Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater., 1977. Osa X.
Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa X
Toisen osa kuudes ja viimeinen luku on nimetty ”Playing to an Empty House” (Näytellä tyhjälle näyttämölle). Kopp aloittaa Stephen Crane - sitaatilla:
Mies sanoi maailmankaikkeudelle:
- Sir, olen olemassa!
Silti, vastasi maailmankaikkeus,
- Tuo tosiasia ei ole synnyttänyt minussa mitään velvollisuudentunnetta.
Kopp aloittaa kirjoittamalla, että suurin osa meistä elää suurimman osan ajastaan ajatellen kuin olisimme näyttämöllä. Turhaan odotamme huomiota ja aplodeja. Varmaan minulle täytyy olla yleisö jossain. Jos kukaan ei katso eikä kuuntele, niin mikä järki tässä kaikessa on?
Kopp jatkaa murhaavasti: ” Kun seisomme omassa itse tekemässämme valokeilassa, emme näe miten pimeää yleisön joukossa on. Kun emme saa mitään palautetta yleisön tyhjiltä tuoleilta, ajattelemme, että meissä täytyy olla jotain vikaa. Jos yritämme kovemmin, paranamme showtamme tai odotamme pidempään yleisön saapumista, niin… ? Mitä jos ei ole ketään arvostelijaa yleisön joukossa? Jonakin päivänä meitä varmasti arvostetaan, jos me …
Kopp kertoo Samuelin Beckettin näytelmästä Waiting for Godot (suom. Huomenna hän tulee). Näytelmän hahmot Didi ja Gogo odottavat Godotia. Didi ja Gogo eivät ole oikein mistään tulossa eivätkä juuri minnekään menossakaan. He yksinkertaisesti odottavat, odottavat ja odottavat. Näytelmän rekvisiittana ei ole mitään – ei maantietä, ei puuta, ei mitään. Vain tyhjä maailma. Ja aina on ilta. Uppoutuneena odottamisen tylsyyteen- kukaan ei tule eikä mene minnekään, mitään ei tapahdu. Kuin kappale nykyajan ”tarpeettomien” ihmisten illasta. Ihmisistä, joille kukaan ei soita ja joita kukaan ei kaipaa.
Näytelmä alkaa Gogon avausrepliikillä:
- Ei ole mitään tekemistä.
Kopp kertoo näytelmästä, että Didi ja Gogo luulevat, että heillä on tapaaminen Herra Godotin kanssa. Ensimmäisen näytöksen lopussa kerrotaan, että tänään herra Godot ei ehtinyt, mutta varmasti huomenna hän tulee.
- Gogo: No, joko mennään?
- Didi: Kyllä, mennään. (he eivät mene minnekään, kunhan puhuvat)
Toisen näytöksen loppuun mennessä he eivät ole liikkuneet mihinkään – he odottavat yhä. Godotin sanansaattaja tulee ja kysyy, että minkä viestin he haluavat herra Godotille. Didi sopertaa, että kerro, että olen olemassa.
Kopp muistuttaa, kun Didi ja Gogo odottavat (Herra Godotia, lottovoittoa tai mitä muuta tahansa elämässä, joka ei tapahdu), niin he menettävät sen, mitä elämä voisi tarjota joka hetki. Sen sijaan Didi ja Gogo yrittävät kuluttaa aikaansa eri tavoilla aivan kuin nykyään netissä roikkuvat ihmiset - saadakseen ajan kulumaan, koska se kuluu joka tapauksessa. Millä tahansa, mikä vieraannuttaa ajattelemasta mitä on juuri sillä hetkellä tekemässä. Millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä Herra Godotin odotetulla tulemisella. Vaikka lopultakaan herra Godot ei tule, niin ei Didi eikä Gogo voi hyväksyä sitä ilmeistä tosiasiaa, ettei mitään tapahdu. He eivät voi antautua vapaudelle elää, kuten itse valitsisivat, jos lakkaisivat odottamasta. Niinpä he odottavat Herra Godotia.
Kopp kysyy, että kuka tämä kuuluisa herra Godot on, jota niin kovasti odotetaan. Jumala? Kohtalo? Elämän tarkoitus? Ensimmäinen Periaate? Korkeampi Tarkoitus?
- Ehkä Godot on vain toivoton nimi nimettömälle toivolle. Entä jos Godot on ei mitään?
Joku on kysy Beckettiltä, mitä Godot merkitsee. Näytelmäkirjailija vastasi lakonisesti, että jos olisi tiennyt, olisi kirjoittanut sen näytelmäänsä.
Kopp kirjoittaa, kuinka näytelmä ilmestyttyään hämmensi Pariisissa, Lontoossa ja New Yorkissa. San Quentinin vankilassa ei. Vangit tiesivät heti, mitä näytelmä tarkoitti. Se voitiin näytellä vankilassa, koska ei siinä ei ole naisrooleja ollenkaan. Vangit sanoivat, että Godot on yhteiskunta. Se odotuttaa, muttei ikinä tule. Ja jos Godot lopulta tulisikin, niin se osoittautuisi pettymykseksi. Vangit tiesivät hyvin helposti, mitä tarkoittaa odottaminen päivä kerrallaan.
Koppin mukaan Beckettin näytelmä kuvaa maailmaa ilman perimmäistä merkitystä. Kopp mukaan meillä on valtava taipumus määritellä elämämme odottamalla jotakin (jotakin, joka tekee elämän helpommaksi, helpottaa jollakin toistaiseksi tuntemattomalla tavalla elämäämme) jotakin, joka tulee ulkopuoleltamme ja joka on meidän oman valinnanvapautemme ulkopuolelta. Joillekin tällainen ajattelu muodostuu oleelliseksi elämäntavaksi ja elämän motiiviksi. Ja odottaminen ei ole, Koppin mukaan, neuroottiselle henkilölle mikään niin huono elämän määrittely.
Kopp kertoo, että hän on hoitanut monia psykoterapiapotilaita, jotka odottavat ja odottavat, että joku TODELLA välittäisi heistä. Tällaiset ihmiset eivät keskity siihen, mikä heille olisi elämässä hyväksi tai mikä tekisi heidät onnelliseksi. He eivät keskity siihen, kuinka ihmiset heitä TOSIASIALLISESTI kohtelevat, vaan siihen, että jos olisi joku, joka todella rakastaisi heitä.
Kopp kertoo naispotilaasta, jolla tällainen melodraama on täyttä todellisuutta. Nainen peittää jokapäiväisessä elämässä vihansa, toimii vastoin omaa parastaan ja kärsii, kun on tuon elämänkestävän saavuttamattoman odotuksessa ja etsinnässä. Nainen ei enää tavannut miestä, joka jätti hänet ja joka ei todellakaan välittänyt hänestä, mutta nainen ei oikeastaan odottanut miestä, vaan unelmaansa täydellisestä miehestä. Mutta nainen ei erottanut näitä toisistaan – tavallinen traaginen rakkaustarina. Niin tavallinen. Niin monessa kodissa. Tänäänkin.
Kopp kysyi naiselta, että mitä jos ei ikinä olisi mitään keinoa erottaa sitä, että välittikö joku hänestä todella. Nainen kuunteli hämmentyneenä. Kopp sanoi, että nainen välittää vähemmän siitä, miten häntä kohdellaan kuin unelmastaan, että joku rakastaa häntä. Oivaltamisen sijaan, nainen elättelee epätoivoista toivetta, että hän merkitsee jollekulle jotakin.
Nainen oli vielä enemmän hämillään ja luuli, että Kopp pilaili hänen kustannuksellaan (samaan tapaan kuin koulussa kiusataan sitä joka ei tajua, vaan on tosissaan). Kopp sanoi, ettei hän pilaile ollenkaan, vaan yrittää ymmärtää naisen kertomaa kokemusta. Nainen kysyi, että manipuloiko Kopp häntä, yrittikö jotain psykoterapiajuttua tai psykoterapian teatteritemppua häneen. Kopp vastasi, ettei mitään niistä. Kopp yritti vain ymmärtää naisen kokemusta. Kopp kertoi, että hänelle on tärkeämpää se, että kohteleeko joku häntä hyvin kuin se, että välitetäänkö hänestä. Jo lapsesta lähtien Kopp on tietänyt, ettei hän voi olla koskaan varma siitä välittääkö joku hänestä vai ei, mutta hän on varma siitä, kohdellaanko häntä hyvin vai huonosti. Vain se, miltä hänestä tuntuu, oli merkittävää. Ei se mitä hän toivoisi.
Nainen sanoi, että koko ajatus sekoittaa hänen ajatuksensa. Nainen mietti ahdistuneena, ettei tiennyt, että oliko hänet jättänyt miesystävä manipuloinut häntä koko ajan, eikä ollut välittänyt hänestä ollenkaan. Halunnut vain seksiä häneltä. Nainen kertoi, että niin kauan kuin hän muistaa, hän oli elänyt ajatuksella, että joku todella rakastaa häntä.
- Koko idea rakkaudesta ja tulla rakastetuksi on minun elämäni jalokivi, nainen vastasi.
Kopp kysyi, voiko sen jalokiven syödä? Ja kysyi, jos nainen joutuisi autiolle saarelle onnettomuuden myötä jalokivineen, kauanko hän voisi odottaa, että hänen jalokivet vaihdetaan tonnikalavoileipään. Nainen koki sen pyhäinhäväistyksenä. Kopp kysyi, että onko hän liian sentimentaalinen, mihin nainen reagoi nauramalla. Nainen oli hyvin hämillään kysymyksistä, joita Kopp esitti hänen ”rakkauttaan” kohtaan.
Sitten Kopp lataa kovaa: ” Psychoanalysis is the disease for which it pretends to be the cure.” Psykoanalyysi on sairaus, johon se luulee olevansa parannuskeino. Koppin mukaan samaan tapaan kuin Aristoteles tarjoaa ylihyveellisen ja vakavamielisen sankarin traagista kärsimystä katarttisena ja arvokkaana kokemuksena. Kärsimyksessä ei ole mitään arvokasta. Pateettisen koomiset hahmot tarjoavat enemmän helpotusta kuin vakavamieliset ja ylihyveelliset sankarit.
- Komedia, ei tragedia, on ratkaiseva emotionaaliselle vapautumiselle, komedia on vapauden metateatteria, veistelee Kopp.
Kopp spekuloi, että neuroottinen rakastetuksi tulemisen tarve syntyy elämämme ensimmäisistä vuosista. Aluksi me kohtaamme todennäköisemmin hyvää vanhemmuutta, mutta jossain vaiheessa elämässä – pakostakin – tämä hyvä vanhemmuus päättyy. Sitten syntyy seuraava lapsi, tai vanhemman kiinnostus vain laimenee. Syystä tai toisesta. Lapsi ei ymmärrä, miksi näin tapahtuu ja alkaa hakea hylkäämisen syytä itsestään. Ja sen seurauksena, ihminen voi koko elämänsä syytellä itseään ja etsiä mitä vikaa hänessä on. Ja yrittää olla ihminen, jota joku voisi taas todella rakastaa. Jos vain yrittää enemmän olla rakastamisen arvoinen…
Se etteivät vanhemmat voi täydellisesti rakastaa lastaan, on vain kohdattava tosiasia – ennemmin tai myöhemmin. Aluksi rakastetuksi on kuin armon tila, jonka jokainen väistämättä menettää. Ja ihminen alkaa kysellä itseltään: Rakastettiinko minua todella? Huiputettiinko minua? Huiputinko itse itseäni? Ja kulutetaan loppuelämä etsien rakastetuksi tulemisen kokemusta. Että joku välittäisi minusta. Muokataan itseämme epätoivoisesti loputtomasti, jotta olisimme rakastettavia. Sopivan näköisiä. Sopivan painoisia. Sopivan mitä tahansa.
Se että on kerran tullut petetyksi rakastetuksi tulemisen kokemuksessaan johtaa sinällään absurdiin kokemukseen. Se että joku kohtelee hyvin, tulee sitä kautta vaikeaksi sietää, koska taas voi olla hylkääminen odotettavissa. Milloin tahansa. Onko tämä siis sitä oikeaa rakkautta, moni kysyy itseltään. Loputtomasti. Sen sijaan, että nauttisi, että tämä rakkaus on tässä ja nyt. Muuta ei ole, eikä voi olla. Ja ihminen alkaa myös sekoittaa sen, että se, joka kohtelee häntä huonosti – voi rakastaa häntä, eikö niin? Sitä alkuperäisen rakkauden katkeran-suloisuutta tavoitellaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka toinen löisi silmät mustaksi toistuvasti?
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutti ei ole Godot. Psykoterapia ei tarjoa pelastusta, eikä armon välähdystä siitä, olen jälleen löytänyt jonkun, joka todella rakastaa.
Kopp kertoo, että lopulta hänen naispotilaansa ymmärsi, jos ei ole ketään joka todella rakastaisi – niin millään ei ole lopulta mitään väliä. Kopp kertoo hartaasta katolisesta ystävästään, joka on käynyt joka päivä parikymmentä vuotta messussa. Jos hänelle ei olisi Jumalaa olemassa, niin hänen ystävänsä luultavasti tappaisi itsensä. Hän ei voisi elää ilman käsitystä Jumalasta.
Koppin naispotilas sanoi, että jos hän oivaltaisi, ettei millään ole mitään merkitystä, niin sittenhän hän voisi tehdä mitä haluaisi. Kopp kertoo, että useimmat ihmiset ovat liian peloissaan ymmärtämään tämän vapauden valita elämässään, jos elämällä ei olisi käsikirjoitettua merkitystä.
Kopp kertoo, että hänen naispotilaansa etsii turhaan varmuutta siitä, että joku rakastaisi häntä. Hänen traaginen rakkauden etsintänsä oli tuonut hänelle vain tuttua kurjuutta. Usean eri miehen kanssa. Se kaikki sattuu todella, mutta hän tuntee itsensä niin erityiseksi ja niin tärkeäksi, koska hän odottaa, että joku rakastaisi häntä. Se kaikki tarkoittaa, että hän kärsii kokemuksen läpi. Koska olet sen arvoinen. Mutta mikään ei ole varmaa. Ja kaikki on mahdollista. Millään ei ole merkitystä ja silti – nainen voisi tuoda omaan elämäänsä merkityksen. Hän voisi olla se, joka todella välittäisi, mitä hänelle tapahtuu. Jos hän uskaltaisi oivaltaa ja elää oivalluksensa.
Kopp siteeraa vaimoaan, jonka mielestä aikuisuus tarkoittaa sitä, että vain itse päättää, mitä tekee. Kenenkään muun arviolla ei ole väliä.
Kopp tiivistää, että kun kaikki on hyödytöntä, niin voit lopultakin lakata taistelemasta elämän vuorovesiä vastaan, voit lopettaa yrittämästä niin kovaa ja vihdoinkin nauttia itsestäsi. Psykoterapiapotilas tietää jo tämän kaiken, mutta toivoo, ettei ymmärtäisi sitä. Ei ole olemassa mitään Herra Godotia. Ei ole mitään odottamista. Ei tässä elämässä.
- Pelastumisen toivo armon kautta on tyhjä toive, kirjoittaa Kopp.
Kuten Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä ympärillä olevilla rosvoilla, pelastumisen todennäköisyys on 50-50.
- Se on hyvä ja järkevä todennäköisyys, sanoo Didi Huomenna hän tulee-näytelmässä.
Kopp muistuttaa, ettei hänen oma hyväksynnän etsintänsä eronnut paljon hänen potilaiden hyväksynnän etsinnästä. Hän ei halunnut olla rakastettu, vaan ihailtu älynsä vuoksi. Hän osallistui hahmoryhmäterapiaistuntoon, jota hänen hyvä ystävänsä veti. Kopp tunsi olonsa epävarmaksi ja alkoi toimia ”apuohjaajana”. Hänen ystävänsä Erv sanoi, että lopeta ja nauti. Erv pyysi ryhmäläisiä taputtamaan Koppille – ilman mitään erityistä syytä. Ja näin he tekivät minuuttien ajan. Huoneen rajat alkoivat häipyä Koppin mielessä, hän alkoi nauttia taputuksista kuin lahjasta, jonka toiset antoivat. Aluksi Koppia tilanne huvitti. Mitä absurdimmaksi hän tilanteen tunsi, sen enemmän hän nauroi. Mutta sitten tuli outo, outo ja miellyttävä tunne hyväksytyksi tulemisesta. Kopp tunsi, että Ervin yllyttämä hyväksyntä oli aitoa ja henkilökohtaista.
Koppista tuntui tyhmältä, että tällainen ei minkään vuoksi- taputtaminen tuntui hänestä tyydyttävältä. Hän tajusi oman sisäisen kaipauksensa hyväksynnälle. Vaikka tällaisella pelleilytaputuksella. Yhtäkkiä hänen mahansa tuntui kuumalta ja täydeltä. Tunne nousi kohti rintaa, epäselvempänä ja häiritsevänä. Ja äkkiä hän voihkaisi. Hän ymmärsi, että hän oli elänyt tuntematta, että mikään mitä hän tekee, ei riitä hänelle eikä kenellekään muullekaan. Hänelle syntyi hullu tunne, ettei kukaan ole hänelle hymyillyt elämässä. Ei ennen tätä.
Kopp kävi itkemään – kuin kadotetun paratiisin löytäessään. Taputtaminen jatkui. Samanaikaisesti hän nyyhkytti, nyyhkytti ja nyyhkytti. Hän pyysi erästä ryhmän ystäväänsä lopettamaan taputtamisen ja pyysi saada halata häntä. Ystävä suostui. Kopp alkoi itkeä, eikä muista jälkikäteen, kauanko se jatkui. Kuinka hän kaipasikaan, ettei enää tarvitsisi hakea ihailua muilta. Että olisi jo ihailtu.
Kopp oppi, että hänen täytyy jatkossa muistaa kiinnittää huomiota siihen, kuinka haluaa tulla kohdelluksi. Pyytää sitä mitä haluaa suoraan. Ja päätellä, siitä kuinka häntä kohdellaan, onko se hänelle hyväksi vai ei, eikä siitä, mitä kuvittelee sen itselleen merkitsevän.
Kopp oppi, että hänen on itse määriteltävä itsensä. Jos hän pyytää muita määrittelemään itsensä, niin hän joutuu tyhjän näyttämön ongelmaan tai siihen, että alkaa toisen kanssa näytellä.
Kopp palaa Godotiin, Huomenna hän tulee-näytelmään. Didi ja Gogo kumpiin ovat puoli-ihmisiä. Jos Godot olisi olemassa, niin herra Godot määrittelisi itsensä suhteessa Didin ja Gogon odotukseen, kuten nämä itsensä suhteessa odotukseen. Jos Godot on yhteiskunta, niin Didi ja Gogo ovat hallintoalamaisia. On oikeastaan koomisuuden huippu, että kaikki puhuvat asiakaslähtöisyydestä ja organisaatiokaavioiden korkeimmalla kohdalla on johtaja. Eikä asiakas tai potilas. Kaikki perinteiset organisaatiokaaviot tulisi kääntää ylösalaisin, jos olisi asiakaslähtöinen organisaatio.
Jokainen meistä on aina löytänyt Godotinsa. Kaikissa Beckettin luomissa hahmoissa löydämme itsemme. Varmuuden etsintämme, että olisimme jotakin jollekin, mikä rajoittaa meidän mahdollisuuksia tulla siksi, mitä olemme itsellemme.
Kopp käy pohtimaan, että Didi ja Gogo ovat kuin vastinpareja: unelmoija-realisti, runoilija-pragmaatikko ja jopa kuten mieli-keho. Vastinparien välissä olisi yksi sankari, jos ne molemmat olisivat yhdessä.
Kopp kertoo pojistaan, nuorimmaisella on suuri tarve puhua, kuinka paljon hän on älykkäämpi kuin isänsä tai kaksi muuta veljeään.
- Saatat olla meistä älykkäin, mutta minulle se, olenko älykäs ei ole tärkeää. Mielummin olen psykologisesti herkkä muiden suhteen kuin älykäs, vastaa vanhin veljistä nuorimmalle.
- Me kaikki arvostamme sitä, missä olemme parhaimmillamme, vastaa nuorin veljeksistä hetken hämmennyksen jälkeen.
Kopp muistuttaa, että olen paras versio minusta juuri tällä hetkellä – jos myönnän sen, rakastan sitä ja ravitsen sitä. Beckettin näytelmän ”Huomenna hän tulee” aihe ei ole herra Godot, vaan odottaminen. Meidän täytyy kyetä elämään elämämme ilman odottamista, ilman toisten arviota itsestämme. Jos havahtuu odottamisesta, voi määritellä itsensä ja elämänsä.
Godot ja vakuutus siitä, että joku voi todella rakastaa minua, todella arvostaa minua, ei tule koskaan olemaan muuta kuin rikottu lupaus. Ja jokainen sellainen toive on valhe, Kopp muistuttaa.
Kopp alleviivaa, että joskus potilas valittaa kuin Didi – ”Tästä on tulossa todella merkityksetöntä”. Ja sitten on vastattava kuin terapeutti, tai Gogo – ” Ei riittävästi”. Ja lopultakin, vain tuo pimeä ja tyhjä katsomo on ainoa toivomme. Tärkeimmät taistelut tapahtuvat sisällämme. Aina uudestaan meidän täytyy valita olemisen ja teeskentelyn väliltä. Eleen ja turhuuden väliltä. Esityksen ja improvisoidun elämän väliltä.
Jos psykoterapia toimii, potilas lakkaa teeskentelemästä kuvitellulle yleisölleen. Ja alkaa elämä, joka merkitsee itselle. Ei välttämättä kenellekään muulle maailmankaikkeudessa, mutta itselle. On aina riski hukata spontaanisuutensa ja palata toisten kirjoittamaan ”elämänsä käsikirjoitukseen”.
Meidän pitää lakata kysymästä toisilta, koska herra Godot tulee. Ja sanoa itsellemme, että mitä helvettiä me vielä täällä odottelemme.
6.5.2017 Lappeenrannassa
Toisen osa kuudes ja viimeinen luku on nimetty ”Playing to an Empty House” (Näytellä tyhjälle näyttämölle). Kopp aloittaa Stephen Crane - sitaatilla:
Mies sanoi maailmankaikkeudelle:
- Sir, olen olemassa!
Silti, vastasi maailmankaikkeus,
- Tuo tosiasia ei ole synnyttänyt minussa mitään velvollisuudentunnetta.
Kopp aloittaa kirjoittamalla, että suurin osa meistä elää suurimman osan ajastaan ajatellen kuin olisimme näyttämöllä. Turhaan odotamme huomiota ja aplodeja. Varmaan minulle täytyy olla yleisö jossain. Jos kukaan ei katso eikä kuuntele, niin mikä järki tässä kaikessa on?
Kopp jatkaa murhaavasti: ” Kun seisomme omassa itse tekemässämme valokeilassa, emme näe miten pimeää yleisön joukossa on. Kun emme saa mitään palautetta yleisön tyhjiltä tuoleilta, ajattelemme, että meissä täytyy olla jotain vikaa. Jos yritämme kovemmin, paranamme showtamme tai odotamme pidempään yleisön saapumista, niin… ? Mitä jos ei ole ketään arvostelijaa yleisön joukossa? Jonakin päivänä meitä varmasti arvostetaan, jos me …
Kopp kertoo Samuelin Beckettin näytelmästä Waiting for Godot (suom. Huomenna hän tulee). Näytelmän hahmot Didi ja Gogo odottavat Godotia. Didi ja Gogo eivät ole oikein mistään tulossa eivätkä juuri minnekään menossakaan. He yksinkertaisesti odottavat, odottavat ja odottavat. Näytelmän rekvisiittana ei ole mitään – ei maantietä, ei puuta, ei mitään. Vain tyhjä maailma. Ja aina on ilta. Uppoutuneena odottamisen tylsyyteen- kukaan ei tule eikä mene minnekään, mitään ei tapahdu. Kuin kappale nykyajan ”tarpeettomien” ihmisten illasta. Ihmisistä, joille kukaan ei soita ja joita kukaan ei kaipaa.
Näytelmä alkaa Gogon avausrepliikillä:
- Ei ole mitään tekemistä.
Kopp kertoo näytelmästä, että Didi ja Gogo luulevat, että heillä on tapaaminen Herra Godotin kanssa. Ensimmäisen näytöksen lopussa kerrotaan, että tänään herra Godot ei ehtinyt, mutta varmasti huomenna hän tulee.
- Gogo: No, joko mennään?
- Didi: Kyllä, mennään. (he eivät mene minnekään, kunhan puhuvat)
Toisen näytöksen loppuun mennessä he eivät ole liikkuneet mihinkään – he odottavat yhä. Godotin sanansaattaja tulee ja kysyy, että minkä viestin he haluavat herra Godotille. Didi sopertaa, että kerro, että olen olemassa.
Kopp muistuttaa, kun Didi ja Gogo odottavat (Herra Godotia, lottovoittoa tai mitä muuta tahansa elämässä, joka ei tapahdu), niin he menettävät sen, mitä elämä voisi tarjota joka hetki. Sen sijaan Didi ja Gogo yrittävät kuluttaa aikaansa eri tavoilla aivan kuin nykyään netissä roikkuvat ihmiset - saadakseen ajan kulumaan, koska se kuluu joka tapauksessa. Millä tahansa, mikä vieraannuttaa ajattelemasta mitä on juuri sillä hetkellä tekemässä. Millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä Herra Godotin odotetulla tulemisella. Vaikka lopultakaan herra Godot ei tule, niin ei Didi eikä Gogo voi hyväksyä sitä ilmeistä tosiasiaa, ettei mitään tapahdu. He eivät voi antautua vapaudelle elää, kuten itse valitsisivat, jos lakkaisivat odottamasta. Niinpä he odottavat Herra Godotia.
Kopp kysyy, että kuka tämä kuuluisa herra Godot on, jota niin kovasti odotetaan. Jumala? Kohtalo? Elämän tarkoitus? Ensimmäinen Periaate? Korkeampi Tarkoitus?
- Ehkä Godot on vain toivoton nimi nimettömälle toivolle. Entä jos Godot on ei mitään?
Joku on kysy Beckettiltä, mitä Godot merkitsee. Näytelmäkirjailija vastasi lakonisesti, että jos olisi tiennyt, olisi kirjoittanut sen näytelmäänsä.
Kopp kirjoittaa, kuinka näytelmä ilmestyttyään hämmensi Pariisissa, Lontoossa ja New Yorkissa. San Quentinin vankilassa ei. Vangit tiesivät heti, mitä näytelmä tarkoitti. Se voitiin näytellä vankilassa, koska ei siinä ei ole naisrooleja ollenkaan. Vangit sanoivat, että Godot on yhteiskunta. Se odotuttaa, muttei ikinä tule. Ja jos Godot lopulta tulisikin, niin se osoittautuisi pettymykseksi. Vangit tiesivät hyvin helposti, mitä tarkoittaa odottaminen päivä kerrallaan.
Koppin mukaan Beckettin näytelmä kuvaa maailmaa ilman perimmäistä merkitystä. Kopp mukaan meillä on valtava taipumus määritellä elämämme odottamalla jotakin (jotakin, joka tekee elämän helpommaksi, helpottaa jollakin toistaiseksi tuntemattomalla tavalla elämäämme) jotakin, joka tulee ulkopuoleltamme ja joka on meidän oman valinnanvapautemme ulkopuolelta. Joillekin tällainen ajattelu muodostuu oleelliseksi elämäntavaksi ja elämän motiiviksi. Ja odottaminen ei ole, Koppin mukaan, neuroottiselle henkilölle mikään niin huono elämän määrittely.
Kopp kertoo, että hän on hoitanut monia psykoterapiapotilaita, jotka odottavat ja odottavat, että joku TODELLA välittäisi heistä. Tällaiset ihmiset eivät keskity siihen, mikä heille olisi elämässä hyväksi tai mikä tekisi heidät onnelliseksi. He eivät keskity siihen, kuinka ihmiset heitä TOSIASIALLISESTI kohtelevat, vaan siihen, että jos olisi joku, joka todella rakastaisi heitä.
Kopp kertoo naispotilaasta, jolla tällainen melodraama on täyttä todellisuutta. Nainen peittää jokapäiväisessä elämässä vihansa, toimii vastoin omaa parastaan ja kärsii, kun on tuon elämänkestävän saavuttamattoman odotuksessa ja etsinnässä. Nainen ei enää tavannut miestä, joka jätti hänet ja joka ei todellakaan välittänyt hänestä, mutta nainen ei oikeastaan odottanut miestä, vaan unelmaansa täydellisestä miehestä. Mutta nainen ei erottanut näitä toisistaan – tavallinen traaginen rakkaustarina. Niin tavallinen. Niin monessa kodissa. Tänäänkin.
Kopp kysyi naiselta, että mitä jos ei ikinä olisi mitään keinoa erottaa sitä, että välittikö joku hänestä todella. Nainen kuunteli hämmentyneenä. Kopp sanoi, että nainen välittää vähemmän siitä, miten häntä kohdellaan kuin unelmastaan, että joku rakastaa häntä. Oivaltamisen sijaan, nainen elättelee epätoivoista toivetta, että hän merkitsee jollekulle jotakin.
Nainen oli vielä enemmän hämillään ja luuli, että Kopp pilaili hänen kustannuksellaan (samaan tapaan kuin koulussa kiusataan sitä joka ei tajua, vaan on tosissaan). Kopp sanoi, ettei hän pilaile ollenkaan, vaan yrittää ymmärtää naisen kertomaa kokemusta. Nainen kysyi, että manipuloiko Kopp häntä, yrittikö jotain psykoterapiajuttua tai psykoterapian teatteritemppua häneen. Kopp vastasi, ettei mitään niistä. Kopp yritti vain ymmärtää naisen kokemusta. Kopp kertoi, että hänelle on tärkeämpää se, että kohteleeko joku häntä hyvin kuin se, että välitetäänkö hänestä. Jo lapsesta lähtien Kopp on tietänyt, ettei hän voi olla koskaan varma siitä välittääkö joku hänestä vai ei, mutta hän on varma siitä, kohdellaanko häntä hyvin vai huonosti. Vain se, miltä hänestä tuntuu, oli merkittävää. Ei se mitä hän toivoisi.
Nainen sanoi, että koko ajatus sekoittaa hänen ajatuksensa. Nainen mietti ahdistuneena, ettei tiennyt, että oliko hänet jättänyt miesystävä manipuloinut häntä koko ajan, eikä ollut välittänyt hänestä ollenkaan. Halunnut vain seksiä häneltä. Nainen kertoi, että niin kauan kuin hän muistaa, hän oli elänyt ajatuksella, että joku todella rakastaa häntä.
- Koko idea rakkaudesta ja tulla rakastetuksi on minun elämäni jalokivi, nainen vastasi.
Kopp kysyi, voiko sen jalokiven syödä? Ja kysyi, jos nainen joutuisi autiolle saarelle onnettomuuden myötä jalokivineen, kauanko hän voisi odottaa, että hänen jalokivet vaihdetaan tonnikalavoileipään. Nainen koki sen pyhäinhäväistyksenä. Kopp kysyi, että onko hän liian sentimentaalinen, mihin nainen reagoi nauramalla. Nainen oli hyvin hämillään kysymyksistä, joita Kopp esitti hänen ”rakkauttaan” kohtaan.
Sitten Kopp lataa kovaa: ” Psychoanalysis is the disease for which it pretends to be the cure.” Psykoanalyysi on sairaus, johon se luulee olevansa parannuskeino. Koppin mukaan samaan tapaan kuin Aristoteles tarjoaa ylihyveellisen ja vakavamielisen sankarin traagista kärsimystä katarttisena ja arvokkaana kokemuksena. Kärsimyksessä ei ole mitään arvokasta. Pateettisen koomiset hahmot tarjoavat enemmän helpotusta kuin vakavamieliset ja ylihyveelliset sankarit.
- Komedia, ei tragedia, on ratkaiseva emotionaaliselle vapautumiselle, komedia on vapauden metateatteria, veistelee Kopp.
Kopp spekuloi, että neuroottinen rakastetuksi tulemisen tarve syntyy elämämme ensimmäisistä vuosista. Aluksi me kohtaamme todennäköisemmin hyvää vanhemmuutta, mutta jossain vaiheessa elämässä – pakostakin – tämä hyvä vanhemmuus päättyy. Sitten syntyy seuraava lapsi, tai vanhemman kiinnostus vain laimenee. Syystä tai toisesta. Lapsi ei ymmärrä, miksi näin tapahtuu ja alkaa hakea hylkäämisen syytä itsestään. Ja sen seurauksena, ihminen voi koko elämänsä syytellä itseään ja etsiä mitä vikaa hänessä on. Ja yrittää olla ihminen, jota joku voisi taas todella rakastaa. Jos vain yrittää enemmän olla rakastamisen arvoinen…
Se etteivät vanhemmat voi täydellisesti rakastaa lastaan, on vain kohdattava tosiasia – ennemmin tai myöhemmin. Aluksi rakastetuksi on kuin armon tila, jonka jokainen väistämättä menettää. Ja ihminen alkaa kysellä itseltään: Rakastettiinko minua todella? Huiputettiinko minua? Huiputinko itse itseäni? Ja kulutetaan loppuelämä etsien rakastetuksi tulemisen kokemusta. Että joku välittäisi minusta. Muokataan itseämme epätoivoisesti loputtomasti, jotta olisimme rakastettavia. Sopivan näköisiä. Sopivan painoisia. Sopivan mitä tahansa.
Se että on kerran tullut petetyksi rakastetuksi tulemisen kokemuksessaan johtaa sinällään absurdiin kokemukseen. Se että joku kohtelee hyvin, tulee sitä kautta vaikeaksi sietää, koska taas voi olla hylkääminen odotettavissa. Milloin tahansa. Onko tämä siis sitä oikeaa rakkautta, moni kysyy itseltään. Loputtomasti. Sen sijaan, että nauttisi, että tämä rakkaus on tässä ja nyt. Muuta ei ole, eikä voi olla. Ja ihminen alkaa myös sekoittaa sen, että se, joka kohtelee häntä huonosti – voi rakastaa häntä, eikö niin? Sitä alkuperäisen rakkauden katkeran-suloisuutta tavoitellaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka toinen löisi silmät mustaksi toistuvasti?
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutti ei ole Godot. Psykoterapia ei tarjoa pelastusta, eikä armon välähdystä siitä, olen jälleen löytänyt jonkun, joka todella rakastaa.
Kopp kertoo, että lopulta hänen naispotilaansa ymmärsi, jos ei ole ketään joka todella rakastaisi – niin millään ei ole lopulta mitään väliä. Kopp kertoo hartaasta katolisesta ystävästään, joka on käynyt joka päivä parikymmentä vuotta messussa. Jos hänelle ei olisi Jumalaa olemassa, niin hänen ystävänsä luultavasti tappaisi itsensä. Hän ei voisi elää ilman käsitystä Jumalasta.
Koppin naispotilas sanoi, että jos hän oivaltaisi, ettei millään ole mitään merkitystä, niin sittenhän hän voisi tehdä mitä haluaisi. Kopp kertoo, että useimmat ihmiset ovat liian peloissaan ymmärtämään tämän vapauden valita elämässään, jos elämällä ei olisi käsikirjoitettua merkitystä.
Kopp kertoo, että hänen naispotilaansa etsii turhaan varmuutta siitä, että joku rakastaisi häntä. Hänen traaginen rakkauden etsintänsä oli tuonut hänelle vain tuttua kurjuutta. Usean eri miehen kanssa. Se kaikki sattuu todella, mutta hän tuntee itsensä niin erityiseksi ja niin tärkeäksi, koska hän odottaa, että joku rakastaisi häntä. Se kaikki tarkoittaa, että hän kärsii kokemuksen läpi. Koska olet sen arvoinen. Mutta mikään ei ole varmaa. Ja kaikki on mahdollista. Millään ei ole merkitystä ja silti – nainen voisi tuoda omaan elämäänsä merkityksen. Hän voisi olla se, joka todella välittäisi, mitä hänelle tapahtuu. Jos hän uskaltaisi oivaltaa ja elää oivalluksensa.
Kopp siteeraa vaimoaan, jonka mielestä aikuisuus tarkoittaa sitä, että vain itse päättää, mitä tekee. Kenenkään muun arviolla ei ole väliä.
Kopp tiivistää, että kun kaikki on hyödytöntä, niin voit lopultakin lakata taistelemasta elämän vuorovesiä vastaan, voit lopettaa yrittämästä niin kovaa ja vihdoinkin nauttia itsestäsi. Psykoterapiapotilas tietää jo tämän kaiken, mutta toivoo, ettei ymmärtäisi sitä. Ei ole olemassa mitään Herra Godotia. Ei ole mitään odottamista. Ei tässä elämässä.
- Pelastumisen toivo armon kautta on tyhjä toive, kirjoittaa Kopp.
Kuten Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä ympärillä olevilla rosvoilla, pelastumisen todennäköisyys on 50-50.
- Se on hyvä ja järkevä todennäköisyys, sanoo Didi Huomenna hän tulee-näytelmässä.
Kopp muistuttaa, ettei hänen oma hyväksynnän etsintänsä eronnut paljon hänen potilaiden hyväksynnän etsinnästä. Hän ei halunnut olla rakastettu, vaan ihailtu älynsä vuoksi. Hän osallistui hahmoryhmäterapiaistuntoon, jota hänen hyvä ystävänsä veti. Kopp tunsi olonsa epävarmaksi ja alkoi toimia ”apuohjaajana”. Hänen ystävänsä Erv sanoi, että lopeta ja nauti. Erv pyysi ryhmäläisiä taputtamaan Koppille – ilman mitään erityistä syytä. Ja näin he tekivät minuuttien ajan. Huoneen rajat alkoivat häipyä Koppin mielessä, hän alkoi nauttia taputuksista kuin lahjasta, jonka toiset antoivat. Aluksi Koppia tilanne huvitti. Mitä absurdimmaksi hän tilanteen tunsi, sen enemmän hän nauroi. Mutta sitten tuli outo, outo ja miellyttävä tunne hyväksytyksi tulemisesta. Kopp tunsi, että Ervin yllyttämä hyväksyntä oli aitoa ja henkilökohtaista.
Koppista tuntui tyhmältä, että tällainen ei minkään vuoksi- taputtaminen tuntui hänestä tyydyttävältä. Hän tajusi oman sisäisen kaipauksensa hyväksynnälle. Vaikka tällaisella pelleilytaputuksella. Yhtäkkiä hänen mahansa tuntui kuumalta ja täydeltä. Tunne nousi kohti rintaa, epäselvempänä ja häiritsevänä. Ja äkkiä hän voihkaisi. Hän ymmärsi, että hän oli elänyt tuntematta, että mikään mitä hän tekee, ei riitä hänelle eikä kenellekään muullekaan. Hänelle syntyi hullu tunne, ettei kukaan ole hänelle hymyillyt elämässä. Ei ennen tätä.
Kopp kävi itkemään – kuin kadotetun paratiisin löytäessään. Taputtaminen jatkui. Samanaikaisesti hän nyyhkytti, nyyhkytti ja nyyhkytti. Hän pyysi erästä ryhmän ystäväänsä lopettamaan taputtamisen ja pyysi saada halata häntä. Ystävä suostui. Kopp alkoi itkeä, eikä muista jälkikäteen, kauanko se jatkui. Kuinka hän kaipasikaan, ettei enää tarvitsisi hakea ihailua muilta. Että olisi jo ihailtu.
Kopp oppi, että hänen täytyy jatkossa muistaa kiinnittää huomiota siihen, kuinka haluaa tulla kohdelluksi. Pyytää sitä mitä haluaa suoraan. Ja päätellä, siitä kuinka häntä kohdellaan, onko se hänelle hyväksi vai ei, eikä siitä, mitä kuvittelee sen itselleen merkitsevän.
Kopp oppi, että hänen on itse määriteltävä itsensä. Jos hän pyytää muita määrittelemään itsensä, niin hän joutuu tyhjän näyttämön ongelmaan tai siihen, että alkaa toisen kanssa näytellä.
Kopp palaa Godotiin, Huomenna hän tulee-näytelmään. Didi ja Gogo kumpiin ovat puoli-ihmisiä. Jos Godot olisi olemassa, niin herra Godot määrittelisi itsensä suhteessa Didin ja Gogon odotukseen, kuten nämä itsensä suhteessa odotukseen. Jos Godot on yhteiskunta, niin Didi ja Gogo ovat hallintoalamaisia. On oikeastaan koomisuuden huippu, että kaikki puhuvat asiakaslähtöisyydestä ja organisaatiokaavioiden korkeimmalla kohdalla on johtaja. Eikä asiakas tai potilas. Kaikki perinteiset organisaatiokaaviot tulisi kääntää ylösalaisin, jos olisi asiakaslähtöinen organisaatio.
Jokainen meistä on aina löytänyt Godotinsa. Kaikissa Beckettin luomissa hahmoissa löydämme itsemme. Varmuuden etsintämme, että olisimme jotakin jollekin, mikä rajoittaa meidän mahdollisuuksia tulla siksi, mitä olemme itsellemme.
Kopp käy pohtimaan, että Didi ja Gogo ovat kuin vastinpareja: unelmoija-realisti, runoilija-pragmaatikko ja jopa kuten mieli-keho. Vastinparien välissä olisi yksi sankari, jos ne molemmat olisivat yhdessä.
Kopp kertoo pojistaan, nuorimmaisella on suuri tarve puhua, kuinka paljon hän on älykkäämpi kuin isänsä tai kaksi muuta veljeään.
- Saatat olla meistä älykkäin, mutta minulle se, olenko älykäs ei ole tärkeää. Mielummin olen psykologisesti herkkä muiden suhteen kuin älykäs, vastaa vanhin veljistä nuorimmalle.
- Me kaikki arvostamme sitä, missä olemme parhaimmillamme, vastaa nuorin veljeksistä hetken hämmennyksen jälkeen.
Kopp muistuttaa, että olen paras versio minusta juuri tällä hetkellä – jos myönnän sen, rakastan sitä ja ravitsen sitä. Beckettin näytelmän ”Huomenna hän tulee” aihe ei ole herra Godot, vaan odottaminen. Meidän täytyy kyetä elämään elämämme ilman odottamista, ilman toisten arviota itsestämme. Jos havahtuu odottamisesta, voi määritellä itsensä ja elämänsä.
Godot ja vakuutus siitä, että joku voi todella rakastaa minua, todella arvostaa minua, ei tule koskaan olemaan muuta kuin rikottu lupaus. Ja jokainen sellainen toive on valhe, Kopp muistuttaa.
Kopp alleviivaa, että joskus potilas valittaa kuin Didi – ”Tästä on tulossa todella merkityksetöntä”. Ja sitten on vastattava kuin terapeutti, tai Gogo – ” Ei riittävästi”. Ja lopultakin, vain tuo pimeä ja tyhjä katsomo on ainoa toivomme. Tärkeimmät taistelut tapahtuvat sisällämme. Aina uudestaan meidän täytyy valita olemisen ja teeskentelyn väliltä. Eleen ja turhuuden väliltä. Esityksen ja improvisoidun elämän väliltä.
Jos psykoterapia toimii, potilas lakkaa teeskentelemästä kuvitellulle yleisölleen. Ja alkaa elämä, joka merkitsee itselle. Ei välttämättä kenellekään muulle maailmankaikkeudessa, mutta itselle. On aina riski hukata spontaanisuutensa ja palata toisten kirjoittamaan ”elämänsä käsikirjoitukseen”.
Meidän pitää lakata kysymästä toisilta, koska herra Godot tulee. Ja sanoa itsellemme, että mitä helvettiä me vielä täällä odottelemme.
6.5.2017 Lappeenrannassa