ajatuksia ja toimintoja.
Koppin mukaan biologisista ominaisuuksistasi huolimatta, varhaisilla kasvuolosuhteilla on vaikutusta siihen, kuinka turvalliseksi, tyytyväiseksi ja onnelliseksi itsesi tunnet elämän eri tilanteissa. Erityisesti silloin, kun sinua uhkaa asioiden pieleenmeneminen, osattomuus ja epätoivo. Koppin mukaan alkuperäisessä kasvutilanteessa saatu tuki vaikuttaa siihen, miten elämässä eteentuleviin asioihin opitusti reagoidaan. Osan reaktioistasi vanhempasi hyväksyivät, osaa eivät. Voi olla, että nuo reaktiot, jotka ylittivät vanhempasi sietokyvyn, et oppinut niitä liian pelottavina ( esimerkiksi vihastuminen) itsekään myöhemmin hallitsemaan, vaan ne täytyi sulkea pois mielestäsi. Niistä saattoi muodostua ei-hyväksytty osa itseä ( ´not-I´), joka siirrettiin ei-hyväksyttynä tietoisuutesi ulkopuolelle. Et saa vieläkään mielestäsi käyttäytyä niin kuin haluat. Voit tukahduttaa oikeutetun vihasi, koska kukaan muu ei ole nähnyt ja hyväksynyt sitä – osaksi sinua. Näin sinulle muodostui lopulta minä, jossa oli tietoisia ja tietoisuuden ulkopuolella olevia osia. Koppin mukaan ei-hyväksyttävät impulssit ja niiden ilmaisu on sallittua mielikuvituksessa. Silti fantisoinnista huolimatta, jää minän osia kätköön, tietoisuuden ulkopuolelle.
Kopp kirjoittaa, että meidän kaikkien on opittava tulemaan toimeen oman ristiriitaisuutemme kanssa. Meillä on itsemme kanssa konflikteja ja ristiriitoja. Usein jokaista hyväksyttävää asennetta kohtaan on olemassa myös täysin vastakkainen asenne. Mitä jyrkempi, liioitellumpi ja erittelemättömämpi meidän asenteemme on, niin sitä ymmärtämättömissämme on sen vastakohta. Jos emme opi hyväksymään tietoisuutemme ulkopuolella olevia “varjopuoliamme”, niin joudumme voimakkaiden primitiivisten voimien vietäväksi. Se ettei yritä tuntea “minänsä varjopuolia”, on Koppin mukaan sekä vaarallista että kuluttavaa. Vaikka kuinka sivistyneesti yrittäisimme rajoittaa kokemustemme piilotettuja sisäisiä ristiriitoja, niin emme silti koskaan voi täysin eliminoida kiellettyjen impulssien tilapäisiä purkauksia. Välillä keittää yli. Niillä jotka varjoonsa ovat tutustuneet, vähemmän.
Samalla Kopp muistuttaa, että psyykemme sisäisistä voimista, joista emme ota vastuuta, tulee voimia, jotka kaventavat mahdollisuuksiamme elämässä ja tuhoavasti hallitsevat elämäämme. Psykologisesti meillä ihmisiä on tapana heijastaa omat ongelmamme ulkopuolellemme – kuten Jordan B. Peterson teoksessaan “12 elämänohjetta- Käsikirja kaaosta vastaan”(2018) kertoo, jo Aatami Raamatun ensikertomuksessa Genesiksessä syyttelee Eevaa ja Jumalaa omista valinnoistaan – jolloin niistä helposti tulee elämää suurempia kokemuksia. On vaikea myöntää ja hyväksyä minänsä halveksittava, kauhistuttava tai lumoavia puolia. Mutta muita syyttelemällä ja omien ongelmiensa projisointi itsensä ulkopuolelle on myös varmin tapa pitkittää ja hankaloittaa niillä elämäänsä.
Elämä on lopulta liian lyhyt muiden syyttelemiseen omista virhevalinnoistaan ja omien ongelmiensa itsensä ulkopuolelle työntämiseen.
Kopp kertoo kirjoittaneensa kirjansa “Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance” (1980) ( Peili, Naamio, ja Varjo: Itsensähyväksynnän riskit ja palkkiot), kun hän itse etsi syvempää tietoa tietoisuutensa ulkopuolelle jääneistä piilotetun minänsä osista. Elämänaikaisesta pelistään, jossa hän piilottaa ja löytää itsensä pimeitä puolia. Epätoivoista yritystä välttää kaikki se, mitä hän oikeasti on. Ja oppiessaan riskeeraamaan elämässään, tulla tietoisemmaksi ja enemmän itsensä hyväksyväksi. Aika ajoin, koska pysyvä itsensä hyväksymisen tila ei ole.
Psykoterapeuttina Kopp on huomannut, että monet ihmiset, jotka tulevat psykoterapiaan, ovat kadottaneet näkyvistään ilon ja merkityksellisyyden. Jos he aikovat saada elämänsä hallintaan ja uudistaa onnellisuutensa, heidän täytyy uskaltaa elää vaarallisesti. Heidän täytyy löytää, etteivät he ole sitä, mitä sanovat olevansa. Vielä vähemmän he ovat sitä, mitä heille on opetettu, sitä, mitä heidän pitäisi olla.
Itsensä hyväksymisellä on riskinsä ja palkkionsa, mistä Koppin kymmenes teos kertoo.
Jussin päivänä 24.6.2019 Lappeenrannassa