Sisarusten yhteiskunta on tullut, oletko valmis?
Yhteiskunta suojelee täysi-ikäisten nuorten ihmisten saamattomuutta väärällä tavalla
Miten elää yhteiskunnassa, jossa kaikki alkavat olla puoliaikuisia? Yhteiskunnassa on tällä hetkellä menossa mielenkiintoinen tilanne, josta Robert Bly varoitti jo 1996 (1977 kirjan ensi painos) kirjassaan The Sibling Society (sisarusten yhteiskunta) – where have all the grown-ups gone? (New York: Vintage Books).
Bly kertoo amerikkalaisen yhteiskunnan ilmiöstä, jossa monet aikuiset taantuvat murrosikäisiksi ja kukaan murrosikäisistä ei halua kasvaa aikuisiksi. Vanhempien ihmisten kunnioitus vaihtuu tovereiden tai muiden ”sisarusten” kanssa veriseksi kilpailuksi. Sisarusten kilpailu ei valitettavasti koske kreikkalaisten hyveiden mukaisesti sitä, kuka on paras tai suurin ja jota sitten ylistettäisiin hyvyydestään, vaan sitä, kuka on kuuluisin. Yhteiskuntaan on syntynyt tv-kuuluisuuksien ja internetkaveruston sisarusyhteiskunta.
Aikaisemmin koululla oli selvä kasvatustehtävä, nyt kaikki puhuvat, että kasvatustehtävä on kodeilla, ei koulu voi kasvattaa, kun kouluilla on tiukat opetustavoitteet. Opetustavoitteet, joiden saavuttamista varten on perustettu kurssimuotoinen lukio – yliopistomainen vapaus aikana, jolloin nuori ei edes tiedä, kuka oikein on suurten muutostensa keskellä.
Millään muulla eläinlajilla ei ole vastaavaa erottelua, muilla eläinlajeilla tuo ajanjakso kuluu juuri toisten kanssa olemiseen, erilaisten taitojen oppimiseen yhdessä.
Kurssimuotoinen lukio, joka on itsensä beelsebuubin keksintö, laittaa aivoiltaan kehittymättömät nuoret tilanteeseen, jolloin heillä on vapaata, ei osallistumisen pakkoa, eikä päivittäistä järjestystä ole. Nuorella ei ole kehittyneet sellaiset aivojen osat, jotka mahdollistaisivat vapaudesta vastuullisuuden. Otsalohkon alue, joka huolehtii siitä, että me pystymme asettamaan pitkän tähtäimen tavoitteita, ei ole lukioikäisillä vielä täysin kehittynyt.
Mitä tästä seuraa? Yhä useampi putoaa uralta, joka aikaisemmin johti kohti aikuisellista vastuuta elämästä. Koululääkärit ovat kyseisestä tilanteesta olleet huolissaan jo pidemmän aikaa, ”vetämättömien nuorten joukko” kasvaa.
1995 olin mukana Lappeenrannassa perusoikeusuudistusta pohtivassa työryhmässä, jo silloin huomasin, että 25 % nuorista sai toimeentulotukea. Minusta tilanne oli jo silloin huolestuttava. Muistan kun vastaanotolleni tuli samaan aikaan nuori mies, vajaa 20 vuotta ja pyysi lähetettä fysioterapiaan. Kysyin onko hänellä varaa siihen, ”Soppa maksaa”, nuori mies kertoi, tuntematta omaa vastuutaan itsensä kuntouttamisesta. Piirsin asiasta kuvion, jossa katsoin, millä puolella kaupunkia kyseiset nuoret asuvat. Heitä asui tasaisesti joka puolella kaupunkia...
Vuosia sitten, kun aloittelin lääkärinuraani, niin tuolloin koulutusurilta putosivat ne, joilla oli oppimisen erityisvaikeuksia. Nyt koulutusurilta putoavat myös ne, jotka eivät ole tarpeeksi neuroottisia menestyäkseen. Kaikilla nuorilla ei ole selkeätä käsitystä, mitä he tulevat elämässään tekemään. Ne joilla ei ole aivan välttämätöntä mennä minnekään, jäävät koteihinsa mieluummin kuin näkevät vaivaa saavuttaakseen jotain.
Hoitojärjestelmässä nykyisin nuorten asioiden tavallisimpia ensimmäisiä hoidettavia asioita on: saada nuoren vuorokausirytmi kohdalleen, niin että he voivat tulla heille tarkoitettuihin palveluihin, jotka ovat virka-aikana – siis sinä aikana, milloin nämä nuoret nukkuvat. Siis vuorokausirytmi!
Nuoret näkevät sen, miten heidän vanhempansa tekevät töitä voimiensa äärirajoilla, vapauteen tottunut nuori ei haluakaan kasvaa aikuiseksi. Aikuisuus ei näyttäydy mielenkiintoisena haasteena. Nuori ei halua samaa kuin vanhempansa – hän ei oikeastaan tiedä, mitä hän haluaa. Mutta jonkun on kuitenkin maksettava hänen elämisensä, kehityksellinen moratorionsa, muuten hän suuttuu ja uhkailee joko vanhempiaan ja/tai viranomaisia.
Eräs virkamies vastasi eräille vanhemmille, jotka kysyivät, miten heidän täysi-ikäinen lapsensa edistyy opinnoissaan näin: ”Kiitos yhteydenotostasi. Valitettavasti emme voi antaa kovin yksityiskohtaisia tietoja täysi-ikäisten opiskelijoidemme tilanteesta edes huoltajille, ilman opiskelijan kirjallista lupaa.”
Vanhempien tehtävä on elättää nuori, yhteiskunta vetää kätensä projektista pois sanomalla, että nuori on täysi-ikäinen.
On tavallaan tosi koomista, että yli 18-vuotiaan, kurssimuotoisessa lukiossa tai ammattioppilaitoksessa, opintojaan suorittavan nuoren koulussamenestymistietoja ei anneta hänen vanhemmilleen, koska hän on täysi-ikäinen. Toisaalta nuori ei ole niin täysi-ikäinen, että yhteiskunta kustantaisi hänen opiskelujaan tai asuntoaan, vaan hänen vanhempien pitää se tehdä – erityisesti jos yli 18-vuotiaat nuoret asuvat kotona.
Siis vanhempien tehtävä on elättää lapset ja antaa heidän tehdä, mitä haluavat tehdä, koska yhteiskunta ei osallistu heidän elättämiseen, eikä tiedä, miten edistäisi nuorten asiaa. Surullisinta on se, että työssä käyvät vanhemmat vielä rahoittavat veromenoillaan koko touhun.
Voisivatko vanhemmat halutessaan ostaa nuorelle opiskelupaikan, jossa olisi toisenlainen meno?
”Vetämättömän nuoren” ei tarvitse tehdä mitään. Vanhemmat ovat helposti voimattomia nuoren suhteen, koska he eivät tiedä, missä mennään. Varsinkaan jos vanhempien ja nuoren välillä ei ole keskusteluyhteyttä, vanhemmat eivät tiedä yhtään mitään missä mennään. Korkeintaan vanhemmat voivat olla huolissaan, kun näkevät, missä kunnossa heidän lapsensa on. Mutta onko nuori sairas, psyykkisesti sairas, laiska vai mikä häntä vaivaa?
Varsinkin yksinhuoltajaäidit voivat olla suuressa sisäisessä ristiriidassa itsensä kanssa, kun he näkevät, ettei nuori ei tee mitään, ei etene elämässään. Nuori jää äitinsä vähillä varoilla elätettäväksi ja yksinhuoltajaäidin sielu ei kestä nuoren kotoa heittämistä, koska pelkää, että sen jälkeen lopputulos on vielä nykyistäkin huonompi. Uupunut vanhempi voi katsoa, vaikka nuoren huumeidenkäyttöäkin läpi sormien, koska ei jaksa enää taistella yksin nuoren kanssa. Nuorella on vain oikeuksia, eikä velvollisuuksia ollenkaan.
Onko tämä oikeasti nuoren voimaannuttamista?
Tämä on vanhempien demoralisointia, vanhempien työn vaikeuttamista. Monet vanhemmat eivät jaksa kehittyvää tilannetta, oli heitä yksi tai kaksi, minkä seurauksena on tavallisia perhesotkukuvioita. Perhekuvioita, joissa tavallisesti isä koettaa saada nuoren vastuuseen jostakin ja äiti ”puolustaa” nuorta, mistä seuraa parisuhteeseen säröjä – turhautumisia, erimielisyyttä, puhumattomuutta riitojen välttelyn vuoksi ja etääntymistä aina mahdolliseen avioeroon saakka. Ja vaikka vanhemmat eivät eroaisikaan, niin perheeseen on syntynyt perheterapiasta tuttu ns. häiriötä tuottava kolmio. Nuori aiheuttaa oireellaan perheelleen vaikeuksia, joista perheen on vaikea selvitä.
Lappeenrannassa tehdyssä selvityksessä paljastui, että nämä nuoret olivat totta vie tavanneet yhden jos toisenkin viranomaisen, mutta heidän tilanteensa ei ollut muuttunut. Syrjäytyneiltä nuorilta ei puuttunut yhteiskunnan puuttumista asiaan, ne vain eivät johtaneet mihinkään. Tutkimus selvittää nyt, mitä onnistuneissa tapauksissa on tehty oikein.
Vanhemmat yleensä eivät halua viranomaiskontakteja, joissa heidät syyllistetään entisestään siitä, ettei nuori ole kasvatettu edistymään asioissaan. Jos nuori hakeutuu johonkin hoitoon, voidaan ryhtyä hakemaan kuviteltuja syitä nuoren lapsuudesta tai nuoruudesta tai lapsuuden vuorovaikutussuhteista, vaikka niillä ei välttämättä tuoda mitään parannusta tilanteeseen.
Vaikka emme tiedä oikeasti, miksi nuoret eivät halua aikuistua. Nykyisessä yhteiskunnassa on psykokulttuurissa paljon oletuksilla täytettyä myyttistä psykopuhetta, ”psykologista viisautta”, jonka mukaan oletetaan tiedettävän, mikä johtuu mistäkin. Emme useinkaan tiedä, mikä on ongelmien syy-seuraus-suhde. Toisaalta syystä ei tarvitse tietää mitään, jos ratkaisut ovat ensisijainen kiinnostuksen lähde.
Kun vanhemmat eivät välttämättä tiedä, eteneekö täysi-ikäinen nuori opinnoissaan, käykö työharjoittelussa tms, niin samalla nuori voi vetääntyä taka-alalle nauttimaan tekemättäjättämisistään ja uhata ottaa yhteyttä sosiaalityöntekijään, jos häntä kohdellaan huonosti. Nuori voi seurata, kuinka vanhemmat koettavat erimielisyytensä selvittää.
Kun vanhemmat alkavat riidellä kotona asuvan täysi-ikäisen nuoren tekemättömyydestä, ei nuorta yleensä laiteta vanhempien yhteistuumin vastuuseen tekemisistään.
Vanhemmat ajautuvat helposti keskinäiseen syyttelyyn, mikä on omiaan tekemään kaikkien perheenjäsenten elämästä entistä kurjempaa. Yksinhuoltajaäidit ja – isät eivät tiedä, kenen kanssa asiasta keskustelisivat. Monet heistä uupuvat asian edessä, he ryhtyvät väsymyksessään keskustelemaan kuningas alkoholin kanssa.
Nuoret olivat silti ”syrjäytyneet” yhteiskunnasta, se on totta. Siitä samasta yhteiskunnasta, joka ei vaadi heiltä mitään. Kukaan ei tunnu tietävän viisasten kiveä, mitä heille tehdä – kukaan ei ole oikeasti vastuussa asiasta.
Kun on itse yli 10 vuotta koettanut selvittää, että miten nämä ”yhteiskunnan pyörästä syrjäytyneet” nuoret voisi saada tekemään jotain hyödyllistä, niin olen törmännyt siihen, että yhteiskunnan järjestämä huolto näille nuorille on usein tehotonta.
Nämä vetämättömät nuoret ovat totta vie käyneet, vaikka kenen luona, ilman että hänen käyttäytymisessään on tapahtunut muutosta. Olen lukenut loistavia teorioita, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. Kun tekemisen aika tulee, niin kukaan ei tee, eikä ole oikeasti vastuussa mistään lopputuloksesta. Ei edes se nuori, joka on kai koko jutun uhri – vanhempien, kasvatuksen, yhteiskunnan tai jonkun muun, joka on juuri sillä hetkellä sopiva selitykseksi.
Työministeri Lauri Ihalainen on nyt suureen ääneen huudellut, että kaikille nuorille, kaikille alle 25-vuotiaille löytyy paikka: opiskelu, työ, työharjoittelu tms. Politiikassa on ärsyttävänä tapana julistaa asioita, joihin ei tarvitse esittää mitään todellisia ratkaisuja esille ottamansa asian ratkaisemisesta. Voi esittää, että tämä ja tämä asia pitää ratkaista, muttei tarvitse sanoa miten. Asioiden esittämisellä poliitikko saa itselleen julkisuutta, sitä sisarusyhteiskunnan eliksiiriä, joka on kaikkein tärkeintä yhteiskunnassa tällä hetkellä.
Kuka poliitikko esittää ja tekee, mitä näille nuorten syrjäytymisille pitäisi käytännössä tehdä?
Miten vastuullistaa ihminen tekemisistään?
Robert Bly kirjoittaa kirjassaan, että ” Ihmiset eivät vaivaudu kasvamaan aikuisiksi, me mieluimmin olemme kuin kaloja, jotka uivat puoliaikuisten seassa.” Bly jatkaa: ” Siellä missä ennen oli torjunta, siellä on nyt fantasia – ihmiset ajavat takaa omaa fantasiaansa. Entisaikaan ihmiset olivat tietoisia siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei ole soveliasta.
Modernissa yhteiskunnassa olivat säännöt ja normit, jotka nyky-yhteiskunnassa on koettu postmodernisti ahdistavaksi – kaiken pitää olla sallittua oman mielikuvitusjutun jahdissa.
Blyn mukaan ihmisille tulee tulevaisuudessa tärkeämmäksi (siis hänen ennustuksensa vuosien takaa), elintärkeämmäksi, olla yhteydessä enemmän muihin yhteiskunnan ”sisaruksiin” kuin perheenjäseniin, jotka ovat viereisessä huoneessa. Siis lisää Facebook-yhteyttä, ”tykkää”.
Sisarusten yhteiskunnassa ihmisille on tärkeää olla toisten kanssa mahdollisimman yhdenmukainen, toisiaan muistuttava ja samanlainen kuin toiset ovat – ei suvaita eroja eikä erilaisuutta.
Alexander Mitscherlich, joka hoiti psykoterapeuttisesti miehiä 30 vuotta, Saksassa toisen maailmansodan jälkeen, sanoi tämän kehityksen johtavan massayhteiskuntaan. Massayhteiskuntaan, jossa työn vaatimus johtaa työhön ilman vastuuta ja luo samalla valtavan toisiaan vastaan kilpailevien sisarusten armeijan. Sisaruudesta on Blyn mukaan lyhyt matka primitiivisyyteen ja regressioon, josta fasismi niin piti.
Sisarusten yhteiskunnassa ei ole tilaa, niin Bly väittää, vertikaalisuudelle. Sisarusten yhteiskunta katselee vain sivuilleen, sisaruksiinsa, eikä kunnioita mitään perinteistä. Vertikaalisuus tarkoittaa sitä, että katsellaan joitakin asioita ylöspäin: perinteitä, uskontoa ja pyhittäydytään tai antaudutaan jollekin. Nyt kun olemme päässeet sisarusten yhteiskuntaan, jossa ei tarvitse kunnioittaa ketään – tai vain omaa fantasiaa, niin meidän on vaikea palauttaa yhteiskunnan säännöt ja normit. William Goldingin Kärpästen herra - romaanissa vuodelta 1954 kerrotaan pojista, jotka haaksirikkoutuvat saarelle, jossa ei ole aikuisia.
Sisarusten yhteiskunnassa on vaikea tietää, mikä on todellista. Blyn mukaan me osallistumme yhä enemmän ei-tapahtumiin (nonevent), jossa järjestäjä lupaa tärkeää psyykkistä tai poliittista tapahtumaa ja sitten petkuttaa ihmisiä, tarjoaa materiaalia, joka vain ohimennen liittyy lupaukseen. ”Tykkää.”
Sisarusten yhteiskunnassa, Bly kirjoittaa, on vaikea tietää, kuinka lähestyä lapsiaan, mitä arvoja heille opettaa, minkä takana seisoa, mihin mennä mukaan – ja erityisen vaikeaa on tietää, missä lapset ovat.
Kreikkalaisilla menee taloudessa huonosti, antiikin kreikkalaisille hyveille sen sijaan olisi hyvin tilaa.
2.10.11 Lappeenrannassa
Miten elää yhteiskunnassa, jossa kaikki alkavat olla puoliaikuisia? Yhteiskunnassa on tällä hetkellä menossa mielenkiintoinen tilanne, josta Robert Bly varoitti jo 1996 (1977 kirjan ensi painos) kirjassaan The Sibling Society (sisarusten yhteiskunta) – where have all the grown-ups gone? (New York: Vintage Books).
Bly kertoo amerikkalaisen yhteiskunnan ilmiöstä, jossa monet aikuiset taantuvat murrosikäisiksi ja kukaan murrosikäisistä ei halua kasvaa aikuisiksi. Vanhempien ihmisten kunnioitus vaihtuu tovereiden tai muiden ”sisarusten” kanssa veriseksi kilpailuksi. Sisarusten kilpailu ei valitettavasti koske kreikkalaisten hyveiden mukaisesti sitä, kuka on paras tai suurin ja jota sitten ylistettäisiin hyvyydestään, vaan sitä, kuka on kuuluisin. Yhteiskuntaan on syntynyt tv-kuuluisuuksien ja internetkaveruston sisarusyhteiskunta.
Aikaisemmin koululla oli selvä kasvatustehtävä, nyt kaikki puhuvat, että kasvatustehtävä on kodeilla, ei koulu voi kasvattaa, kun kouluilla on tiukat opetustavoitteet. Opetustavoitteet, joiden saavuttamista varten on perustettu kurssimuotoinen lukio – yliopistomainen vapaus aikana, jolloin nuori ei edes tiedä, kuka oikein on suurten muutostensa keskellä.
Millään muulla eläinlajilla ei ole vastaavaa erottelua, muilla eläinlajeilla tuo ajanjakso kuluu juuri toisten kanssa olemiseen, erilaisten taitojen oppimiseen yhdessä.
Kurssimuotoinen lukio, joka on itsensä beelsebuubin keksintö, laittaa aivoiltaan kehittymättömät nuoret tilanteeseen, jolloin heillä on vapaata, ei osallistumisen pakkoa, eikä päivittäistä järjestystä ole. Nuorella ei ole kehittyneet sellaiset aivojen osat, jotka mahdollistaisivat vapaudesta vastuullisuuden. Otsalohkon alue, joka huolehtii siitä, että me pystymme asettamaan pitkän tähtäimen tavoitteita, ei ole lukioikäisillä vielä täysin kehittynyt.
Mitä tästä seuraa? Yhä useampi putoaa uralta, joka aikaisemmin johti kohti aikuisellista vastuuta elämästä. Koululääkärit ovat kyseisestä tilanteesta olleet huolissaan jo pidemmän aikaa, ”vetämättömien nuorten joukko” kasvaa.
1995 olin mukana Lappeenrannassa perusoikeusuudistusta pohtivassa työryhmässä, jo silloin huomasin, että 25 % nuorista sai toimeentulotukea. Minusta tilanne oli jo silloin huolestuttava. Muistan kun vastaanotolleni tuli samaan aikaan nuori mies, vajaa 20 vuotta ja pyysi lähetettä fysioterapiaan. Kysyin onko hänellä varaa siihen, ”Soppa maksaa”, nuori mies kertoi, tuntematta omaa vastuutaan itsensä kuntouttamisesta. Piirsin asiasta kuvion, jossa katsoin, millä puolella kaupunkia kyseiset nuoret asuvat. Heitä asui tasaisesti joka puolella kaupunkia...
Vuosia sitten, kun aloittelin lääkärinuraani, niin tuolloin koulutusurilta putosivat ne, joilla oli oppimisen erityisvaikeuksia. Nyt koulutusurilta putoavat myös ne, jotka eivät ole tarpeeksi neuroottisia menestyäkseen. Kaikilla nuorilla ei ole selkeätä käsitystä, mitä he tulevat elämässään tekemään. Ne joilla ei ole aivan välttämätöntä mennä minnekään, jäävät koteihinsa mieluummin kuin näkevät vaivaa saavuttaakseen jotain.
Hoitojärjestelmässä nykyisin nuorten asioiden tavallisimpia ensimmäisiä hoidettavia asioita on: saada nuoren vuorokausirytmi kohdalleen, niin että he voivat tulla heille tarkoitettuihin palveluihin, jotka ovat virka-aikana – siis sinä aikana, milloin nämä nuoret nukkuvat. Siis vuorokausirytmi!
Nuoret näkevät sen, miten heidän vanhempansa tekevät töitä voimiensa äärirajoilla, vapauteen tottunut nuori ei haluakaan kasvaa aikuiseksi. Aikuisuus ei näyttäydy mielenkiintoisena haasteena. Nuori ei halua samaa kuin vanhempansa – hän ei oikeastaan tiedä, mitä hän haluaa. Mutta jonkun on kuitenkin maksettava hänen elämisensä, kehityksellinen moratorionsa, muuten hän suuttuu ja uhkailee joko vanhempiaan ja/tai viranomaisia.
Eräs virkamies vastasi eräille vanhemmille, jotka kysyivät, miten heidän täysi-ikäinen lapsensa edistyy opinnoissaan näin: ”Kiitos yhteydenotostasi. Valitettavasti emme voi antaa kovin yksityiskohtaisia tietoja täysi-ikäisten opiskelijoidemme tilanteesta edes huoltajille, ilman opiskelijan kirjallista lupaa.”
Vanhempien tehtävä on elättää nuori, yhteiskunta vetää kätensä projektista pois sanomalla, että nuori on täysi-ikäinen.
On tavallaan tosi koomista, että yli 18-vuotiaan, kurssimuotoisessa lukiossa tai ammattioppilaitoksessa, opintojaan suorittavan nuoren koulussamenestymistietoja ei anneta hänen vanhemmilleen, koska hän on täysi-ikäinen. Toisaalta nuori ei ole niin täysi-ikäinen, että yhteiskunta kustantaisi hänen opiskelujaan tai asuntoaan, vaan hänen vanhempien pitää se tehdä – erityisesti jos yli 18-vuotiaat nuoret asuvat kotona.
Siis vanhempien tehtävä on elättää lapset ja antaa heidän tehdä, mitä haluavat tehdä, koska yhteiskunta ei osallistu heidän elättämiseen, eikä tiedä, miten edistäisi nuorten asiaa. Surullisinta on se, että työssä käyvät vanhemmat vielä rahoittavat veromenoillaan koko touhun.
Voisivatko vanhemmat halutessaan ostaa nuorelle opiskelupaikan, jossa olisi toisenlainen meno?
”Vetämättömän nuoren” ei tarvitse tehdä mitään. Vanhemmat ovat helposti voimattomia nuoren suhteen, koska he eivät tiedä, missä mennään. Varsinkaan jos vanhempien ja nuoren välillä ei ole keskusteluyhteyttä, vanhemmat eivät tiedä yhtään mitään missä mennään. Korkeintaan vanhemmat voivat olla huolissaan, kun näkevät, missä kunnossa heidän lapsensa on. Mutta onko nuori sairas, psyykkisesti sairas, laiska vai mikä häntä vaivaa?
Varsinkin yksinhuoltajaäidit voivat olla suuressa sisäisessä ristiriidassa itsensä kanssa, kun he näkevät, ettei nuori ei tee mitään, ei etene elämässään. Nuori jää äitinsä vähillä varoilla elätettäväksi ja yksinhuoltajaäidin sielu ei kestä nuoren kotoa heittämistä, koska pelkää, että sen jälkeen lopputulos on vielä nykyistäkin huonompi. Uupunut vanhempi voi katsoa, vaikka nuoren huumeidenkäyttöäkin läpi sormien, koska ei jaksa enää taistella yksin nuoren kanssa. Nuorella on vain oikeuksia, eikä velvollisuuksia ollenkaan.
Onko tämä oikeasti nuoren voimaannuttamista?
Tämä on vanhempien demoralisointia, vanhempien työn vaikeuttamista. Monet vanhemmat eivät jaksa kehittyvää tilannetta, oli heitä yksi tai kaksi, minkä seurauksena on tavallisia perhesotkukuvioita. Perhekuvioita, joissa tavallisesti isä koettaa saada nuoren vastuuseen jostakin ja äiti ”puolustaa” nuorta, mistä seuraa parisuhteeseen säröjä – turhautumisia, erimielisyyttä, puhumattomuutta riitojen välttelyn vuoksi ja etääntymistä aina mahdolliseen avioeroon saakka. Ja vaikka vanhemmat eivät eroaisikaan, niin perheeseen on syntynyt perheterapiasta tuttu ns. häiriötä tuottava kolmio. Nuori aiheuttaa oireellaan perheelleen vaikeuksia, joista perheen on vaikea selvitä.
Lappeenrannassa tehdyssä selvityksessä paljastui, että nämä nuoret olivat totta vie tavanneet yhden jos toisenkin viranomaisen, mutta heidän tilanteensa ei ollut muuttunut. Syrjäytyneiltä nuorilta ei puuttunut yhteiskunnan puuttumista asiaan, ne vain eivät johtaneet mihinkään. Tutkimus selvittää nyt, mitä onnistuneissa tapauksissa on tehty oikein.
Vanhemmat yleensä eivät halua viranomaiskontakteja, joissa heidät syyllistetään entisestään siitä, ettei nuori ole kasvatettu edistymään asioissaan. Jos nuori hakeutuu johonkin hoitoon, voidaan ryhtyä hakemaan kuviteltuja syitä nuoren lapsuudesta tai nuoruudesta tai lapsuuden vuorovaikutussuhteista, vaikka niillä ei välttämättä tuoda mitään parannusta tilanteeseen.
Vaikka emme tiedä oikeasti, miksi nuoret eivät halua aikuistua. Nykyisessä yhteiskunnassa on psykokulttuurissa paljon oletuksilla täytettyä myyttistä psykopuhetta, ”psykologista viisautta”, jonka mukaan oletetaan tiedettävän, mikä johtuu mistäkin. Emme useinkaan tiedä, mikä on ongelmien syy-seuraus-suhde. Toisaalta syystä ei tarvitse tietää mitään, jos ratkaisut ovat ensisijainen kiinnostuksen lähde.
Kun vanhemmat eivät välttämättä tiedä, eteneekö täysi-ikäinen nuori opinnoissaan, käykö työharjoittelussa tms, niin samalla nuori voi vetääntyä taka-alalle nauttimaan tekemättäjättämisistään ja uhata ottaa yhteyttä sosiaalityöntekijään, jos häntä kohdellaan huonosti. Nuori voi seurata, kuinka vanhemmat koettavat erimielisyytensä selvittää.
Kun vanhemmat alkavat riidellä kotona asuvan täysi-ikäisen nuoren tekemättömyydestä, ei nuorta yleensä laiteta vanhempien yhteistuumin vastuuseen tekemisistään.
Vanhemmat ajautuvat helposti keskinäiseen syyttelyyn, mikä on omiaan tekemään kaikkien perheenjäsenten elämästä entistä kurjempaa. Yksinhuoltajaäidit ja – isät eivät tiedä, kenen kanssa asiasta keskustelisivat. Monet heistä uupuvat asian edessä, he ryhtyvät väsymyksessään keskustelemaan kuningas alkoholin kanssa.
Nuoret olivat silti ”syrjäytyneet” yhteiskunnasta, se on totta. Siitä samasta yhteiskunnasta, joka ei vaadi heiltä mitään. Kukaan ei tunnu tietävän viisasten kiveä, mitä heille tehdä – kukaan ei ole oikeasti vastuussa asiasta.
Kun on itse yli 10 vuotta koettanut selvittää, että miten nämä ”yhteiskunnan pyörästä syrjäytyneet” nuoret voisi saada tekemään jotain hyödyllistä, niin olen törmännyt siihen, että yhteiskunnan järjestämä huolto näille nuorille on usein tehotonta.
Nämä vetämättömät nuoret ovat totta vie käyneet, vaikka kenen luona, ilman että hänen käyttäytymisessään on tapahtunut muutosta. Olen lukenut loistavia teorioita, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. Kun tekemisen aika tulee, niin kukaan ei tee, eikä ole oikeasti vastuussa mistään lopputuloksesta. Ei edes se nuori, joka on kai koko jutun uhri – vanhempien, kasvatuksen, yhteiskunnan tai jonkun muun, joka on juuri sillä hetkellä sopiva selitykseksi.
Työministeri Lauri Ihalainen on nyt suureen ääneen huudellut, että kaikille nuorille, kaikille alle 25-vuotiaille löytyy paikka: opiskelu, työ, työharjoittelu tms. Politiikassa on ärsyttävänä tapana julistaa asioita, joihin ei tarvitse esittää mitään todellisia ratkaisuja esille ottamansa asian ratkaisemisesta. Voi esittää, että tämä ja tämä asia pitää ratkaista, muttei tarvitse sanoa miten. Asioiden esittämisellä poliitikko saa itselleen julkisuutta, sitä sisarusyhteiskunnan eliksiiriä, joka on kaikkein tärkeintä yhteiskunnassa tällä hetkellä.
Kuka poliitikko esittää ja tekee, mitä näille nuorten syrjäytymisille pitäisi käytännössä tehdä?
Miten vastuullistaa ihminen tekemisistään?
Robert Bly kirjoittaa kirjassaan, että ” Ihmiset eivät vaivaudu kasvamaan aikuisiksi, me mieluimmin olemme kuin kaloja, jotka uivat puoliaikuisten seassa.” Bly jatkaa: ” Siellä missä ennen oli torjunta, siellä on nyt fantasia – ihmiset ajavat takaa omaa fantasiaansa. Entisaikaan ihmiset olivat tietoisia siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei ole soveliasta.
Modernissa yhteiskunnassa olivat säännöt ja normit, jotka nyky-yhteiskunnassa on koettu postmodernisti ahdistavaksi – kaiken pitää olla sallittua oman mielikuvitusjutun jahdissa.
Blyn mukaan ihmisille tulee tulevaisuudessa tärkeämmäksi (siis hänen ennustuksensa vuosien takaa), elintärkeämmäksi, olla yhteydessä enemmän muihin yhteiskunnan ”sisaruksiin” kuin perheenjäseniin, jotka ovat viereisessä huoneessa. Siis lisää Facebook-yhteyttä, ”tykkää”.
Sisarusten yhteiskunnassa ihmisille on tärkeää olla toisten kanssa mahdollisimman yhdenmukainen, toisiaan muistuttava ja samanlainen kuin toiset ovat – ei suvaita eroja eikä erilaisuutta.
Alexander Mitscherlich, joka hoiti psykoterapeuttisesti miehiä 30 vuotta, Saksassa toisen maailmansodan jälkeen, sanoi tämän kehityksen johtavan massayhteiskuntaan. Massayhteiskuntaan, jossa työn vaatimus johtaa työhön ilman vastuuta ja luo samalla valtavan toisiaan vastaan kilpailevien sisarusten armeijan. Sisaruudesta on Blyn mukaan lyhyt matka primitiivisyyteen ja regressioon, josta fasismi niin piti.
Sisarusten yhteiskunnassa ei ole tilaa, niin Bly väittää, vertikaalisuudelle. Sisarusten yhteiskunta katselee vain sivuilleen, sisaruksiinsa, eikä kunnioita mitään perinteistä. Vertikaalisuus tarkoittaa sitä, että katsellaan joitakin asioita ylöspäin: perinteitä, uskontoa ja pyhittäydytään tai antaudutaan jollekin. Nyt kun olemme päässeet sisarusten yhteiskuntaan, jossa ei tarvitse kunnioittaa ketään – tai vain omaa fantasiaa, niin meidän on vaikea palauttaa yhteiskunnan säännöt ja normit. William Goldingin Kärpästen herra - romaanissa vuodelta 1954 kerrotaan pojista, jotka haaksirikkoutuvat saarelle, jossa ei ole aikuisia.
Sisarusten yhteiskunnassa on vaikea tietää, mikä on todellista. Blyn mukaan me osallistumme yhä enemmän ei-tapahtumiin (nonevent), jossa järjestäjä lupaa tärkeää psyykkistä tai poliittista tapahtumaa ja sitten petkuttaa ihmisiä, tarjoaa materiaalia, joka vain ohimennen liittyy lupaukseen. ”Tykkää.”
Sisarusten yhteiskunnassa, Bly kirjoittaa, on vaikea tietää, kuinka lähestyä lapsiaan, mitä arvoja heille opettaa, minkä takana seisoa, mihin mennä mukaan – ja erityisen vaikeaa on tietää, missä lapset ovat.
Kreikkalaisilla menee taloudessa huonosti, antiikin kreikkalaisille hyveille sen sijaan olisi hyvin tilaa.
2.10.11 Lappeenrannassa