Voi kuinka me sinua kaivataan
Voi kuinka me sinua kaivataan
” Niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on
Me ovi haassa ollaan vain pois valo on
Ja me Talon kanssa kuunnellaan kun sade lyö ikkunaan
Voi kuinka me sinua kaivataan
Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin
Ja kun yksin sänkyyn kömmin talo naristi nurkkiaan
Voi kuinka me sinua kaivataan
Kuuletko tuulen riehuvan vastusta vailla ärtyneen
Kuuletko meren kiehuvan hetkellä illan hämärtyneen
Entä kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen kun nimesi kiljaisen
Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin turhaan murhetta vastaan taistelin
Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan
Voi kuinka me sinua kaivataan
Kuuletko tuulten riehuvan maailman merten kiehuvan
Kuuletko tähtien hyminää maailman akselin jyminää
Entä kuuletko keskeltä yön hiljaisen kun nimesi kiljaisen”
Jostain itselleni selittämättömästä syystä olen kuunnellut Eppujen kyseisen laulun useana versiona Spotifyssä.
Tavallisesti useimmat laulunsanat ovat täyttä diipadapaa, mutta tämä sanoitus ei. Ei ainakaan tällä hetkellä, vuoden 2013 ensimmäisenä päivänä. Kuinka syvällisen viisaat laulun sanat ovat.
Eppujen Live-versio saa kylmät väreet kiirimään pitkin selkärankaa, kuinka paljon voi toista ihmistä kaivatakaan. Kuinka epätoivoiset ovat Martti Syrjän kiljahdukset biisin live-version lopussa. Puistatukset heiluttavat koko vartaloa, kun laulun sanat menevät suoraan ihon alle. Kokonaan ohi järjen vartion, suoraan suojaamattomalle tunteiden alueelle. Kuin joutuisi kyynelten seitsemän meren taakse, myrskyn läpi ilman, että kykenee itse ohjaamaan tilaansa. Kuin lentokoneessa istuisi ja turbulenssi heittelee sinua.
Vesa-Matti Loirin versiossa kuuluvat kaikkien tuhansien yksinäisten suomalaisten miesten ääneen lausumattomat kaipaukset rakkauteen. Vähäeleinen syvällisyys, suoraan suomalaisen miehen sielun ytimeen. Jotain niin syvällistä laulussa on, että se voi sekoittaa pään ja tehdä hulluksi. Niin luulen. Rakkaus on. Tämä on kuin nyyhkyttäisi itsekseen, kyyneleet valuvat pitkin poskia – niitä ei voi estää.
Suvi Teräsniska on kaunis, mutta hänen versio on minusta tunteeton. Venytetty laulu on kuin ylpeä ja täysin tavoittamaton nainen. Muovinen nainen teennäisessä yksiössä, jossa on kaikki kohdallaan muotilehtien mukaisesti, muttei mitään omaa. Niin virheetön, ettei se vaikuta olevan edes elävä. Ei edes wc haise, kun siellä on keinokukkia hajusteena. Laulussa soi nainen jolla ei vaikuta olevan yhteyttä laulamaansa. Nainen joka ei tiedä, mitä tunteet ovat. Tai minä en vaan löydä yhteyttä häneen, mikä sekin tuntuu tarpeeksi kammottavalta.
Canto Finlandian versio on munkkikuorojen versio. Se laulaa sinulle kuin kertosäie aivoissasi. Kuin musiikkimato. Se on kuin jomottava päänsärky, joka muistuttaa epätoivoisesti siitä, mitä et halua muistaa. Juuri niin, haluaisin sen pois päästäni, mutta se ei lähde. Ei, se on kuin krapula, joka täytyy kärsiä ja ajastaan se helpottaa.
Essi Wuorelan versio on kuin seireenien kutsu – yes sir, teen ihan kaiken minkä haluat. Kävele suoraan sulaan avantoon – yes sir, teen ihan kaiken minkä haluat. Älä laula minua suohon, älä vie viimeistäkin järjenhiventä. Miksi en voi sulkea pois ääntäsi, miksi jään, sinua kuuntelemaan, vaikka tiedän, että kaikki mikä on tulossa, on pelkkää tuhoa. Tiedän, että seireenin kutsusi on tuhoni. Pitäisikö minun tehdä kuin Odysseus ja laittaa tupot korviin, etten tuhoudu. Pitäisikö sitoa itsensä kiinni mastoon, jottei tuhoutuisi seireenien kutsuun?
Kaipuu ei ole enää hiljaista, ei jos Eppujen biisiä jää pidemmäksi kuuntelemaan.
Kukahan vielä olisi hyvä tekemään biisistä oman versionsa? Kenenkähän haluaisi kuulla laulavan ”Voi kuinka me sinua kaivataan” –laulua? Voi kuinka me sinua kaivataan.
1.1.13 Lappeenrannassa
” Niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on
Me ovi haassa ollaan vain pois valo on
Ja me Talon kanssa kuunnellaan kun sade lyö ikkunaan
Voi kuinka me sinua kaivataan
Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin
Ja kun yksin sänkyyn kömmin talo naristi nurkkiaan
Voi kuinka me sinua kaivataan
Kuuletko tuulen riehuvan vastusta vailla ärtyneen
Kuuletko meren kiehuvan hetkellä illan hämärtyneen
Entä kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen kun nimesi kiljaisen
Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin turhaan murhetta vastaan taistelin
Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan
Voi kuinka me sinua kaivataan
Kuuletko tuulten riehuvan maailman merten kiehuvan
Kuuletko tähtien hyminää maailman akselin jyminää
Entä kuuletko keskeltä yön hiljaisen kun nimesi kiljaisen”
Jostain itselleni selittämättömästä syystä olen kuunnellut Eppujen kyseisen laulun useana versiona Spotifyssä.
Tavallisesti useimmat laulunsanat ovat täyttä diipadapaa, mutta tämä sanoitus ei. Ei ainakaan tällä hetkellä, vuoden 2013 ensimmäisenä päivänä. Kuinka syvällisen viisaat laulun sanat ovat.
Eppujen Live-versio saa kylmät väreet kiirimään pitkin selkärankaa, kuinka paljon voi toista ihmistä kaivatakaan. Kuinka epätoivoiset ovat Martti Syrjän kiljahdukset biisin live-version lopussa. Puistatukset heiluttavat koko vartaloa, kun laulun sanat menevät suoraan ihon alle. Kokonaan ohi järjen vartion, suoraan suojaamattomalle tunteiden alueelle. Kuin joutuisi kyynelten seitsemän meren taakse, myrskyn läpi ilman, että kykenee itse ohjaamaan tilaansa. Kuin lentokoneessa istuisi ja turbulenssi heittelee sinua.
Vesa-Matti Loirin versiossa kuuluvat kaikkien tuhansien yksinäisten suomalaisten miesten ääneen lausumattomat kaipaukset rakkauteen. Vähäeleinen syvällisyys, suoraan suomalaisen miehen sielun ytimeen. Jotain niin syvällistä laulussa on, että se voi sekoittaa pään ja tehdä hulluksi. Niin luulen. Rakkaus on. Tämä on kuin nyyhkyttäisi itsekseen, kyyneleet valuvat pitkin poskia – niitä ei voi estää.
Suvi Teräsniska on kaunis, mutta hänen versio on minusta tunteeton. Venytetty laulu on kuin ylpeä ja täysin tavoittamaton nainen. Muovinen nainen teennäisessä yksiössä, jossa on kaikki kohdallaan muotilehtien mukaisesti, muttei mitään omaa. Niin virheetön, ettei se vaikuta olevan edes elävä. Ei edes wc haise, kun siellä on keinokukkia hajusteena. Laulussa soi nainen jolla ei vaikuta olevan yhteyttä laulamaansa. Nainen joka ei tiedä, mitä tunteet ovat. Tai minä en vaan löydä yhteyttä häneen, mikä sekin tuntuu tarpeeksi kammottavalta.
Canto Finlandian versio on munkkikuorojen versio. Se laulaa sinulle kuin kertosäie aivoissasi. Kuin musiikkimato. Se on kuin jomottava päänsärky, joka muistuttaa epätoivoisesti siitä, mitä et halua muistaa. Juuri niin, haluaisin sen pois päästäni, mutta se ei lähde. Ei, se on kuin krapula, joka täytyy kärsiä ja ajastaan se helpottaa.
Essi Wuorelan versio on kuin seireenien kutsu – yes sir, teen ihan kaiken minkä haluat. Kävele suoraan sulaan avantoon – yes sir, teen ihan kaiken minkä haluat. Älä laula minua suohon, älä vie viimeistäkin järjenhiventä. Miksi en voi sulkea pois ääntäsi, miksi jään, sinua kuuntelemaan, vaikka tiedän, että kaikki mikä on tulossa, on pelkkää tuhoa. Tiedän, että seireenin kutsusi on tuhoni. Pitäisikö minun tehdä kuin Odysseus ja laittaa tupot korviin, etten tuhoudu. Pitäisikö sitoa itsensä kiinni mastoon, jottei tuhoutuisi seireenien kutsuun?
Kaipuu ei ole enää hiljaista, ei jos Eppujen biisiä jää pidemmäksi kuuntelemaan.
Kukahan vielä olisi hyvä tekemään biisistä oman versionsa? Kenenkähän haluaisi kuulla laulavan ”Voi kuinka me sinua kaivataan” –laulua? Voi kuinka me sinua kaivataan.
1.1.13 Lappeenrannassa