Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater, osa IX
Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa IX
Toisen osan viidennessä luvussa Kopp kirjoittaa, kuinka voi hyppiä annetun roolinsa ulkopuolelle – teatterissa, elämässä ja psykoterapiassa. Lapsena näyttelemme Koppin mukaan niitä rooleja, joita ympäröivä maailma meille asettaa. Vielä aikuisenakin voi joutua vakiintuneesta roolistaan luopumaan elämää uhkaavien kriisien aikana. Tuollaisina hetkinä voi pelkurista tulla sankari ja sankarista pelkuri.
Ihminen voidaan riisua roolistaan, jotta hänestä voidaan muokata jotain muuta haluttua. Kopp kertoo omasta hakeutumisestaan armeijapalveluksekseen, jolloin häneltä otettiin hänen yksilölliset vaatteensa, leikattiin pitkät hiukset äärilyhyeksi, ja annettiin nimen sijaan numero. Entisestä siviilistä yritettiin tehdä halveksumalla, pitämällä paineen alla ja ajamalla uupumukseen kahdeksassa viikossa automaattisesti tottelevaa tappokonetta sotaan.
- Sydämesi kuuluu äidillesi, mutta perseesi armeijalle, oli iskulause, jota Koppille toistettiin.
Kopp muistuttaa, että muitakin erityisen herkkiä roolimuutoksen aikoja elämässä voi olla. Kopp kertoo esimerkin epätavallisesta psykoterapeutista Milton Ericksonista, joka loi pohjan ratkaisukeskeiselle psykoterapialle. Erickson hypnotisoi englantia osaamattoman ja koskaan häntä ennen näkemättömän sairaanhoitajan hypnoosiesityksessään kataleptisiin asentoihin.
Hypnoosissa ihminen on hetken manipuloitu identiteettinsä osalta. Mutta entä jos ihmisen identiteetti on demonisesti manipuloitu vuosikausia, niin tietääkö ihminen enää kuka hän oikeasti on. Kopp tarjoaa esimerkin Jean Genetistä, josta Jean-Paul Sartre kirjoitti elämänkerran. Genetistä tuli lopulta kuuluisa kirjailija, mutta hän oli myös varas ja homoseksuaali. Koppin mukaan hänen paras näytelmänsä on The Balcony, joka on paikka huoratalossa, jossa kaikkien illuusiot toteutuvat. Genet kasvoi tisten nurkissa ottoperheissä, hän eli niissä, muttei ollut osa niitä. Ensimmäinen kerran hän oli jotain ottoperheessä, kun hän varasti.
- Sinä olet varas, toisti Genet mielessään, kun joku oli lopultakin häntä nimeltä kutsunut.
Koppin mukaan psykoterapiaan tuleva potilas uskoo, että psykoterapeutti voi häntä auttaa ulos kärsimyksestään. Potilas on elämänsä roolissa, jota juuri näyttelee, joten psykoterapeutinkin on tultava saman näyttämön näyttelijäksi psykoterapeutille annettuun rooliin.
Potilas tulee psykoterapeutin luo toivoen, että psykoterapeutilla on tietoa ja voimaa tietää, mikä on pielessä ja mitä sille tehdä. Mitä potilaan pitää tehdä, että asiat oikenevat. Vaikka Kopp tietää olevansa vain toinen pyhiinvaeltaja tässä elämässä, niin usein psykoterapeutit haluavat luoda, ainakin alussa, potilaalle illuusion siitä, että psykoterapeutti on viisas ja pätevä tukeakseen potilaan uskoa, että tämä on tullut oikeaan paikkaan.
Kopp väittää kirjassaan, että hän pystyy ”introverttisen intuitiivisena psykologityyppinä” potilaan sanoista, käyttäytymisestä ja ulkonäöstä päättelemään nopeasti, miten häntä on kohdeltu lapsena, miten potilas käyttäytyy eri tilanteissa ja millainen mielikuvituselämä hänellä on.
- En ole aina oikeassa, mutta olen aina varma päätelmistäni, Kopp toteaa.
Kopp todistelee, kuinka hänen intuitiivisia taitojaan pidettiin pelottavana, koska hän pystyi lyhyen tuttavuuden perusteella arvaamaan niin paljon oikein ihmisten elämästä. Eikä hän periaatteessa välittänyt, vaikka olisinkin ollut väärässä. Jos koettaa koko ajan olla oikeassa, niin ei riskeraa, joka on Koppin mukaan välttämätöntä menestyksellisessä psykoterapiassa.
Kopp toistaa tekniikkansa, jota hän on tuonut esille jo aikaisemmissakin kirjoissa. Hän antaa potilaalle tunteen, että potilas tietää jo kaiken tarpeellisen, minkä turvin hän voi voida paremmin ja olla onnellisempi. Usein potilas ei tiedä tätä, että hän tietää jo kaiken tarpeellisen, minkä sitten Kopp pystyy hänelle opettamaan. Kopp on vastuussa psykoterapiasta, potilas omasta elämästään. Se mitä potilas tekee psykoterapiahuoneen ulkopuolella, ei kuulu hänelle.
Kopp paljastaa kaksi poikkeusta, jossa hän poikkeaa normaalisti määritellystä psykoterapeutin roolistaan. Ensiksi oli värillinen nuorin nainen, jota hänen työnantajansa seksuaalisesti ahdisteli. Nainen tarvitsi 50 dollaria, jotta olisi aikaa etsiä uusi työpaikka. Kopp lainasi rahat, jotka sai myöhemmin takaisin. Toinen tapaus, oli psykoterapiapotilas, joka halusi eroon isästään, joka sairasti parantumatonta aivosairautta, eikä enää ymmärtänyt häntä. Kopp meni mukaan sairaalaan, olihan hän työskennellyt vuosia aivovammaisten osastolla, varmistamaan, ettei isä voinut enää toipua ja vapauttamaan potilaan syyllisyydestä, jota potilas tunsi osastolla käymättömyyttään kohtaan.
Kopp muistuttaa kuitenkin, että mitä tahansa psykoterapian sääntöä voi rikkoa, muttei ilman hyvää syytä. Ja tätä sääntöjen tilapäistä muutosta on syytä aina yhdessä potilaan kanssa tutkia, ennen ja jälkeen sääntörikkomuksen. Ja ilman mitään eri selityksiä voidaan palata entiseen psykoterapiaan. Poikkeus voi olla ainutkertainen, eikä se koskaan enää toistu.
Kopp kertoo, että usein potilaan ”shoppailevat” psykoterapeuttia, mutta hän tekee sitä samaa. Kopp kirjoittaa, ettei hän ota potilaakseen ketään kenestä hän ei voi pitää. Hyvin varhain on tultava tunne, että haluamme tehdä töitä yhdessä.
Kuten Kopp on aikaisemmin psykoterapiatekniikastaan kertonut, hänelle riittää potilas sellaisena, kun tämä on psykoterapiaan tullessaan. Hän ei odota minkäänlaista muutosta. Hänellä ei ole tarvetta muuttaa potilasta millään tavalla. He vain viettävät yhdessä aikaa paljastamalla toinen toisilleen asioita. Kopp tuo tapaamisiin psykoterapeutin taitonsa, jotta potilas löytää sen mitä itselleen toivoo ja miksi tämän toteuttaminen on vaikeaa. Kopp voi ehkä opettaa potilaalle, mitä tarkoittaa päästä omien rajoitustensa tuolle puolen. Ehkä kohti onnellisempaa elämää. Mutta se, mitä potilas päättää tehdä ja millä tavoin, on täysin potilaan itsensä vallassa. Kopp on täysin valmistautunut kohtaamaan potilaan siellä missä hän on, seuraamaan sinne minne tämä kulkee ja auttamaan häntä koko matkan ajan. Jos potilas ei halua muuttua, niin se on potilaan oma asia, joka ei Koppia huoleta. Potilas on vastuussa omasta elämästään, Kopp psykoterapian kulusta. Koppin mukaan hänellä on elämässä riittävästi asioita, joille ei voi mitään, eikä halua lisätä niitä turhilla yrityksillä muuttaa potilasta, joka ei sitä halua. Hän ei välitä siitä, mitä potilas elämälleen tekee.
Se mitä potilas tekee, ei vaikuta Koppin elämään, eikä arvioon hänen omasta työstään. Joskus hän tekee loistavaa työtä, eikä potilas edisty mihinkään. Joskus surkeaa työtä ja potilas edistyy loistavasti.
Koppille potilas on psykoterapiaan tullessaan riittävän hyvä. Mitään ei tarvitse saavuttaa eikä pyrkiä, hän on jo riittävästi. Ehkä parhaiten hän pystyy auttamaan ihmisiä, jotka ovat kovia itselleen.
Monille psykoterapiapotilaille Koppin psykoterapian alku on hankalaa. Kuinka niin he ovat jo riittävän hyviä? Potilaiden on vaikea hyväksyä sitä, että psykoterapeutti hyväksyy heidät sellaisena kuin he ovat. Jo psykoterapian alussa. Kiinnostumatta välttämättä siitä, mitä he ovat tehneet menneisyydessä tai mitä tahtovat tehdä tulevaisuudessa.
Kopp paljastaa, ettei hän välttämättä tiedä, miksi pitää heistä. Siihen ei ole loogista eikä käytännöllistä syytä, vaikka haluaisin sen selittää. Samalla hän kuitenkin selittää, ettei se ole vain papukaijamainen toive. Se on vain tunne.
Psykoterapiasuhde perustuu luottamukselle. Psykoterapiaan tulevia ihmisiä on loukattu aikaisemmin ihmisten taholta. Heidän olisi nyt kyettävä luottamaan psykoterapeuttiinsa. Joskus se, että kykenee luottamaan toiseen, on paljon pelottavampaa kuin olla epäluuloinen toisten suhteen. Kun psykoterapiapotilas tajuaa, että Koppin huolenpito ei riipu siitä, mitä potilas tekee, niin psykoterapiapotilas alkaa kokea, kuinka avuton hän itse asiassa on. Sitä ennen hänellä on saattanut olla neuroottinen illuusio siitä, että hän voi saada jonkun rakastamaan itseään (isä, äiti, sisko, veli, ystävä), jos vain hän jaksaa jatkaa yrittämistä. Riippumatta siitä, miten onnettomaksi tuo yrittäminen hänet tekee. Toisia ihmisiä voi vaikka petkuttaa ja pakottaa, muttei heitä voi hallita, kuinka he tuntevat omasta vapaasta tahdostaan, kun oppivat tuntemaan sinut.
Kun tuo kaikki edellä mainittu aukenee potilaalle, niin he ymmärtävät, ettei ole mitään järkeä ”yrittää olla hyvä”. Toisten välittämistä ja rakkautta ei vaan saa sillä tavalla. Eikä toisinpäinkään, olemalla paha kostaa psykoterapeutille, että asiat menivät pieleen. Kopp ei siis alunperinkään pyytänyt potilastaan muuttumaan yhtään miksikään. Koppin mukaan on sanomattakin selvää, ettei kaikkien potilaiden kanssa päästä tänne saakka.
Kopp kertoo tarinan potilaasta, joka oli ohjattu hänen potilaakseen. Hän sai puhelun, jossa nainen puhui nopealla ja dramaattisella tavalla. Naispotilas alkoi selittää, että ennen kuin hän voi tulla potilaaksi, niin on asioita, jotka hän haluaa kertoa. Hän on käynyt kuusi vuotta psykoanalyysissa, mikä meni aika hyvin. Nyt psykoterapeutti sairastui ja psykoterapiaa ei voi enää jatkaa. Jotta naine olisi löytänyt oikean psykoterapeutin, niin hän soitti professori F:lle ja kysyi kuka oli Martin Buberin seuraaja. Kopp vastasi toistamiseen, että ok, sovitaanko aika. Mutta mahdollinen potilas jatkoi, että psykoterapeutin on ymmärrettävä, että hän taiteilija, hyvin herkkä taiteilija, joka tarkasti kuvasi uransa sen jälkeen. Ja psykoanalyytikon täytyy arvostaa taidettani, hänen täytyy olla pätevä, hyvin herkkä ja arvokas.
- Ennen kuin voin varata teille ajan, minun täytyy saada vastauksenne ilmoittamiini asioihin, jotta voin olla varma, että olette oikea psykoterapeutti minulle, nainen jatkoi.
Kopp koetti selittää, että on vaikea vastata puhelimessa, mutta hän koettaa antaa välittömän reaktionsa asioihin, jotka nainen oli maininnut. On surullista, että psykoterapeuttinne sairastui. Sen täytyy tuntua tosi pahalta. Seuraavaksi, on ehkä parempi, että etsitte itsellenne psykoterapeutti, joka arvostaa sitä mitä teette ja mitä tärkeänä pidätte itsellenne. Jos oikein kuuntelin, niin ajattelette olevanne jotain hyvin erityistä. Kutsuttu minua samaan erityisyyteen ja joka kerta kun hyväksyn sellaisen kutsun, se on väärä retki.
- Olen iloinen, että puhuin asiastani etukäteen. Te olette kovasydäminen mies, sanoi nainen raivoissaan ja löi luurin korvaan. Nainen lähetti vielä jälkikäteen viestin, kuinka kamala kokemus naisella oli ollut.
Kopp kirjoittaa, että hän tunsi olevansa puhelun jälkeen hieman hämmentynyt, mutta helpottunut. Jos nainen olisi edes vähän kyennyt nauramaan itselleen, näkemään molemmat hieman typerinä, niin olisi voinut olla mahdollisuus yhteistyöhön. Suurille tähdille on vaikeaa löytää juuri oikea ohjaaja.
20.3.2017 Lappeenrannassa
Toisen osan viidennessä luvussa Kopp kirjoittaa, kuinka voi hyppiä annetun roolinsa ulkopuolelle – teatterissa, elämässä ja psykoterapiassa. Lapsena näyttelemme Koppin mukaan niitä rooleja, joita ympäröivä maailma meille asettaa. Vielä aikuisenakin voi joutua vakiintuneesta roolistaan luopumaan elämää uhkaavien kriisien aikana. Tuollaisina hetkinä voi pelkurista tulla sankari ja sankarista pelkuri.
Ihminen voidaan riisua roolistaan, jotta hänestä voidaan muokata jotain muuta haluttua. Kopp kertoo omasta hakeutumisestaan armeijapalveluksekseen, jolloin häneltä otettiin hänen yksilölliset vaatteensa, leikattiin pitkät hiukset äärilyhyeksi, ja annettiin nimen sijaan numero. Entisestä siviilistä yritettiin tehdä halveksumalla, pitämällä paineen alla ja ajamalla uupumukseen kahdeksassa viikossa automaattisesti tottelevaa tappokonetta sotaan.
- Sydämesi kuuluu äidillesi, mutta perseesi armeijalle, oli iskulause, jota Koppille toistettiin.
Kopp muistuttaa, että muitakin erityisen herkkiä roolimuutoksen aikoja elämässä voi olla. Kopp kertoo esimerkin epätavallisesta psykoterapeutista Milton Ericksonista, joka loi pohjan ratkaisukeskeiselle psykoterapialle. Erickson hypnotisoi englantia osaamattoman ja koskaan häntä ennen näkemättömän sairaanhoitajan hypnoosiesityksessään kataleptisiin asentoihin.
Hypnoosissa ihminen on hetken manipuloitu identiteettinsä osalta. Mutta entä jos ihmisen identiteetti on demonisesti manipuloitu vuosikausia, niin tietääkö ihminen enää kuka hän oikeasti on. Kopp tarjoaa esimerkin Jean Genetistä, josta Jean-Paul Sartre kirjoitti elämänkerran. Genetistä tuli lopulta kuuluisa kirjailija, mutta hän oli myös varas ja homoseksuaali. Koppin mukaan hänen paras näytelmänsä on The Balcony, joka on paikka huoratalossa, jossa kaikkien illuusiot toteutuvat. Genet kasvoi tisten nurkissa ottoperheissä, hän eli niissä, muttei ollut osa niitä. Ensimmäinen kerran hän oli jotain ottoperheessä, kun hän varasti.
- Sinä olet varas, toisti Genet mielessään, kun joku oli lopultakin häntä nimeltä kutsunut.
Koppin mukaan psykoterapiaan tuleva potilas uskoo, että psykoterapeutti voi häntä auttaa ulos kärsimyksestään. Potilas on elämänsä roolissa, jota juuri näyttelee, joten psykoterapeutinkin on tultava saman näyttämön näyttelijäksi psykoterapeutille annettuun rooliin.
Potilas tulee psykoterapeutin luo toivoen, että psykoterapeutilla on tietoa ja voimaa tietää, mikä on pielessä ja mitä sille tehdä. Mitä potilaan pitää tehdä, että asiat oikenevat. Vaikka Kopp tietää olevansa vain toinen pyhiinvaeltaja tässä elämässä, niin usein psykoterapeutit haluavat luoda, ainakin alussa, potilaalle illuusion siitä, että psykoterapeutti on viisas ja pätevä tukeakseen potilaan uskoa, että tämä on tullut oikeaan paikkaan.
Kopp väittää kirjassaan, että hän pystyy ”introverttisen intuitiivisena psykologityyppinä” potilaan sanoista, käyttäytymisestä ja ulkonäöstä päättelemään nopeasti, miten häntä on kohdeltu lapsena, miten potilas käyttäytyy eri tilanteissa ja millainen mielikuvituselämä hänellä on.
- En ole aina oikeassa, mutta olen aina varma päätelmistäni, Kopp toteaa.
Kopp todistelee, kuinka hänen intuitiivisia taitojaan pidettiin pelottavana, koska hän pystyi lyhyen tuttavuuden perusteella arvaamaan niin paljon oikein ihmisten elämästä. Eikä hän periaatteessa välittänyt, vaikka olisinkin ollut väärässä. Jos koettaa koko ajan olla oikeassa, niin ei riskeraa, joka on Koppin mukaan välttämätöntä menestyksellisessä psykoterapiassa.
Kopp toistaa tekniikkansa, jota hän on tuonut esille jo aikaisemmissakin kirjoissa. Hän antaa potilaalle tunteen, että potilas tietää jo kaiken tarpeellisen, minkä turvin hän voi voida paremmin ja olla onnellisempi. Usein potilas ei tiedä tätä, että hän tietää jo kaiken tarpeellisen, minkä sitten Kopp pystyy hänelle opettamaan. Kopp on vastuussa psykoterapiasta, potilas omasta elämästään. Se mitä potilas tekee psykoterapiahuoneen ulkopuolella, ei kuulu hänelle.
Kopp paljastaa kaksi poikkeusta, jossa hän poikkeaa normaalisti määritellystä psykoterapeutin roolistaan. Ensiksi oli värillinen nuorin nainen, jota hänen työnantajansa seksuaalisesti ahdisteli. Nainen tarvitsi 50 dollaria, jotta olisi aikaa etsiä uusi työpaikka. Kopp lainasi rahat, jotka sai myöhemmin takaisin. Toinen tapaus, oli psykoterapiapotilas, joka halusi eroon isästään, joka sairasti parantumatonta aivosairautta, eikä enää ymmärtänyt häntä. Kopp meni mukaan sairaalaan, olihan hän työskennellyt vuosia aivovammaisten osastolla, varmistamaan, ettei isä voinut enää toipua ja vapauttamaan potilaan syyllisyydestä, jota potilas tunsi osastolla käymättömyyttään kohtaan.
Kopp muistuttaa kuitenkin, että mitä tahansa psykoterapian sääntöä voi rikkoa, muttei ilman hyvää syytä. Ja tätä sääntöjen tilapäistä muutosta on syytä aina yhdessä potilaan kanssa tutkia, ennen ja jälkeen sääntörikkomuksen. Ja ilman mitään eri selityksiä voidaan palata entiseen psykoterapiaan. Poikkeus voi olla ainutkertainen, eikä se koskaan enää toistu.
Kopp kertoo, että usein potilaan ”shoppailevat” psykoterapeuttia, mutta hän tekee sitä samaa. Kopp kirjoittaa, ettei hän ota potilaakseen ketään kenestä hän ei voi pitää. Hyvin varhain on tultava tunne, että haluamme tehdä töitä yhdessä.
Kuten Kopp on aikaisemmin psykoterapiatekniikastaan kertonut, hänelle riittää potilas sellaisena, kun tämä on psykoterapiaan tullessaan. Hän ei odota minkäänlaista muutosta. Hänellä ei ole tarvetta muuttaa potilasta millään tavalla. He vain viettävät yhdessä aikaa paljastamalla toinen toisilleen asioita. Kopp tuo tapaamisiin psykoterapeutin taitonsa, jotta potilas löytää sen mitä itselleen toivoo ja miksi tämän toteuttaminen on vaikeaa. Kopp voi ehkä opettaa potilaalle, mitä tarkoittaa päästä omien rajoitustensa tuolle puolen. Ehkä kohti onnellisempaa elämää. Mutta se, mitä potilas päättää tehdä ja millä tavoin, on täysin potilaan itsensä vallassa. Kopp on täysin valmistautunut kohtaamaan potilaan siellä missä hän on, seuraamaan sinne minne tämä kulkee ja auttamaan häntä koko matkan ajan. Jos potilas ei halua muuttua, niin se on potilaan oma asia, joka ei Koppia huoleta. Potilas on vastuussa omasta elämästään, Kopp psykoterapian kulusta. Koppin mukaan hänellä on elämässä riittävästi asioita, joille ei voi mitään, eikä halua lisätä niitä turhilla yrityksillä muuttaa potilasta, joka ei sitä halua. Hän ei välitä siitä, mitä potilas elämälleen tekee.
Se mitä potilas tekee, ei vaikuta Koppin elämään, eikä arvioon hänen omasta työstään. Joskus hän tekee loistavaa työtä, eikä potilas edisty mihinkään. Joskus surkeaa työtä ja potilas edistyy loistavasti.
Koppille potilas on psykoterapiaan tullessaan riittävän hyvä. Mitään ei tarvitse saavuttaa eikä pyrkiä, hän on jo riittävästi. Ehkä parhaiten hän pystyy auttamaan ihmisiä, jotka ovat kovia itselleen.
Monille psykoterapiapotilaille Koppin psykoterapian alku on hankalaa. Kuinka niin he ovat jo riittävän hyviä? Potilaiden on vaikea hyväksyä sitä, että psykoterapeutti hyväksyy heidät sellaisena kuin he ovat. Jo psykoterapian alussa. Kiinnostumatta välttämättä siitä, mitä he ovat tehneet menneisyydessä tai mitä tahtovat tehdä tulevaisuudessa.
Kopp paljastaa, ettei hän välttämättä tiedä, miksi pitää heistä. Siihen ei ole loogista eikä käytännöllistä syytä, vaikka haluaisin sen selittää. Samalla hän kuitenkin selittää, ettei se ole vain papukaijamainen toive. Se on vain tunne.
Psykoterapiasuhde perustuu luottamukselle. Psykoterapiaan tulevia ihmisiä on loukattu aikaisemmin ihmisten taholta. Heidän olisi nyt kyettävä luottamaan psykoterapeuttiinsa. Joskus se, että kykenee luottamaan toiseen, on paljon pelottavampaa kuin olla epäluuloinen toisten suhteen. Kun psykoterapiapotilas tajuaa, että Koppin huolenpito ei riipu siitä, mitä potilas tekee, niin psykoterapiapotilas alkaa kokea, kuinka avuton hän itse asiassa on. Sitä ennen hänellä on saattanut olla neuroottinen illuusio siitä, että hän voi saada jonkun rakastamaan itseään (isä, äiti, sisko, veli, ystävä), jos vain hän jaksaa jatkaa yrittämistä. Riippumatta siitä, miten onnettomaksi tuo yrittäminen hänet tekee. Toisia ihmisiä voi vaikka petkuttaa ja pakottaa, muttei heitä voi hallita, kuinka he tuntevat omasta vapaasta tahdostaan, kun oppivat tuntemaan sinut.
Kun tuo kaikki edellä mainittu aukenee potilaalle, niin he ymmärtävät, ettei ole mitään järkeä ”yrittää olla hyvä”. Toisten välittämistä ja rakkautta ei vaan saa sillä tavalla. Eikä toisinpäinkään, olemalla paha kostaa psykoterapeutille, että asiat menivät pieleen. Kopp ei siis alunperinkään pyytänyt potilastaan muuttumaan yhtään miksikään. Koppin mukaan on sanomattakin selvää, ettei kaikkien potilaiden kanssa päästä tänne saakka.
Kopp kertoo tarinan potilaasta, joka oli ohjattu hänen potilaakseen. Hän sai puhelun, jossa nainen puhui nopealla ja dramaattisella tavalla. Naispotilas alkoi selittää, että ennen kuin hän voi tulla potilaaksi, niin on asioita, jotka hän haluaa kertoa. Hän on käynyt kuusi vuotta psykoanalyysissa, mikä meni aika hyvin. Nyt psykoterapeutti sairastui ja psykoterapiaa ei voi enää jatkaa. Jotta naine olisi löytänyt oikean psykoterapeutin, niin hän soitti professori F:lle ja kysyi kuka oli Martin Buberin seuraaja. Kopp vastasi toistamiseen, että ok, sovitaanko aika. Mutta mahdollinen potilas jatkoi, että psykoterapeutin on ymmärrettävä, että hän taiteilija, hyvin herkkä taiteilija, joka tarkasti kuvasi uransa sen jälkeen. Ja psykoanalyytikon täytyy arvostaa taidettani, hänen täytyy olla pätevä, hyvin herkkä ja arvokas.
- Ennen kuin voin varata teille ajan, minun täytyy saada vastauksenne ilmoittamiini asioihin, jotta voin olla varma, että olette oikea psykoterapeutti minulle, nainen jatkoi.
Kopp koetti selittää, että on vaikea vastata puhelimessa, mutta hän koettaa antaa välittömän reaktionsa asioihin, jotka nainen oli maininnut. On surullista, että psykoterapeuttinne sairastui. Sen täytyy tuntua tosi pahalta. Seuraavaksi, on ehkä parempi, että etsitte itsellenne psykoterapeutti, joka arvostaa sitä mitä teette ja mitä tärkeänä pidätte itsellenne. Jos oikein kuuntelin, niin ajattelette olevanne jotain hyvin erityistä. Kutsuttu minua samaan erityisyyteen ja joka kerta kun hyväksyn sellaisen kutsun, se on väärä retki.
- Olen iloinen, että puhuin asiastani etukäteen. Te olette kovasydäminen mies, sanoi nainen raivoissaan ja löi luurin korvaan. Nainen lähetti vielä jälkikäteen viestin, kuinka kamala kokemus naisella oli ollut.
Kopp kirjoittaa, että hän tunsi olevansa puhelun jälkeen hieman hämmentynyt, mutta helpottunut. Jos nainen olisi edes vähän kyennyt nauramaan itselleen, näkemään molemmat hieman typerinä, niin olisi voinut olla mahdollisuus yhteistyöhön. Suurille tähdille on vaikeaa löytää juuri oikea ohjaaja.
20.3.2017 Lappeenrannassa