XV: Sheldon Kopp: Hard Travelin´( Koppin aivokasvainleikkauksesta selviäminen)
XV: Sheldon Kopp: Hard Travelin´( Koppin aivokasvainleikkauksesta selviäminen)
Guru-kirjan viimeisessä luvussa Kopp kertoo kokemuksistaan aivokasvainleikkauksista toipumisesta. Hän kertoo kuinka aivokasvainleikkausten läpikäyminen teki hänestä paremman ihmisen ja psykoterapeutin.
Kuulonmenetys toisesta korvasta, huimaus ja yleinen epävarmuuden tunne kävellessä johtivat lopulta siihen, että niiden syyksi paljastui aivokasvain, jota ei voitu kerralla poistaa, koska se oli kasvanut aivovarteen kiinni. Neurokirurgin yrittäessä poistaa sitä, Koppin pulssi hävisi, eli osa kasvainta piti jättää paikoilleen.
Kopp kuvaa kuinka hän oli tyypillisen itseriittoinen tulevan hoidon edessä. Vaikka hän oli huolissaan, suruissaan, peloissaan, vihainen ja koki syvää avuttomuuden tunnetta, niin hän kielsi kaikki tunteensa ryhtyen kuvittelemaan, kuinka hän voisi tehdä leikkauksen itse itselleen, samalla kun neuvoisi muita leikkaustekniikassa.
Aivan kuten nykyajan potilaat, jotka ovat lukeneet wikipediasta ja netistä, kuinka heidän sairautensa hoidetaan, ovat mielestään parempia kuin henkilö, joka on hoitanut kyseistä sairautta ja kyseisiä potilaita vaikkapa tuhansia.
Kopp kertoo, kuinka jotkut hänen potilaistaan yrittivät jakaa hänen kauhuntunteensa, jonka psykoterapiassa olevat potilaat ymmärsivät häntä paremmin. ” Fuck you, too” oli se, mitä Kopp ajatteli tai jopa joillekin sanoi. Siihen aikaan Kopp kävi omassa ryhmäterapiassaan, jossa kykeni kuitenkin ottamaan vastaan ainakin sen kiitollisena, että häntä syvästi rakastettiin.
Kopp kirjoittaa ymmärtäneensä ensi kertaa, kuinka tärkeä hän oli joillekin ihmisille. Tämä kaikki auttoi häntä kohtaamaan omat pelkonsa ja oman syvän epäonnellisuutensa. Jotkut hänen potilaistaan auttoivat häntä ymmärtämään tämän piirteen hänessä itsessään, kun hän oppi sairastumisensa myötä kuulemaan itseään paremmin.
Kopp kuva kuinka hän saavutti uuden tunteen läheisyydestä potilaittensa kanssa. Epätavallisen tunteen läheisyydestä, yhteisyydestä ja laajennetusta perheyhteisyydestä. Kopp kuvaa, että hänen potilaittensa sairaalaan lähettämiä kirjeitä lukiessaan, hän ei voinut välttyä kyyneliltä.
Kirjeissä ei ollut tavallisia, koeta nyt parantua- kehotuksia, vaan kirjeitä potilaita, jotka omaa polkuaan kulkiessaan ymmärsivät terapeuttiaan paremmin, mitä hän oli käymässä läpi. Kopp oppi potilailtaan, kun oli siihen valmis.
Kopp kuvaa kuinka hän leikkausten jälkeen oli sekavassa tilassa ja jopa psykoottinen eli täysin harhainen. Hänen vaimonsa oli hänen tukenaan leikkausten aikana, Koppin ollessa hulluimmillaan rouva jaksoi toistuvasti palauttaa hänet todellisuuteen vainoharhoistaan ja kertoa hänelle menettämättä malttiaan:
- Rakas, sinä olet nyt sekaisin. Nämä ihmiset ympärillä tekevät kaikkensa auttaakseen sinua. Tiedän että se sattuu sinuun etkä täysin ymmärrä, mitä on tapahtumassa juuri nyt, mutta sinä tiedät etten anna heidän tehdä mitään pahaa sinulle. Yritä nyt olla vain yhteistyössä ja levätä.
Ja kuin Jumalan armosta, se toimi. Kopp tunsi vaimonsa hyväksynnän, rakkauden ja luottamuksen niin suuresti, että hän tunsi olevansa syvästi turvassa, vaikka oli täysin psykoottinen. Jos ei kykene luottamaan keneenkään hulluudessaan, niin jää hulluutensa vangiksi, kuin hulluuden labyrinttiin.
Kopp oli toistuvasti psykoottinen parin päivän ajan leikkauksen jälkeen, mutta hänen vaimonsa aina kykeni rauhoittamaan hänet. Hulluudestaan huolimatta hän luotti johonkuhun.
Kopp kertoo kuinka leikkauskokemusten myötä hän pikkuhiljaa alkoi hyväksyä kohdata avuttomuutensa. Hän ei kerta kaikkiaan voinut tehdä asialle yhtään mitään. Toisinaan hän ajatteli, että kaikki menee oikein hyvin ja päätti unohtaa koko jutun. Mutta sen sijaan hän, kirjoittamansa mukaan, ensi kertaa elämässään , hän päätti antaa itselleen luvan elää kaikki avuttomuuden ja epävarmuuden tunteensa.
- Se oli kovaa aikaa, mutta se sai minut voimaan niin hyvin itseksekseni. Kykenin olemaan oma itseni ilman mitään selityksiä tai tekosyitä, ja tuntemaan niin hyväksi vain olla oma itsensä. Hän oli tekemässä sitä, mitä oli oppinut ja opettanut terapiassa. Hyväksymään itsensä, sellaisena kuin on.
Itsensä todellisen hyväksymisen myötä Kopp huomasi, kuinka hän kykeni olemaan inhimillisempi potilaittensa kanssa. Kopp ei ollut ymmärtänyt, että se, että hän oli epätäydellinen psykoterapeutti, mahdollisti hänen potilailleen sen, ettei heidän tarvinnut päästä niin pitkälle. Hänellä ei tarvinnut olla täydellisiä potilaita.
Itsensähyväksymisen myötä Koppin takakireys ja vihaisuus poistui, hän kykeni myös kohtaamaan potilaitten vihan tunteet ilman, että heitä ajatteli vain sairaina potilaina. Ilman että hylkäsi potilaan tunnetasolla, koska tämä oli sairas, eikä hän tiennyt, miten olisi heidät parantanut.
Kopp kuvaa aivosairautensa myötä tulleensa lämpimämmäksi, säädyllisemmäksi, riittävän vahvaksi, rakastavammaksi. Kaikki ne tunteet lähimmäisiltään, jotka Kopp kykeni tuntemaan, avasivat hänelle uuden uljaan maailman, joka oli paljon ystävällisempi, rakastavampi, läheisempi. Hän oli liikuttuneempi kaikesta, minkä hän kohtasi myöhemmin elämässään.
Kopp lakkasi pelkäämästä paljastaa omia ratkaisemattomia ongelmiaan, vaikka osa hänen kolleegoistaan piti sitä ehkä naiivina. Elettiinhän vielä aikaa, jolloin potilaat pääasiallisesti makasivat sohvalla, eikä terapeutin tullut paljastaa itsestään yhtään mitään, ettei se olisi häirinnyt potilaan paranemista. Potilas ei edes sohvalla maatessaan nähnyt terapeutin kasvoja tai eleitä.
Kopp päättää Guru-kirjansa sanoihin:
- Olen ollut pahoissa paikoissa ja nähnyt joitain pahoja asioita, ja kiitän Jumalaa siitä, ettei kaikkea kovaa vaellusta ole tarvinnut tehdä yksin.
Auttajan varjo
Löysin Koppin Martti Linqvistin kirjaa Auttajan varjo ( 1991, 2p, Otava) kirjaa lukiessani.
Lindqvist kirjoittaa kirjan viimeisillä sivuilla (emt, 199-200):
- Mieltäni ovat vuosikausia askarruttaneet Sheldon B. Koppin kirjan loppusivuilla olevat sanat: ” Salaisuus on, ettei ole mitään salaisuutta”. Luulen ymmärtäväni nyt jotakin niiden merkityksestä. Pohjimmiltaan kaikki on sitä mitä kaikki on.
Koppin sanoin: ”Valaistumisen salaisuus on, että syöt, kun olet nälkäinen, ja nukut, kun olet väsynyt.”
Lindqvist kirjoittaa kyseisessä kirjassaan toisten auttamisesta. Minulle kirjasta kauan sitten lukiessa jäi mieleen se, että jos vain antaa, eikä itse mitään saa, niin antaa alkaa selkäytimestään, eikä enää voi auttajana voida hyvin.
Lindqvist kirjoittaa kirjassaan, joka löytyy monesta divarista halvalla, että ” kaikki auttaminen tähtää elämän asettumiseen elämäksi. Sen tarkoituksena ei ole viedä minnekään pois eikä korvata ilmeisiä asioita niiden selityksillä. Auttaminen on siis elämään auttamista.
Auttaja rassaa puhtaaksi niitä kanavia, jotka ovat jo olemassa, että ne voisivat kuljettaa sitä perusenergiaa, jonka varassa kaikki olemisemme ihmisenä on.
Tai niin kuin Kopp kirjoittaa: ” Kun potilas toteaa, ettei häntä voida parantaa, koska hänellä ei ole sairautta, niin hän voi lopettaa hoidon.”
Oman elämänsä päähenkilöinä kaikki ovat autettuja. Auttajan tehtävänä on saada asiakas huomaamaan, ettei tämä tarvitse muuta elämää kuin sen, joka tällä jo on. ”
16.11.2014 Lappeenrannassa
Guru-kirjan viimeisessä luvussa Kopp kertoo kokemuksistaan aivokasvainleikkauksista toipumisesta. Hän kertoo kuinka aivokasvainleikkausten läpikäyminen teki hänestä paremman ihmisen ja psykoterapeutin.
Kuulonmenetys toisesta korvasta, huimaus ja yleinen epävarmuuden tunne kävellessä johtivat lopulta siihen, että niiden syyksi paljastui aivokasvain, jota ei voitu kerralla poistaa, koska se oli kasvanut aivovarteen kiinni. Neurokirurgin yrittäessä poistaa sitä, Koppin pulssi hävisi, eli osa kasvainta piti jättää paikoilleen.
Kopp kuvaa kuinka hän oli tyypillisen itseriittoinen tulevan hoidon edessä. Vaikka hän oli huolissaan, suruissaan, peloissaan, vihainen ja koki syvää avuttomuuden tunnetta, niin hän kielsi kaikki tunteensa ryhtyen kuvittelemaan, kuinka hän voisi tehdä leikkauksen itse itselleen, samalla kun neuvoisi muita leikkaustekniikassa.
Aivan kuten nykyajan potilaat, jotka ovat lukeneet wikipediasta ja netistä, kuinka heidän sairautensa hoidetaan, ovat mielestään parempia kuin henkilö, joka on hoitanut kyseistä sairautta ja kyseisiä potilaita vaikkapa tuhansia.
Kopp kertoo, kuinka jotkut hänen potilaistaan yrittivät jakaa hänen kauhuntunteensa, jonka psykoterapiassa olevat potilaat ymmärsivät häntä paremmin. ” Fuck you, too” oli se, mitä Kopp ajatteli tai jopa joillekin sanoi. Siihen aikaan Kopp kävi omassa ryhmäterapiassaan, jossa kykeni kuitenkin ottamaan vastaan ainakin sen kiitollisena, että häntä syvästi rakastettiin.
Kopp kirjoittaa ymmärtäneensä ensi kertaa, kuinka tärkeä hän oli joillekin ihmisille. Tämä kaikki auttoi häntä kohtaamaan omat pelkonsa ja oman syvän epäonnellisuutensa. Jotkut hänen potilaistaan auttoivat häntä ymmärtämään tämän piirteen hänessä itsessään, kun hän oppi sairastumisensa myötä kuulemaan itseään paremmin.
Kopp kuva kuinka hän saavutti uuden tunteen läheisyydestä potilaittensa kanssa. Epätavallisen tunteen läheisyydestä, yhteisyydestä ja laajennetusta perheyhteisyydestä. Kopp kuvaa, että hänen potilaittensa sairaalaan lähettämiä kirjeitä lukiessaan, hän ei voinut välttyä kyyneliltä.
Kirjeissä ei ollut tavallisia, koeta nyt parantua- kehotuksia, vaan kirjeitä potilaita, jotka omaa polkuaan kulkiessaan ymmärsivät terapeuttiaan paremmin, mitä hän oli käymässä läpi. Kopp oppi potilailtaan, kun oli siihen valmis.
Kopp kuvaa kuinka hän leikkausten jälkeen oli sekavassa tilassa ja jopa psykoottinen eli täysin harhainen. Hänen vaimonsa oli hänen tukenaan leikkausten aikana, Koppin ollessa hulluimmillaan rouva jaksoi toistuvasti palauttaa hänet todellisuuteen vainoharhoistaan ja kertoa hänelle menettämättä malttiaan:
- Rakas, sinä olet nyt sekaisin. Nämä ihmiset ympärillä tekevät kaikkensa auttaakseen sinua. Tiedän että se sattuu sinuun etkä täysin ymmärrä, mitä on tapahtumassa juuri nyt, mutta sinä tiedät etten anna heidän tehdä mitään pahaa sinulle. Yritä nyt olla vain yhteistyössä ja levätä.
Ja kuin Jumalan armosta, se toimi. Kopp tunsi vaimonsa hyväksynnän, rakkauden ja luottamuksen niin suuresti, että hän tunsi olevansa syvästi turvassa, vaikka oli täysin psykoottinen. Jos ei kykene luottamaan keneenkään hulluudessaan, niin jää hulluutensa vangiksi, kuin hulluuden labyrinttiin.
Kopp oli toistuvasti psykoottinen parin päivän ajan leikkauksen jälkeen, mutta hänen vaimonsa aina kykeni rauhoittamaan hänet. Hulluudestaan huolimatta hän luotti johonkuhun.
Kopp kertoo kuinka leikkauskokemusten myötä hän pikkuhiljaa alkoi hyväksyä kohdata avuttomuutensa. Hän ei kerta kaikkiaan voinut tehdä asialle yhtään mitään. Toisinaan hän ajatteli, että kaikki menee oikein hyvin ja päätti unohtaa koko jutun. Mutta sen sijaan hän, kirjoittamansa mukaan, ensi kertaa elämässään , hän päätti antaa itselleen luvan elää kaikki avuttomuuden ja epävarmuuden tunteensa.
- Se oli kovaa aikaa, mutta se sai minut voimaan niin hyvin itseksekseni. Kykenin olemaan oma itseni ilman mitään selityksiä tai tekosyitä, ja tuntemaan niin hyväksi vain olla oma itsensä. Hän oli tekemässä sitä, mitä oli oppinut ja opettanut terapiassa. Hyväksymään itsensä, sellaisena kuin on.
Itsensä todellisen hyväksymisen myötä Kopp huomasi, kuinka hän kykeni olemaan inhimillisempi potilaittensa kanssa. Kopp ei ollut ymmärtänyt, että se, että hän oli epätäydellinen psykoterapeutti, mahdollisti hänen potilailleen sen, ettei heidän tarvinnut päästä niin pitkälle. Hänellä ei tarvinnut olla täydellisiä potilaita.
Itsensähyväksymisen myötä Koppin takakireys ja vihaisuus poistui, hän kykeni myös kohtaamaan potilaitten vihan tunteet ilman, että heitä ajatteli vain sairaina potilaina. Ilman että hylkäsi potilaan tunnetasolla, koska tämä oli sairas, eikä hän tiennyt, miten olisi heidät parantanut.
Kopp kuvaa aivosairautensa myötä tulleensa lämpimämmäksi, säädyllisemmäksi, riittävän vahvaksi, rakastavammaksi. Kaikki ne tunteet lähimmäisiltään, jotka Kopp kykeni tuntemaan, avasivat hänelle uuden uljaan maailman, joka oli paljon ystävällisempi, rakastavampi, läheisempi. Hän oli liikuttuneempi kaikesta, minkä hän kohtasi myöhemmin elämässään.
Kopp lakkasi pelkäämästä paljastaa omia ratkaisemattomia ongelmiaan, vaikka osa hänen kolleegoistaan piti sitä ehkä naiivina. Elettiinhän vielä aikaa, jolloin potilaat pääasiallisesti makasivat sohvalla, eikä terapeutin tullut paljastaa itsestään yhtään mitään, ettei se olisi häirinnyt potilaan paranemista. Potilas ei edes sohvalla maatessaan nähnyt terapeutin kasvoja tai eleitä.
Kopp päättää Guru-kirjansa sanoihin:
- Olen ollut pahoissa paikoissa ja nähnyt joitain pahoja asioita, ja kiitän Jumalaa siitä, ettei kaikkea kovaa vaellusta ole tarvinnut tehdä yksin.
Auttajan varjo
Löysin Koppin Martti Linqvistin kirjaa Auttajan varjo ( 1991, 2p, Otava) kirjaa lukiessani.
Lindqvist kirjoittaa kirjan viimeisillä sivuilla (emt, 199-200):
- Mieltäni ovat vuosikausia askarruttaneet Sheldon B. Koppin kirjan loppusivuilla olevat sanat: ” Salaisuus on, ettei ole mitään salaisuutta”. Luulen ymmärtäväni nyt jotakin niiden merkityksestä. Pohjimmiltaan kaikki on sitä mitä kaikki on.
Koppin sanoin: ”Valaistumisen salaisuus on, että syöt, kun olet nälkäinen, ja nukut, kun olet väsynyt.”
Lindqvist kirjoittaa kyseisessä kirjassaan toisten auttamisesta. Minulle kirjasta kauan sitten lukiessa jäi mieleen se, että jos vain antaa, eikä itse mitään saa, niin antaa alkaa selkäytimestään, eikä enää voi auttajana voida hyvin.
Lindqvist kirjoittaa kirjassaan, joka löytyy monesta divarista halvalla, että ” kaikki auttaminen tähtää elämän asettumiseen elämäksi. Sen tarkoituksena ei ole viedä minnekään pois eikä korvata ilmeisiä asioita niiden selityksillä. Auttaminen on siis elämään auttamista.
Auttaja rassaa puhtaaksi niitä kanavia, jotka ovat jo olemassa, että ne voisivat kuljettaa sitä perusenergiaa, jonka varassa kaikki olemisemme ihmisenä on.
Tai niin kuin Kopp kirjoittaa: ” Kun potilas toteaa, ettei häntä voida parantaa, koska hänellä ei ole sairautta, niin hän voi lopettaa hoidon.”
Oman elämänsä päähenkilöinä kaikki ovat autettuja. Auttajan tehtävänä on saada asiakas huomaamaan, ettei tämä tarvitse muuta elämää kuin sen, joka tällä jo on. ”
16.11.2014 Lappeenrannassa