Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater 1977, osa VI
Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa VI
Kirjan toinen osan toisessa luvussa Taking Your Own Part (”Ota oma osasi”) Kopp pohtii mitä ihmisen pitäisi päättää: ollako itsenäinen ja yksin vai uhrata itsensä mukautumalla yhteisiin pelisääntöihin? Joskus ainut vaihtoehto on sietää sietämätöntä eristäytymistä ja yksinolemalla säilyttää eheytensä, vaikka on aina kiusaus sulautua laumaan ja lauman sääntöihin.
Kopp ottaa äärimmäisen esimerkin Aleksander Solzhenitsynistä, joka vietti puolet elämästään vankileirien saaristossa Neuvostoliitossa. Hän jaksaa vielä kirjoittaa yhdenmukaisuuden (conformity) hyväksikäyttävästä vetovoimasta, kun hän sotilaskoulutuksensa jälkeen oli vain yksi sotilaista. Hän nautti täysin siemauksin yksinkertaistamisen onnellisuudesta: olla vain yksi sotilaista ja tarvitsematta ajatella asioita lävitse. Elämä oli yksinkertaisen onnellista, kun ei tarvinnut miettiä elämän syvempiä ulottuvuuksia. Minä olen vain töissä täällä.
Solzhenitsynin mielestä ihmiset eivät olleet hyviä ja pahoja, vaan he ymmärsivät elämän optiot eri tavalla.
- Ollakseen paha ihmisen täytyy ennen kaikkea uskoa, että mitä hän tekee on hyvää, tai muuten kyse on vain yhdenmukaisuuteen kuuluvasta luonnonlaista – hyvin harkitusta tekemisestä vain joukon mukana. Onneksi on kuitenkin ihmisluonnolle ominaista etsiä oikeutusta tekemiselleen.
Kopp käyttää ihmisen elämänsä optioiden valinnassa esimerkkiä Eugene Ionescon näytelmästä Rhinoceros. Se kuten muutkin siteeratut näytelmät ovat Absurdin Teatteria. Absurdissa teatterissa ei ole enää yleisesti hyväksytyn kosmisen systeemin arvoja. Se ei ole enää tarinankertomisen, tapahtumasarjan kertomisen, teatteria, vaan tilanteiden teatteria. Se ei viittaa mihinkään moraaliseen tai sosiaaliseen. Se yksinkertaisesti antaa meidän syventää tuntemustamme naurettavasta eksistentiaalisesta tilanteestamme, mikä tekee jokaisen ihmisen elämästä järjetöntä.
Ionescon näytelmässä tavallisen rauhallisen kylän ihmiset muuttuvat pedoiksi ilman selitystä tai varoitusta. Ionesco vietti kasvuvuodet natsismin nousun aikana Romaniassa. Mutta fasismi ei ole ainut yhteiskunnallinen liike. Ihmiset ovat aina ansassa, maailmassa ilman lopullista merkitystä. Kopp kirjoittaa, että poliittiset liikkeet eivät ole muuta kuin epätoivoisia yrityksiä tarttua johonkin toivoen, että sillä on arvoa. Olla osa jotakin, toivoa että se arvokasta.
Ionescon näytelmän antisankari Berengerin täytyy kohdata jopa rakkaansa Daisyn muuttuminen pedoksi. Berenger ei pysty vakuuttamaan Daisya jäämään. Lähes sankarillisin termein Berenger yrittää itse välttää muuttumista pedoksi, siis jonkun yhteiskunnallisen liikkeen jäseneksi, vaikka natsiksi.
- Hyvä on, kaikesta huolimatta, en aio koskaan antautua, en koskaan, Berenger julistaa.
Berenger ei ole näytelmän sankari, joka on sitoutunut korkeimpiin periaatteisiin elämässä, vaan absurdin teatterin tilanteessa. Kukaan meistä ei voi olla enemmän kuin mitä olemme. Sen mitä meidän täytyy tehdä, ei muutu sen korottamisella tai juhlistamisella,hän osallistuu tietynlaiseen pilasankaruuteen, mikä on enemmän kuin absurdia. Se on naurettavaa.
Lopulta Berenger on aivan yksin. Hän on viimeinen ihminen, joka ei ole liittynyt nousevaan yhteiskunnalliseen liikkeeseen.
- Nyt olen aivan omillani. Mutta te ette saa minua. Ette! En liity teihin. En ymmärrä teitä. Säilyn sellaisena kuin olen. Olen ihminen. Ihminen…
Berenger katsoo kasvojaan, jotka eivät ole yhtä kauniit kuin rhinocerosten kasvot. Kuinka hän haluaisikaan olla yhtä hyvännäköinen kuin he ovat. Mutta kun hän ei koskaan tule olemaan…
Berenger tajuaa olevansa yhteiskunnallinen kummajainen, hänestä ei ikinä tule rhinocerosta. Ei koskaan. Hän on niin ruma.
- Ihmiset jotka yrittävät roikkua kiinni yksilöllisyydessään päätyvät aina huonoon lopputulokseen, Berenger voivottelee kohtaloaan.
Voittelun keskellä Berengerille selviää, ettei hänellä ole vaihtoehtoja. Hänestä ei tule rhinocerosta (natsia tai valitse, mikä muu tahansa kauniin yhteiskunnallisen liikkeen edustaja), vaikka haluaisi. Kun Berenger katsoo itseään peilistä, niin hänen epätoivonsa valkenee hänelle selvästi. Hänestä ei ikinä tule yksi heistä, ei vaikka Daisystakin tulisi.
Kopp muistuttaa, kuinka tiedämme kiusauksen näytellä marttyyrisankaria, kun itse asiassa emme tee mitään muuta kuin sen mitä meidän täytyy tehdä. Kopp kertoo olevansa introvertti, jolla on aina luonnollisempaa vastustaa ryhmäpainetta kuin mennä sen mukana. Hän tunnistaa, että monta kertaa hänen introvertin taipumusta olla yksin, on juhlittu sankarillisena itsensä uhraamattomuutena hyväksynnälle ja yhteiskunnallisille säännöille. Hän on vain toteuttanut omaa luontoaan.
Kopp kirjoittaa, ettei hän ole sankarillinen periaatteen mies, vaan toisten hyväksyntä ja yhteisöön uppoutuminen tuntuvat hänestä tukahduttavan epämukavalta. Hän on mielummin omassa sisäisessä maailmassaan kuin ulkoisissa ryhmän aktiviteeteissa. Siksi ehkä psykoterapian tekeminen on hänelle helppoa – hän on pääosin vapaa tavallisista sosiaalista tavoista.
Kopp yrittää tehdä psykoterapiaa ilman kunnioittavia sosiaalisia ja seremoniallisia eleitä. Ilman noita sosiaalisia kuviokelluntoja paljastuu ihmisen alkukantaisemmat yllykkeet, jotka sotkevat hänen elämää. Ilman sosiaalista ja seremoniallista kuviokelluntaa läheisyys ihmisten välillä syntyy helpommin ja välittömämmin.
Kopp kertoo ryhmäterapiasta, jota hän yhdessä veti toisen terapeutin kanssa. Koppilla oli tapana olla esittelemättä uutta potilasta, joka tuli poistuneen tilalle. Kuka tahansa saattoi milloin tapansa lopettaa ryhmäpsykoterapian ja joku tuli tilalle. Ryhmä ryhtyy kysymään perusteita, jolloin Koppille valkenee, että hän oli ainut lapsi. Kun pikkusisko syntyi, hän joutui antamaan huoneen pikkusiskolle. Totta kai häntä ärsytti jonkun uuden tuleminen, mutta hän oli rationalisoinut, ettei esittely auttanut uuden potilaan tilannetta ryhmäpsykoterapiassa. Kopp kertoi asiasta ryhmässä, ns. potilaat olivat, kuten aina ovat, hyvin ymmärtäväisiä ihmisen tavallisille haurauksille. Kopp tunsi tulevansa hyväksytyksi ja tunsi olevansa heitä lähempänä emotionaalisesti.
Mitä hän tekisi jatkossa? Hänen uuden potilaan esittämättömyysjärkeily tuntui nyt epätoivoiselta pakolta taistella menneisyyden juuttumia vastaan. Kysyikö hän toisten mielipidettä? Ei. Ehkä he ovat oikeassa, ehkä hän oli vähän hullu. Mutta joskus koko maailma on hullu? Joten hän voi olla ainut terve. Ei, vertailusta ei ole minkään mittapuuksi. Bernard Shawin sanoin ” 50 miljoonaa ranskalaista ei voi olla oikeassa”.
Kun ei ole mahdollisuutta olla varma, niin meidän pitää oppia tekemään parhaamme mitä voimme ja hyväksyä se riittäväksi. Ja tämän kaiken tehtyämme, meidän täytyy oppia antautumaan ja antaa itsellemme anteeksi, ettemme kyenneet tekemään enemmän. Jotkut potilaat luopuvat ennen kuin ovat tehneet sen mitä pitää. Toiset potilaat jatkavat tekemistä vielä silloin kun itselle pitäisi jo antaa anteeksi.
Ainoat jäljelle jäävät äärivaihtoehdot ovat yksinäinen itsenäisyys ja itsensä uhraava joukkosielu. Elämä on usein rankkaa, on aikoja, jolloin jokainen tuntee olevansa valmistumaton tekemään, mitä pitää. On hetkiä, jolloin on liian heikko, väsynyt tai liian pieni elämän ylivoimaa vastaan.
Kopp muistuttaa Albert Camusista.
- Ei ole olemassa kuin yksi todella vakava filosofinen kysymys ja se on itsemurha. Onko elämä elämisen arvoista, on perustavaa laatua oleva filosofinen kysymys. Kaikki muu seuraa tuosta vastauksesta. Loppu on erilaisia pelejä.
Kopp kirjoittaa, ettei hän ole mikään emotionaalinen neitsyt, joka romantisoi itsemurhaa. Hänen potilaitaan on tehnyt itsemurhan. Kopp kirjoittaa, että hän ajattelee, että jokaisella ihmisellä on optiona tappaa itsensä. On ihmisiä, jotka ovat niin tuskaisia ja toivottomia, etteivät näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itsensä. Mutta jos joku tappaa itsensä, niin Kopp kertoo tuntevansa avuttomuudesta syntyvää vihaa ja katkeraa huvittuneisuutta kaiken järjettömyydestä. Hän ei itse ratkaisisi henkistä umpikujaansa itsemurhalla.
Kun Koppin potilaat kertovat aikovansa tappaa itsensä, niin hän pyytää heitä lykkäämään sitä ainakin siihen saakka, että he ovat hyvin selvillä siitä, mitä päätös tarkoittaa. Kuoleminen, kuten eläminenkin, täytyy kohdata henkilökohtaisella selkeydellä ja sitoumuksella.
Kopp kertoo tapauksista, joissa hän työnohjasi ryhmässä kollegoja. Oli potilas, joka teki itsemurhaeleitä (yliannoksia tms.), kun hänestä tuntui, että terapeutti on hylännyt hänet. Joko oikeasti tai väärin tulkitessaan terapeutin käyttäytymisen. Terapeutti kertoo, etteivät eleet enää hänestä vaikuttaneet tavalliselta epävakaan potilaan käyttäytymiseltä, vaan potentiaalisen mahdolliselta kuolemalta. Siksi psykoterapeutti oli pyytänyt työnohjausta kyseisen potilaan kohdalla.
Psykoterapeutti oli saanut ohjeeksi, että jos potilas vielä kerran yrittää itsemurhaa, niin psykoterapia on heti lopetettava. Näin potilas tekikin ja potilas siirrettiin toiselle psykoterapeutille. Ryhmäistunnossa psykoterapeutti voisi kuitenkin käydä läpi potilasta, jota ei enää hoitanut. Psykoterapeutti alkoi pelätä, että potilas tappaa itsensä. Kopp pyysi miettimään vakavampaa ongelmaa: entä jos potilas ei tapakaan itseään, vaan haluaisi jatkaa psykoterapiaa? Psykoterapeutti vastasi, ettei ehkä ottaisi potilasta vastaan. Kopp tarjoutui ottamaan psykoterapeutin ja tämän potilaan vastaanotolleen, koska kaikki olivat niin hämillään tilanteesta. Tarkoitus olisi vain tavata, ei ratkoa mitään ongelmia.
Potilas ottikin yhteyttä uuteen psykoterapeuttiiin, joka soitti,ja he sopivat tapaavansa kahden viikon kuluttua. Tapaamisessa olivat heidän lisäksi potilas ja tohtori B, joka oli psykoterapeutin ohjaaja ja potilaan aikaisempi psykoterapeutti.
Kopp kysyi kaikilta aluksi mikä oli tapaamisen tarkoitus. Potilas aloitti kertomalla, kuinka hän oli sotkenut kaiken ja aiheuttanut kaikille runsaasti vaivaa, minkä vuoksi tapaaminen oli välttämätöntä. Kopp sanoi, että nyt potilas reilusti yliarvioi vaarallisuutensa muille ihmisille. Kopp ehdotti suorasukaisesti, että jos potilas sulkisi suunsa ja kuuntelisi hetken, niin hän voisi oppia kuinka arrogantti ja itsetärkeä hän oli kuvitellessaan olevansa vastuussa kaikesta.
Psykoterapeutin ahdistavaa välttelyä omien itsemurhayllykkeiden suhteen tutkittiin ja sitä että potilas varmistuisi siitä, että psykoterapeutilla oli kykyä läheisyyteen. Ohjaajan suhdetta tilanteeseen myös käsiteltiin. Kukin terapeuteista paljasti, että heillä kaikilla oli tapansa kieltää avuttomuutensa, jota tuntee, kun koettaa muuttaa potilaan käyttäytymistä, muttei pysty.
Tämän jälkeen potilas oli kovin hämmästynyt. Hän alkoi ilmaista itseään huojentuneena ja tilanteen odottamattomuudesta yllättyneenä. Monet hänen ongelmistaan eivät olleet hänen ratkaistavissaan, mistä hän ei ollut ollut edes tietoinen. Hän hämmästyi, hänen vastuullisuus ja syyllisyys tapahtuneesta väheni. Muttei myöskään pitänyt ajatuksesta, että hänellä oli niin vähän valtaa sotkea asioita. Potilaan, nuoren naisen, elämäntarina oli jotensakin katastrofaalinen. Selviydyttyään pinnallisen sosiaalisuutensa avulla, hänellä oli hyvin hulluja ajatuksia ja hän oli hyvin onneton.
Kopp koetti estää psykoterapeuttia tarttumasta potilaan tarjoamaan koukkuun pelastajasta. Psykoterapeutti pelastaisi hänet itsemurhalta. Mitä ahdistuneemmaksi psykoterapeutti tuli potilaan puheista, sitä tyynemmäksi ja varmemmaksi itsemurhasta potilas tuli. Kopp kehotti psykoterapeuttia vain istumaan, kuuntelemaan potilasta ja rentoutumaan istunnossa.
Kopp kirjoittaa (1977), että hän tietää, ettei potilas aina tee asioita hyvin. Ehkä nyt oli hyvä miettiä kunnollinen itsemurhasuunnitelma. Potilas tuli uteliaaksi ja epäluuloiseksi. Iloinen siitä että häntä autettiin, mutta levoton siitä, mitä ihmettä Kopp aikoi.
Potilas kertoi aikovansa tappaa itsensä pakokaasulla autoonsa. Kopp vastasi, että suunnitelma oli hieman löperö. Jos hän ei tukehdu pakokaasuun, niin hän voi saada hirvittävän päänsäryn häkämyrkytyksestä ennen tukehtumista häkään. Potilas ei tiennyt tätä ja mietti, mitä pitäisi tehdä. Kopp ehdotti, että potilas tiivistäisi auton ikkunat varmistaakseen itsemurhan. Potilas oli tyytyväinen neuvoon.
Potilas aikoi päihdyttää itsensä autossa LSD:llä. Kopp sanoi, että voi tulla huono trippi ja koko homma kaatuu siihen. Kopp ehdotti, että potilas ottaisi barbituraatteja LSD:n sijaan. Potilas oli tähän neuvoon tyytyväinen.
Sitten oli kysymys, minne hän parkkeeraisi auton. Koppin kanssa pohdittiin, että jos hän parkkeeraa liian lähelle, hänet löydetään ja jos liian kauas, hänen ruumiinsa voi jäädä löytymättä. Potilas oli huolissaan jälkimmäisestä. Potilas parkkeeraisi metsään. Kopp keskeytti: Ei missään nimessä. Jos kukaan ei löytäisi häntä viikkoihin, niin potilas olisi täynnä matoja ja mitä muuta ties hyvänsä. Potilaan kiinnostavin asia oli se, miltä hän näyttäisi kuoleman jälkeen. Potilas etsisi paikan, joka ei ollut liian kaukana eikä liian lähellä. Psykoterapeutti oli hämillään koko keskustelusta. Mutta psykoterapeutin ansiota oli, ettei puuttunut koko keskusteluun.
Kopp kertoi keskustelun päätteeksi, kuinka oli nauttinut keskustelusta potilaan kanssa ja toivoi, että itsemurhasuunnitelma toimii niin kuin potilas oli ajatellut. Potilas oli samaa mieltä, että tapaaminen oli ollut antoisa. Kopp sanoi, että potilas voisi tavata häntä halutessaan uudelleen neljän viikon kuluttua. Potilas oli aikonut tappaa itsensä kolmen viikon kuluessa.
Kopp kirjoittaa, että hän oli melko hermostunut seuraavat kolme viikkoa. Kuukauden kuluttua sovittiin kuitenkin uusi tapaaminen. Potilas vaikutti uteliaan lammasmaiselta ja ilkikuriselta pahantekijältä. Nyt ongelma ei enää ollut itsemurha, vaan potilaan äiti. Kun potilas ei enää ajatellut tappavansa itseään, niin hän muisti äitinsä itsemurhan. Äiti oli ampunut itseään päähän. Verinen ruumis oli löydetty kaikkien hämmästykseksi. Psykoterapeuttikin oli hieman hämmentynyt, kuinka käsitellä tätä potilaan esille tuomaa materiaalia.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutin paras reagointi on hiljaisuus, jos ei tiedä, mitä tehdä potilaan esiin tuomalla materiaalilla. Kuten psykoterapeutti oli tehnytkin – hän kuunteli. Kopp kirjoittaa, että nuori naispotilas samalla kertaa oli hurmaava ja pelottava. Kopp kysyi, mikä hänen osansa oli potilaan tilanteessa. Ystävä, vastasi potilas. Kopp kysyi minkälainen ystävä. Potilas kertoi, että hän oli kirjoittanut Koppista ”ajatusten kirjaansa”, mistä Kopp kertoi olevansa hyvin otettu. Kopp antoi potilaan ymmärtää, että tällä oli samanlainen rooli hänen elämässä. Kopp kertoi laittavansa potilaan tarinan kirjaansa. Ikkunasta näkyi sateenkaari. Kopp julisti, että he tekivät sen yhdessä. Potilas vastasi, kyllä, se on meidän sateenkaaremme.
Potilas nautti nyt elämästään. Kopp halusi kysyä, mikä oli muuttanut potilaan mielen.
- Se mitä teit minulle, oli parasta - olit siellä, missä minä olin. Kun kerron kenelle tahansa hulluuksistani, tai kuinka onneton olen, niin kaikki alkavat arvostella minua. He alkavat pelätä ja yrittävät muuttaa minun mieleni. Sinä et arvostellut.
- Jos halusin tappaa itseni, sinä tarjouduit auttamaan minua. Tapa jolla puhuit minulle, minun ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä. Joten en enää tuntenut tarvetta tappaa itseäni. Lisäksi halusit nähdä minut vielä jatkossakin.
7.1.2017 Lappeenrannassa
Kirjan toinen osan toisessa luvussa Taking Your Own Part (”Ota oma osasi”) Kopp pohtii mitä ihmisen pitäisi päättää: ollako itsenäinen ja yksin vai uhrata itsensä mukautumalla yhteisiin pelisääntöihin? Joskus ainut vaihtoehto on sietää sietämätöntä eristäytymistä ja yksinolemalla säilyttää eheytensä, vaikka on aina kiusaus sulautua laumaan ja lauman sääntöihin.
Kopp ottaa äärimmäisen esimerkin Aleksander Solzhenitsynistä, joka vietti puolet elämästään vankileirien saaristossa Neuvostoliitossa. Hän jaksaa vielä kirjoittaa yhdenmukaisuuden (conformity) hyväksikäyttävästä vetovoimasta, kun hän sotilaskoulutuksensa jälkeen oli vain yksi sotilaista. Hän nautti täysin siemauksin yksinkertaistamisen onnellisuudesta: olla vain yksi sotilaista ja tarvitsematta ajatella asioita lävitse. Elämä oli yksinkertaisen onnellista, kun ei tarvinnut miettiä elämän syvempiä ulottuvuuksia. Minä olen vain töissä täällä.
Solzhenitsynin mielestä ihmiset eivät olleet hyviä ja pahoja, vaan he ymmärsivät elämän optiot eri tavalla.
- Ollakseen paha ihmisen täytyy ennen kaikkea uskoa, että mitä hän tekee on hyvää, tai muuten kyse on vain yhdenmukaisuuteen kuuluvasta luonnonlaista – hyvin harkitusta tekemisestä vain joukon mukana. Onneksi on kuitenkin ihmisluonnolle ominaista etsiä oikeutusta tekemiselleen.
Kopp käyttää ihmisen elämänsä optioiden valinnassa esimerkkiä Eugene Ionescon näytelmästä Rhinoceros. Se kuten muutkin siteeratut näytelmät ovat Absurdin Teatteria. Absurdissa teatterissa ei ole enää yleisesti hyväksytyn kosmisen systeemin arvoja. Se ei ole enää tarinankertomisen, tapahtumasarjan kertomisen, teatteria, vaan tilanteiden teatteria. Se ei viittaa mihinkään moraaliseen tai sosiaaliseen. Se yksinkertaisesti antaa meidän syventää tuntemustamme naurettavasta eksistentiaalisesta tilanteestamme, mikä tekee jokaisen ihmisen elämästä järjetöntä.
Ionescon näytelmässä tavallisen rauhallisen kylän ihmiset muuttuvat pedoiksi ilman selitystä tai varoitusta. Ionesco vietti kasvuvuodet natsismin nousun aikana Romaniassa. Mutta fasismi ei ole ainut yhteiskunnallinen liike. Ihmiset ovat aina ansassa, maailmassa ilman lopullista merkitystä. Kopp kirjoittaa, että poliittiset liikkeet eivät ole muuta kuin epätoivoisia yrityksiä tarttua johonkin toivoen, että sillä on arvoa. Olla osa jotakin, toivoa että se arvokasta.
Ionescon näytelmän antisankari Berengerin täytyy kohdata jopa rakkaansa Daisyn muuttuminen pedoksi. Berenger ei pysty vakuuttamaan Daisya jäämään. Lähes sankarillisin termein Berenger yrittää itse välttää muuttumista pedoksi, siis jonkun yhteiskunnallisen liikkeen jäseneksi, vaikka natsiksi.
- Hyvä on, kaikesta huolimatta, en aio koskaan antautua, en koskaan, Berenger julistaa.
Berenger ei ole näytelmän sankari, joka on sitoutunut korkeimpiin periaatteisiin elämässä, vaan absurdin teatterin tilanteessa. Kukaan meistä ei voi olla enemmän kuin mitä olemme. Sen mitä meidän täytyy tehdä, ei muutu sen korottamisella tai juhlistamisella,hän osallistuu tietynlaiseen pilasankaruuteen, mikä on enemmän kuin absurdia. Se on naurettavaa.
Lopulta Berenger on aivan yksin. Hän on viimeinen ihminen, joka ei ole liittynyt nousevaan yhteiskunnalliseen liikkeeseen.
- Nyt olen aivan omillani. Mutta te ette saa minua. Ette! En liity teihin. En ymmärrä teitä. Säilyn sellaisena kuin olen. Olen ihminen. Ihminen…
Berenger katsoo kasvojaan, jotka eivät ole yhtä kauniit kuin rhinocerosten kasvot. Kuinka hän haluaisikaan olla yhtä hyvännäköinen kuin he ovat. Mutta kun hän ei koskaan tule olemaan…
Berenger tajuaa olevansa yhteiskunnallinen kummajainen, hänestä ei ikinä tule rhinocerosta. Ei koskaan. Hän on niin ruma.
- Ihmiset jotka yrittävät roikkua kiinni yksilöllisyydessään päätyvät aina huonoon lopputulokseen, Berenger voivottelee kohtaloaan.
Voittelun keskellä Berengerille selviää, ettei hänellä ole vaihtoehtoja. Hänestä ei tule rhinocerosta (natsia tai valitse, mikä muu tahansa kauniin yhteiskunnallisen liikkeen edustaja), vaikka haluaisi. Kun Berenger katsoo itseään peilistä, niin hänen epätoivonsa valkenee hänelle selvästi. Hänestä ei ikinä tule yksi heistä, ei vaikka Daisystakin tulisi.
Kopp muistuttaa, kuinka tiedämme kiusauksen näytellä marttyyrisankaria, kun itse asiassa emme tee mitään muuta kuin sen mitä meidän täytyy tehdä. Kopp kertoo olevansa introvertti, jolla on aina luonnollisempaa vastustaa ryhmäpainetta kuin mennä sen mukana. Hän tunnistaa, että monta kertaa hänen introvertin taipumusta olla yksin, on juhlittu sankarillisena itsensä uhraamattomuutena hyväksynnälle ja yhteiskunnallisille säännöille. Hän on vain toteuttanut omaa luontoaan.
Kopp kirjoittaa, ettei hän ole sankarillinen periaatteen mies, vaan toisten hyväksyntä ja yhteisöön uppoutuminen tuntuvat hänestä tukahduttavan epämukavalta. Hän on mielummin omassa sisäisessä maailmassaan kuin ulkoisissa ryhmän aktiviteeteissa. Siksi ehkä psykoterapian tekeminen on hänelle helppoa – hän on pääosin vapaa tavallisista sosiaalista tavoista.
Kopp yrittää tehdä psykoterapiaa ilman kunnioittavia sosiaalisia ja seremoniallisia eleitä. Ilman noita sosiaalisia kuviokelluntoja paljastuu ihmisen alkukantaisemmat yllykkeet, jotka sotkevat hänen elämää. Ilman sosiaalista ja seremoniallista kuviokelluntaa läheisyys ihmisten välillä syntyy helpommin ja välittömämmin.
Kopp kertoo ryhmäterapiasta, jota hän yhdessä veti toisen terapeutin kanssa. Koppilla oli tapana olla esittelemättä uutta potilasta, joka tuli poistuneen tilalle. Kuka tahansa saattoi milloin tapansa lopettaa ryhmäpsykoterapian ja joku tuli tilalle. Ryhmä ryhtyy kysymään perusteita, jolloin Koppille valkenee, että hän oli ainut lapsi. Kun pikkusisko syntyi, hän joutui antamaan huoneen pikkusiskolle. Totta kai häntä ärsytti jonkun uuden tuleminen, mutta hän oli rationalisoinut, ettei esittely auttanut uuden potilaan tilannetta ryhmäpsykoterapiassa. Kopp kertoi asiasta ryhmässä, ns. potilaat olivat, kuten aina ovat, hyvin ymmärtäväisiä ihmisen tavallisille haurauksille. Kopp tunsi tulevansa hyväksytyksi ja tunsi olevansa heitä lähempänä emotionaalisesti.
Mitä hän tekisi jatkossa? Hänen uuden potilaan esittämättömyysjärkeily tuntui nyt epätoivoiselta pakolta taistella menneisyyden juuttumia vastaan. Kysyikö hän toisten mielipidettä? Ei. Ehkä he ovat oikeassa, ehkä hän oli vähän hullu. Mutta joskus koko maailma on hullu? Joten hän voi olla ainut terve. Ei, vertailusta ei ole minkään mittapuuksi. Bernard Shawin sanoin ” 50 miljoonaa ranskalaista ei voi olla oikeassa”.
Kun ei ole mahdollisuutta olla varma, niin meidän pitää oppia tekemään parhaamme mitä voimme ja hyväksyä se riittäväksi. Ja tämän kaiken tehtyämme, meidän täytyy oppia antautumaan ja antaa itsellemme anteeksi, ettemme kyenneet tekemään enemmän. Jotkut potilaat luopuvat ennen kuin ovat tehneet sen mitä pitää. Toiset potilaat jatkavat tekemistä vielä silloin kun itselle pitäisi jo antaa anteeksi.
Ainoat jäljelle jäävät äärivaihtoehdot ovat yksinäinen itsenäisyys ja itsensä uhraava joukkosielu. Elämä on usein rankkaa, on aikoja, jolloin jokainen tuntee olevansa valmistumaton tekemään, mitä pitää. On hetkiä, jolloin on liian heikko, väsynyt tai liian pieni elämän ylivoimaa vastaan.
Kopp muistuttaa Albert Camusista.
- Ei ole olemassa kuin yksi todella vakava filosofinen kysymys ja se on itsemurha. Onko elämä elämisen arvoista, on perustavaa laatua oleva filosofinen kysymys. Kaikki muu seuraa tuosta vastauksesta. Loppu on erilaisia pelejä.
Kopp kirjoittaa, ettei hän ole mikään emotionaalinen neitsyt, joka romantisoi itsemurhaa. Hänen potilaitaan on tehnyt itsemurhan. Kopp kirjoittaa, että hän ajattelee, että jokaisella ihmisellä on optiona tappaa itsensä. On ihmisiä, jotka ovat niin tuskaisia ja toivottomia, etteivät näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itsensä. Mutta jos joku tappaa itsensä, niin Kopp kertoo tuntevansa avuttomuudesta syntyvää vihaa ja katkeraa huvittuneisuutta kaiken järjettömyydestä. Hän ei itse ratkaisisi henkistä umpikujaansa itsemurhalla.
Kun Koppin potilaat kertovat aikovansa tappaa itsensä, niin hän pyytää heitä lykkäämään sitä ainakin siihen saakka, että he ovat hyvin selvillä siitä, mitä päätös tarkoittaa. Kuoleminen, kuten eläminenkin, täytyy kohdata henkilökohtaisella selkeydellä ja sitoumuksella.
Kopp kertoo tapauksista, joissa hän työnohjasi ryhmässä kollegoja. Oli potilas, joka teki itsemurhaeleitä (yliannoksia tms.), kun hänestä tuntui, että terapeutti on hylännyt hänet. Joko oikeasti tai väärin tulkitessaan terapeutin käyttäytymisen. Terapeutti kertoo, etteivät eleet enää hänestä vaikuttaneet tavalliselta epävakaan potilaan käyttäytymiseltä, vaan potentiaalisen mahdolliselta kuolemalta. Siksi psykoterapeutti oli pyytänyt työnohjausta kyseisen potilaan kohdalla.
Psykoterapeutti oli saanut ohjeeksi, että jos potilas vielä kerran yrittää itsemurhaa, niin psykoterapia on heti lopetettava. Näin potilas tekikin ja potilas siirrettiin toiselle psykoterapeutille. Ryhmäistunnossa psykoterapeutti voisi kuitenkin käydä läpi potilasta, jota ei enää hoitanut. Psykoterapeutti alkoi pelätä, että potilas tappaa itsensä. Kopp pyysi miettimään vakavampaa ongelmaa: entä jos potilas ei tapakaan itseään, vaan haluaisi jatkaa psykoterapiaa? Psykoterapeutti vastasi, ettei ehkä ottaisi potilasta vastaan. Kopp tarjoutui ottamaan psykoterapeutin ja tämän potilaan vastaanotolleen, koska kaikki olivat niin hämillään tilanteesta. Tarkoitus olisi vain tavata, ei ratkoa mitään ongelmia.
Potilas ottikin yhteyttä uuteen psykoterapeuttiiin, joka soitti,ja he sopivat tapaavansa kahden viikon kuluttua. Tapaamisessa olivat heidän lisäksi potilas ja tohtori B, joka oli psykoterapeutin ohjaaja ja potilaan aikaisempi psykoterapeutti.
Kopp kysyi kaikilta aluksi mikä oli tapaamisen tarkoitus. Potilas aloitti kertomalla, kuinka hän oli sotkenut kaiken ja aiheuttanut kaikille runsaasti vaivaa, minkä vuoksi tapaaminen oli välttämätöntä. Kopp sanoi, että nyt potilas reilusti yliarvioi vaarallisuutensa muille ihmisille. Kopp ehdotti suorasukaisesti, että jos potilas sulkisi suunsa ja kuuntelisi hetken, niin hän voisi oppia kuinka arrogantti ja itsetärkeä hän oli kuvitellessaan olevansa vastuussa kaikesta.
Psykoterapeutin ahdistavaa välttelyä omien itsemurhayllykkeiden suhteen tutkittiin ja sitä että potilas varmistuisi siitä, että psykoterapeutilla oli kykyä läheisyyteen. Ohjaajan suhdetta tilanteeseen myös käsiteltiin. Kukin terapeuteista paljasti, että heillä kaikilla oli tapansa kieltää avuttomuutensa, jota tuntee, kun koettaa muuttaa potilaan käyttäytymistä, muttei pysty.
Tämän jälkeen potilas oli kovin hämmästynyt. Hän alkoi ilmaista itseään huojentuneena ja tilanteen odottamattomuudesta yllättyneenä. Monet hänen ongelmistaan eivät olleet hänen ratkaistavissaan, mistä hän ei ollut ollut edes tietoinen. Hän hämmästyi, hänen vastuullisuus ja syyllisyys tapahtuneesta väheni. Muttei myöskään pitänyt ajatuksesta, että hänellä oli niin vähän valtaa sotkea asioita. Potilaan, nuoren naisen, elämäntarina oli jotensakin katastrofaalinen. Selviydyttyään pinnallisen sosiaalisuutensa avulla, hänellä oli hyvin hulluja ajatuksia ja hän oli hyvin onneton.
Kopp koetti estää psykoterapeuttia tarttumasta potilaan tarjoamaan koukkuun pelastajasta. Psykoterapeutti pelastaisi hänet itsemurhalta. Mitä ahdistuneemmaksi psykoterapeutti tuli potilaan puheista, sitä tyynemmäksi ja varmemmaksi itsemurhasta potilas tuli. Kopp kehotti psykoterapeuttia vain istumaan, kuuntelemaan potilasta ja rentoutumaan istunnossa.
Kopp kirjoittaa (1977), että hän tietää, ettei potilas aina tee asioita hyvin. Ehkä nyt oli hyvä miettiä kunnollinen itsemurhasuunnitelma. Potilas tuli uteliaaksi ja epäluuloiseksi. Iloinen siitä että häntä autettiin, mutta levoton siitä, mitä ihmettä Kopp aikoi.
Potilas kertoi aikovansa tappaa itsensä pakokaasulla autoonsa. Kopp vastasi, että suunnitelma oli hieman löperö. Jos hän ei tukehdu pakokaasuun, niin hän voi saada hirvittävän päänsäryn häkämyrkytyksestä ennen tukehtumista häkään. Potilas ei tiennyt tätä ja mietti, mitä pitäisi tehdä. Kopp ehdotti, että potilas tiivistäisi auton ikkunat varmistaakseen itsemurhan. Potilas oli tyytyväinen neuvoon.
Potilas aikoi päihdyttää itsensä autossa LSD:llä. Kopp sanoi, että voi tulla huono trippi ja koko homma kaatuu siihen. Kopp ehdotti, että potilas ottaisi barbituraatteja LSD:n sijaan. Potilas oli tähän neuvoon tyytyväinen.
Sitten oli kysymys, minne hän parkkeeraisi auton. Koppin kanssa pohdittiin, että jos hän parkkeeraa liian lähelle, hänet löydetään ja jos liian kauas, hänen ruumiinsa voi jäädä löytymättä. Potilas oli huolissaan jälkimmäisestä. Potilas parkkeeraisi metsään. Kopp keskeytti: Ei missään nimessä. Jos kukaan ei löytäisi häntä viikkoihin, niin potilas olisi täynnä matoja ja mitä muuta ties hyvänsä. Potilaan kiinnostavin asia oli se, miltä hän näyttäisi kuoleman jälkeen. Potilas etsisi paikan, joka ei ollut liian kaukana eikä liian lähellä. Psykoterapeutti oli hämillään koko keskustelusta. Mutta psykoterapeutin ansiota oli, ettei puuttunut koko keskusteluun.
Kopp kertoi keskustelun päätteeksi, kuinka oli nauttinut keskustelusta potilaan kanssa ja toivoi, että itsemurhasuunnitelma toimii niin kuin potilas oli ajatellut. Potilas oli samaa mieltä, että tapaaminen oli ollut antoisa. Kopp sanoi, että potilas voisi tavata häntä halutessaan uudelleen neljän viikon kuluttua. Potilas oli aikonut tappaa itsensä kolmen viikon kuluessa.
Kopp kirjoittaa, että hän oli melko hermostunut seuraavat kolme viikkoa. Kuukauden kuluttua sovittiin kuitenkin uusi tapaaminen. Potilas vaikutti uteliaan lammasmaiselta ja ilkikuriselta pahantekijältä. Nyt ongelma ei enää ollut itsemurha, vaan potilaan äiti. Kun potilas ei enää ajatellut tappavansa itseään, niin hän muisti äitinsä itsemurhan. Äiti oli ampunut itseään päähän. Verinen ruumis oli löydetty kaikkien hämmästykseksi. Psykoterapeuttikin oli hieman hämmentynyt, kuinka käsitellä tätä potilaan esille tuomaa materiaalia.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutin paras reagointi on hiljaisuus, jos ei tiedä, mitä tehdä potilaan esiin tuomalla materiaalilla. Kuten psykoterapeutti oli tehnytkin – hän kuunteli. Kopp kirjoittaa, että nuori naispotilas samalla kertaa oli hurmaava ja pelottava. Kopp kysyi, mikä hänen osansa oli potilaan tilanteessa. Ystävä, vastasi potilas. Kopp kysyi minkälainen ystävä. Potilas kertoi, että hän oli kirjoittanut Koppista ”ajatusten kirjaansa”, mistä Kopp kertoi olevansa hyvin otettu. Kopp antoi potilaan ymmärtää, että tällä oli samanlainen rooli hänen elämässä. Kopp kertoi laittavansa potilaan tarinan kirjaansa. Ikkunasta näkyi sateenkaari. Kopp julisti, että he tekivät sen yhdessä. Potilas vastasi, kyllä, se on meidän sateenkaaremme.
Potilas nautti nyt elämästään. Kopp halusi kysyä, mikä oli muuttanut potilaan mielen.
- Se mitä teit minulle, oli parasta - olit siellä, missä minä olin. Kun kerron kenelle tahansa hulluuksistani, tai kuinka onneton olen, niin kaikki alkavat arvostella minua. He alkavat pelätä ja yrittävät muuttaa minun mieleni. Sinä et arvostellut.
- Jos halusin tappaa itseni, sinä tarjouduit auttamaan minua. Tapa jolla puhuit minulle, minun ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä. Joten en enää tuntenut tarvetta tappaa itseäni. Lisäksi halusit nähdä minut vielä jatkossakin.
7.1.2017 Lappeenrannassa