Toiminnot

Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. Osa VII

Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater.  (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa VII
 
Toisen osan kolmas luku on nimetty The Good Guys (”Hyvät tyypit”). Kopp kirjoittaa aluksi Bertolt Brechtistä, jonka kirjoitukset ja elämä olivat ristiriitoja täynnä. Brecht aloitti uransa kommunistien propagandistina ja päätyi humanismin runoilijaksi. Länsi aiheutti hänelle kommunismiin luottamuksen romahtamisen ja kommunismi taas vain kukoistutti hänen runouttaan. Kommunistit hyväksikäyttivät hänen vakaumustaan ja samalla suhtautuivat epäillen hänen taiteellisiin tavoitteisiin ja saavutuksiin.
 
Koppin mukaan Brecht on hyvin kuvannut elämän paradokseja kolmessa eri näytelmässä, jotka käsittelevät samaa teemaa, mutta jotka kaikki ovat kirjoitettu eri näkökulmasta. Ensimmäinen näytelmä on kouluooppera ”He who says yes” (Hän, joka sanoo kyllä). Näytelmässä koulun (Karl Marx- koulu) opettaja ja muutama nuori mies lähtevät kaukaisesta vuoristokylästä hakemaan lääkettä kylässä riehuvaan kulkutautiin. Yhden nuoren miehen äiti on sairastunut tautiin ja hän haluaa hakea äidilleen lääkettä. Nuori mies itse sairastuu lääkkeenhakumatkalla ja kylän vanhan tavan mukaan, jotta seurue voi tavoitella missiotaan (se on tässä yhteinen lääkkeen haku, mutta voi olla tietenkin minkä tahansa seurueen yhteinen missio), niin nuori mies on jätettävä kuolemaan luontoon. Häneltä kysytään, käykö se ja nuori mies sanoo kyllä. Mutta sen sijaan, että nuori mies kuolisi kituen, hän pyytää tappamaan hänet. Ryhmä suostuu ja hänet päätetään heittää rotkoon. Ryhmän etu ennen yksilön etua. Yksi ryhmän jäsenistä sanoo kuitenkin, että se saisi marxistit näyttämään liian julmilta, jos yksilö uhrataan ryhmän eduksi. Näytelmä on syntynyt.
 
Brecht kirjoittaa myöhemmin saman näytelmän uusiksi nimellä ”He who says no” (Hän, joka sanoo ei). Näytelmässä ei nyt haeta lääkettä, vaan se on tutkimusmatka. Jälleen yksi seurueen (tai minkä tahansa ryhmän jäsenistä) sairastuu, jälleen vanha kylän tapa vaatii, että sairastunut on heitettävä rotkoon. Tällä kertaa nuori mies kieltäytyy kuolemasta tällä tavalla. Sairastuneen ( tai kenen tahansa ryhmän vastaisen mielipiteen kohteeksi joutuneen) mielestä vanhat tavat on mietittävä uusiksi. Korvattava uusilla tavoilla (kuten minkä tahansa seurueen tavat). Ryhmä on jo jättänyt nuoren sairastuneen miehen taakseen, kunnes huomaavat, että hänen puheissaan on järkeä ja palaavat hakemaan häntä riutumasta kuoliaaksi. Yksilön etu meni kuitenkin ryhmän edun edelle. Kommunistisille teatterikriitikoille ei käynyt, että yksilö meni ryhmän edelle. Brecht koetti näytelmällään vastustaa inhoamaansa dogmatismia.
 
Kolmannen kerran Brecht kirjoitti samasta teemasta näytelmän ”The Measures Taken” (homma hoidettava). Näytelmässä ryhmä puolueen agitaattoreita palaa laittomalta agitaatiomatkalta Kiinasta. Ryhmä raportoi, että yksi seurueen jäsenistä piti kommunistisen puolueen omatunnon nimissä tappaa. Kyseinen ryhmän jäsen (siis minkä tahansa ryhmän jäsen) oli liian empaattinen, eikä halunnut käyttää hyväksi kiinalaisten työläisten kärsimyksiä propagandistiin tarkoituksiin, vaan hän halusi mielummin auttaa noita työläisiä. Täten hän vaaransi koko mission, minkä tapettu mies hyvin ymmärsi, muttei voinut empatialleen mitään. Empaattinen ryhmän jäsen pyysi, että hänet tapettaisiin mission suojelemiseksi ja näin tehtiin. Näytelmän katsojille tappaminen tuntui absurdilta teolta.
 
Kopp kirjoittaa elämän paradoksaalisuudesta, että kolmannen version kommunistinen puolue hyväksyi esitettäväksi ymmärtämättä, että samalla näytelmän katsojille se avasi totalitarismin kauheudet. Näytelmä on Koppin mielestä Brechtin parhaita.
 
Kopp kirjoittaa, että toinen elämän absurdius Brechtiä kohtasi, kun hän keksi käyttää vieraannuttamisefektiä (Der Verfremdungefekt) näytelmissä. Hän kirjoitti näytelmät kuin ne olisivat olleet ”puolueetonta tieteellistä tekstiä”. Näyttelijät poistuvat tuon tuosta teatterirooleistaan pitääkseen opettavan, didaktisen puheen yleisölle. Tekniikan tarkoitus on muistuttaa katsojaa siitä, että hän on teatterissa, estää katsojaa kokemasta empatiaa ja samastumasta näytelmän henkilöihin. Brechtin mielestä tämä oli ainut tapa päästä poliittiseen kritiikkiin, poliittisten ohjeiden tuolle puolen.
 
Vieraannuttamistekniikassa tapahtuukin päinvastaista mitä Brecht siinä ajatteli tapahtuvan, didaktisia poliittisia puheita oli enää vaikea ottaa vakavasti. Roolihenkilöiden inhimillisiin heikkouksiin oli helppo samaistua. Poliittisen johdon liturgiat ja moraali heittivät härän pyllyä, hyvistä poliitikoista tulee pahoja ja toisin päin. Valtaeliitti (minkälainen tahansa valtaa käyttävä ryhmä) hyväksikäyttää heikkoja ja yhteiskunnan omituiset otukset syyllistetään ja pakotetaan käyttäytymään itselleen tuhoavalla tavalla. Kolmen pennin oopperassa rikkaat luovat kurjuutta, jota eivät sitten voi katsella, minkä vuoksi ryhtyvät ”hyväntekeväisyyteen”. Anna ropo kerjäävälle Helsingin kadulla.
 
Kopp kirjoittaa, että Brechtin näytelmiä tutkiessaan paljastuu, ettei ole hyviä eikä huonoja tyyppejä – on vain ihmisiä.
 
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutit joskus luulevat olevansa hyviä tyyppejä, kun auttavat köyhiä ja tekevät pitkiä päiviä pienellä palkalla. Suomessakin kuuskytlukulaisten innostamana psykologit vaativat, etteivät voi saada suurempaa palkkaa kuin tavalliset työntekijät, minkä vuoksi psykologien palkat ovat jääneet palkkakehityksessä vielä tänäänkin vaatimattomaksi. Ehkä sen vuoksi psykologeista onkin usein huutava pula.
 
Psykoterapeutit, ”hyvätkin tyypit” tietävät, että köyhät saavat köyhien palvelua. Huonompaa kuin paremmat ihmiset. Riittämätöntä, osaamatonta, vähemmän kokeneita työntekijöitä. Kopp kirjoittaa, että julkisissa organisaatioissa palvelevat psykoterapeutit ovat usein nuoria, kokemattomia ja aloittelijoita. Kokeneet ja kykenevät psykoterapeutit, jotka jäävät byrokraattisiin julkisiin virkoihin, ovat yhtä harvinaisia kuin arvokkaitakin. Useimmat psykoterapeutit ovat vain pari vuotta julkisissa viroissa ja siirtyvät yksityiselle puolelle. Näin siis 1970-luvun Amerikassa…
 
Koppin mukaan tämä tarkoittaa potilaiden hylkäämistä, josta jotkut psykoterapeutit kokevat häpeää ja syyllisyyttä. Potilaiden hylkäämistä järkeilläkseen psykoterapeutit selittävät, keksivät syitä ja selittelevät potilaille, että lähtevä psykoterapeutti tekee sen hyvin aikomuksin ja pahoitellen lähtöään. Kaikki tämä tarkoittaa, että potilaille ei jää mahdollisuutta ilmaista suruaan ja raivoaan. Kaikilla ei ole varaa yksityisiin psykoterapeutteihin.
 
Kopp kertoo tarinan ryhmäistunnosta, jossa juuri yksityiselle puolelle siirtynyt psykoterapeutti kohtaa ryhmän hylättyjä potilaita Koppin kanssa. Psykoterapeutti on vähän peloissaan, mutta suostuu ryhmätapaamiseen. Istunto alkaa pitkällä hiljaisuudella, mitä Kopp ryhtyy (myöhemmin virheensä tajutessaan kylläkin) hiljaisuudesta ahdistuneena strukturoimaan tilannetta. Hän kertoo, että nyt on käytettävissä puolitoista tuntia, tarvittaessa toisenkin kerran.
 
Kun lopulta puhumaan päästään, niin potilaat kertovat, että he haluavat jatkaa psykoterapeutin yksityisvastaanotolla. Potilaat tuntevat itsensä vihaisiksi ja loukatuiksi, mutteivat ilmaise sitä suoraan. Vähitellen potilaat avautuvat enemmän ja kertovat omassa kasvuperheessään tulleet juuri samalla tavalla hylätyiksi ja laiminlyödyiksi. Me-henki kasvaa potilaiden keskuudessa.
 
”Syytöksiin” psykoterapeutti vastaa kiertelemättä, että lähdön syy on se, että haluaa ansaita enemmän rahaa, olla oma pomonsa ja tehdä asiat sillä tavalla kuin itse haluaa. Potilaat alkavat epäillä psykoterapeuttia, että voiko hänen auttamishalunsa olla aitoa, jos hän lähtee rahan ja oman urakehityksen vuoksi.
 
Kopp kertoo, että keskustelu meni siihen suuntaan, että mitä merkitsee olla oma itsensä, pitääkö meidän tehdä mitä muut haluavat ja pysyä omassa jutussaan, vaikka ei saakaan toivomaansa muutosta aikaiseksi.
 
Suuri osa psykoterapiaan tulevista ihmistä valittaa työpaikkaansa liittyvistä asioista: huonosta ilmapiiristä, juoruamisesta, huonosta johtamisesta ja lapsellisista työntekijöistä. Jos ihmisen arvot ja periaatteet ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä työkseen tekee, niin työssä väistämättä uupuu. Saipa työstä, vaikka minkälaista palkkaa. Ihminen ei jaksa toimia arvojensa ja periaatteidensa vastaisesti ilman leipääntymistä, kyynistymistä tai muuten arvoistaan luopumalla. Tuon ilmapiirin tunnistaa astumalla pelkästään sisään tuollaiseen työpaikkaan.
 
Mutta onko ikäville työpaikoille ja niiden ilmapiirille pakko alistua?
 
Suomalaisen työelämän realiteetteja eläkekertymästä psykoterapiaan tuleville suomalaisille vuonna 2017
 
Ihmiset ovat pikkuhiljaa tiedostamassa, miten vähän eläkettä palkasta kertyy. Mihin kaikki verot menevät?  Jos eurosta jää 1.5 senttiä eläkkeeseen, mihin se loppu euro menee? Jos ihminen ei elämässään tee ikinä töitä, niin täysi takuueläke on 766,85 e/kk.
 
Jos käy elämänsä töissä, siis saa palkkaa työstään (esimerkkihenkilö syntynyt 1987). Laskeman mukaan, siinä ei huomioida muutaman viimeisen vuoden korotuksia; eläkettä kertyy 1,5 senttiä ansaittua euroa kohti. Siis miten paljon työssä aherrus kannattaa. Vai kannattaako ollenkaan eläkemielessä.
 
-       Jos saa palkkaa 1500 euroa/kkssa, niin eläkettä kertyy 22 e/kk; 10 työvuoden jälkeen eläkettä on kertynyt 10 prosenttia eli 150 e, 20 vuoden jälkeen 21 prosenttia eli 315 euroa ja 40 vuoden jälkeen 46 prosenttia eli 690 euroa. Siis 40 vuoden työuran jälkeen 76,85 euroa vähemmän kuin mitä on koskaan työtä tekemättömän takuueläke. 20 vuoden työuran jälkeen saa 3780 euroa vuodessa, ennen verotusta. 40 vuoden työuran jälkeen saa 8280 euroa vuodessa ennen verotusta.
 
-       Jos 2500 e/kk-> eläkekertymä kuukaudessa 37.5 euroa/kk; 10 vuoden työuran eläke 250 e, 20 vuoden 525 euroa, 40 vuoden työuran jälkeen saa eläkettä 1150 euroa kuukaudessa. 383,15 euroa enemmän kuukaudessa kuin jos ei olisi tehnyt töitä koskaan. 20 vuoden työuran jälkeen saa 6300 euroa vuodessa, ennen verotusta. 40 vuoden työuran jälkeen saa 15000 euroa vuodessa ennen verotusta.
 
-       Jos 3000 e/kk-> eläkekertymä 45 e/kk; 10v työtä eläke 300e/kk, 20v työtä 630 e/kk eläke, 40 v työtä eläkettä 1380 euroa. 613,15 euroa kuukaudessa enemmän kuin jos ei olisi tehnyt töitä koskaan.20 vuoden työuran jälkeen saa 7560 euroa vuodessa, ennen verotusta. 40 vuoden työuran jälkeen saa 16560 euroa vuodessa ennen verotusta.
 
-       Jos 4000 e/kkà 60 euroa/kk eläkettä kertyy; 10v töitä eläkettä ansaittu 400 e/kk, 20v 840 euroa, 40v töitä, niin saa eläkettä 1840 euroa. 1073,15 euroa kuukaudessa enemmän kuin jos ei olisi tehnyt töitä koskaan.20 vuoden työuran jälkeen saa 10080 euroa vuodessa, ennen verotusta. 40 vuoden työuran jälkeen saa 22080 euroa vuodessa ennen verotusta.
 
-       Jos 5000 e/kkà75 euroa/kk eläkettä kertyy; 10v työtä, niin eläkettä on ansaittu 500 euroa/kk, 20v työtä 1050 euroa, 40v töitä kun tekee töitä 5000 euron kuukausipalkalla, niin saa lopulta 2300 euroa eläkettä. 1533,15 euroa kuukaudessa enemmän kuin jos ei olisi tehnyt töitä koskaan.20 vuoden työuran jälkeen saa 12600 euroa vuodessa, ennen verotusta. 40 vuoden työuran jälkeen saa 27600 euroa vuodessa ennen verotusta.

Kansanedustaja ennen vuotta 2011 saa sopeutumiseläkkeen, ja sen jälkeinen kansanedustaja kolme vuotta sopeutumisrahaa, jos kansanedustajakauden jälkeen ei saa töitä. Jos on 15 vuotta kansanedustajana, niin saa 60 % eläkkeen ansioidensa mukaan.
 
Mitään varmuuttahan siitä ei ole, että on yleensä elossa eläkeiässä ja pitkäänkin hengissä eläkeiän saavuttaessaan. On mahdollista, että sairastuu vakavasti ennen kuin edes ehtii nauttia pienestä eläkkeestään.
 
Onko se sen paskaduunin pitäminen niin arvokasta, että sen vuoksi kannattaa henkinen hyvinvointinsa uhrata?
 
Kaksi kuukautta vuodessa voi tietysti olla täydellä palkalla sairaslomalla, mikä sekin on aika hyvä juttu, jos vain sopiva sairaus löytyy. Ei liian vakava, että sairaslomasta pystyy nauttimaan. Entisaikaan postin työntekijät tulivatkin vastaanotolle ja sanoivat, että on pitämättömiä sairaslomia.
 
Ihmiset tuskailevat töissään, vuorotteluvapaan ja virkavapaan ehtoja on kiristetty, mutta jos on ihmisellä mahdollista ottaa vaikka 3 kuukauden oma loma, niin sitä kannattaa harkita sairasloman vaihtoehtona. Nuoret työntekijät jo tajuavatkin, että nykyisillä säännöillä ei juuri eläkettä kerry, niin itse otetulla lomalla voi henkistä vointiaan parantaa enemmän kuin saman rahan vaikkapa psykoterapiaan kuluttamalla. Nuoret tekevät pätkätöitä, kun ei eläkettä kuitenkaan kerry mitenkään ihmeellisesti ja siekailematta lomailevat ympäri maailmaa. Itsekin otetun loman merkitys kertyvään eläkkeeseen on siis aivan mitätön. Monessa mielessä.
 
Sen sijaan kolmen kuukauden loman merkitys henkiselle hyvinvoinnille ja jaksamiselle voi olla elintärkeää. Ei välttämättä tarvitse käydä läpi lapsuuttaan sen vuoksi, että keljuttaa käydä töissä. Ei käydä Kelan kustantamassa psykoterapiassa ja itse osan maksamalla surkuttelemassa oman työn ja työilmapiirin kurjuutta ja sinnitellä arjessaan epätyydyttäväksi kokeman kumppanin kanssa. Ei tarvitse tehdä itsestään potilasta, eikä elämästään sairauskertomusta, eikä joutua sitä kautta vaikkapa vakuutusyhtiöiden suurennuslasin alle. Voi yksinkertaisesti päättää, että meitsi jää nyt omalle lomalle. Ihan itseni vuoksi, koska olen sen arvoinen.
 
Voi itse päättää ottaa omaa lomaa, jos talous siihen antaa myöten. Usein juuri pienimpipalkkaisilla ei annakaan, brechtiläinen näytelmä jatkuu. Mutta ainakin keskipalkkaisilla on täysi mahdollisuus, jos asian etukäteen suunnittelee. Ja tietysti jos kumppani elättää. Usein parisuhdekin voi parantua, kun molemmat eivät ole koko ajan uuvuksissa työstä ja arjen pyörittämisestä. Tietysti työnantaja voi kieltää loman, mutta sitten pitää miettiä, onko oikealla työnantajalla töissä. Meillä on vain yksi elämä…
 
Jos hyväntekeväisyys olisi nimetöntä, Jumala säälisi köyhiä
 
Kopp siteeraa vanhaa sanontaa, kun kertoo O. Hobart Mowrerista. Mowrer hoiti paljon pappeja, jotka työnsä puolesta yrittävät näyttää olevansa hyviä ja piilottavansa salaisuutensa, joissa he eivät ole niin hyviä. Seurakunnat muodostavatkin työyhteisönä varsin pimeän piirin, kuten psykiatriset hoitopaikatkin. Kopp kirjoittaa, että kun papit yrittivät oikein kovasti olla hyviä tyyppejä, niin he päätyvät inhoamaan itseään,työtään ja työpaikkaansa.
 
Kopp muistuttaa, että vasta viidennellä vuosisadalla rippi yksityistyi, minkä korruptioita vastaan Martti Luther teeseili. Ennen sitä kylissä julkisesti tunnustettiin syntinsä ja pyydettiin anteeksi niiltä, joille harmia oli aiheutettu. Myöhemmin yksityisessä ripissä mafioso saattoi maksaa kirkolle ja lukea avemariat sekä jatkaa entiseen malliin. Koppin mukaan yksityisen ripin ehkä pahin seuraus oli se, että ihmiset koettavat päällepäin näyttää hyviltä tyypeiltä ja salaa toteuttavat paheitaan. Silmänpalvonta lisääntyi.
 
Mowrerin mukaan tällainen johtaa siihen, että me olemme yhtä kuin kantamamme salaisuutemme. Meistä tulee neuroottisesti heikkoja, ahdistuneita ja pessimistisiä, kun emme julkisesti enää tunnusta heikkouksiamme ja syntejämme. Odotamme jokaisen hyvän tekomme jälkeen suosionosoituksia, mutta pahat tekomme pyrimme salaamaan ja peittelemään.
 
Mowrer kehottaa julkisesti paljastamaan virheensä, heikkoutensa ja erheensä, vaikka toiset pitäisivät meitä huonoina tyyppeinä. Samanaikaisesti hyvät teot, hyveet ja kunnollisuudet pitäisi tehdä salassa. Pahat teot kannattaa paljastaa muille, hyvät teot kannattaa jättää mainitsematta. Mowrer kehottaa jopa, ettei kannata maksaa psykoterapiasta, jos voi tunnustaa tekonsa lähimmäisilleen. Psykoterapiaan kulutetun rahan ja ajan voi käyttää salaisiin hyviin tekoihin. Tekemällä muille hyvää ilman, että pitää siitä meteliä.
 
Kopp päättää luvun kirjoittamalla, ettei kukaan halua näytellä roistoa (1970-luvulla). Mutta ilman roistoa, näytelmän juoni ei kehity, eikä tarina tule kerrotuksi. Ilman Juudasta ei olisi ollut ristiinnaulitsemista, eikä Jeesus olisi voinut pelastaa meitä kaikkia.
 
Miksi monelle suomalaiselle työelämä on absurdia kärsimysnäytelmää?
 
22.1.2017 Lappeenrannassa