Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. osa V
Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa V
Kirjan toinen osa The Play Opens (” näytelmä alkaa”) luvulla Theather Games (”teatteripelejä”). Kopp kirjoittaa, että vaikka tietynlainen teeskentely voi johtaa neuroottiseen luonnetyyliin, niin kaikki teeskentely ei ole tuhoavaa sinällään. Kuinka yleensä kovasta, tylsästä ja toistuvasta elämästä voisi silloin selviytyä?
Luova teeskentely on mielikuvituksen muoto. Päiväunelmointi tuottaa mielihyvää, jännitystä, huojennusta ja jopa toivoa. Teeskentely voi toteuttaa henkilökohtaisia tarpeita, aikoina, jolloin muu ei ole mahdollista.
Koppin mukaan jokainen kulttuuri tarjoaa sanktioituja teeskentelyn tapoja, joilla ihmiset pyrkivät pääsemään jokapäiväisen elämän turhautumisen tuolle puolen. Ihmetarinoiden kertominen, teatterin viehätys ja seremonioiden suureellisuus. Teeskentely on mielikuvituksen kultasuoni.
Mielikuvituksessa löydämme uuden tavan elää. Päiväunelmoinnilla voi harjoitella tulevia elämäntapahtumia. Vähemmän pelottavampana, enemmän armeliaampana. Reflektointi voi toimia tehokkaana ongelmanratkaisuna.
Leikki on teeskentelyn erityismuoto. Ilman leikkiä elämä oli sietämättömän kuluttavaa. Vakavuus, realistisuus ja aikuisuus (mitä se sitten merkitseekin) – niille on oma paikkansa, mutta ilman leikkiä elämästä tulisi tylsää.
Kopp aikoo kirjoittaa leikeistä, joihin tarvitaan ainakin toinen henkilö. Interpersoonallisen leikin kommunikoinnin määrittely on vaikeaa. Kaikkeen kommunikaatioon kuuluu mielialan merkkejä tai signaaleja, jotka luovat lisämerkityksiä sanotulle.
- Hei siellä!
Voi olla neutraali sanonta, tervetulotoivotus tai aggressiivinen haaste riippuen äänensävystä ja asenteesta, joka sanomiseen liittyy. Jos tämän ns. metakommunikaation ymmärtää väärin, voi reagoida ainakin em. kolmella eri tavalla. Somessa kirjoituksissa tämä petaus puuttuu ja ihmiset vain reagoivat oman tulkintansa mukaisesti ilman että pystyy tarkistamaan, mitä sanoman lähettäjä tarkoitti.
Koppin mukaan elämä itsessään on yritys löytää nuo kommunikoinnin takana olevat säännöt. Zenbuddhalaisuus opettaa elämästä, ettei ole mitään opittavaa. Kristillisyys opettaa, että saat sen mistä luovut.
Kopp muistuttaa myös tuhoavista leikeistä. Edward Albeen näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia aviopari yöpaukulle tulevine tuttavineen haukkuu toisensa lyttyyn.
Tuolloin 1970-luvun lopulla muodissa ollessa itsetuntemuksen lisäämiseen tähtäävissä kohtaamisryhmissä (encounter groups), sen ajan retriiteissä, media syytti ”pelaavan pelejä”. Joidenkin psykoterapiasuuntausten mukaan tämä pelien pelaaminen on suurin syy ihmisten onnettomuuteen ja pyrkivät autenttiseen, pelittömään, olemiseen psykoterapian tavoitteena.
Ihmissuhteiden peleistä T.A. Berne muodosti transaktioanalyysinsä, jossa ihmisen ajatellaan toimivan aikuisen, vanhemman tai lapsen rooleissa ja käsikirjoituksissa erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, mistä ongelmat syntyvätkin. Berne kirjoitti aiheesta bestsellerin ”Games People Play”, joka löytyy netistä. Samantyyppisen kirjan teki myös Thomas A Harris ”I´m OK- You´re OK”. Koppin mukaan transaktioanalyysi leimasi aina järkyttävän yksinkertaisesti onnetonta elämää ihmisen. Koppin mielestä pelien ja käsikirjoitusten nimet, jota transaktioanalyysi käytti, olivat syyttäviä, naurettavaksi tekeviä ja epäempaattisia. Kopp haukkuu transaktioanalyysin luvussa melko perusteellisesti. Itse koen transaktioanalyysin ajatukset lähinnä hauskoina ja leikkinä.
Koppin kritiikin kärki transaktioanalyysia ja myös Janovin Primal tai Tantrum terapiaa kohtaan on se, etteivät ne Koppin mukaan näe sitä, etteivät neuroottiset käyttäytymismuodot ja – käsikirjoitukset perustu tietoiseen tahdon päätöksiin. Että jos vain riittävän kovasti yrittää, niin kyllä onnistuu muuttamaan käyttäytymisensä.
Koppin mukaan potilaat tulevat psykoterapiaan ja yrittävät muuttua. Mutta jostain syystä eivät yksinkertaisesti voi muuttua ennen kuin potilas on saanut riittävästi apua ja tuntee itsensä riittävän turvalliseksi muuttumaan. Hän voi yrittää, vaikka kuinka kovasti, muttei silti pysty itseään muuttamaan. On riittävän paha juuttua sellaiseen turhauttavaan tilanteeseen, ilman että psykoterapeutti sanoo, että sinä pelaat vain pelejä, etkä halua muuttua.
Koppin mukaan psykoterapiapotilaat ovat jo itselleen riittävän ankaria, ilman että joku syyttää heitä siitä, ettei he parannu. Kopp muistuttaa, että on olemassa haavoja, jotka eivät parannu. Jos on tullut kohdelluksi huonosti liian usein, liian kauan ja ilman riittäviä hyviä kokemuksia, niin voi olla, että joutuu elämän läpi kulkemaan emotionaalisena jalkapuolena. Koppin mukaan Bernen kaltaiset transaktioanalyysit eivät kunnioita sitä, että jotkut emotionaaliset ongelmat eivät ole ratkaistavissa. Koppin mukaan Berne ei salli edes itkemistä itkemisen vuoksi. Kopp kirjoittaa useita sivuja, että ihminen tuntee mitä tuntee ja tarvitseekin tuntea niin.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapia voi alkaa temppu vastaan tempulla. Psykoterapeutti parantajana/silmänkääntötempuntekijänä esittelee potilaalle psykoterapia-pelin, jotta tämä voisi luopua neuroosipelistä. Eikä tämä tarkoita sitä, että potilaan pitäisi hävitä ja psykoterapeutin voittaa.
Koppin mukaan hänen tehtävänsä psykoterapeuttina ei ole muuttaa mitään, muutos on potilaan tavoite. Kopp tekee työtään mahdollisimman hyvin välittämättä lopputuloksesta. Joskus hän tekee loistavaa psykoterapeuttista työtä, joka ei johda yhtään mihinkään. Toisena päivänä kurjaa työtä, jolla on loistavia tuloksia.
Koppin mukaan hänen pelien käyttö on pelkkää lavamagiikkaa, jolla hän houkuttelee potilaan pois jokapäiväisestä taakastaan. Se on kutsu luovaan leikkiin, joka vapauttaisi kroonisesti tuhoavasta neuroottisesta pelistä.
Psykoterapeutin teatterileikit ovat moninaisia. Niihin kuuluu luoda rohkaisevia odotuksia siitä, että koko psykoterapian näyttämösetti on mysteerisen voimakas paikka, jossa ihmeitä tapahtuu. Psykoterapeutin koulutus ja maine luovat lisäodotuksia potilaalle.
Psykoterapeutin näyttämön lavaohjeet ulottuvat tavallisista tukevista ja hyödyllisistä ehdotuksista aina hienostuneisiin psykoterapeuttisiin strategioihin, joissa potilas laitetaan kaksoissidokseen, josta voi paeta vain terveyteen. Eikä Markku Envallin aforistisin sanoin: Jos maailmaan ei kuuluisi mitään pahempaa kuin sairaus, niin sitä ei voisi paeta sairauteen.
Pariterapiassa riitelevälle pariskunnalle voi antaa kotitehtävän, jonka mukaan heidän tulee riidellä ennen seuraavaa käyntiä ja huolellisesti keskittyä jokaiseen riitaansa, heidän täytyy tehdä muistiinpanoja siitä, missä järjestyksessä mikäkin tapahtui, jotta voi esittää ongelman seuraavalla kerralla psykoterapeutille.
Jos pariskunta tekee kotitehtävän (useat potilaat eivät tee heille annettuja kotitehtäviä), niin he ovat psykoterapeutin hallinnassa. Jos he vielä tekevät muistiinpanoja, he eivät riitele enää kontrolloimattomasti. Jos he vastustavat psykoterapeutin ohjetta riidellä jatkossakin, heidän esittämänsä ongelma on ratkennut.
Psykoterapeutilla on myös teatterilavasteita. Paperinenäliinat esillä antavat mahdollisuuden itkeä helpommin, kuin ilman paperinenäliinoja. 1970-luvulla oli psykoterapeuttisia sohvia, jotka antoivat luvan muistella lapsuutta ja assosioida vapaasti sekä helpommin tavoittaa unia ja fantasioita. Koppilla oli huoneessaan primitiivisiä, myyttisiä ja surrealistisia kuvia yllyttämässä potilaan ajattelua pois realistisesta ja itseään kontrolloivasta ajattelusta.
Koppilla oli muitakin teatteritemppuja: naiselle joka ei osannut sanoa ei, hän antoi lapun omalla nimellään ” ei pidä suostua ihmisten vaatimuksiin, koska se ei ole hyväksi minun mielenterveydelle”. Kopp kertoo tarinan Ellenistä, joka ei aluksi arvostanut itseään ollenkaan, mutta oppii psykoterapian myötä ensiksi avautumaan asioitaan toiselle ihmiselle. Ilmaisemaan piilotettuja tunteitaan, löytämään kadoksissa olleita vahvuuksiaan ja uudelleenjärjestämään elämänsä oman prioriteettijärjestyksensä mukaisesti.
Kopp kertoo Ellenille tarinan keskiaikaisesta ritarista, joka otti osaa lohikäärmeen tappokurssille. Nuori ritari kertoi olevansa suuri pelkuri ja antisankari sekä liian peloissaan tappamaan lohikäärmeen. Taikuri Merlin vastasi, ettei se ole mikään ongelma, hän antaa taikamiekan, jolla kuka tahansa voi tappaa lohikäärmeen. Näin nuori ritari meni ja tappoi useita lohikäärmeitä sekä vapautti useita neitoja lohikäärmeen pauloista. Kerran kun kaikkien kurssilaisten piti rynnätä kentälle lohikäärmeitä tappamaan, niin nuori ritari otti väärän miekan. Mutta lohikäärmeen hyökätessä oli liian myöhäistä katua ja ritari tappoi tavallisella miekalla lohikäärmeen. Kun hän meni asiasta Merlinille kertomaan, niin tämä nauroi nuoren ritarin tarinan kuultuaan.
- Luulen, että arvaat nyt. Mikään miekoista ei ole maaginen, eikä ikinä ole ollut. Ainut maaginen asia on uskominen.
Kopp kuvaa, että samalla tavoin potilaat aluksi ovat samanlaisessa nuoren ritarin väärinymmärryksessä, että potilaat voivat uskoa itseensä vain siksi, kun heillä on psykoterapeuttinsa. Se on hyödyllinen väärinymmärrys, aluksi. Se uskomuksena antaa psykoterapeutille voimaa, jota potilaat itse tarvitsevat, kun he väärin luulevat, että psykoterapeutti on heitä johdonmukaisempi. Kopp kertoo, että hän antaa potilaan uskoa hänen taikavoimiinsa niin kauan kuin he ovat valmiita uskomaan itseensä. Psykoterapeutin pitää auttaa tällä luovalla leikillä, hyvällä pelillä, mielikuvituksen teatterilla potilasta uskomaan itseensä.
Kopp kirjoittaa, että on pateettisen typerää psykoterapeutin kuvitella, että hän olisi potilasta humaanisempi, voimakkaampi tai jollakin tavalla erityinen. Kopp muistuttaa, kuinka vanhat, kaljut. Lyhyet ja lihavat psykoterapeuttimiehet kuvittelevat joskus aivan turhaan, että psykoterapiassa käyvät nuoret naiset, jotka etsivät itseään, etsiessään todella rakastuisivat psykoterapeuttiinsa, vaan ovat siinä prosessissa, jota intiimi ja toistuva keskustelu toisen kanssa omista asioistaan synnyttää. Koppin mukaan koomisia esimerkkejä pateettisesti asiaan uskovista psykoterapeuteista on olemassa. Koppin mukaan vaara piilee myös siinä, kun on opetettavia ja näiltä saa ihailua ja kiitosta osakseen.
Kopp kertoo Rama Krisnan kertoman tarinan. Olipa kerran suuri mestari, Tapobana, jolla oli oppipoika, joka oli niin nöyrä, totteleva ja ahkera, että Tapobana piti vähän tyhmänäkin. Alettiin kertoa huhua, että oppipoika oli kyennyt kävelemään vetten päällä, aivan kuin olisi katua ylittänyt. Tapobana kutsui oppipojan luokseen ja kysyi, oliko tämä totta.
- Mikä olisi sen luonnollisempaa, oppipoika vastasi. Se on pelkästään teidän ansiotanne, suuri mestari. Kyllä minä kävelin vetten päällä. Joka askeleella toistin teidän pyhää nimeä ja niin kävelin vetten poikki.
Oppipojan mentyä Tapobana ryhtyi miettimään, että jos hänen oppipoika pystyy kävelemään vetten päällä, niin miksi ei hänkin? Jos hänen nimeensä voi tehdä ihmeitä, niin hänellä täytyy olla jokin pyhä voima, josta hän ei ole riittävän tietoinen, minkä vuoksi hän ei ole yrittänyt kävellä vetten päällä. Ja siitä paikasta Tapobana juoksi joelle ja ilman epäröintiä laittoi jalkansa veteen järkähtämättömällä uskollaan toistellen: ”Minä, minä, minä…” ja upposi jokeen.
Lappeenrannassa 18.12.16
Kirjan toinen osa The Play Opens (” näytelmä alkaa”) luvulla Theather Games (”teatteripelejä”). Kopp kirjoittaa, että vaikka tietynlainen teeskentely voi johtaa neuroottiseen luonnetyyliin, niin kaikki teeskentely ei ole tuhoavaa sinällään. Kuinka yleensä kovasta, tylsästä ja toistuvasta elämästä voisi silloin selviytyä?
Luova teeskentely on mielikuvituksen muoto. Päiväunelmointi tuottaa mielihyvää, jännitystä, huojennusta ja jopa toivoa. Teeskentely voi toteuttaa henkilökohtaisia tarpeita, aikoina, jolloin muu ei ole mahdollista.
Koppin mukaan jokainen kulttuuri tarjoaa sanktioituja teeskentelyn tapoja, joilla ihmiset pyrkivät pääsemään jokapäiväisen elämän turhautumisen tuolle puolen. Ihmetarinoiden kertominen, teatterin viehätys ja seremonioiden suureellisuus. Teeskentely on mielikuvituksen kultasuoni.
Mielikuvituksessa löydämme uuden tavan elää. Päiväunelmoinnilla voi harjoitella tulevia elämäntapahtumia. Vähemmän pelottavampana, enemmän armeliaampana. Reflektointi voi toimia tehokkaana ongelmanratkaisuna.
Leikki on teeskentelyn erityismuoto. Ilman leikkiä elämä oli sietämättömän kuluttavaa. Vakavuus, realistisuus ja aikuisuus (mitä se sitten merkitseekin) – niille on oma paikkansa, mutta ilman leikkiä elämästä tulisi tylsää.
Kopp aikoo kirjoittaa leikeistä, joihin tarvitaan ainakin toinen henkilö. Interpersoonallisen leikin kommunikoinnin määrittely on vaikeaa. Kaikkeen kommunikaatioon kuuluu mielialan merkkejä tai signaaleja, jotka luovat lisämerkityksiä sanotulle.
- Hei siellä!
Voi olla neutraali sanonta, tervetulotoivotus tai aggressiivinen haaste riippuen äänensävystä ja asenteesta, joka sanomiseen liittyy. Jos tämän ns. metakommunikaation ymmärtää väärin, voi reagoida ainakin em. kolmella eri tavalla. Somessa kirjoituksissa tämä petaus puuttuu ja ihmiset vain reagoivat oman tulkintansa mukaisesti ilman että pystyy tarkistamaan, mitä sanoman lähettäjä tarkoitti.
Koppin mukaan elämä itsessään on yritys löytää nuo kommunikoinnin takana olevat säännöt. Zenbuddhalaisuus opettaa elämästä, ettei ole mitään opittavaa. Kristillisyys opettaa, että saat sen mistä luovut.
Kopp muistuttaa myös tuhoavista leikeistä. Edward Albeen näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia aviopari yöpaukulle tulevine tuttavineen haukkuu toisensa lyttyyn.
Tuolloin 1970-luvun lopulla muodissa ollessa itsetuntemuksen lisäämiseen tähtäävissä kohtaamisryhmissä (encounter groups), sen ajan retriiteissä, media syytti ”pelaavan pelejä”. Joidenkin psykoterapiasuuntausten mukaan tämä pelien pelaaminen on suurin syy ihmisten onnettomuuteen ja pyrkivät autenttiseen, pelittömään, olemiseen psykoterapian tavoitteena.
Ihmissuhteiden peleistä T.A. Berne muodosti transaktioanalyysinsä, jossa ihmisen ajatellaan toimivan aikuisen, vanhemman tai lapsen rooleissa ja käsikirjoituksissa erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, mistä ongelmat syntyvätkin. Berne kirjoitti aiheesta bestsellerin ”Games People Play”, joka löytyy netistä. Samantyyppisen kirjan teki myös Thomas A Harris ”I´m OK- You´re OK”. Koppin mukaan transaktioanalyysi leimasi aina järkyttävän yksinkertaisesti onnetonta elämää ihmisen. Koppin mielestä pelien ja käsikirjoitusten nimet, jota transaktioanalyysi käytti, olivat syyttäviä, naurettavaksi tekeviä ja epäempaattisia. Kopp haukkuu transaktioanalyysin luvussa melko perusteellisesti. Itse koen transaktioanalyysin ajatukset lähinnä hauskoina ja leikkinä.
Koppin kritiikin kärki transaktioanalyysia ja myös Janovin Primal tai Tantrum terapiaa kohtaan on se, etteivät ne Koppin mukaan näe sitä, etteivät neuroottiset käyttäytymismuodot ja – käsikirjoitukset perustu tietoiseen tahdon päätöksiin. Että jos vain riittävän kovasti yrittää, niin kyllä onnistuu muuttamaan käyttäytymisensä.
Koppin mukaan potilaat tulevat psykoterapiaan ja yrittävät muuttua. Mutta jostain syystä eivät yksinkertaisesti voi muuttua ennen kuin potilas on saanut riittävästi apua ja tuntee itsensä riittävän turvalliseksi muuttumaan. Hän voi yrittää, vaikka kuinka kovasti, muttei silti pysty itseään muuttamaan. On riittävän paha juuttua sellaiseen turhauttavaan tilanteeseen, ilman että psykoterapeutti sanoo, että sinä pelaat vain pelejä, etkä halua muuttua.
Koppin mukaan psykoterapiapotilaat ovat jo itselleen riittävän ankaria, ilman että joku syyttää heitä siitä, ettei he parannu. Kopp muistuttaa, että on olemassa haavoja, jotka eivät parannu. Jos on tullut kohdelluksi huonosti liian usein, liian kauan ja ilman riittäviä hyviä kokemuksia, niin voi olla, että joutuu elämän läpi kulkemaan emotionaalisena jalkapuolena. Koppin mukaan Bernen kaltaiset transaktioanalyysit eivät kunnioita sitä, että jotkut emotionaaliset ongelmat eivät ole ratkaistavissa. Koppin mukaan Berne ei salli edes itkemistä itkemisen vuoksi. Kopp kirjoittaa useita sivuja, että ihminen tuntee mitä tuntee ja tarvitseekin tuntea niin.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapia voi alkaa temppu vastaan tempulla. Psykoterapeutti parantajana/silmänkääntötempuntekijänä esittelee potilaalle psykoterapia-pelin, jotta tämä voisi luopua neuroosipelistä. Eikä tämä tarkoita sitä, että potilaan pitäisi hävitä ja psykoterapeutin voittaa.
Koppin mukaan hänen tehtävänsä psykoterapeuttina ei ole muuttaa mitään, muutos on potilaan tavoite. Kopp tekee työtään mahdollisimman hyvin välittämättä lopputuloksesta. Joskus hän tekee loistavaa psykoterapeuttista työtä, joka ei johda yhtään mihinkään. Toisena päivänä kurjaa työtä, jolla on loistavia tuloksia.
Koppin mukaan hänen pelien käyttö on pelkkää lavamagiikkaa, jolla hän houkuttelee potilaan pois jokapäiväisestä taakastaan. Se on kutsu luovaan leikkiin, joka vapauttaisi kroonisesti tuhoavasta neuroottisesta pelistä.
Psykoterapeutin teatterileikit ovat moninaisia. Niihin kuuluu luoda rohkaisevia odotuksia siitä, että koko psykoterapian näyttämösetti on mysteerisen voimakas paikka, jossa ihmeitä tapahtuu. Psykoterapeutin koulutus ja maine luovat lisäodotuksia potilaalle.
Psykoterapeutin näyttämön lavaohjeet ulottuvat tavallisista tukevista ja hyödyllisistä ehdotuksista aina hienostuneisiin psykoterapeuttisiin strategioihin, joissa potilas laitetaan kaksoissidokseen, josta voi paeta vain terveyteen. Eikä Markku Envallin aforistisin sanoin: Jos maailmaan ei kuuluisi mitään pahempaa kuin sairaus, niin sitä ei voisi paeta sairauteen.
Pariterapiassa riitelevälle pariskunnalle voi antaa kotitehtävän, jonka mukaan heidän tulee riidellä ennen seuraavaa käyntiä ja huolellisesti keskittyä jokaiseen riitaansa, heidän täytyy tehdä muistiinpanoja siitä, missä järjestyksessä mikäkin tapahtui, jotta voi esittää ongelman seuraavalla kerralla psykoterapeutille.
Jos pariskunta tekee kotitehtävän (useat potilaat eivät tee heille annettuja kotitehtäviä), niin he ovat psykoterapeutin hallinnassa. Jos he vielä tekevät muistiinpanoja, he eivät riitele enää kontrolloimattomasti. Jos he vastustavat psykoterapeutin ohjetta riidellä jatkossakin, heidän esittämänsä ongelma on ratkennut.
Psykoterapeutilla on myös teatterilavasteita. Paperinenäliinat esillä antavat mahdollisuuden itkeä helpommin, kuin ilman paperinenäliinoja. 1970-luvulla oli psykoterapeuttisia sohvia, jotka antoivat luvan muistella lapsuutta ja assosioida vapaasti sekä helpommin tavoittaa unia ja fantasioita. Koppilla oli huoneessaan primitiivisiä, myyttisiä ja surrealistisia kuvia yllyttämässä potilaan ajattelua pois realistisesta ja itseään kontrolloivasta ajattelusta.
Koppilla oli muitakin teatteritemppuja: naiselle joka ei osannut sanoa ei, hän antoi lapun omalla nimellään ” ei pidä suostua ihmisten vaatimuksiin, koska se ei ole hyväksi minun mielenterveydelle”. Kopp kertoo tarinan Ellenistä, joka ei aluksi arvostanut itseään ollenkaan, mutta oppii psykoterapian myötä ensiksi avautumaan asioitaan toiselle ihmiselle. Ilmaisemaan piilotettuja tunteitaan, löytämään kadoksissa olleita vahvuuksiaan ja uudelleenjärjestämään elämänsä oman prioriteettijärjestyksensä mukaisesti.
Kopp kertoo Ellenille tarinan keskiaikaisesta ritarista, joka otti osaa lohikäärmeen tappokurssille. Nuori ritari kertoi olevansa suuri pelkuri ja antisankari sekä liian peloissaan tappamaan lohikäärmeen. Taikuri Merlin vastasi, ettei se ole mikään ongelma, hän antaa taikamiekan, jolla kuka tahansa voi tappaa lohikäärmeen. Näin nuori ritari meni ja tappoi useita lohikäärmeitä sekä vapautti useita neitoja lohikäärmeen pauloista. Kerran kun kaikkien kurssilaisten piti rynnätä kentälle lohikäärmeitä tappamaan, niin nuori ritari otti väärän miekan. Mutta lohikäärmeen hyökätessä oli liian myöhäistä katua ja ritari tappoi tavallisella miekalla lohikäärmeen. Kun hän meni asiasta Merlinille kertomaan, niin tämä nauroi nuoren ritarin tarinan kuultuaan.
- Luulen, että arvaat nyt. Mikään miekoista ei ole maaginen, eikä ikinä ole ollut. Ainut maaginen asia on uskominen.
Kopp kuvaa, että samalla tavoin potilaat aluksi ovat samanlaisessa nuoren ritarin väärinymmärryksessä, että potilaat voivat uskoa itseensä vain siksi, kun heillä on psykoterapeuttinsa. Se on hyödyllinen väärinymmärrys, aluksi. Se uskomuksena antaa psykoterapeutille voimaa, jota potilaat itse tarvitsevat, kun he väärin luulevat, että psykoterapeutti on heitä johdonmukaisempi. Kopp kertoo, että hän antaa potilaan uskoa hänen taikavoimiinsa niin kauan kuin he ovat valmiita uskomaan itseensä. Psykoterapeutin pitää auttaa tällä luovalla leikillä, hyvällä pelillä, mielikuvituksen teatterilla potilasta uskomaan itseensä.
Kopp kirjoittaa, että on pateettisen typerää psykoterapeutin kuvitella, että hän olisi potilasta humaanisempi, voimakkaampi tai jollakin tavalla erityinen. Kopp muistuttaa, kuinka vanhat, kaljut. Lyhyet ja lihavat psykoterapeuttimiehet kuvittelevat joskus aivan turhaan, että psykoterapiassa käyvät nuoret naiset, jotka etsivät itseään, etsiessään todella rakastuisivat psykoterapeuttiinsa, vaan ovat siinä prosessissa, jota intiimi ja toistuva keskustelu toisen kanssa omista asioistaan synnyttää. Koppin mukaan koomisia esimerkkejä pateettisesti asiaan uskovista psykoterapeuteista on olemassa. Koppin mukaan vaara piilee myös siinä, kun on opetettavia ja näiltä saa ihailua ja kiitosta osakseen.
Kopp kertoo Rama Krisnan kertoman tarinan. Olipa kerran suuri mestari, Tapobana, jolla oli oppipoika, joka oli niin nöyrä, totteleva ja ahkera, että Tapobana piti vähän tyhmänäkin. Alettiin kertoa huhua, että oppipoika oli kyennyt kävelemään vetten päällä, aivan kuin olisi katua ylittänyt. Tapobana kutsui oppipojan luokseen ja kysyi, oliko tämä totta.
- Mikä olisi sen luonnollisempaa, oppipoika vastasi. Se on pelkästään teidän ansiotanne, suuri mestari. Kyllä minä kävelin vetten päällä. Joka askeleella toistin teidän pyhää nimeä ja niin kävelin vetten poikki.
Oppipojan mentyä Tapobana ryhtyi miettimään, että jos hänen oppipoika pystyy kävelemään vetten päällä, niin miksi ei hänkin? Jos hänen nimeensä voi tehdä ihmeitä, niin hänellä täytyy olla jokin pyhä voima, josta hän ei ole riittävän tietoinen, minkä vuoksi hän ei ole yrittänyt kävellä vetten päällä. Ja siitä paikasta Tapobana juoksi joelle ja ilman epäröintiä laittoi jalkansa veteen järkähtämättömällä uskollaan toistellen: ”Minä, minä, minä…” ja upposi jokeen.
Lappeenrannassa 18.12.16