Tukholma rakkaani, minä vanhenen!
Rakkaani Tukholma, minä vanhenen!
Noin 30 vuotta sitten olin kolme kesää töissä Tukholmassa. Kesät ovat mielessäni vapauden, nuoruuden, pienestä yhteisöstä ulosmurtautumisen ja kauniiden tyttöjen kesiä.
Nyt minä istun Drottninggatanin penkeillä ja odottelen kun nuorin tyttäreni kaverinsa kanssa kiertää kauppoja vaatteiden perässä. Tukholmassa on ehdottomasti eniten kauniita naisia maailmassa kadulla kävelemässä - ainakin kun lämpötila kesällä lähenee 30 Celsiusastetta.
Minä näen kuinka nuoria he ovat ja alan muistella aikoja 30 vuotta sitten. Mieleen palautuu erilaisia tuokiokuvia - istumassa eri puolilla Tukholmaa, Kodakilla töissä ja matkoilla jalkapalloa pelaamassa ja maastojuoksuviesteissä olemista. Silloinkin oli nuoria ja kauniita naisia, joita saattoi ihailla. Enimmäkseen minä ihailinkin, en juuri tehnyt aloitteita. En uskaltanut useastakaan syystä. Ja silloin naiset harvoin tekivät itse aloitteita.
1980-luvulla Tukholmasta sai töitä helposti. Nyt Svenska Dagbladet kirjoittaa, että Tukholmassa on paha nuorisotyöttömyys. Pahin Södertäljessä, jossa se on lähes 20% ja pienin Lidingössä, jossa se on pari prosenttia. Lienee turha mainita, kumpi alue on ns. rikas lähiö. Suhteet vaikuttavat edelleen, tiukkoina aikoina nepotismi kukkii vieläkin enemmän.
Mihin työpaikata ovat kadonneet? Ahneuteen?
Otin tarkoituksella mukaani Timo Vihavaisen kirjan Länsimaiden tuho (2009). Kirja on loistava kuvaus ja tausta, jota poliitikotkin Svenska Dagbladetin mukaan kaipaavat Husbyn mellakoille. On tavallista ruotsalaista itseruoskintaa haukkua poliisia, joka rauhoitti mellakoita.
Niin kuin se tarina varkaasta, joka talovarkauden jälkeen katkaisee jalkansa, niin talonomistaja joutuu korvaamaan karkuun juoksevan varkaan jalan katkeamisen, jalkakäytävän hiekottamuuden takia. Tämä voi tapahtua vain Ruotsissa. Toivottavasti tämä ei leviä meille.
Francis Fukuyama ehdotti hulvattoman vision historian lopusta ja ainoan järjellisen ja oikean maailmanjärjestyksen lopullisesta ja peruuttamattomasta voitosta. Länsimainen rationaalisuus voittaisi lopultakin.
Amerikkalainen rationaalinen elämänfilosofia ei ole voittanutkaan. Oli aika vetää johtopäätös, ettei historia ollut vielä loppunutkaan.
- Historia jatkuu yhä, ja jälleen on aika tehdä pessimistisiä päätelmiä, Vihavainen kirjoittaa kirjansa johdannossa.
- Länsimaiden sisällä kasvaa eristäytynyt maahanmuuttajasukupolvi, joka näköjään väistämättömästi tulee muuttamaan länsimaiden luonteen, ennustaa Vihavainen.
Länsimaiden perikadon ajatus on Vihavaisen mukaan peräisin 1800-luvun venäläisiltä slavofiileiltä, jotka näkivät läntisen Euroopan taantuvana ja vanhana. Heidän mielestä pikkuporvarillisuus, mekanistinen elämänasenne, individualismi ja nautintoihin perustuva elämänasenne näytti kestämättömältä ja ennen pitkää loppunsa ansainneelta.
Dostojevskille länsi oli vain "suuri hautausmaa".
Orwellin 1984 kertoi sisäisesti rationaalisesta järjestelmästä, joka rakentui valvonnalle ja valheelle. Valhe kukoisti sisältäessään siteeksi totta ja ottaessaessaan käyttövoimakseen ihmisen halun uskotella itselleen asioita, joiden perimmäisen valheellisuuden he kyllä aavistivat, Vihavainen muistuttaa.
- Länsimaiden kohtalona ei nähdä enää niiden oman järjestelmän ääretöntä tehokkuutta ja perimmäistä rationaalisuutta, vaan nimenomaan sen tehottomuus ja irrationaalisuus. Se on yksinkertaisesti hallitsematon itsetuhon koneisto, joka ei tarjoa armoa itselleen eikä muille.
Nykyisyytemme on irronnut menneisyydestä
Historialla ei ole enää selittävää voimaa. Uskonto on lännessä menettänyt lopullisesti sen merkityksen, joka sillä sivilisaation koossa pitävänä siteenä on ollut.
Burkassa liikkuvat naiset katselevat naisten vaatteita edessäni Drottninggatanilla. Minä koetan miettiä, missä he kyseisiä vaatteita sitten käyttävät, jos niitä ostavat. Vihavaisen visio siitä, että kaduilla olisi maahanmuuttajia enemmän kuin paikallisia, ei ainakaan keskustassa näitä toteutuneen. Toisin on Lappeenrannan keskustassa viikonloppuisin, koska on hyvä jos kuuluu suomenkielistä puhetta.
Vihavaisen mielestä kristinusko on itämaisen mysteeriuskonnon ja juutalaisen lakiuskonnon merkillinen hybridi. Aikakautemme ei kuitenkaan tunnusta mysteereitä eikä hiljenny niiden edessä. Sen sijaan se rakentaa toinen toistaan mielettömämpiä kulutuksen temppeleitä. Ihmiset yksinkertaisesti unohtavat uskonnon, joka on heille tarpeeton, Vihavainen lataa.
Näyttelijäystäväni kertoi kerran visionsa tulevaisuuden antropologeista, kun kaivavat ostoskeskusten raunioita ja koettavat miettiä, mikä rationaliteetti näitä ihmisiä ohjasi. Hän on oikeassa, ostoskeskukset ovat nykyjan kirkkoja.
Ihmiset löytävät yhteisyyden viihteestä ja turvaavat suojaverkkoihin, jotka valtio on rakentanut. Mutta tämä turvallisuus horjuu pahasti.
- Miksi valtio ja kunnat eivät huolehdi vanhusten hoidosta? Kyllä meillä on varaa tähän, hokevat vasemman suunnan poliitikot.
Työssäni kotisairaanhoitajana lähes 30 vuotta sitten arvaatkaa kenellä oli suurin hätä vanhemmistaan? Se oli " tyttärellä Kirkkonummelta". Vanhus oli pärjännyt koko vuoden hyvin, mutta kun tytär tuli kesälomalla kotipaikkakunnalleen, niin tyttären ahdistus ja hätä kävivät niin suureksi, että tytär alkoi höykyttää ja kärrätä vanhusta joka paikkaan - terveyskeskuslääkärille, laboratorioon jne. Vanhat hoitajat rauhoittelivat, että kun tytär palaa paikkakunnalleen asia menee ohi. Tytär vain ehkä soittelee muutaman kerran vaativana, että onko äitiä käytyä katsomassa.
Äiti oli pyörryksissä tyttären ahdistuksessa, hänestä oli mukavaa, kun tytär ehti tulla paikalle, eikä hän oikein muuta pyörityksestä ymmärtänytkään.
- Vanha totuus on, että ihmisen kuolema ei ole mitenkään erityisen merkittävä asia. Se tapahtuu joka tapauksessa.
Kulttuurin tulkinnan kannalta on merkittävää vain se, millaisen tulkinnan kuolema yleensä ja erityisesti sen piirissä saa, Vihavainen muistuttaa.
Normaali ihminen ei tiedä, että kaikki on mahdollista
Vielä hiljattain kulttuuri tarkoitti pyrkimystä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Anarkistisessa utopiassa jokainen valvoo omaa valistunutta hyväänsä ja siksi tekee hyvää ympäristölleen. Ja vapaan kilpailun liberaali utopia ja kommunistinen kokeilu lupasivat samaa.
Vanhan sanonnan mukaan normaali ihminen ei tiedä, että kaikki on mahdollista. Koulusurmat, toisten ampumiset, tahallaan sytytetyt metsäpalot, lapset vankina vuosikausia kotona ja lahjakkaan ihmisen elämä uhrattu tietokonevirusten rakentamiseen - asiat joiden tarkoituksena on tuhota mahdollisimman paljon toisten työtä ja haitata kanssaihmisten elämää maksimaalisesti.
30 vuotta sitten tällaisia ei mietitty. Tällaisia asioita ei pidetty hiljattain edes mahdollisena. Ei mielikuvituksessa eikä kirjallisuudessa, joka oli täysin irtautunut todellisuudesta. Kirjallisuus joka ei kiinnosta ketään, eikä mene kaupaksi, Vihavainen muistuttaa kulttuurin ohuudesta.
Huudamme apuun tietysti parasta ystäväämme, valtiota, koska on nähtävissä, ettei ääretön vapaus ja kanssaihmisten keskinäisten palvelusten harmonia toimi, mikäli edes muutama häirintynyt yksilö sitä määrätietoisesti vastustaa.
Maailman sekopäät yhdistykää, internet on täällä.
- Mikäli joku luuli olevansa hullu ja tulevansa ikuisen halveksimisen kohteeksi, jos suorittaisi joukkomurhan, hän löysi kaltaistensa kannustusryhmän internetistä, Vihavainen alleviivaa länsimaiden tuhon mielikuvia.
- On uusi ajatus, että kaikki, mistä voi saada kiksejä on yhtä hyvää, koska kukaan ei ole pätevä toista tuomitsemaan eikä arvostelemaan, kuten koko nykyinen länsimainen sivilisaatio yhä uudeleen opettaa lukemattomilla keinoillaan, Vihavainen murhaavasti toteaa.
Kun ei kunnioita mitään, ei voi kunnioittaa itseäänkään. Tyhjästä on paha nyhjästä.
New York, Lontoo, Rooma, Pariisi, Tukholma, Helsinki ja Lappeenranta - niissä kaikissa on samoja liikkeitä ja samoja rättejä, jotka ovat vain kertakäyttöisiä, huonosti ja halvasti tehtyjä sekä menevät helposti rikki. Puhumattakaan että ovat jo melkein ostohetkellä poissa muodista.
Ajatella, jos ostaisi vaatteita, jotka kestävät. Sellaisiakin on, mutta ne yleensä maksavat niin paljon, että sellaisen summan sijoittaminen vaatekappaleeseen mietityttää.
Vihavainen kysyy kirjassa, mitä on tullut seurakunnan yhteyden ja virrenveisuun tilalle. Missä ihminen kohtaa toisen ja tulee osaksi ihmiskuntaa? Mikä on se media, välittävä rengas, joka ihmisyyttä nykyään yhdistää?Yksinäisyys on länsimaisen ihmisen pahimpia seuralaisia.
Aristokraattien hyveiden ylistämisen tilalle on ajansaatossa tullut porvaristinen hedonismi. Hyveellisen sankarin korvasi romanttinen sankari, kun Euroopan vanha aristokraattinen kulttuuri murtui porvarilliseksi sentimentilliseksi romantiikaksi.
- Romantiikka oli kautta koko historiansa hyvin pitkälti minäkeskeisyyttä, sentimentalismia, jonka olennainen viitekehys oli narsismi. Tunteiden valtavuus, yksilön syvä tyydyttämättömyys jäi periaatteessa kaiken romantiikan ytimeen, Vihavainen valaisee kirjassaan historiaa.
Yksilön julkista masturbaatiota, Vihavainen täräyttää, kun hyveet syrjäyttää narsistinen nuorukaishahmo romanttisine sentimentaaleineen.
- Sen sijaan että olisi pyrkinyt porautumaan eksistentiaalisten kysymysten ytimeen, porvarillinen viihde auttoi nostamaan jännittävää mielenkuohua ja muuttui kauppatavaraksi.
- Yksilön nostaminen kaiken keksipisteeksi, muista välittämättä ja heidän yläpuolelleen, oli yksinkertaisesti säädytöntä, Vihavainen jatkaa länsimaiden ruumiinavausta.
Minä seuraan erittäin kauniita naisia, jotka ovat tuon minäromantiikan ilmentymiä. Kieltämättä mielessä käy kiellettyjäkin ajatuksia ja teonituja. Joillakin heistä on kuitenkin niin jäiset silmät, että ajatus roboteista käy mielessä. Minä muistan kun tulin pikkupaikkakunnalta Tukoholmaan, ja hämmästyin miten ihminen pystyi kulkemaan ihmisen ohi tätä huomioimatta. Siinä autonomiassa oli jotakin samalla pelottavaa ja kiehtovaa - ei tarvitsisi ketään. Pikkupaikkakunnalla oli pakko tervehtiä jollakin tavalla, tai sitten pidettiin liian ylpeänä.
Ainut joka yrittää tervehtiä kaikkia on raajarikko, joka kerjää rahaa kilisevä pahvimuki kädessään. Kukaan ei anna hänelle rahaa. Samanlaiset kerjääjät kuin Helsingissä ovat katujen varsilla - naisia kaikki ja kuin samasta näytelmästä kuin Helsingissä. Noilla on pakko olla yhteys, ei muuten voi olla niin samanlaista.
Roskiksien katsojia käy todella tiheään, vain muutaman minuutin välein maahanmuuttajia ja omia yhteiskunnasta syrjäytyneitä kansalaisia tarkistaa, etti vain mitään olisi roskiksissa. Tätä ei ollut 30 vuotta sitten Tukholmassa.
Nuorisokulttuurin synty toisen maailmansodan jälkeen
Vihavainen kertoo, että nuorisokulttuuriksi kutsuttu ilmiö alkoi Yhdysvalloissa. Nuorisokulttuuri oli aidosti historiatonta ja primitiivistä, eikä mutta väittänytkään. Sukupolvikapinasta tuli uusi termi, joka jäi suorastaan pysyväksi ja joka myöhemmin rupesi näyttämään nuorison velvollisuudelta.
- Yhdysvaltain "nuorilla kapinallisilla" ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään järjellistä syytä kapinoida. Yhteiskunnassa oli toki epäkohtia hyvinkin runsaasti, mutta niistä ei oltu kiinnostuneita 1950-luvulla. Kaikki keskittyi velvollisuuksien sijasta oman puberteettisen egon oikeuksien nostamiseen huomion keskipisteeseen. Miksi ainutkertaisen egon olisi ollut tuhlattava aikaansa ja energiaansa palvellakseen jotakin suurempaa? Oliko sellaista sitä paitsi olemassa? Ilman yhteisöllisyyttä narsistit olisivat kuitenkin irronneet ympäristöstään ja siis jopa koko ihmisyydestä, ellei narsismin ympärille olisi rakentunut kokonainen populaarikulttuuri. Mouruava kitaransoittaja, joka toi esiin tyydyttämättömän himonsa valtavuuden maksimaalisen tehokkailla ännähdyksillä ja liikehdinnällä, veti luontevasti puoleensa kypsymätöntä nuorisoa, joka tietyssä ikävaiheessa on väistämättä narsistista. Yksilön halujen tyydytyksen tekeminen maailman navaksi ei olisi voinut missään tulla selkeämmin alleviivatuksi, tiivistää Vihavainen nuorisokulttuurin synnyn.
Tukholma, rakkaani, minä alan tulla vanhaksi, koska Vihavaisen puhe kuulostaa totuudelta.
- Uusien sankarien, narsististen öykkärien ilmaantuminen valkokankaalle on huomattava kulttuurin muutos, eroosion virstanpylväs.
- Vanha lännen sankari, joka oli hyveellinen ja uhrautuva sai antaa tilaa narsistiselle psykopaatille, joka maksimoi julmuuden ja teki actionista oman genrensä. Ei enää tarvittu lainkaan tarinoita, pelkkä tappelu ja riehunta tai pelkkä seksi riitti, Vihavainen kirjoittaa.
Vihavaisen historiallinen katse on julman terävä. Muistan kuinka pilapiirtäjä Kari Suomalainen piti länkkäreistä. Nyt kun vanhenen, niin kaikki selkenee mielessäni. Tai ainakin siltä tuntuu - länsimaisuus on tuhonsa tiellä, jollei se kaiva aristoteliläisiä hyveitä naftaliinista.
Tytöt heräävät pikkuhiljaa aamuun. Vietimme eilen sukulaisteni kanssa iltaa. Keskustelimme siitä, mitä menneet 30 vuotta ovat sisältäneet. Ihminen pitää kiinni jostakin ajatuksista, eikä halua niitä muuttaa ilmeisestä vastakkaisesta todistusaineistosta huolimatta. On oikeastaan sääli, että sukujuhlia on nykyään vähemmän, tai ainakin niissä tulee vähemmän käydyksi.
Nuoren serkkuni kanssa yritimme hahmottaa kuinka monta serkkua ja pikkuserkkua meillä on. Luku lähentelee viitisenkymmentä, joista en ole tavannut kuin paria. Elämä on tietyllä tavalla kietoutunut oman työn, perheen ja asuinpaikkakunnan ympärille. Muu avautuu vain tällaisina lomina, irtiottona arjesta.
Nyt aamupalalle ja sitten katsomaan, kuinka kauniiden ruotsalaisnaisten romantiikan projekti etenee, samalla kun tytöt kiertelevät kauppoja.
Madeleinen häät ovat viikonloppuna, eikä se pahemmin silmiin näy. Ehkä Suomessa ollaan enemmän innoissaan.
Vihavaisen kuvaama porvarillinen romantiikka on tunkeutunut hoitojärjestelmäämme. Dalrympe, oikeuspsykiatri, kirjoitti kirjan Romancing Opiates, jossa hän kertoo, kuinka huumepotilaiden romanttiset kuvaukset omasta tilastaan ja oireistaan ovat tulleet "lääketieteelliseksi totuudeksi", koska niissä sidos totuutta valheen tueksi. Romantiikka elää ja voi hyvin päihdelääketieteessä.
Aurinko näyttää paistavan ulkona. Tulossa on lämmin päivä. Oikea narsistisen romantiikan ihannepäivä. Vihavaisen kirja kainaloon ja menoksi ehkä maailman kauneimpia naisia ihailemaan.
Tukholmassa 4.6.2013
Noin 30 vuotta sitten olin kolme kesää töissä Tukholmassa. Kesät ovat mielessäni vapauden, nuoruuden, pienestä yhteisöstä ulosmurtautumisen ja kauniiden tyttöjen kesiä.
Nyt minä istun Drottninggatanin penkeillä ja odottelen kun nuorin tyttäreni kaverinsa kanssa kiertää kauppoja vaatteiden perässä. Tukholmassa on ehdottomasti eniten kauniita naisia maailmassa kadulla kävelemässä - ainakin kun lämpötila kesällä lähenee 30 Celsiusastetta.
Minä näen kuinka nuoria he ovat ja alan muistella aikoja 30 vuotta sitten. Mieleen palautuu erilaisia tuokiokuvia - istumassa eri puolilla Tukholmaa, Kodakilla töissä ja matkoilla jalkapalloa pelaamassa ja maastojuoksuviesteissä olemista. Silloinkin oli nuoria ja kauniita naisia, joita saattoi ihailla. Enimmäkseen minä ihailinkin, en juuri tehnyt aloitteita. En uskaltanut useastakaan syystä. Ja silloin naiset harvoin tekivät itse aloitteita.
1980-luvulla Tukholmasta sai töitä helposti. Nyt Svenska Dagbladet kirjoittaa, että Tukholmassa on paha nuorisotyöttömyys. Pahin Södertäljessä, jossa se on lähes 20% ja pienin Lidingössä, jossa se on pari prosenttia. Lienee turha mainita, kumpi alue on ns. rikas lähiö. Suhteet vaikuttavat edelleen, tiukkoina aikoina nepotismi kukkii vieläkin enemmän.
Mihin työpaikata ovat kadonneet? Ahneuteen?
Otin tarkoituksella mukaani Timo Vihavaisen kirjan Länsimaiden tuho (2009). Kirja on loistava kuvaus ja tausta, jota poliitikotkin Svenska Dagbladetin mukaan kaipaavat Husbyn mellakoille. On tavallista ruotsalaista itseruoskintaa haukkua poliisia, joka rauhoitti mellakoita.
Niin kuin se tarina varkaasta, joka talovarkauden jälkeen katkaisee jalkansa, niin talonomistaja joutuu korvaamaan karkuun juoksevan varkaan jalan katkeamisen, jalkakäytävän hiekottamuuden takia. Tämä voi tapahtua vain Ruotsissa. Toivottavasti tämä ei leviä meille.
Francis Fukuyama ehdotti hulvattoman vision historian lopusta ja ainoan järjellisen ja oikean maailmanjärjestyksen lopullisesta ja peruuttamattomasta voitosta. Länsimainen rationaalisuus voittaisi lopultakin.
Amerikkalainen rationaalinen elämänfilosofia ei ole voittanutkaan. Oli aika vetää johtopäätös, ettei historia ollut vielä loppunutkaan.
- Historia jatkuu yhä, ja jälleen on aika tehdä pessimistisiä päätelmiä, Vihavainen kirjoittaa kirjansa johdannossa.
- Länsimaiden sisällä kasvaa eristäytynyt maahanmuuttajasukupolvi, joka näköjään väistämättömästi tulee muuttamaan länsimaiden luonteen, ennustaa Vihavainen.
Länsimaiden perikadon ajatus on Vihavaisen mukaan peräisin 1800-luvun venäläisiltä slavofiileiltä, jotka näkivät läntisen Euroopan taantuvana ja vanhana. Heidän mielestä pikkuporvarillisuus, mekanistinen elämänasenne, individualismi ja nautintoihin perustuva elämänasenne näytti kestämättömältä ja ennen pitkää loppunsa ansainneelta.
Dostojevskille länsi oli vain "suuri hautausmaa".
Orwellin 1984 kertoi sisäisesti rationaalisesta järjestelmästä, joka rakentui valvonnalle ja valheelle. Valhe kukoisti sisältäessään siteeksi totta ja ottaessaessaan käyttövoimakseen ihmisen halun uskotella itselleen asioita, joiden perimmäisen valheellisuuden he kyllä aavistivat, Vihavainen muistuttaa.
- Länsimaiden kohtalona ei nähdä enää niiden oman järjestelmän ääretöntä tehokkuutta ja perimmäistä rationaalisuutta, vaan nimenomaan sen tehottomuus ja irrationaalisuus. Se on yksinkertaisesti hallitsematon itsetuhon koneisto, joka ei tarjoa armoa itselleen eikä muille.
Nykyisyytemme on irronnut menneisyydestä
Historialla ei ole enää selittävää voimaa. Uskonto on lännessä menettänyt lopullisesti sen merkityksen, joka sillä sivilisaation koossa pitävänä siteenä on ollut.
Burkassa liikkuvat naiset katselevat naisten vaatteita edessäni Drottninggatanilla. Minä koetan miettiä, missä he kyseisiä vaatteita sitten käyttävät, jos niitä ostavat. Vihavaisen visio siitä, että kaduilla olisi maahanmuuttajia enemmän kuin paikallisia, ei ainakaan keskustassa näitä toteutuneen. Toisin on Lappeenrannan keskustassa viikonloppuisin, koska on hyvä jos kuuluu suomenkielistä puhetta.
Vihavaisen mielestä kristinusko on itämaisen mysteeriuskonnon ja juutalaisen lakiuskonnon merkillinen hybridi. Aikakautemme ei kuitenkaan tunnusta mysteereitä eikä hiljenny niiden edessä. Sen sijaan se rakentaa toinen toistaan mielettömämpiä kulutuksen temppeleitä. Ihmiset yksinkertaisesti unohtavat uskonnon, joka on heille tarpeeton, Vihavainen lataa.
Näyttelijäystäväni kertoi kerran visionsa tulevaisuuden antropologeista, kun kaivavat ostoskeskusten raunioita ja koettavat miettiä, mikä rationaliteetti näitä ihmisiä ohjasi. Hän on oikeassa, ostoskeskukset ovat nykyjan kirkkoja.
Ihmiset löytävät yhteisyyden viihteestä ja turvaavat suojaverkkoihin, jotka valtio on rakentanut. Mutta tämä turvallisuus horjuu pahasti.
- Miksi valtio ja kunnat eivät huolehdi vanhusten hoidosta? Kyllä meillä on varaa tähän, hokevat vasemman suunnan poliitikot.
Työssäni kotisairaanhoitajana lähes 30 vuotta sitten arvaatkaa kenellä oli suurin hätä vanhemmistaan? Se oli " tyttärellä Kirkkonummelta". Vanhus oli pärjännyt koko vuoden hyvin, mutta kun tytär tuli kesälomalla kotipaikkakunnalleen, niin tyttären ahdistus ja hätä kävivät niin suureksi, että tytär alkoi höykyttää ja kärrätä vanhusta joka paikkaan - terveyskeskuslääkärille, laboratorioon jne. Vanhat hoitajat rauhoittelivat, että kun tytär palaa paikkakunnalleen asia menee ohi. Tytär vain ehkä soittelee muutaman kerran vaativana, että onko äitiä käytyä katsomassa.
Äiti oli pyörryksissä tyttären ahdistuksessa, hänestä oli mukavaa, kun tytär ehti tulla paikalle, eikä hän oikein muuta pyörityksestä ymmärtänytkään.
- Vanha totuus on, että ihmisen kuolema ei ole mitenkään erityisen merkittävä asia. Se tapahtuu joka tapauksessa.
Kulttuurin tulkinnan kannalta on merkittävää vain se, millaisen tulkinnan kuolema yleensä ja erityisesti sen piirissä saa, Vihavainen muistuttaa.
Normaali ihminen ei tiedä, että kaikki on mahdollista
Vielä hiljattain kulttuuri tarkoitti pyrkimystä totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Anarkistisessa utopiassa jokainen valvoo omaa valistunutta hyväänsä ja siksi tekee hyvää ympäristölleen. Ja vapaan kilpailun liberaali utopia ja kommunistinen kokeilu lupasivat samaa.
Vanhan sanonnan mukaan normaali ihminen ei tiedä, että kaikki on mahdollista. Koulusurmat, toisten ampumiset, tahallaan sytytetyt metsäpalot, lapset vankina vuosikausia kotona ja lahjakkaan ihmisen elämä uhrattu tietokonevirusten rakentamiseen - asiat joiden tarkoituksena on tuhota mahdollisimman paljon toisten työtä ja haitata kanssaihmisten elämää maksimaalisesti.
30 vuotta sitten tällaisia ei mietitty. Tällaisia asioita ei pidetty hiljattain edes mahdollisena. Ei mielikuvituksessa eikä kirjallisuudessa, joka oli täysin irtautunut todellisuudesta. Kirjallisuus joka ei kiinnosta ketään, eikä mene kaupaksi, Vihavainen muistuttaa kulttuurin ohuudesta.
Huudamme apuun tietysti parasta ystäväämme, valtiota, koska on nähtävissä, ettei ääretön vapaus ja kanssaihmisten keskinäisten palvelusten harmonia toimi, mikäli edes muutama häirintynyt yksilö sitä määrätietoisesti vastustaa.
Maailman sekopäät yhdistykää, internet on täällä.
- Mikäli joku luuli olevansa hullu ja tulevansa ikuisen halveksimisen kohteeksi, jos suorittaisi joukkomurhan, hän löysi kaltaistensa kannustusryhmän internetistä, Vihavainen alleviivaa länsimaiden tuhon mielikuvia.
- On uusi ajatus, että kaikki, mistä voi saada kiksejä on yhtä hyvää, koska kukaan ei ole pätevä toista tuomitsemaan eikä arvostelemaan, kuten koko nykyinen länsimainen sivilisaatio yhä uudeleen opettaa lukemattomilla keinoillaan, Vihavainen murhaavasti toteaa.
Kun ei kunnioita mitään, ei voi kunnioittaa itseäänkään. Tyhjästä on paha nyhjästä.
New York, Lontoo, Rooma, Pariisi, Tukholma, Helsinki ja Lappeenranta - niissä kaikissa on samoja liikkeitä ja samoja rättejä, jotka ovat vain kertakäyttöisiä, huonosti ja halvasti tehtyjä sekä menevät helposti rikki. Puhumattakaan että ovat jo melkein ostohetkellä poissa muodista.
Ajatella, jos ostaisi vaatteita, jotka kestävät. Sellaisiakin on, mutta ne yleensä maksavat niin paljon, että sellaisen summan sijoittaminen vaatekappaleeseen mietityttää.
Vihavainen kysyy kirjassa, mitä on tullut seurakunnan yhteyden ja virrenveisuun tilalle. Missä ihminen kohtaa toisen ja tulee osaksi ihmiskuntaa? Mikä on se media, välittävä rengas, joka ihmisyyttä nykyään yhdistää?Yksinäisyys on länsimaisen ihmisen pahimpia seuralaisia.
Aristokraattien hyveiden ylistämisen tilalle on ajansaatossa tullut porvaristinen hedonismi. Hyveellisen sankarin korvasi romanttinen sankari, kun Euroopan vanha aristokraattinen kulttuuri murtui porvarilliseksi sentimentilliseksi romantiikaksi.
- Romantiikka oli kautta koko historiansa hyvin pitkälti minäkeskeisyyttä, sentimentalismia, jonka olennainen viitekehys oli narsismi. Tunteiden valtavuus, yksilön syvä tyydyttämättömyys jäi periaatteessa kaiken romantiikan ytimeen, Vihavainen valaisee kirjassaan historiaa.
Yksilön julkista masturbaatiota, Vihavainen täräyttää, kun hyveet syrjäyttää narsistinen nuorukaishahmo romanttisine sentimentaaleineen.
- Sen sijaan että olisi pyrkinyt porautumaan eksistentiaalisten kysymysten ytimeen, porvarillinen viihde auttoi nostamaan jännittävää mielenkuohua ja muuttui kauppatavaraksi.
- Yksilön nostaminen kaiken keksipisteeksi, muista välittämättä ja heidän yläpuolelleen, oli yksinkertaisesti säädytöntä, Vihavainen jatkaa länsimaiden ruumiinavausta.
Minä seuraan erittäin kauniita naisia, jotka ovat tuon minäromantiikan ilmentymiä. Kieltämättä mielessä käy kiellettyjäkin ajatuksia ja teonituja. Joillakin heistä on kuitenkin niin jäiset silmät, että ajatus roboteista käy mielessä. Minä muistan kun tulin pikkupaikkakunnalta Tukoholmaan, ja hämmästyin miten ihminen pystyi kulkemaan ihmisen ohi tätä huomioimatta. Siinä autonomiassa oli jotakin samalla pelottavaa ja kiehtovaa - ei tarvitsisi ketään. Pikkupaikkakunnalla oli pakko tervehtiä jollakin tavalla, tai sitten pidettiin liian ylpeänä.
Ainut joka yrittää tervehtiä kaikkia on raajarikko, joka kerjää rahaa kilisevä pahvimuki kädessään. Kukaan ei anna hänelle rahaa. Samanlaiset kerjääjät kuin Helsingissä ovat katujen varsilla - naisia kaikki ja kuin samasta näytelmästä kuin Helsingissä. Noilla on pakko olla yhteys, ei muuten voi olla niin samanlaista.
Roskiksien katsojia käy todella tiheään, vain muutaman minuutin välein maahanmuuttajia ja omia yhteiskunnasta syrjäytyneitä kansalaisia tarkistaa, etti vain mitään olisi roskiksissa. Tätä ei ollut 30 vuotta sitten Tukholmassa.
Nuorisokulttuurin synty toisen maailmansodan jälkeen
Vihavainen kertoo, että nuorisokulttuuriksi kutsuttu ilmiö alkoi Yhdysvalloissa. Nuorisokulttuuri oli aidosti historiatonta ja primitiivistä, eikä mutta väittänytkään. Sukupolvikapinasta tuli uusi termi, joka jäi suorastaan pysyväksi ja joka myöhemmin rupesi näyttämään nuorison velvollisuudelta.
- Yhdysvaltain "nuorilla kapinallisilla" ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään järjellistä syytä kapinoida. Yhteiskunnassa oli toki epäkohtia hyvinkin runsaasti, mutta niistä ei oltu kiinnostuneita 1950-luvulla. Kaikki keskittyi velvollisuuksien sijasta oman puberteettisen egon oikeuksien nostamiseen huomion keskipisteeseen. Miksi ainutkertaisen egon olisi ollut tuhlattava aikaansa ja energiaansa palvellakseen jotakin suurempaa? Oliko sellaista sitä paitsi olemassa? Ilman yhteisöllisyyttä narsistit olisivat kuitenkin irronneet ympäristöstään ja siis jopa koko ihmisyydestä, ellei narsismin ympärille olisi rakentunut kokonainen populaarikulttuuri. Mouruava kitaransoittaja, joka toi esiin tyydyttämättömän himonsa valtavuuden maksimaalisen tehokkailla ännähdyksillä ja liikehdinnällä, veti luontevasti puoleensa kypsymätöntä nuorisoa, joka tietyssä ikävaiheessa on väistämättä narsistista. Yksilön halujen tyydytyksen tekeminen maailman navaksi ei olisi voinut missään tulla selkeämmin alleviivatuksi, tiivistää Vihavainen nuorisokulttuurin synnyn.
Tukholma, rakkaani, minä alan tulla vanhaksi, koska Vihavaisen puhe kuulostaa totuudelta.
- Uusien sankarien, narsististen öykkärien ilmaantuminen valkokankaalle on huomattava kulttuurin muutos, eroosion virstanpylväs.
- Vanha lännen sankari, joka oli hyveellinen ja uhrautuva sai antaa tilaa narsistiselle psykopaatille, joka maksimoi julmuuden ja teki actionista oman genrensä. Ei enää tarvittu lainkaan tarinoita, pelkkä tappelu ja riehunta tai pelkkä seksi riitti, Vihavainen kirjoittaa.
Vihavaisen historiallinen katse on julman terävä. Muistan kuinka pilapiirtäjä Kari Suomalainen piti länkkäreistä. Nyt kun vanhenen, niin kaikki selkenee mielessäni. Tai ainakin siltä tuntuu - länsimaisuus on tuhonsa tiellä, jollei se kaiva aristoteliläisiä hyveitä naftaliinista.
Tytöt heräävät pikkuhiljaa aamuun. Vietimme eilen sukulaisteni kanssa iltaa. Keskustelimme siitä, mitä menneet 30 vuotta ovat sisältäneet. Ihminen pitää kiinni jostakin ajatuksista, eikä halua niitä muuttaa ilmeisestä vastakkaisesta todistusaineistosta huolimatta. On oikeastaan sääli, että sukujuhlia on nykyään vähemmän, tai ainakin niissä tulee vähemmän käydyksi.
Nuoren serkkuni kanssa yritimme hahmottaa kuinka monta serkkua ja pikkuserkkua meillä on. Luku lähentelee viitisenkymmentä, joista en ole tavannut kuin paria. Elämä on tietyllä tavalla kietoutunut oman työn, perheen ja asuinpaikkakunnan ympärille. Muu avautuu vain tällaisina lomina, irtiottona arjesta.
Nyt aamupalalle ja sitten katsomaan, kuinka kauniiden ruotsalaisnaisten romantiikan projekti etenee, samalla kun tytöt kiertelevät kauppoja.
Madeleinen häät ovat viikonloppuna, eikä se pahemmin silmiin näy. Ehkä Suomessa ollaan enemmän innoissaan.
Vihavaisen kuvaama porvarillinen romantiikka on tunkeutunut hoitojärjestelmäämme. Dalrympe, oikeuspsykiatri, kirjoitti kirjan Romancing Opiates, jossa hän kertoo, kuinka huumepotilaiden romanttiset kuvaukset omasta tilastaan ja oireistaan ovat tulleet "lääketieteelliseksi totuudeksi", koska niissä sidos totuutta valheen tueksi. Romantiikka elää ja voi hyvin päihdelääketieteessä.
Aurinko näyttää paistavan ulkona. Tulossa on lämmin päivä. Oikea narsistisen romantiikan ihannepäivä. Vihavaisen kirja kainaloon ja menoksi ehkä maailman kauneimpia naisia ihailemaan.
Tukholmassa 4.6.2013