Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina), 1977 Osa VIII
Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa VIII
Toisen osan neljäs luku on nimetty And the Bad Guys (”Ja huonot tyypit”). Kopp aloittaa yli 1000 vuotta vanhalla kiinalaisella runolla:
Raskas on matka,
Raskas on matka,
Niin monta kääntymistä,
Ja nyt missä minä olen?
Koppin mukaan ihminen on aina esittänyt itselleen tuon kysymyksen, että missä hän on nyt? Jotkut hyväksyvät muiden vastauksen kysymykseen, koska on vaikea välttää varmuuden kutsua, oikeaa tarkoitusta ja tekemällä kaikesta järkevää liittymällä yhteiseen kollektiiviseen moraliteettiin – tulemalla yhdeksi hyvistä tyypeistä.
Kuinka paljon rankempaa onkaan syrjityn, anarkistin tai elostelijan taakka. Kuinka paljon yksinäisempää on tehdä omalla tavallaan, kyseenalaistamalla kaikki. Samalla sanoen itselleen kyllä ja vaarantaa, että muut sanovat sinulle ei. On vaarana, että sinua aletaan kutsua huonoksi tyypiksi. Juorujen voima on valtava.
Jos antautuu kiusaukselle syödä Tiedon puusta, niin tulet tietämään kaiken ja olet ulkona aikaisemmasta viattomuudesta. Meitä painostetaan olemaan hyviä ja aiheuttamatta ongelmia. Mene ja ota kylmä suihku meitä neuvotaan.
Silti jos riskeeraat joutuvasi huonoiksi tyypeiksi, vastaat itsellesi: sano kyllä tiedon kiusaukselle. Kysy itseltäsi, mitä oikeasti tunnet ja mitä oikeasti haluat. Alat kuulla mielesi kuiskutusta, miksipä ei. Kaikki on sallittua, mielikuvituksessa.
Kopp ottaa esimerkin 1970-luvun Peter Weissin näytelmästä, jossa ei vieraannuteta brechtiläisittäin, vaan voimaannutetaan teatteriyleisö poliittisesti. Emotionaalinen herkkyys Weissin näytelmissä on Koppin mukaan suorassa linjassa Antonin Artaudin julmuuden teatterin kanssa. Julmuuden teatterissa näytelmä toimii ”aseena jota käytetään ihmisen irrationaalisten voimien esiin ruoskimiseen, jotta kollektiivinen teatteritapahtuma voisi kääntyä henkilökohtaiseksi ja eläväksi kokemukseksi”.
1960-luvulla Weissin näytelmä esitettiin englanniksi ja se sai nimekseen Marat/Sade (ensi esitys 1808, näytelmän tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1780. Näytelmässä hullujen huoneella hullut on laitettu näyttelemään näytelmässä. Osana terapiaa hullut esittävät toisen hullun kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän. Markiisi de Sade on valmistanut esityksen yleisölle, joka koostuu varakkaista ja mielisairaalan johtajasta, hänen vaimostaan ja tyttärestään. Näytelmän aihe on Charlotte Cordayn tekemä Maratin murha Ranskan vallankumouksen aikana. Koppin mukaan hullujen näytelmä näytelmässä nostaa esiin dehumanisoivan tyrannian ja terrorin, joka 1970-lukuun sisältyi. Näytelmän lopussa hullut vauhkoontuvat äärimmäiseen väkivaltaan, mitä ei keskeytä yleisön tunteet eikä mikään mitä he tekevät. Kunnes lavalle nousee johtajisto, joka viheltää pilliin ja hulluus välittömästi lakkaa. Äsken tilanne oli toivoton, nyt kaikki on ohi, se oli vain näytelmää. Yleisö ryhtyy taputtamaan, mutta sitten hullut alkavat taputtaa yleisölle ironisesti takaisin. Yleisö reagoi kokemaansa vihamielisyyteen lopettamalla taputtamisen. Mutta sarkastisesti hymyilevä hullujen joukko jatkaa taputtamista. Jotkut yleisöstä poistuvat pikaisesti, jotkut istuvat ja ihmettelevät, mikä on hullua ja mikä tervettä sekä vallankumouksen merkitystä. Hullu ohjaaja Sade näyttää riemuitsevan.
Koppin mukaan Saden nimi 1970-luvulla yhdistettiin sadismiin ja sadistisuuteen, johon ei voi samaistua sen perverssin psykopatologisen julmuuden vuoksi. Liian vierasta kenenkään hyvän ihmisen ymmärrettäväksi. Kuka tahansa meistä voi olla ilkeä tai satuttava silloin tällöin, mutta on sen yläpuolella, että nauttisi toiselle aiheutetusta kärsimyksestä. Koppin mukaan tosiasiassa Sade mustamaalattiin ranskalaisen aristokratian toimesta, hän oli mennyt ilotaloleikeissä prostituoidun kanssa liian pitkälle hakkaamisessaan. Weissin näytelmässä Sade on asetettu vastakkain Maratin kanssa: äärimmäinen individualisti vastaan vallankumouksellinen terroristi.
Marat on klassinen marxilainen, joka haluaa rationaalisen järjestyksen epäreiluun maailmaan pakottamalla, olemalla aluksi julma, jotta sitten voi olla hyvä kanssaihmisilleen. Tietämällä varmasti, mikä on oikein ja mikä väärin, Marat on itsensä stailannut Hyvä Tyyppi, jolle väkivalta on moraalinen välttämättömyys. Vallankumouksen nimissä. Koppin mukaan, jos hän olisi ollut 1970-luvulla Amerikassa, niin hän olisi ollut keikari, joka olisi ollut Vietnamin sodan poliittinen neuvonantaja.
Weissin näytelmässä Sadat sanoo Maratille:
Ennen kuin päätämme mikä on oikein ja mikä väärin,
meidän täytyy ensin löytää ketä olemme
minä
en tunne itseäni
heti kun olen löytävinäni jotakin
alan epäillä sitä
ja minun täytyy tuhota löytämäni taas
se mitä teemme on varjo siitä mitä haluamme tehdä
ja ainoat totuudet joihin voimme viitata
ovat koskaan päättymättömät totuudet omista kokemuksistamme.
Sade kertoo näytelmässä, ettei hänestä ole oikean ja väärän tuomariksi. Kun Sade oli tutkinut mielensä julmia orgioita ja kärsimyksiä, hän ei voi tuomita toisia korkeamman moraalin nimissä, eikä tuomita heitä kuolemaan. Yhteiskunnan nimissä voi tappaa epäpersoonallisesti, nauttia henkilökohtaisen julmuuden päihdyttävästä vaikutuksesta, joka näyttäytyy Valtion tuomiona. Oliko Sade vain hyvä puhumaan itseään pois? Rikollinen joka on aiheuttanut muille kärsimystä, aikansa pervertikko, joka oli kuitenkin vahvan henkilökohtaisen vakaumuksen ja eheyden omaava mies. Sade halusi seurata Luontoaan, hän oli täysin uskonnoton, hän pyhäinhäpäisi keinotekoisia koodeja, jonka yhteiskunnan epäpersoonallinen kollektiivinen moraali ihmisille asetti. Koppin mielestä hän 1970-luvulla olisi Uuden Moraalisuuden puhemies.
Kopp kirjoittaa seuraavaksi Simone de Beauvoirista ja hänen esseestään ”Pitäisikö meidän polttaa Sade?”. Kopp kirjoittaa, että kun hän luki esseen uudestaan kirjaansa varten, hän tunnisti, kuinka paljon se oli vaikuttanut hänen ajatteluunsa nuorena miehenä, joka etsii itseään. Kopp muistaa itsensä kiitollisena itkemässä, kun oli saanut luvan olla tarvitsematta vanhempien lupaa tulla siksi, miksi itse haluaa. Beauvoir kirjoittaa Koppin mielestä, että aito itsensä korruptoituminen elostelemalla palauttaa henkilökohtaisen voiman ja autenttisuuden, joka on hukkaantunut kunnon kansalaisena olemisessa. Kokemuksiin, kaikenlaisiin kokemuksiin, voi tuoda oman henkilökohtaisen merkityksen eikä sen kokemuksen tarvitse olla muiden määrittelemä. Ei ole ”hyväksyttyjä kokemuksia”.
Koppin mukaan olemme puoliksi apinoita ja puoliksi enkeleitä. Sade etsi Koppin mukaan kokemusten henkilökohtaisia merkityksiä. Hän ei antanut perinteisen moraalin, keinotekoisten Oikean ja Väärän rajoittaa itseään, kun hän meni äärimmäisyyksiin etsiessään kokemuksille omia merkityksiä.
Koppin mukaan yksi psykoterapian metateatterillista arvoista on se, että parhaimmillaan psykoterapia on persoonallista kasvua kohti tapahtuva ilmiö – samaan tapaan kuin Saden kirjoitukset hänen lukijoilleen.
Kopp kirjoittaa, että parhaimmillaan psykoterapiassaan hän EI aseta potilaalle lopullisia hoidon tavoitteita. Häntä ei kiinnosta ollenkaan, mitä potilas tekee psykoterapian ulkopuolella. Kopp johtaa psykoterapiaa, potilas taasen omaa elämäänsä. Psykoterapeutin tehtävä on auttaa potilasta tulemaan onnellisemmaksi, miten potilas sen itselleen sitten määritteleekin. Psykoterapeutin tehtävä, Koppin mielestä on, tehdä potilas tietoiseksi, mitä kaikkia mahdollisuuksia hänellä elämässään on. Saada potilas vapaasti valitsemaan, minkä polun sitten elämälleen valitseekin. Tämä kaikki vaatii, että potilas tutustuu ”varjoonsa”. Niihin puoliin, joita ei halua itsessään myöntää.
Varjo on persoonallisuuden käänteinen puoli, ei välttämättä paha eikä ei-toivottava,
vaan ne persoonallisuuden puolet, jotka eivät sovi ihannoituun kuvaan itsestä. Me kaikki kehitämme kasvaessamme ihannoidun kuvan itsestämme, kun yritämme elää mukavammin epätäydellisenä ihmisenä maailmassa.
Koppilla ei ole mitään tarvetta saada potilas elämään varjonsa todeksi elämässään, vaan tulla siitä tietoiseksi. Varjon tiedostamisen kautta ei potilaan tarvitse muuttaa mitenkään elämäänsä, mutta siitä voi tulla tietoiseksi, mikä saattaa vaikuttaa elämän valintoihin.
Kopp kertoo potilastapauksen, jossa nuorelle naiselle esitetään hänen piilossa oleva ” huono tyyppinsä”. Potilas ilmaisi psykoterapiassa hyvin vähän vihaa. Mielummin hän ilmaisi loukkaantumisen tunnetta tai tyytymättömyyttä itseensä kuin selkeää vihastumista. Tämä nuori nainen oli parisuhteessa, jossa koki olevansa kumppaninsa kanssa kuin sisko-veli- tai kaverisuhteessa. He pitivät toistensa seurasta, mutta nainen ei ilmaissut tyytymättömyyttään suorasti. Nainen kertoi kadottaneensa mielenkiinnon seksiin. Useimmiten kun hän harrasti seksiä miehensä mieliksi, joskus yksinkertaisesti kieltäytyi seksistä. Sinällään kun he harrastivat seksiä, niin nainen nautti kyllä siitä. Ongelma tuntui liittyvän osin siihen, että kuka aloittaa seksin. Mies oli aina valmis ja jopa päälle käypä, mutta nainen itse ei ikinä ollut seksuaalisesti aloitteinen. Hän ei ikinä saanut tehdä aloitetta seksiin, viettelemällä miehensä taas uudelleen. Kuten suhteen alkuaikoina.
Kopp kirjoittaa, että hän teki virheen tämän nuoren naisen työnohjauksessa, nuori nainen oli itse psykoterapeutti, mikä johti siihen, että nuori nainen alkoi tuoda psykoterapiaan materiaalia, joka liittyi Koppin virheeeseen ja hänen aivoleikkaukseen.
- Tee minulle palvelus, älä tee minulle palveluksia, Kopp ohjasi nuorta naista, kun tämä alkoi ”pitää huolta psykoterapeutistaan”.
Nuori nainen ei pystynyt kuvittelemaan, että olisi huono nainen tai ihminen. Kopp sanoi, että varmaan näin oli, mutta jos hänen mielikseen, teeskentelisi olevansa sellainen. Kuvittelisi, mitä huono nainen tekisi hänen kumppaninsa kanssa.
Nainen vastasi, että hän pystyy kuvittelemaan, että hänen miehensä on himokas ja seksiä haluava, mutta ei voi saada seksiä. Samalla tämän sanoessaan nainen tajusi, että kyllä, hän voi olla sellainen "huono" nainen.
- Jos ette riitele, ette myöskään rakastele, yllytti Kopp.
Kun nainen tavoitti itsestään piirteitä, jotka oli piilottanut kasvunsa kuluessa itseltään, hän siis tavoitti ”varjonsa”, niin hänestä tuli rakastavampi, intohimoisempi, emotionaalisesti ilmaisevampi ihminen parisuhteessaan. Vapauttamalla mielikuvituksensa nainen kykeni intohimoisempaan rakastamiseen. Mielikuvituksessa kaikki on luvallista. Jos kaikki paha on kiellettyä ajatella, niin kaikki intohimot menettävät merkityksensä, kirjoittaa Kopp.
Kopp kertoo myös toisesta naispotilaasta, joka oli ”straight”, aina varma asioistaan ja väitteli näkökulmiensa puolesta kiivaasti. Kopp kirjoittaa, ettei hän ota potilaakseen ihmistä joka on täysin varma asioistaan, ei konservatiivia eikä hippiä.
Eli olemmeko hyviä vai huonoja tyyppejä? Kopp vastaa kyllä. Onko todellisuutemme oikea vai väärä? Kopp vastaa kyllä. Se että on huono tyyppi ei ole aina huono asia. Oletko tutustunut varjoosi?
Lappeenrannassa 12.2.17
Toisen osan neljäs luku on nimetty And the Bad Guys (”Ja huonot tyypit”). Kopp aloittaa yli 1000 vuotta vanhalla kiinalaisella runolla:
Raskas on matka,
Raskas on matka,
Niin monta kääntymistä,
Ja nyt missä minä olen?
Koppin mukaan ihminen on aina esittänyt itselleen tuon kysymyksen, että missä hän on nyt? Jotkut hyväksyvät muiden vastauksen kysymykseen, koska on vaikea välttää varmuuden kutsua, oikeaa tarkoitusta ja tekemällä kaikesta järkevää liittymällä yhteiseen kollektiiviseen moraliteettiin – tulemalla yhdeksi hyvistä tyypeistä.
Kuinka paljon rankempaa onkaan syrjityn, anarkistin tai elostelijan taakka. Kuinka paljon yksinäisempää on tehdä omalla tavallaan, kyseenalaistamalla kaikki. Samalla sanoen itselleen kyllä ja vaarantaa, että muut sanovat sinulle ei. On vaarana, että sinua aletaan kutsua huonoksi tyypiksi. Juorujen voima on valtava.
Jos antautuu kiusaukselle syödä Tiedon puusta, niin tulet tietämään kaiken ja olet ulkona aikaisemmasta viattomuudesta. Meitä painostetaan olemaan hyviä ja aiheuttamatta ongelmia. Mene ja ota kylmä suihku meitä neuvotaan.
Silti jos riskeeraat joutuvasi huonoiksi tyypeiksi, vastaat itsellesi: sano kyllä tiedon kiusaukselle. Kysy itseltäsi, mitä oikeasti tunnet ja mitä oikeasti haluat. Alat kuulla mielesi kuiskutusta, miksipä ei. Kaikki on sallittua, mielikuvituksessa.
Kopp ottaa esimerkin 1970-luvun Peter Weissin näytelmästä, jossa ei vieraannuteta brechtiläisittäin, vaan voimaannutetaan teatteriyleisö poliittisesti. Emotionaalinen herkkyys Weissin näytelmissä on Koppin mukaan suorassa linjassa Antonin Artaudin julmuuden teatterin kanssa. Julmuuden teatterissa näytelmä toimii ”aseena jota käytetään ihmisen irrationaalisten voimien esiin ruoskimiseen, jotta kollektiivinen teatteritapahtuma voisi kääntyä henkilökohtaiseksi ja eläväksi kokemukseksi”.
1960-luvulla Weissin näytelmä esitettiin englanniksi ja se sai nimekseen Marat/Sade (ensi esitys 1808, näytelmän tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1780. Näytelmässä hullujen huoneella hullut on laitettu näyttelemään näytelmässä. Osana terapiaa hullut esittävät toisen hullun kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän. Markiisi de Sade on valmistanut esityksen yleisölle, joka koostuu varakkaista ja mielisairaalan johtajasta, hänen vaimostaan ja tyttärestään. Näytelmän aihe on Charlotte Cordayn tekemä Maratin murha Ranskan vallankumouksen aikana. Koppin mukaan hullujen näytelmä näytelmässä nostaa esiin dehumanisoivan tyrannian ja terrorin, joka 1970-lukuun sisältyi. Näytelmän lopussa hullut vauhkoontuvat äärimmäiseen väkivaltaan, mitä ei keskeytä yleisön tunteet eikä mikään mitä he tekevät. Kunnes lavalle nousee johtajisto, joka viheltää pilliin ja hulluus välittömästi lakkaa. Äsken tilanne oli toivoton, nyt kaikki on ohi, se oli vain näytelmää. Yleisö ryhtyy taputtamaan, mutta sitten hullut alkavat taputtaa yleisölle ironisesti takaisin. Yleisö reagoi kokemaansa vihamielisyyteen lopettamalla taputtamisen. Mutta sarkastisesti hymyilevä hullujen joukko jatkaa taputtamista. Jotkut yleisöstä poistuvat pikaisesti, jotkut istuvat ja ihmettelevät, mikä on hullua ja mikä tervettä sekä vallankumouksen merkitystä. Hullu ohjaaja Sade näyttää riemuitsevan.
Koppin mukaan Saden nimi 1970-luvulla yhdistettiin sadismiin ja sadistisuuteen, johon ei voi samaistua sen perverssin psykopatologisen julmuuden vuoksi. Liian vierasta kenenkään hyvän ihmisen ymmärrettäväksi. Kuka tahansa meistä voi olla ilkeä tai satuttava silloin tällöin, mutta on sen yläpuolella, että nauttisi toiselle aiheutetusta kärsimyksestä. Koppin mukaan tosiasiassa Sade mustamaalattiin ranskalaisen aristokratian toimesta, hän oli mennyt ilotaloleikeissä prostituoidun kanssa liian pitkälle hakkaamisessaan. Weissin näytelmässä Sade on asetettu vastakkain Maratin kanssa: äärimmäinen individualisti vastaan vallankumouksellinen terroristi.
Marat on klassinen marxilainen, joka haluaa rationaalisen järjestyksen epäreiluun maailmaan pakottamalla, olemalla aluksi julma, jotta sitten voi olla hyvä kanssaihmisilleen. Tietämällä varmasti, mikä on oikein ja mikä väärin, Marat on itsensä stailannut Hyvä Tyyppi, jolle väkivalta on moraalinen välttämättömyys. Vallankumouksen nimissä. Koppin mukaan, jos hän olisi ollut 1970-luvulla Amerikassa, niin hän olisi ollut keikari, joka olisi ollut Vietnamin sodan poliittinen neuvonantaja.
Weissin näytelmässä Sadat sanoo Maratille:
Ennen kuin päätämme mikä on oikein ja mikä väärin,
meidän täytyy ensin löytää ketä olemme
minä
en tunne itseäni
heti kun olen löytävinäni jotakin
alan epäillä sitä
ja minun täytyy tuhota löytämäni taas
se mitä teemme on varjo siitä mitä haluamme tehdä
ja ainoat totuudet joihin voimme viitata
ovat koskaan päättymättömät totuudet omista kokemuksistamme.
Sade kertoo näytelmässä, ettei hänestä ole oikean ja väärän tuomariksi. Kun Sade oli tutkinut mielensä julmia orgioita ja kärsimyksiä, hän ei voi tuomita toisia korkeamman moraalin nimissä, eikä tuomita heitä kuolemaan. Yhteiskunnan nimissä voi tappaa epäpersoonallisesti, nauttia henkilökohtaisen julmuuden päihdyttävästä vaikutuksesta, joka näyttäytyy Valtion tuomiona. Oliko Sade vain hyvä puhumaan itseään pois? Rikollinen joka on aiheuttanut muille kärsimystä, aikansa pervertikko, joka oli kuitenkin vahvan henkilökohtaisen vakaumuksen ja eheyden omaava mies. Sade halusi seurata Luontoaan, hän oli täysin uskonnoton, hän pyhäinhäpäisi keinotekoisia koodeja, jonka yhteiskunnan epäpersoonallinen kollektiivinen moraali ihmisille asetti. Koppin mielestä hän 1970-luvulla olisi Uuden Moraalisuuden puhemies.
Kopp kirjoittaa seuraavaksi Simone de Beauvoirista ja hänen esseestään ”Pitäisikö meidän polttaa Sade?”. Kopp kirjoittaa, että kun hän luki esseen uudestaan kirjaansa varten, hän tunnisti, kuinka paljon se oli vaikuttanut hänen ajatteluunsa nuorena miehenä, joka etsii itseään. Kopp muistaa itsensä kiitollisena itkemässä, kun oli saanut luvan olla tarvitsematta vanhempien lupaa tulla siksi, miksi itse haluaa. Beauvoir kirjoittaa Koppin mielestä, että aito itsensä korruptoituminen elostelemalla palauttaa henkilökohtaisen voiman ja autenttisuuden, joka on hukkaantunut kunnon kansalaisena olemisessa. Kokemuksiin, kaikenlaisiin kokemuksiin, voi tuoda oman henkilökohtaisen merkityksen eikä sen kokemuksen tarvitse olla muiden määrittelemä. Ei ole ”hyväksyttyjä kokemuksia”.
Koppin mukaan olemme puoliksi apinoita ja puoliksi enkeleitä. Sade etsi Koppin mukaan kokemusten henkilökohtaisia merkityksiä. Hän ei antanut perinteisen moraalin, keinotekoisten Oikean ja Väärän rajoittaa itseään, kun hän meni äärimmäisyyksiin etsiessään kokemuksille omia merkityksiä.
Koppin mukaan yksi psykoterapian metateatterillista arvoista on se, että parhaimmillaan psykoterapia on persoonallista kasvua kohti tapahtuva ilmiö – samaan tapaan kuin Saden kirjoitukset hänen lukijoilleen.
Kopp kirjoittaa, että parhaimmillaan psykoterapiassaan hän EI aseta potilaalle lopullisia hoidon tavoitteita. Häntä ei kiinnosta ollenkaan, mitä potilas tekee psykoterapian ulkopuolella. Kopp johtaa psykoterapiaa, potilas taasen omaa elämäänsä. Psykoterapeutin tehtävä on auttaa potilasta tulemaan onnellisemmaksi, miten potilas sen itselleen sitten määritteleekin. Psykoterapeutin tehtävä, Koppin mielestä on, tehdä potilas tietoiseksi, mitä kaikkia mahdollisuuksia hänellä elämässään on. Saada potilas vapaasti valitsemaan, minkä polun sitten elämälleen valitseekin. Tämä kaikki vaatii, että potilas tutustuu ”varjoonsa”. Niihin puoliin, joita ei halua itsessään myöntää.
Varjo on persoonallisuuden käänteinen puoli, ei välttämättä paha eikä ei-toivottava,
vaan ne persoonallisuuden puolet, jotka eivät sovi ihannoituun kuvaan itsestä. Me kaikki kehitämme kasvaessamme ihannoidun kuvan itsestämme, kun yritämme elää mukavammin epätäydellisenä ihmisenä maailmassa.
Koppilla ei ole mitään tarvetta saada potilas elämään varjonsa todeksi elämässään, vaan tulla siitä tietoiseksi. Varjon tiedostamisen kautta ei potilaan tarvitse muuttaa mitenkään elämäänsä, mutta siitä voi tulla tietoiseksi, mikä saattaa vaikuttaa elämän valintoihin.
Kopp kertoo potilastapauksen, jossa nuorelle naiselle esitetään hänen piilossa oleva ” huono tyyppinsä”. Potilas ilmaisi psykoterapiassa hyvin vähän vihaa. Mielummin hän ilmaisi loukkaantumisen tunnetta tai tyytymättömyyttä itseensä kuin selkeää vihastumista. Tämä nuori nainen oli parisuhteessa, jossa koki olevansa kumppaninsa kanssa kuin sisko-veli- tai kaverisuhteessa. He pitivät toistensa seurasta, mutta nainen ei ilmaissut tyytymättömyyttään suorasti. Nainen kertoi kadottaneensa mielenkiinnon seksiin. Useimmiten kun hän harrasti seksiä miehensä mieliksi, joskus yksinkertaisesti kieltäytyi seksistä. Sinällään kun he harrastivat seksiä, niin nainen nautti kyllä siitä. Ongelma tuntui liittyvän osin siihen, että kuka aloittaa seksin. Mies oli aina valmis ja jopa päälle käypä, mutta nainen itse ei ikinä ollut seksuaalisesti aloitteinen. Hän ei ikinä saanut tehdä aloitetta seksiin, viettelemällä miehensä taas uudelleen. Kuten suhteen alkuaikoina.
Kopp kirjoittaa, että hän teki virheen tämän nuoren naisen työnohjauksessa, nuori nainen oli itse psykoterapeutti, mikä johti siihen, että nuori nainen alkoi tuoda psykoterapiaan materiaalia, joka liittyi Koppin virheeeseen ja hänen aivoleikkaukseen.
- Tee minulle palvelus, älä tee minulle palveluksia, Kopp ohjasi nuorta naista, kun tämä alkoi ”pitää huolta psykoterapeutistaan”.
Nuori nainen ei pystynyt kuvittelemaan, että olisi huono nainen tai ihminen. Kopp sanoi, että varmaan näin oli, mutta jos hänen mielikseen, teeskentelisi olevansa sellainen. Kuvittelisi, mitä huono nainen tekisi hänen kumppaninsa kanssa.
Nainen vastasi, että hän pystyy kuvittelemaan, että hänen miehensä on himokas ja seksiä haluava, mutta ei voi saada seksiä. Samalla tämän sanoessaan nainen tajusi, että kyllä, hän voi olla sellainen "huono" nainen.
- Jos ette riitele, ette myöskään rakastele, yllytti Kopp.
Kun nainen tavoitti itsestään piirteitä, jotka oli piilottanut kasvunsa kuluessa itseltään, hän siis tavoitti ”varjonsa”, niin hänestä tuli rakastavampi, intohimoisempi, emotionaalisesti ilmaisevampi ihminen parisuhteessaan. Vapauttamalla mielikuvituksensa nainen kykeni intohimoisempaan rakastamiseen. Mielikuvituksessa kaikki on luvallista. Jos kaikki paha on kiellettyä ajatella, niin kaikki intohimot menettävät merkityksensä, kirjoittaa Kopp.
Kopp kertoo myös toisesta naispotilaasta, joka oli ”straight”, aina varma asioistaan ja väitteli näkökulmiensa puolesta kiivaasti. Kopp kirjoittaa, ettei hän ota potilaakseen ihmistä joka on täysin varma asioistaan, ei konservatiivia eikä hippiä.
Eli olemmeko hyviä vai huonoja tyyppejä? Kopp vastaa kyllä. Onko todellisuutemme oikea vai väärä? Kopp vastaa kyllä. Se että on huono tyyppi ei ole aina huono asia. Oletko tutustunut varjoosi?
Lappeenrannassa 12.2.17