1.kirjoitus: Ahdistuneisuudesta ja peloista
1.kirjoitus: Ahdistuneisuudesta
19-vuotiaaksi asti olin äärimmäisen ahdistunut yksilö, kirjoittaa maailmankuulu 84-vuotias psykoterapeutti Albert Ellis[i]. Hän sanoo syntyneensä ahdistukseen taipuvaiseksi. Hänen äitinsä oli vielä häntä pahempi itsensä huolilla täyttäjä. Hänen vähän vanhempi veljensä ei taas ahdistunut yhtään mistään.
Ellis muistuttaa, ettei hän tarkasti ottaen ole oppinut äidiltään jokapäiväisiä huolia ja ahdistuksia. Äiti ei elämässään päässyt huoli- ja ahdistustaipumuksestaan eroon, Ellis pääsi ensin omin avuin, ilman terapeutteja ja vertaisryhmiä tai muuta psykoterapiaan liittyvää, eroon piinaavasta jokapäiväisestä ahdistuksestaan. Kokemuksistaan hän kehitti REBT-terapian (Rational Emotive Behavior Therapy) 1955, josta myöhemmin kehittyi hyvin suosittu CBT (Cognitive Behavior Therapy) 1960-luvulla[ii].
Albert Ellis oli alkujaan hyvin ahdistunut nuori mies
Ellis kertoo olleensa jo lapsena aina peloissaan. Hän oli etukäteen huolissaan kaikesta mahdollisesta, mitä elämässä voi mahdollisesti tapahtua. Hän oli varmasti ujo, joukkoon mukautuva ja epäröivä lapsi ja nuori. Hän ei lapsena eikä nuorena ottanut mitään suuria riskejä. Jos hän joskus elämässään riskeerasi jotakin, niin hän pyöritteli päässään riskin ottamisen jälkeen pitkään, mitä kaikkea nyt voi tapahtua, kun hän nyt oli ottanut riskin.
Hänellä oli lapsena ja nuorena yksi erityisen suuri pelko: julkinen esiintyminen. Hän saattoi tekeytyä sairaaksi lapsena ja nuorena, jos hänen piti pitää julkinen esitelmä koulussa.
Ellis kertoo kirjassaan[iii] kuinka hänellä oli äärimmäinen sosiaalisten tilanteiden pelko: hän pelkäsi tavata uusia lapsia, puhua auktoriteettiasemassa olevien ihmisten kanssa ja erityisesti kohdata tuntemattomia naisia.
Ellis kertoo kuinka hän peloissaankin ihastui korviaan myöten vähän väliä, oikein pakkomielteisesti rakastui näkemiinsä naisiin. Koskaan Ellis ei yrittänyt puhua heille eikä lähestyä heitä. Hän katsoi heitä himokkaana kaukaa, puhumatta heille sanaakaan.
Ellis pelkäsi kuollakseen, että jos hän lähestyy kiinnostuksen kohteena olevaa naista, niin naiset näkevät heti hänen puutteensa, hylkäävät hänet suoralta kädeltä ja saavat hänet tuntemaan itsensä hyvin pieneksi. Hän tunsi, että hän voisi pudota suoraan lattian läpi, jos hänelle kävisi se, mitä hän pelkäsi pahimmillaan tapahtuvan.
19-vuotiaaksi mennessä hän ei ollut lähestynyt ketään naista, johon tunsi mielenkiintoa. 200 päivää vuodessa hän meni Bronxin kasvitieteelliseen puutarhaan, istui puistonpenkillä ja luki mielenkiintoisia kirjoja. Hän ei koskaan aloittanut tai puhunut kenenkään viereen istuvan naisen kanssa. Kyllä naiset kiinnostivat nuorta miestä kovin.
Joskus hän uskalsi vaihtaa katseita lähellä istuvien naisten kanssa, mutta siinä se kaikki sitten olikin. Katseflirttailu oli kaikki se, mitä hän uskalsi tehdä.
Ellis oli loistava keksimään itselleen tekosyitä, miksi ei voinut lähestyä naisia: tuo nainen oli liian pitkä tai liian lyhyt, liian vanha tai liian nuori, liian älykäs tai liian tyhmä.
Hän käytti kaikki mahdolliset tekosyyt ja järkeilyt, miksi hän ei voinut aloittaa keskustelua mielenkiintoisen ja tuntemattoman naisen kanssa. sitten kun nainen oli poistunut, hän syytti itseään, miksi ei ollut aloittanut keskustelua, muttei itsesyytöstenkään jälkeen muuttanut käyttäytymistään.
Ujo nuori mies luki paljon filosofiaa ja psykologiaa, ahdistuksessaan hän pohti kovasti kirjoittavansa kirjan ihmisen onnellisuudesta. Ahdistuneelle nuorelle miehelle pienikin ahdistuneisuuden väheneminen olisi ollut tervetullutta.
Nuori mies luki mitä ahdistuksesta olivat ajatelleet Kungfutse, Buddha, Epikuros, Epiktetos, Marcus Aurelius, Thoreau, Emerson, Bertrand Russell, Freud, Jung ja Adler. Suurten ajattelijoiden ajatuksien miettimisestä ja pohtimisesta huolimatta hänen ahdistuksensa ei hellittänyt.
19-vuotiaana Ellis sai tarpeekseen ahdistuksestaan. Hän päätti voittaa ahdistuksensa. Hän pelkäsi julkisia puheita yli kaiken, minkä vuoksi hän päätti voittaa pelkonsa ja ryhtyä pitämään julkisia puheita.
Ellis päätti altistua omille peloilleen ja ahdistaville asioilleen
Ellis luki, että J B Watson oli behavioristisissa, käytöksenmuuttamiseen perustuvissa, kokeissa osoittanut, että pienet lapset voittivat eläinten pelkonsa altistumalla tilanteelle, joissa pelottavia eläimiä oli läsnä. Watson puhui lapsille, samalla kun pikkuhiljaa lapset lähestyivät pelkäämiään eläimiä. Jopa 20 minuutin kuluttua ensimmäisellä kerralla lapset jo silittelivät eläimiä, joita olivat kauhukseen pelänneet.
Watson ei ollut psykoterapeutti, minkä vuoksi hän varmaan ryhtyi suoraan kokeilemaan, mikä toimii, eikä pohtinut, mistä ahdistuneisuus tai pelko voisi johtua. Watsonin käyttämää metodia kutsutaan ehdollistumisen purkamiseksi (deconditioning procedure) ja herkistymisen poistamiseksi (in vivo desensitization), joilla poistetaan erityisiä pelkoja ja ahdistuneisuutta.
Ellis päätteli, että jos metodi toimii lapsilla, niin miksei se toimi nuorilla aikuisillakin, jopa hänellä itselläänkin.
Ellis oli elämässään tähän saakka aina välttänyt julkisia puheita, nyt hän päätti tehdä jotain aivan päinvastaista. Nuorisojärjestössä johon hän kuului, hän alkoi pitää puheen joka viikko. Puheiden pitämistä aloittaessaan häntä kauhistutti aivan samalla tavalla kuin aikaisemminkin, mutta hän päätti pitää niitä peloista ja tuntemuksista huolimatta.
Jos hänen pahimmat pelkonsa, että hänelle naurettaisiin tai hänelle buuattaisiin, toteutuisivat, niin se olisi paha asia, mutta EI NIIN PAHA ETTÄ MAAILMA SIIHEN LOPPUISI.
Ellis piti puheen joka viikko seuraavan 10 viikon ajan: aluksi se tuntui hyvin epämukavalta, sitten vähän epämukavalta ja lopulta aika mukavalta. Sydämen tykyttely, hikoilu ja sanoissa sotkeentuminen vähenivät kerta kerralta. Ellis keskittyi siihen, mitä oli sanomassa, sen sijaan että olisi miettinyt, mitä muut hänestä ajattelivat. Hän huomasi harjoituksen myötä kehittyvänsä melko sujuvaksi puhujaksi.
Kokemus siitä, että hän pakotti itsensä, nimenomaan pakotti itsensä puhumaan julkisesti, oli se miten epämiellyttävää tahansa, teki häneen suuren vaikutuksen. Itsensä puhumaan julkisesti pakottamista hän jatkoi niin kauan että hän alkoi nauttia siitä.
Hän huomasi, että häneltä hävisi kokonaan ja pysyvästi julkisen puhumisen pelko. Hän huomasi, että samalla muukin ahdistuneisuus elämän suhteen tuli helpommaksi sietää.
Alusta alkaen Ellisillä oli ollut toive siitä, että hän menestyisi puhujana, mutta harjoittelun jälkeen hänen asenteensa muuttui: hän halusi edelleen menestyä julkisena puhujana, mutta hän ei enää niin kipeästi TARVINNUT menestymistä. Huononkin puheen jälkeen hänen elämä jatkui.
Ellis haluaa seuraavaksi päästä eroon sosiaalisesta ahdistuksestaan - hän haluaa uskaltaa puhua vieraille naisille
Ellis päätti kokeilla seuraavaksi päästä eroon sosiaalisesta ahdistuksestaan. Eli siitä että hän pelkää olla ihmisjoukoissa ja erityisesti siitä, että hänellä on pelko siitä, että nainen, josta hän on kiinnostunut, hylkäisi hänet. Pelko tulla naisten hylkäämäksi oli Ellisin elämän eniten kärsimystä aiheuttavia pelkoja. Naispelko oli huomattavasti tärkeämpi ja tuskallisempi kuin julkisen puheen pitämisen pelko.
Ellis päätti mennä kasvitieteelliseen puutarhaan Bronxissa joka päivä ja puhua täysin vieraille ja tuntemattomille naisille, riippumatta siitä, miten epämiellyttävää siitä tulisi. Hän päätti mennä istumaan penkillä istuvien naisten viereen ja puhua heidän kanssaan 1 minuutti, vaikka HÄN KUOLISI, vaikka nainen lähtisi heti pois.
1 minuutti hänen kurjasta elämästään tuntemattomien naisten keskusteluun, kävi miten kävi, vaikka tuo tuntematon nainen katsoisi häntä niin pahaenteisesti kuin vain mahdollista. Hän ei enää jäänyt odottelemaan, että hän alkaisi puhua. Hän tiesi omasta kokemuksesta, ettei hän koskaan aloittaisi puhetta vieraan ihmisen kanssa, jos hän miettisi sitä etukäteen.
Siis väittelemättä mielensä sisällä, hän istui suoraan tuntemattomien naisten viereen. Hän ei hyväksynyt mitään tekosyitä, miksi hän ei avaisi keskustelua. Hän alkoi heti puhua vieressään olevalle naiselle, ennen kuin hän keksisi liudan syitä, miksi hän ei voisi puhua tuntemattomalle naiselle.
Kyseisen vuoden elokuussa Ellis avasi keskustelun 130 naisen kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa Bronxissa
Hän ei avannut keskustelua millään älykkäällä, ei millään henkilökohtaisella, ei millään huomautuksella naisen ulkonäöstä, vaan tavallisilla kommenteilla kukista, puista, säästä, linnuista, mehiläisistä tai kirjasta, jota naiset näyttivät lukevan. Ellis aloitti keskustelun millä tahansa tavallisella kommentilla käsillä olevasta tilanteesta saadakseen keskustelun aikaiseksi. Jos keskustelua syntyi, niin hän kysyi työstä, perheestä, asunnosta, harrastuksista jne.
130 naisesta 30 lähti heti pois, mikä ei ollut kovin rohkaisevaa. Toisaalta hän puhui sinä kuukautena 100 naisen kanssa, mikä sinänsä oli erittäin myönteinen poikkeus.
Nuoren Ellisin perimmäinen tarkoitus oli kysyä naisia treffeille, nähdä heitä säännöllisesti, mennä heidän kanssaan sänkyyn ja ehkä mennä naimisiin yhden heistä kanssa. Ellisillä ei ollut edes nettiä käytössä, josta olisi voinut hakea alastomia naisten kuvia torjutuksi tulleen mielensä ja mielikuvituksensa lohdutukseksi.
130 naisen kanssa ei mikään näistä perimmäisistä tarkoituksista toteutunut.
Yhdet treffit hän sopi, mutta nainen ei tullut paikalle. Miten traagista, miten turhauttavaa, hänen keskustelunaloittamisen perustavoitteensa ei toteutunut alkuunkaan.
100 naista hylkäsi hänet lyhyemmän tai pidemmän keskustelun jälkeen, mutta kokeen ”epäonnistumisen” tuloksena Ellis oli menettänyt sosiaalisen ahdistuksena ja erityisesti pelkonsa puhua tuntemattomille naisille: kukaan naisista ei ollut ottanut veistä esille ja leikannut Ellisin penistä[iv] pois. Kukaan naisista ei ollut oksentanut ja juossut pois, kukaan heistä ei ollut pyytänyt paikalle poliisia.
Yhtään pelolla etukäteen kuviteltua asiaa ei ollut tapahtunut Ellisille. Yhtään kamalaan hylkäämiseen liittyvää mielikuvaa ei ollut toteutunut. Ei, ei, sen sijaan hän oli käynyt monia miellyttäviä keskusteluja naisten kanssa. Hän oli nauttinut naisten seurasta, oppinut paljon heiltä.
Ellis oli melkein voittanut pelkonsa lähestyä naisia, eikä hän enää pelännyt myöhemminkään elämässään avata keskustelua tuntemattoman naisen kanssa.
Jos ei yritä mitään, ei myös saavuta mitään. Pelko tulla huonosti naisten kanssa toimeen ja tulla hylätyksi oli hänelle iäksi mennyttä. Siksi Ellis on laittanut kirjansa nimeksi: Kontrolloi ahdistustasi, ennen kuin se kontrolloi sinua[v].
Ellis tietää omasta kokemuksestaan ja kymmenien tuhansien hoidettujen potilaiden jälkeen, että ahdistukselle ja peloille altistaminen toimii.
Pahimmille peloille on altistuttava, vaikka vain vähä kerrallaan. Jos vain harjoittelee arjen käytännössä taitoja joita itseltä puuttuu, eikä jätä asiaa pelkän terapeuttisen keskustelun asteelle ja terapiahuoneen sisälle, niin pääsee eroon peloistaan ja ahdistuksistaan.
Ellisin kokemukset viitoittivat häntä siihen, että hän 28-vuotiaana kouluttautui psykoterapeutiksi: hän toivoi voivansa muuttaa ihmisten itseään estävät ideat ja saada ihmiset tekemään sitä, mitä he pelkäävät.
Annetaanko ihmisille ahdistukseen vain rauhoittavia lääkkeitä tai käyttävätkö ihmiset vain päihteitä ahdistukselle altistamisen sijaan? Tai jatketaanko vuosikausia psykoterapeuttista keskustelua joka ei johda ahdistuksen vähenemiseen?
Nykyään on vallalla ahdistuksen hoidossa se, että ihmiset hakeutuvat terveyskeskus- tai työterveyslääkärin vastaanotolle, joka usein lyhyen vastaanoton päätteeksi aloittaa rauhoittavan lääkkeen ihmisen ahdistukseen.
Rauhoittavat lääkkeet ovat suhteellisen nopeavaikutteisia, eikä niillä ole pahoja sivuvaikutuksia. Käypä hoito-suositusten mukaan rauhoittavia lääkkeitä tulisi käyttää enintään noin kahdeksan viikkoa. Tätä suositusta ei kuitenkaan yleisesti ottaen noudateta.
Ahdistushäiriöiden pitkäaikaiseen hoitoon suositellaan ns. masennuslääkkeitä, ei rauhoittavia lääkkeitä. Masennuslääkkeet auttavat parhaiten ahdistuksen oletettuihin biologisiin syihin, tätäkään ohjetta ei yleisesti noudateta.
Rauhoittavien lääkkeiden käytön sijasta ahdistuksen hoidon toinen ääripää on ”pelkkä puhehoito”. Eli se, että ahdistuneet ihmiset hakeutuvat puhumaan psykoterapeutille siitä, mikä heitä ahdistaa esim. kuinka heidän lapsuutensa on aiheuttanut kaikki heidän aikuisiän ahdistuksensa.
Monet ihmiset käyvät puhumassa ahdistuksestaan psykoterapeutin luona, jotkut jopa vuosikausia, mutteivät käytännössä tee mitään muutosta elämässään, ja ihmettelevät kun heidän ahdistus ei vähene heidän elämästään.
He eivät ollenkaan kohtaa pelkojaan, joiden vuoksi he oikeastaan tulivat psykoterapiaan. Ainut ystävä, joka ahdistuneelle ihmiselle noina psykoterapian vuosina tulee, on hänen psykoterapeuttinsa.
Monet ahdistuksesta kärsivät ihmiset toivovat lääkärien kirjoittavan heille vain aina uudestaan ja uudestaan rauhoittavia lääkkeitä, jotta he voisivat kohdata toisia ihmisiä elämässään. Psykoterapeutillekin on joskus helpottavaa, kun lääke auttaa potilaan ahdistukseen, kun ei itse keksi, miten saisi ahdistuneelta ihmiseltä ahdistuksen poistumaan. Sitten voi vaihtaa aina lääkkeen toiseen ja toivoa, että tämä lääke tepsisi, kyllä lääkkeen vaihdoissakin vuosi helposti vierähtää.
Jotkut ahdistukseen taipuvaisista ihmisistä hankkiutuvat humalaan, jotta uskaltaisivat kohdata muita ihmisiä. Sitten humalasta tulee tärkeämpi kuin ahdistuksen sietämisen taitojen opettelusta.
Ahdistusherkät ihmiset saavat kuitenkin vain ahdistuksen väistymisen sijaan kamalan krapulan, koska heidän elimistönsä on usein muita herkempi alkoholin ahdistusta aiheuttaville vaikutuksille.
Vanha AA:n sanonta kertoo miten käy kun ahdistukseensa alkoholia käyttää: ” Ei asiat niin huonosti, etteikö niitä alkoholilla vielä pahenna.”
Ei rauhoittavilla lääkkeillä eikä alkoholin juonnilla opi omia pelkojaan kohtaamaan. Rauhoittavista lääkkeistä tai alkoholista vieroittautumisesta tulee usein pahempi ongelma kuin alkuperäisestä ahdistuksesta.
Suomalainen sananlasku sanoo hyvin sen, mitä siitä seuraa: ” Jos menee sutta pakoon, niin tulee karhu vastaan!”
Mitä tuore suomalainen psykiatrian oppikirja kertoo ahdistuneisuudesta? Ahdistuneisuus on pelko ilman todellista ulkoista vaaraa
Psykiatrian oppikirja kertoo, että huoli, pelko ja lievä ahdistuneisuus ovat tavallisia arkipäiväisiä normaaleja tunnekokemuksia. Huoli, pelko ja lievä ahdistus ovat aivan tavallisia ja normaaleja arkipäivän ilmiöitä.
Psykiatrisen määritelmän mukaan ahdistuksen tunteella tarkoitetaan: sisäistä jännitystä, levottomuuden, kauhun tai paniikin tunnetta. Ahdistuneisuus on kokemuksena hyvin pitkälti pelon kaltainen tunnetila.
Pelko on evoluution muovaama perustunne. Pelko liittyy yleensä todelliseen ulkoisen vaaran havaitsemiseen. Ahdistuneisuudessa tällaista vaaraa ei ole, tai henkilö itse ainakin ymmärtää pelon tunteensa suhteettomaksi todelliseen ulkoiseen uhkaan nähden.
Ahdistuneisuuden tunnetta voi luonnehtia peloksi ilman todellista ulkoista vaaraa.
Psykiatriassa diagnosoidaan mielenterveyden häiriöitä, ahdistuneisuushäiriöitä, vasta kun ihmisen ahdistuneisuus on voimakasta, pitkäkestoista sekä psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä rajoittavaa.
Ahdistuneisuushäiriöt ovat oireyhtymiä, syndroomia, joissa pitkäkestoiseen ja vaikeaan ahdistuneisuuden tunteeseen liittyy muita oireita: autonomisen hermoston aktivoitumisen oireita ja välttämiskäyttäytymistä.[vi]
( kirjoitus jatkuu …)
[i] Ellis, Albert, How to Control Your Anxiety Before It Controls You, 1998, 1, New York: Citadel Press
[ii] emt, 11.
[iii] emt, 3-12.
[iv] emt,9.
[v] Ellis, Albert, How to Control Your Anxiety Before It Controls You, 1998, 10, New York: Citadel Press
[vi] Isometsä, Erkki, Paniikkihäiriö ja julkisten paikkojen pelko, 218, Teoksessa Psykiatria, 2011, 9.uud.painos, Keuruu:Otava.
19-vuotiaaksi asti olin äärimmäisen ahdistunut yksilö, kirjoittaa maailmankuulu 84-vuotias psykoterapeutti Albert Ellis[i]. Hän sanoo syntyneensä ahdistukseen taipuvaiseksi. Hänen äitinsä oli vielä häntä pahempi itsensä huolilla täyttäjä. Hänen vähän vanhempi veljensä ei taas ahdistunut yhtään mistään.
Ellis muistuttaa, ettei hän tarkasti ottaen ole oppinut äidiltään jokapäiväisiä huolia ja ahdistuksia. Äiti ei elämässään päässyt huoli- ja ahdistustaipumuksestaan eroon, Ellis pääsi ensin omin avuin, ilman terapeutteja ja vertaisryhmiä tai muuta psykoterapiaan liittyvää, eroon piinaavasta jokapäiväisestä ahdistuksestaan. Kokemuksistaan hän kehitti REBT-terapian (Rational Emotive Behavior Therapy) 1955, josta myöhemmin kehittyi hyvin suosittu CBT (Cognitive Behavior Therapy) 1960-luvulla[ii].
Albert Ellis oli alkujaan hyvin ahdistunut nuori mies
Ellis kertoo olleensa jo lapsena aina peloissaan. Hän oli etukäteen huolissaan kaikesta mahdollisesta, mitä elämässä voi mahdollisesti tapahtua. Hän oli varmasti ujo, joukkoon mukautuva ja epäröivä lapsi ja nuori. Hän ei lapsena eikä nuorena ottanut mitään suuria riskejä. Jos hän joskus elämässään riskeerasi jotakin, niin hän pyöritteli päässään riskin ottamisen jälkeen pitkään, mitä kaikkea nyt voi tapahtua, kun hän nyt oli ottanut riskin.
Hänellä oli lapsena ja nuorena yksi erityisen suuri pelko: julkinen esiintyminen. Hän saattoi tekeytyä sairaaksi lapsena ja nuorena, jos hänen piti pitää julkinen esitelmä koulussa.
Ellis kertoo kirjassaan[iii] kuinka hänellä oli äärimmäinen sosiaalisten tilanteiden pelko: hän pelkäsi tavata uusia lapsia, puhua auktoriteettiasemassa olevien ihmisten kanssa ja erityisesti kohdata tuntemattomia naisia.
Ellis kertoo kuinka hän peloissaankin ihastui korviaan myöten vähän väliä, oikein pakkomielteisesti rakastui näkemiinsä naisiin. Koskaan Ellis ei yrittänyt puhua heille eikä lähestyä heitä. Hän katsoi heitä himokkaana kaukaa, puhumatta heille sanaakaan.
Ellis pelkäsi kuollakseen, että jos hän lähestyy kiinnostuksen kohteena olevaa naista, niin naiset näkevät heti hänen puutteensa, hylkäävät hänet suoralta kädeltä ja saavat hänet tuntemaan itsensä hyvin pieneksi. Hän tunsi, että hän voisi pudota suoraan lattian läpi, jos hänelle kävisi se, mitä hän pelkäsi pahimmillaan tapahtuvan.
19-vuotiaaksi mennessä hän ei ollut lähestynyt ketään naista, johon tunsi mielenkiintoa. 200 päivää vuodessa hän meni Bronxin kasvitieteelliseen puutarhaan, istui puistonpenkillä ja luki mielenkiintoisia kirjoja. Hän ei koskaan aloittanut tai puhunut kenenkään viereen istuvan naisen kanssa. Kyllä naiset kiinnostivat nuorta miestä kovin.
Joskus hän uskalsi vaihtaa katseita lähellä istuvien naisten kanssa, mutta siinä se kaikki sitten olikin. Katseflirttailu oli kaikki se, mitä hän uskalsi tehdä.
Ellis oli loistava keksimään itselleen tekosyitä, miksi ei voinut lähestyä naisia: tuo nainen oli liian pitkä tai liian lyhyt, liian vanha tai liian nuori, liian älykäs tai liian tyhmä.
Hän käytti kaikki mahdolliset tekosyyt ja järkeilyt, miksi hän ei voinut aloittaa keskustelua mielenkiintoisen ja tuntemattoman naisen kanssa. sitten kun nainen oli poistunut, hän syytti itseään, miksi ei ollut aloittanut keskustelua, muttei itsesyytöstenkään jälkeen muuttanut käyttäytymistään.
Ujo nuori mies luki paljon filosofiaa ja psykologiaa, ahdistuksessaan hän pohti kovasti kirjoittavansa kirjan ihmisen onnellisuudesta. Ahdistuneelle nuorelle miehelle pienikin ahdistuneisuuden väheneminen olisi ollut tervetullutta.
Nuori mies luki mitä ahdistuksesta olivat ajatelleet Kungfutse, Buddha, Epikuros, Epiktetos, Marcus Aurelius, Thoreau, Emerson, Bertrand Russell, Freud, Jung ja Adler. Suurten ajattelijoiden ajatuksien miettimisestä ja pohtimisesta huolimatta hänen ahdistuksensa ei hellittänyt.
19-vuotiaana Ellis sai tarpeekseen ahdistuksestaan. Hän päätti voittaa ahdistuksensa. Hän pelkäsi julkisia puheita yli kaiken, minkä vuoksi hän päätti voittaa pelkonsa ja ryhtyä pitämään julkisia puheita.
Ellis päätti altistua omille peloilleen ja ahdistaville asioilleen
Ellis luki, että J B Watson oli behavioristisissa, käytöksenmuuttamiseen perustuvissa, kokeissa osoittanut, että pienet lapset voittivat eläinten pelkonsa altistumalla tilanteelle, joissa pelottavia eläimiä oli läsnä. Watson puhui lapsille, samalla kun pikkuhiljaa lapset lähestyivät pelkäämiään eläimiä. Jopa 20 minuutin kuluttua ensimmäisellä kerralla lapset jo silittelivät eläimiä, joita olivat kauhukseen pelänneet.
Watson ei ollut psykoterapeutti, minkä vuoksi hän varmaan ryhtyi suoraan kokeilemaan, mikä toimii, eikä pohtinut, mistä ahdistuneisuus tai pelko voisi johtua. Watsonin käyttämää metodia kutsutaan ehdollistumisen purkamiseksi (deconditioning procedure) ja herkistymisen poistamiseksi (in vivo desensitization), joilla poistetaan erityisiä pelkoja ja ahdistuneisuutta.
Ellis päätteli, että jos metodi toimii lapsilla, niin miksei se toimi nuorilla aikuisillakin, jopa hänellä itselläänkin.
Ellis oli elämässään tähän saakka aina välttänyt julkisia puheita, nyt hän päätti tehdä jotain aivan päinvastaista. Nuorisojärjestössä johon hän kuului, hän alkoi pitää puheen joka viikko. Puheiden pitämistä aloittaessaan häntä kauhistutti aivan samalla tavalla kuin aikaisemminkin, mutta hän päätti pitää niitä peloista ja tuntemuksista huolimatta.
Jos hänen pahimmat pelkonsa, että hänelle naurettaisiin tai hänelle buuattaisiin, toteutuisivat, niin se olisi paha asia, mutta EI NIIN PAHA ETTÄ MAAILMA SIIHEN LOPPUISI.
Ellis piti puheen joka viikko seuraavan 10 viikon ajan: aluksi se tuntui hyvin epämukavalta, sitten vähän epämukavalta ja lopulta aika mukavalta. Sydämen tykyttely, hikoilu ja sanoissa sotkeentuminen vähenivät kerta kerralta. Ellis keskittyi siihen, mitä oli sanomassa, sen sijaan että olisi miettinyt, mitä muut hänestä ajattelivat. Hän huomasi harjoituksen myötä kehittyvänsä melko sujuvaksi puhujaksi.
Kokemus siitä, että hän pakotti itsensä, nimenomaan pakotti itsensä puhumaan julkisesti, oli se miten epämiellyttävää tahansa, teki häneen suuren vaikutuksen. Itsensä puhumaan julkisesti pakottamista hän jatkoi niin kauan että hän alkoi nauttia siitä.
Hän huomasi, että häneltä hävisi kokonaan ja pysyvästi julkisen puhumisen pelko. Hän huomasi, että samalla muukin ahdistuneisuus elämän suhteen tuli helpommaksi sietää.
Alusta alkaen Ellisillä oli ollut toive siitä, että hän menestyisi puhujana, mutta harjoittelun jälkeen hänen asenteensa muuttui: hän halusi edelleen menestyä julkisena puhujana, mutta hän ei enää niin kipeästi TARVINNUT menestymistä. Huononkin puheen jälkeen hänen elämä jatkui.
Ellis haluaa seuraavaksi päästä eroon sosiaalisesta ahdistuksestaan - hän haluaa uskaltaa puhua vieraille naisille
Ellis päätti kokeilla seuraavaksi päästä eroon sosiaalisesta ahdistuksestaan. Eli siitä että hän pelkää olla ihmisjoukoissa ja erityisesti siitä, että hänellä on pelko siitä, että nainen, josta hän on kiinnostunut, hylkäisi hänet. Pelko tulla naisten hylkäämäksi oli Ellisin elämän eniten kärsimystä aiheuttavia pelkoja. Naispelko oli huomattavasti tärkeämpi ja tuskallisempi kuin julkisen puheen pitämisen pelko.
Ellis päätti mennä kasvitieteelliseen puutarhaan Bronxissa joka päivä ja puhua täysin vieraille ja tuntemattomille naisille, riippumatta siitä, miten epämiellyttävää siitä tulisi. Hän päätti mennä istumaan penkillä istuvien naisten viereen ja puhua heidän kanssaan 1 minuutti, vaikka HÄN KUOLISI, vaikka nainen lähtisi heti pois.
1 minuutti hänen kurjasta elämästään tuntemattomien naisten keskusteluun, kävi miten kävi, vaikka tuo tuntematon nainen katsoisi häntä niin pahaenteisesti kuin vain mahdollista. Hän ei enää jäänyt odottelemaan, että hän alkaisi puhua. Hän tiesi omasta kokemuksesta, ettei hän koskaan aloittaisi puhetta vieraan ihmisen kanssa, jos hän miettisi sitä etukäteen.
Siis väittelemättä mielensä sisällä, hän istui suoraan tuntemattomien naisten viereen. Hän ei hyväksynyt mitään tekosyitä, miksi hän ei avaisi keskustelua. Hän alkoi heti puhua vieressään olevalle naiselle, ennen kuin hän keksisi liudan syitä, miksi hän ei voisi puhua tuntemattomalle naiselle.
Kyseisen vuoden elokuussa Ellis avasi keskustelun 130 naisen kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa Bronxissa
Hän ei avannut keskustelua millään älykkäällä, ei millään henkilökohtaisella, ei millään huomautuksella naisen ulkonäöstä, vaan tavallisilla kommenteilla kukista, puista, säästä, linnuista, mehiläisistä tai kirjasta, jota naiset näyttivät lukevan. Ellis aloitti keskustelun millä tahansa tavallisella kommentilla käsillä olevasta tilanteesta saadakseen keskustelun aikaiseksi. Jos keskustelua syntyi, niin hän kysyi työstä, perheestä, asunnosta, harrastuksista jne.
130 naisesta 30 lähti heti pois, mikä ei ollut kovin rohkaisevaa. Toisaalta hän puhui sinä kuukautena 100 naisen kanssa, mikä sinänsä oli erittäin myönteinen poikkeus.
Nuoren Ellisin perimmäinen tarkoitus oli kysyä naisia treffeille, nähdä heitä säännöllisesti, mennä heidän kanssaan sänkyyn ja ehkä mennä naimisiin yhden heistä kanssa. Ellisillä ei ollut edes nettiä käytössä, josta olisi voinut hakea alastomia naisten kuvia torjutuksi tulleen mielensä ja mielikuvituksensa lohdutukseksi.
130 naisen kanssa ei mikään näistä perimmäisistä tarkoituksista toteutunut.
Yhdet treffit hän sopi, mutta nainen ei tullut paikalle. Miten traagista, miten turhauttavaa, hänen keskustelunaloittamisen perustavoitteensa ei toteutunut alkuunkaan.
100 naista hylkäsi hänet lyhyemmän tai pidemmän keskustelun jälkeen, mutta kokeen ”epäonnistumisen” tuloksena Ellis oli menettänyt sosiaalisen ahdistuksena ja erityisesti pelkonsa puhua tuntemattomille naisille: kukaan naisista ei ollut ottanut veistä esille ja leikannut Ellisin penistä[iv] pois. Kukaan naisista ei ollut oksentanut ja juossut pois, kukaan heistä ei ollut pyytänyt paikalle poliisia.
Yhtään pelolla etukäteen kuviteltua asiaa ei ollut tapahtunut Ellisille. Yhtään kamalaan hylkäämiseen liittyvää mielikuvaa ei ollut toteutunut. Ei, ei, sen sijaan hän oli käynyt monia miellyttäviä keskusteluja naisten kanssa. Hän oli nauttinut naisten seurasta, oppinut paljon heiltä.
Ellis oli melkein voittanut pelkonsa lähestyä naisia, eikä hän enää pelännyt myöhemminkään elämässään avata keskustelua tuntemattoman naisen kanssa.
Jos ei yritä mitään, ei myös saavuta mitään. Pelko tulla huonosti naisten kanssa toimeen ja tulla hylätyksi oli hänelle iäksi mennyttä. Siksi Ellis on laittanut kirjansa nimeksi: Kontrolloi ahdistustasi, ennen kuin se kontrolloi sinua[v].
Ellis tietää omasta kokemuksestaan ja kymmenien tuhansien hoidettujen potilaiden jälkeen, että ahdistukselle ja peloille altistaminen toimii.
Pahimmille peloille on altistuttava, vaikka vain vähä kerrallaan. Jos vain harjoittelee arjen käytännössä taitoja joita itseltä puuttuu, eikä jätä asiaa pelkän terapeuttisen keskustelun asteelle ja terapiahuoneen sisälle, niin pääsee eroon peloistaan ja ahdistuksistaan.
Ellisin kokemukset viitoittivat häntä siihen, että hän 28-vuotiaana kouluttautui psykoterapeutiksi: hän toivoi voivansa muuttaa ihmisten itseään estävät ideat ja saada ihmiset tekemään sitä, mitä he pelkäävät.
Annetaanko ihmisille ahdistukseen vain rauhoittavia lääkkeitä tai käyttävätkö ihmiset vain päihteitä ahdistukselle altistamisen sijaan? Tai jatketaanko vuosikausia psykoterapeuttista keskustelua joka ei johda ahdistuksen vähenemiseen?
Nykyään on vallalla ahdistuksen hoidossa se, että ihmiset hakeutuvat terveyskeskus- tai työterveyslääkärin vastaanotolle, joka usein lyhyen vastaanoton päätteeksi aloittaa rauhoittavan lääkkeen ihmisen ahdistukseen.
Rauhoittavat lääkkeet ovat suhteellisen nopeavaikutteisia, eikä niillä ole pahoja sivuvaikutuksia. Käypä hoito-suositusten mukaan rauhoittavia lääkkeitä tulisi käyttää enintään noin kahdeksan viikkoa. Tätä suositusta ei kuitenkaan yleisesti ottaen noudateta.
Ahdistushäiriöiden pitkäaikaiseen hoitoon suositellaan ns. masennuslääkkeitä, ei rauhoittavia lääkkeitä. Masennuslääkkeet auttavat parhaiten ahdistuksen oletettuihin biologisiin syihin, tätäkään ohjetta ei yleisesti noudateta.
Rauhoittavien lääkkeiden käytön sijasta ahdistuksen hoidon toinen ääripää on ”pelkkä puhehoito”. Eli se, että ahdistuneet ihmiset hakeutuvat puhumaan psykoterapeutille siitä, mikä heitä ahdistaa esim. kuinka heidän lapsuutensa on aiheuttanut kaikki heidän aikuisiän ahdistuksensa.
Monet ihmiset käyvät puhumassa ahdistuksestaan psykoterapeutin luona, jotkut jopa vuosikausia, mutteivät käytännössä tee mitään muutosta elämässään, ja ihmettelevät kun heidän ahdistus ei vähene heidän elämästään.
He eivät ollenkaan kohtaa pelkojaan, joiden vuoksi he oikeastaan tulivat psykoterapiaan. Ainut ystävä, joka ahdistuneelle ihmiselle noina psykoterapian vuosina tulee, on hänen psykoterapeuttinsa.
Monet ahdistuksesta kärsivät ihmiset toivovat lääkärien kirjoittavan heille vain aina uudestaan ja uudestaan rauhoittavia lääkkeitä, jotta he voisivat kohdata toisia ihmisiä elämässään. Psykoterapeutillekin on joskus helpottavaa, kun lääke auttaa potilaan ahdistukseen, kun ei itse keksi, miten saisi ahdistuneelta ihmiseltä ahdistuksen poistumaan. Sitten voi vaihtaa aina lääkkeen toiseen ja toivoa, että tämä lääke tepsisi, kyllä lääkkeen vaihdoissakin vuosi helposti vierähtää.
Jotkut ahdistukseen taipuvaisista ihmisistä hankkiutuvat humalaan, jotta uskaltaisivat kohdata muita ihmisiä. Sitten humalasta tulee tärkeämpi kuin ahdistuksen sietämisen taitojen opettelusta.
Ahdistusherkät ihmiset saavat kuitenkin vain ahdistuksen väistymisen sijaan kamalan krapulan, koska heidän elimistönsä on usein muita herkempi alkoholin ahdistusta aiheuttaville vaikutuksille.
Vanha AA:n sanonta kertoo miten käy kun ahdistukseensa alkoholia käyttää: ” Ei asiat niin huonosti, etteikö niitä alkoholilla vielä pahenna.”
Ei rauhoittavilla lääkkeillä eikä alkoholin juonnilla opi omia pelkojaan kohtaamaan. Rauhoittavista lääkkeistä tai alkoholista vieroittautumisesta tulee usein pahempi ongelma kuin alkuperäisestä ahdistuksesta.
Suomalainen sananlasku sanoo hyvin sen, mitä siitä seuraa: ” Jos menee sutta pakoon, niin tulee karhu vastaan!”
Mitä tuore suomalainen psykiatrian oppikirja kertoo ahdistuneisuudesta? Ahdistuneisuus on pelko ilman todellista ulkoista vaaraa
Psykiatrian oppikirja kertoo, että huoli, pelko ja lievä ahdistuneisuus ovat tavallisia arkipäiväisiä normaaleja tunnekokemuksia. Huoli, pelko ja lievä ahdistus ovat aivan tavallisia ja normaaleja arkipäivän ilmiöitä.
Psykiatrisen määritelmän mukaan ahdistuksen tunteella tarkoitetaan: sisäistä jännitystä, levottomuuden, kauhun tai paniikin tunnetta. Ahdistuneisuus on kokemuksena hyvin pitkälti pelon kaltainen tunnetila.
Pelko on evoluution muovaama perustunne. Pelko liittyy yleensä todelliseen ulkoisen vaaran havaitsemiseen. Ahdistuneisuudessa tällaista vaaraa ei ole, tai henkilö itse ainakin ymmärtää pelon tunteensa suhteettomaksi todelliseen ulkoiseen uhkaan nähden.
Ahdistuneisuuden tunnetta voi luonnehtia peloksi ilman todellista ulkoista vaaraa.
Psykiatriassa diagnosoidaan mielenterveyden häiriöitä, ahdistuneisuushäiriöitä, vasta kun ihmisen ahdistuneisuus on voimakasta, pitkäkestoista sekä psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä rajoittavaa.
Ahdistuneisuushäiriöt ovat oireyhtymiä, syndroomia, joissa pitkäkestoiseen ja vaikeaan ahdistuneisuuden tunteeseen liittyy muita oireita: autonomisen hermoston aktivoitumisen oireita ja välttämiskäyttäytymistä.[vi]
( kirjoitus jatkuu …)
[ii] emt, 11.
[iii] emt, 3-12.
[iv] emt,9.
[v] Ellis, Albert, How to Control Your Anxiety Before It Controls You, 1998, 10, New York: Citadel Press
[vi] Isometsä, Erkki, Paniikkihäiriö ja julkisten paikkojen pelko, 218, Teoksessa Psykiatria, 2011, 9.uud.painos, Keuruu:Otava.