Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina), 1977 Osa III
Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa III
Ensimmäisen osan kolmannessa luvussa Kopp kirjoittaa Irrevent Metatheather´sta (Ihmisiä kunnioittamaton metateatteri). Hän aloittaa luvun, että sillä traagisella hahmolla, johon neurootikko identifioituu, on pitkä ja ylpeä teatterihistoria. Klassisten kreikkalaisten draamojen päähahmot (protagonistit), nuo tragedian uhrit ovat enemmän kuin vain epäonnekkaista sankareita tarinoissa, joissa ei ole onnellista loppua. Antigone, Oidipus ja Orestes. Kaikki kärsivät luonteen traagisesta virheestä, jostakin klassisesti ”ihailtavasta” ihmisen piirteestä. Lopulta jokainen heistä tuhoutui oman leppymättömän periaatteensa seurauksena – sellainen kohtalo on aina välttämättä ironinen. Heidän valintojaan seurannut kurjuus oli emotionaalisesti sietämätöntä. Lopullinen seuraus oli aina itsepäinen oman elämän mahdollisuuksien hukkaaminen.
Kopp kirjoittaa Lionel Abelia mukaillen, että Hamlet oli ensimmäinen länsimaisen dramaturgian hahmo, joka muutti klassisen kreikkalaisen tragedian kaavaa. Shakespearen Hamlet oli ensimmäinen merkittävä sankari tavassa, jota Lionel Abel kutsuu Metateatteriksi. Metateatteri ei enää ollut jumalten temmellyskenttä, vaan itsensä tiedostavan sankarin, joka muokkasi omilla teoillaan kohtalonsa. Metanäytelmä on kuin psykoterapia, jossa sankari ei enää ole, jos niin halutaan, jumalten heiteltävinä, vaan oman halunsa vietävänä.
Uuden itsetietoisuuden lisäksi sekä metateatteri että psykoterapia tarjosivat skeptisen mielikuvituksen, joka kykeni pohtimaan kaikki aikaisemmin luovuttamattomat arvot vääriksi. Kaikki oli avointa kyseenalaistamiselle. Se mikä yksilön itsetietoisuudessa voitettiin, se hävittiin objektiivisessa maailmassa. Mielikuvituksesta tuli sekoittamaton osa todellisuutta.
Koppin mielestä sekä psykoterapia että metateatteri ulottuvat tragedian tuolle puolen. Ne molemmat kohottavat mielikuvituksen olevien olosuhteiden yläpuolelle ja välttämättömät tulevaisuuden tapahtumat kohtalon yläpuolelle. Sekä psykoterapia että metateatteri alleviivaavat, että on olemassa toivoa ilman täydellisyyttä, turvallisuutta ilman varmuutta ja vastuuta ilman syytöksiä.
Tragedian kuolema muutti länsimaista mielikuvitusta. Mutta sen kehittymiseen meni vuosisatoja.
Itämaisessa perinteessä ajatus elämästä kärsimyksenä, ihmisen välttämättömänä ja lopullisena tappiona ja häviönä ei koskaan ollut traaginen visio. Hengen nöyryys ei ollut itämaiselle ihmiselle muuta kuin illuusio. Kysymys ei ollut muusta kuin siitä, että ihminen hirttäytyy omaan haluunsa ja yrittää typerän tahdikkaasti muuttaa sellaista, joka ei ole muutettavissa.
Kaikki tarpeita ei tarvitse tyydyttää voidakseen olla onnellinen.
Traaginen omistautuminen halulleen ei aiheuta muuta kuin, että se riistää ihmiseltä mahdollisuuden osallistua elämän leikkisyyteen. Ihmisen haluttomuus antautua tahtovalle Minälleen vain kahlitsee hänet tarpeettomaan olemassaolon kärsimykseen. Minä vie ja sielu vikisee mukana. Mutta kun minä haluan…
Kopp muistuttaa, että ihmiselämän tragedian kuolema alkaa siitä, kun ihminen tunnistaa ristiriitansa ja epätäydellisyytensä. Ihminen voi tiedostaa elämän vaihtoehtonsa kohdatessaan avuttomuutensa. Näin monesti tapahtuu ihmisen vakavasti sairastuessa, kun sen voisi tapahtua ilman elämän dramatiikkaakin.
Kuten on tärkeää epäillä kaikkea, niin on tärkeää myös kyseenalaistaa leppymättömät arvonsa ja korkeimmat tarkoituksensa. Tragedian majesteetillinen surullisuus vaihtuu helposti jokapäiväisen elämän pateettiseen onnettomuuteen, jossa Jumala on hylännyt tavallisen ihmisen oman sirpaleisen tietoisuutensa armoille. Vain neuroosi voi pelastaa tarpeettoman traagisen kärsimyksen, johon nuo riittävän onnettomat heittäytyvät, kun eivät tunnusta elämän epätäydellisyyttä. Neuroosilla pidän kiinni siitä, mitä minä haluan…
Koppin mielestä tragedian ja metateatterin vertailu selventää eräitä tärkeitä ja ratkaisevia eroja niiden välillä. Ne valaisevat eroja neuroottisen sankarillisen elämäntyylin ja tavallisen ihmisen epävarman ja monimerkityksellisen sekä ylidramatisoimattoman elämän välillä. Tragedian pääkatsojana on Jumala, kun metateatterissa eletään kyseistä elämänhetkeä sen itsensä vuoksi. Tragediassa asiat tapahtuvat Lopullisen järjestyksen lavastusta vasten, metateatterissa tavallisen ihmisen täytyy koko ajan improvisoida avoimessa tilassa. Tragedia juhlistaa vahvaa tunnetta ulkoisen todellisuuden muuttumattomuudesta, metateatteri (kuten psykoterapia) käsittää maailman vain ihmisen tietoisuuden projektiona. Maailma on koko ajan liikkeessä, eri ihmiset kokevat sen eri tavoin. Jokainen kokemus voi olla aito. Mikään mielikuva maailmasta ei ole lopullinen. Mikään ei ole kyseenalaistamisen tuolla puolen.
Tragedia vaatii kiinniliimattua todellisuutta, jossa ihmisen olemassaolo on alistettu kohtalolle. Näin on tapahtuva. Metateatterissa kohtalon voi muuttaa henkilökohtaiseksi päämääräkseen, hyväksymällä mielikuvituksellisesti elämän, johon olemme heittäytyneet. Ei kenenkään elämä ole niin erilaista muiden elämästä. Minun elämä ei ole yhtään sankarillisempi kuin kenenkään muun.
Koppin mukaan traagisen vision pätevyys kuoli Jumalan kuoleman mukana. Jos Jumala ei ole kuollut, niin hän elää jossain ihmisen mielettömyydessä, jota ruokkii Jumalan ylimielisyys. Jumala on jättänyt ihmisen oman selviytymisensä varaan, ilman järjestystä ja tyhjentyneenä korkeammasta tarkoituksesta. Tragedia vaatii Jumalan rasittavaa olemassaoloa maailmassa. Koppin mukaan, kun Jumalan varjo ei enää lankea yllemme, niin emme enää voi olla todella traagisia hahmoja. Kun Jumala on kuollut, tragedia on päättynyt.
Kopp kuvaa, että tavallisessa elämässä ilman korkeampaa tarkoitusta, ilman oikeudenmukaisuutta tai armoa, ihmisen epätäydellisyys on ainoa standardi, joka on saatavilla. Ihmisen monimerkityksellisyys, virheille alttius ja absurdius. Posttraagisessa tavallisen olemisen maailmassa tavalliset ihmiset puhuvat proosaa. Ei ole enää kuninkaita, profeettoja eikä sankareita, jotka puhuvat runomitassa. Miehet ja naiset posttraagisen humanistisessa maailmassa kuluttavat aikaansa, pyörivät tyhminä ympäriinsä ja ryssivät elämäänsä.
Kopp kirjoittaa, että toinen esimerkki tästä huomattavan epätäydellisestä maailmasta on kasvaa missä tahansa perheessä. Koppin mukaan hänen oma kasvuperheensä on yhtä tavallinen kuin kenen tahansa. Hän yrittää vastustaa kiusausta tehdä siitä jotain teatraalisesti erikoista. Iun lapsuuteni ja minun kärsimykseni. Koppin mukaan voimme välttää kasvuperheeseemme liittyvän tarpeettoman tragedian kärsimyksen omaksumalla ( irreverent metateather) ihmisiä kunnioittamattoman metateatterin asenteen ja elämällä sankaritonta elämää. Ei kannata olla oman elämänsä sankari.
Kopp kirjoittaa, että aivan varmasti hän aiheuttaa lapsilleen huonoja kokemuksia. Hän yrittää olla niin hyvä vanhempi kuin voi, mutta tekee virheitä, heittää heidät väärään rooliin, aiheuttaa kaksoissidoksia ja muuta sellaista. Silti hän yrittää estää lapsiaan ajautumasta samaan traagiseen onnettomaan elämään, johon itse nuorena joutui. Ei ole lasten tehtävä huolehtia vanhemmistaan, vaan vanhempien tehtävä on huolehtia lapsistaan. Lapset ovat ja tulee olla etuoikeutettuja.
Koppin mukaan jokaisen vanhemman tulisi sanoa: ” Sinä olet minun lapseni ja rakastan sinua hyvin paljon. Haluan että opimme todella tuntemaan toisemme. Minä pidän sinusta huolen. Minä yritän ymmärtää, miltä sinusta tuntuu, mitä tarvitset tullaksesi onnelliseksi ja koetan opettaa sinua, miten löydät onnellisuuden omassa elämässäsi.”
Kopp muistuttaa, että nämä asiat ovat hyvin monimutkaisia. Se että yrittää olla edellä kuvatun mukainen vanhempi, on joskus ylivoimaisen tuntuista. Vanhempana olemisessa aina aika ajoin epäonnistuu. Yhden asian hän haluaa vanhemmuudesta nostaa esiin, joka on kunnioittamattomuus ( irreverence).
Jos hän vanhempana vaatii lapsiltaan itselleen kunnioitusta ja auktoriteettia, niin hänen täytyy vanhempana myös olla kokemuksellisesti luotettava ja ainakin enimmän aikaa toimia hyvässä uskossa ja tehdä hyviä päätöksiä. Tämä kunnioitus voi horjua, jos tekee paljon virheitä ja väärinkäyttää valtuuksiaan lapsiaan kohtaan. Varmaa on, että hän toimii vanhempana typerästi aika ajoin.
Siksi vaikka kunnioituksesta tai sen puutteesta on kysymys, niin lapsille on opetettava, että mikään, mitä hän vanhempana sanoo, ei ole pyhää. Mikään ei ole sellaista, etteikö sille voisi nauraa. Leikkisää asennetta on kehitettävä. Jos tämäntyyppistä ”kunnoittamattomuutta” ruokitaan, niin lapset oppivat selviytymään sekä kotona että sen ulkopuolella vapautensa säilyttäen. Kohtasivat he sitten elämänsä kuluessa, vaikka minkälaista mielivaltaa eri auktoriteettien taholta. Ainakin se toimii pohjana hyvänlaatuiselle huumorille ja pelleilylle. Mutta ennen kaikkea se opettaa, ettei ota itseään liian vakavasti. Ei ole helppoa olla lapsi, eikä alainen. Ei vanhempi, eikä esimies.
Silti vanhemmalla säilyy vastuu pienen lapsen hyvinvoinnista. Vastuut ja oikeudet, sekä vanhempien ja lasten kesken, muodostavat vaarallisen alueen. Siellä helposti loukkaannutaan ja vaihdetaan ilkeitä ja loukkaavia sanoja. Tätä kaikkea ei voi välttää, mutta ihmisenä olemisen koomiset piirteet muistaen siitä voi tulla hauskempaa.
Nauru on vapauden ääni. Koppille elämä on enemmän komediaa kuin tragediaa. Chaplin sanoi, että elämä on traagista, kun sitä kauempaa katsoo, mutta tragikoomista, kun sitä oikein läheltä katsoo. Mikään ei ole niin vakavaa, etteikö siitä voisi pilaa tehdä. Ei ole olemassa mitään Totuutta, jota ei voisi kyseenalaistaa, ei ole olemassa mitään sääntöä, jota ei voisi rikkoa, vaikka silti vanhemmilla säilyy vastuu perheestä.
Koppin mielestä sama posttraaginen rooli, joka on vanhemmalla, on myös psykoterapiassa. Sekä vanhemmuus että psykoterapia vaativat jatkuvaa leikkisää innovaatiota. Myös potilaiden täytyy oppia omaa psykoterapeuttiaan kohtaan ”leikkisää kunnioittamattomuutta”. Kun potilaan leikkisyys on uhattuna, niin se helposti johtaa ei-rakentaviin tiloihin. Jos potilas vain kunnioittaa psykoterapeuttia, se ei välttämättä johda potilaan kannalta hyvään lopputulokseen.
Kopp siteeraa Moskovan taideteatterin mottoa: Ei ole olemassa pieniä rooleja, on olemassa vain pieniä näyttelijöitä. Vanhemman, psykoterapeutin tai näytelmän rooli ei ole enempää eikä vähempää kuin mikään toinen rooli. On opittava improvisoimaan, tekemään virheitä, tuntemaan vapautta ja jännitystä, kun elää tätä elämäänsä parhaiten, miten vain taitaa. Ei ole mitään varmaa tapaa tehdä asiat oikein. Elämästä ei anneta arvosanaa.
Täytyy vain yrittää ottaa selvää, miten elämän asiat ovat. Tietää mitä itse tuntee. Sanoa mitä tarkoittaa ja tehdä mitä sanoo. Täytyy riskeerata, että tyrii taas. Tehdä silti parhaansa ja toivoa, että se toimii. Antaa itselleen anteeksi, jos ei toimikaan.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapian kuluessa monet potilaat kohtaavat mitä heidän pitää ja ei pidä tehdä. Asenteita, joita he ovat omaksuneet vanhemmilta, instituutioilta ja yhteiskunnalta. Kun aikuisena alkaa ottaa henkilökohtaisesti vastuuta tekemisistään ja miettiä, mikä on sallittua ja mikä ei ole, niin se on usein sekä kivulias ja koominen taistelu. Ei ole mitään syytä antaa ansaitsematonta kunnioitusta auktoriteetille, jolle se ei kuulu. Vastuussa oleva henkilö – oli hän vanhempi, presidentti tai kuka tahansa - ei ole mitään muuta kuin tavallinen henkilö, joka tilapäisesti palvelee tuossa toimessa.
Inhimillisestä riippuvuudesta ja transferenssireaktioista, joita vahvistavat arkkityyppiset roolit sekä ehkä tietyn johtajan persoonallinen karisma, meillä on taipumus tehdä auktoriteetista sankari. Yritämme tehdä hänestä suurempaa, isompaa, viisaampaa ja luotettavampaa, kuin kenestäkään miestä, jotka olemme hänestä riippuvaisia. Uhraamme palasen omasta arvostamme, jotta voisimme saada täydellisen vanhemman, joka lopultakin huolehtii meistä.
Meistä ei koskaan kuole toive, että joku pitäisi meistä huolta, kuten ei sekään toive, että meillä olisi täydellinen johtaja. Koppin mielestä paras suoja tällaisia kuvitelmia vastaan on tietty kunnioittamattomuus, vapaus ottaa ketään tai mitään liian vakavasti. Tämä asenne suojaa myös heitä. Tietty kunnioittamattomuuden asenne auttaa tulemasta meitä hullummaksi kuin absoluuttisesti on tarvetta. Se lisää lämpöä ja huumoria elämäämme keskellä tätä ihmistä kunnioittamatonta metateatteria, jossa osa vielä odottaa, että joku pitäisi heistä huolta. Että tulisi joku johtaja, joka johtaisi heitä.
22.10.2016
Ensimmäisen osan kolmannessa luvussa Kopp kirjoittaa Irrevent Metatheather´sta (Ihmisiä kunnioittamaton metateatteri). Hän aloittaa luvun, että sillä traagisella hahmolla, johon neurootikko identifioituu, on pitkä ja ylpeä teatterihistoria. Klassisten kreikkalaisten draamojen päähahmot (protagonistit), nuo tragedian uhrit ovat enemmän kuin vain epäonnekkaista sankareita tarinoissa, joissa ei ole onnellista loppua. Antigone, Oidipus ja Orestes. Kaikki kärsivät luonteen traagisesta virheestä, jostakin klassisesti ”ihailtavasta” ihmisen piirteestä. Lopulta jokainen heistä tuhoutui oman leppymättömän periaatteensa seurauksena – sellainen kohtalo on aina välttämättä ironinen. Heidän valintojaan seurannut kurjuus oli emotionaalisesti sietämätöntä. Lopullinen seuraus oli aina itsepäinen oman elämän mahdollisuuksien hukkaaminen.
Kopp kirjoittaa Lionel Abelia mukaillen, että Hamlet oli ensimmäinen länsimaisen dramaturgian hahmo, joka muutti klassisen kreikkalaisen tragedian kaavaa. Shakespearen Hamlet oli ensimmäinen merkittävä sankari tavassa, jota Lionel Abel kutsuu Metateatteriksi. Metateatteri ei enää ollut jumalten temmellyskenttä, vaan itsensä tiedostavan sankarin, joka muokkasi omilla teoillaan kohtalonsa. Metanäytelmä on kuin psykoterapia, jossa sankari ei enää ole, jos niin halutaan, jumalten heiteltävinä, vaan oman halunsa vietävänä.
Uuden itsetietoisuuden lisäksi sekä metateatteri että psykoterapia tarjosivat skeptisen mielikuvituksen, joka kykeni pohtimaan kaikki aikaisemmin luovuttamattomat arvot vääriksi. Kaikki oli avointa kyseenalaistamiselle. Se mikä yksilön itsetietoisuudessa voitettiin, se hävittiin objektiivisessa maailmassa. Mielikuvituksesta tuli sekoittamaton osa todellisuutta.
Koppin mielestä sekä psykoterapia että metateatteri ulottuvat tragedian tuolle puolen. Ne molemmat kohottavat mielikuvituksen olevien olosuhteiden yläpuolelle ja välttämättömät tulevaisuuden tapahtumat kohtalon yläpuolelle. Sekä psykoterapia että metateatteri alleviivaavat, että on olemassa toivoa ilman täydellisyyttä, turvallisuutta ilman varmuutta ja vastuuta ilman syytöksiä.
Tragedian kuolema muutti länsimaista mielikuvitusta. Mutta sen kehittymiseen meni vuosisatoja.
Itämaisessa perinteessä ajatus elämästä kärsimyksenä, ihmisen välttämättömänä ja lopullisena tappiona ja häviönä ei koskaan ollut traaginen visio. Hengen nöyryys ei ollut itämaiselle ihmiselle muuta kuin illuusio. Kysymys ei ollut muusta kuin siitä, että ihminen hirttäytyy omaan haluunsa ja yrittää typerän tahdikkaasti muuttaa sellaista, joka ei ole muutettavissa.
Kaikki tarpeita ei tarvitse tyydyttää voidakseen olla onnellinen.
Traaginen omistautuminen halulleen ei aiheuta muuta kuin, että se riistää ihmiseltä mahdollisuuden osallistua elämän leikkisyyteen. Ihmisen haluttomuus antautua tahtovalle Minälleen vain kahlitsee hänet tarpeettomaan olemassaolon kärsimykseen. Minä vie ja sielu vikisee mukana. Mutta kun minä haluan…
Kopp muistuttaa, että ihmiselämän tragedian kuolema alkaa siitä, kun ihminen tunnistaa ristiriitansa ja epätäydellisyytensä. Ihminen voi tiedostaa elämän vaihtoehtonsa kohdatessaan avuttomuutensa. Näin monesti tapahtuu ihmisen vakavasti sairastuessa, kun sen voisi tapahtua ilman elämän dramatiikkaakin.
Kuten on tärkeää epäillä kaikkea, niin on tärkeää myös kyseenalaistaa leppymättömät arvonsa ja korkeimmat tarkoituksensa. Tragedian majesteetillinen surullisuus vaihtuu helposti jokapäiväisen elämän pateettiseen onnettomuuteen, jossa Jumala on hylännyt tavallisen ihmisen oman sirpaleisen tietoisuutensa armoille. Vain neuroosi voi pelastaa tarpeettoman traagisen kärsimyksen, johon nuo riittävän onnettomat heittäytyvät, kun eivät tunnusta elämän epätäydellisyyttä. Neuroosilla pidän kiinni siitä, mitä minä haluan…
Koppin mielestä tragedian ja metateatterin vertailu selventää eräitä tärkeitä ja ratkaisevia eroja niiden välillä. Ne valaisevat eroja neuroottisen sankarillisen elämäntyylin ja tavallisen ihmisen epävarman ja monimerkityksellisen sekä ylidramatisoimattoman elämän välillä. Tragedian pääkatsojana on Jumala, kun metateatterissa eletään kyseistä elämänhetkeä sen itsensä vuoksi. Tragediassa asiat tapahtuvat Lopullisen järjestyksen lavastusta vasten, metateatterissa tavallisen ihmisen täytyy koko ajan improvisoida avoimessa tilassa. Tragedia juhlistaa vahvaa tunnetta ulkoisen todellisuuden muuttumattomuudesta, metateatteri (kuten psykoterapia) käsittää maailman vain ihmisen tietoisuuden projektiona. Maailma on koko ajan liikkeessä, eri ihmiset kokevat sen eri tavoin. Jokainen kokemus voi olla aito. Mikään mielikuva maailmasta ei ole lopullinen. Mikään ei ole kyseenalaistamisen tuolla puolen.
Tragedia vaatii kiinniliimattua todellisuutta, jossa ihmisen olemassaolo on alistettu kohtalolle. Näin on tapahtuva. Metateatterissa kohtalon voi muuttaa henkilökohtaiseksi päämääräkseen, hyväksymällä mielikuvituksellisesti elämän, johon olemme heittäytyneet. Ei kenenkään elämä ole niin erilaista muiden elämästä. Minun elämä ei ole yhtään sankarillisempi kuin kenenkään muun.
Koppin mukaan traagisen vision pätevyys kuoli Jumalan kuoleman mukana. Jos Jumala ei ole kuollut, niin hän elää jossain ihmisen mielettömyydessä, jota ruokkii Jumalan ylimielisyys. Jumala on jättänyt ihmisen oman selviytymisensä varaan, ilman järjestystä ja tyhjentyneenä korkeammasta tarkoituksesta. Tragedia vaatii Jumalan rasittavaa olemassaoloa maailmassa. Koppin mukaan, kun Jumalan varjo ei enää lankea yllemme, niin emme enää voi olla todella traagisia hahmoja. Kun Jumala on kuollut, tragedia on päättynyt.
Kopp kuvaa, että tavallisessa elämässä ilman korkeampaa tarkoitusta, ilman oikeudenmukaisuutta tai armoa, ihmisen epätäydellisyys on ainoa standardi, joka on saatavilla. Ihmisen monimerkityksellisyys, virheille alttius ja absurdius. Posttraagisessa tavallisen olemisen maailmassa tavalliset ihmiset puhuvat proosaa. Ei ole enää kuninkaita, profeettoja eikä sankareita, jotka puhuvat runomitassa. Miehet ja naiset posttraagisen humanistisessa maailmassa kuluttavat aikaansa, pyörivät tyhminä ympäriinsä ja ryssivät elämäänsä.
Kopp kirjoittaa, että toinen esimerkki tästä huomattavan epätäydellisestä maailmasta on kasvaa missä tahansa perheessä. Koppin mukaan hänen oma kasvuperheensä on yhtä tavallinen kuin kenen tahansa. Hän yrittää vastustaa kiusausta tehdä siitä jotain teatraalisesti erikoista. Iun lapsuuteni ja minun kärsimykseni. Koppin mukaan voimme välttää kasvuperheeseemme liittyvän tarpeettoman tragedian kärsimyksen omaksumalla ( irreverent metateather) ihmisiä kunnioittamattoman metateatterin asenteen ja elämällä sankaritonta elämää. Ei kannata olla oman elämänsä sankari.
Kopp kirjoittaa, että aivan varmasti hän aiheuttaa lapsilleen huonoja kokemuksia. Hän yrittää olla niin hyvä vanhempi kuin voi, mutta tekee virheitä, heittää heidät väärään rooliin, aiheuttaa kaksoissidoksia ja muuta sellaista. Silti hän yrittää estää lapsiaan ajautumasta samaan traagiseen onnettomaan elämään, johon itse nuorena joutui. Ei ole lasten tehtävä huolehtia vanhemmistaan, vaan vanhempien tehtävä on huolehtia lapsistaan. Lapset ovat ja tulee olla etuoikeutettuja.
Koppin mukaan jokaisen vanhemman tulisi sanoa: ” Sinä olet minun lapseni ja rakastan sinua hyvin paljon. Haluan että opimme todella tuntemaan toisemme. Minä pidän sinusta huolen. Minä yritän ymmärtää, miltä sinusta tuntuu, mitä tarvitset tullaksesi onnelliseksi ja koetan opettaa sinua, miten löydät onnellisuuden omassa elämässäsi.”
Kopp muistuttaa, että nämä asiat ovat hyvin monimutkaisia. Se että yrittää olla edellä kuvatun mukainen vanhempi, on joskus ylivoimaisen tuntuista. Vanhempana olemisessa aina aika ajoin epäonnistuu. Yhden asian hän haluaa vanhemmuudesta nostaa esiin, joka on kunnioittamattomuus ( irreverence).
Jos hän vanhempana vaatii lapsiltaan itselleen kunnioitusta ja auktoriteettia, niin hänen täytyy vanhempana myös olla kokemuksellisesti luotettava ja ainakin enimmän aikaa toimia hyvässä uskossa ja tehdä hyviä päätöksiä. Tämä kunnioitus voi horjua, jos tekee paljon virheitä ja väärinkäyttää valtuuksiaan lapsiaan kohtaan. Varmaa on, että hän toimii vanhempana typerästi aika ajoin.
Siksi vaikka kunnioituksesta tai sen puutteesta on kysymys, niin lapsille on opetettava, että mikään, mitä hän vanhempana sanoo, ei ole pyhää. Mikään ei ole sellaista, etteikö sille voisi nauraa. Leikkisää asennetta on kehitettävä. Jos tämäntyyppistä ”kunnoittamattomuutta” ruokitaan, niin lapset oppivat selviytymään sekä kotona että sen ulkopuolella vapautensa säilyttäen. Kohtasivat he sitten elämänsä kuluessa, vaikka minkälaista mielivaltaa eri auktoriteettien taholta. Ainakin se toimii pohjana hyvänlaatuiselle huumorille ja pelleilylle. Mutta ennen kaikkea se opettaa, ettei ota itseään liian vakavasti. Ei ole helppoa olla lapsi, eikä alainen. Ei vanhempi, eikä esimies.
Silti vanhemmalla säilyy vastuu pienen lapsen hyvinvoinnista. Vastuut ja oikeudet, sekä vanhempien ja lasten kesken, muodostavat vaarallisen alueen. Siellä helposti loukkaannutaan ja vaihdetaan ilkeitä ja loukkaavia sanoja. Tätä kaikkea ei voi välttää, mutta ihmisenä olemisen koomiset piirteet muistaen siitä voi tulla hauskempaa.
Nauru on vapauden ääni. Koppille elämä on enemmän komediaa kuin tragediaa. Chaplin sanoi, että elämä on traagista, kun sitä kauempaa katsoo, mutta tragikoomista, kun sitä oikein läheltä katsoo. Mikään ei ole niin vakavaa, etteikö siitä voisi pilaa tehdä. Ei ole olemassa mitään Totuutta, jota ei voisi kyseenalaistaa, ei ole olemassa mitään sääntöä, jota ei voisi rikkoa, vaikka silti vanhemmilla säilyy vastuu perheestä.
Koppin mielestä sama posttraaginen rooli, joka on vanhemmalla, on myös psykoterapiassa. Sekä vanhemmuus että psykoterapia vaativat jatkuvaa leikkisää innovaatiota. Myös potilaiden täytyy oppia omaa psykoterapeuttiaan kohtaan ”leikkisää kunnioittamattomuutta”. Kun potilaan leikkisyys on uhattuna, niin se helposti johtaa ei-rakentaviin tiloihin. Jos potilas vain kunnioittaa psykoterapeuttia, se ei välttämättä johda potilaan kannalta hyvään lopputulokseen.
Kopp siteeraa Moskovan taideteatterin mottoa: Ei ole olemassa pieniä rooleja, on olemassa vain pieniä näyttelijöitä. Vanhemman, psykoterapeutin tai näytelmän rooli ei ole enempää eikä vähempää kuin mikään toinen rooli. On opittava improvisoimaan, tekemään virheitä, tuntemaan vapautta ja jännitystä, kun elää tätä elämäänsä parhaiten, miten vain taitaa. Ei ole mitään varmaa tapaa tehdä asiat oikein. Elämästä ei anneta arvosanaa.
Täytyy vain yrittää ottaa selvää, miten elämän asiat ovat. Tietää mitä itse tuntee. Sanoa mitä tarkoittaa ja tehdä mitä sanoo. Täytyy riskeerata, että tyrii taas. Tehdä silti parhaansa ja toivoa, että se toimii. Antaa itselleen anteeksi, jos ei toimikaan.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapian kuluessa monet potilaat kohtaavat mitä heidän pitää ja ei pidä tehdä. Asenteita, joita he ovat omaksuneet vanhemmilta, instituutioilta ja yhteiskunnalta. Kun aikuisena alkaa ottaa henkilökohtaisesti vastuuta tekemisistään ja miettiä, mikä on sallittua ja mikä ei ole, niin se on usein sekä kivulias ja koominen taistelu. Ei ole mitään syytä antaa ansaitsematonta kunnioitusta auktoriteetille, jolle se ei kuulu. Vastuussa oleva henkilö – oli hän vanhempi, presidentti tai kuka tahansa - ei ole mitään muuta kuin tavallinen henkilö, joka tilapäisesti palvelee tuossa toimessa.
Inhimillisestä riippuvuudesta ja transferenssireaktioista, joita vahvistavat arkkityyppiset roolit sekä ehkä tietyn johtajan persoonallinen karisma, meillä on taipumus tehdä auktoriteetista sankari. Yritämme tehdä hänestä suurempaa, isompaa, viisaampaa ja luotettavampaa, kuin kenestäkään miestä, jotka olemme hänestä riippuvaisia. Uhraamme palasen omasta arvostamme, jotta voisimme saada täydellisen vanhemman, joka lopultakin huolehtii meistä.
Meistä ei koskaan kuole toive, että joku pitäisi meistä huolta, kuten ei sekään toive, että meillä olisi täydellinen johtaja. Koppin mielestä paras suoja tällaisia kuvitelmia vastaan on tietty kunnioittamattomuus, vapaus ottaa ketään tai mitään liian vakavasti. Tämä asenne suojaa myös heitä. Tietty kunnioittamattomuuden asenne auttaa tulemasta meitä hullummaksi kuin absoluuttisesti on tarvetta. Se lisää lämpöä ja huumoria elämäämme keskellä tätä ihmistä kunnioittamatonta metateatteria, jossa osa vielä odottaa, että joku pitäisi heistä huolta. Että tulisi joku johtaja, joka johtaisi heitä.
22.10.2016